Voi jälkipolvia

Kun muutto on vielä tuoreena muistissa, on sopiva hetki miettiä, mitä kaikesta vuosikymmenien elämän mukaani antamasta jää jälkipolville. Sellaista tavaraa, jolle ei oikein ole mitään tarvetta, mutta jota ei tohdi poiskaan heittää, on monta laatikollista. Sitä oli kulkeutunut mukana jo edellisessä muutossa siististi pakattuna mahdollista tulevaa tarvetta ajatellen ja samoissa paketeissa tavara kulki myös uuteen paikkaan.

"Mahdollisesti joskus tarvittavien" ehdotonta eliittiä ovat muistot työvuosilta. Kansiota, lehtiä ja lehtileikkeitä, kirjoituksia, … Samanlaisen työperäisen historian omaavia, mutta ei aivan eliittiin yltäviä, ovat muistoesineet työmatkoilta, liikelahjat, postikortit ja vanhat matkapuhelimet museolatureineen ja akkuineen sekä joukko luettuja ja lukemattomia kirjoja. Aivan omassa luokassaan on pahvilaatikko, jossa on asianomistajan kappaleeni Soneran teleurkintajupakan kuulustelupöytäkirjoista.

Alan ymmärtää, minkä vuoksi useat vahvoissa elämänkäänteissä eläneet ihmiset kirjoittavat muistelmiaan. Kuittaamalla menneet yksiin kansiin voi vapauttaa muistojen massan menemään kadotukseen. Se yksi kirja jää sitten sukuperinnöksi, kunnes joku myöhempi sukupolvi siivoaa senkin pois.

Vaatteet muodostavat oman ryhmänsä. Vaikka en välitäkään seurata muotia, olen vaatteista päätellen laittanut kymmeniä kertoja elämäni aikana sivuun ehjän ja sopivan vaatekappaleen uudemman tieltä. Joihinkin säilytettyihin vaatteisiin minulla on ilmeisesti jonkinlainen tunneside, koska kerta toisensa jälkeen käteeni sattuessaan ne siirtyvät takaisin varastoitavien joukkoon. Näin mm. lakkiaispukuni (vm. 1971) on löytänyt aina paikkansa.

Useimmat "todella arvokkaat", muistorikkaat vaatteet vaikuttavat kutistuneilta, kuten vuonna 1972 ostamani nahkatakki. Pituus on ok, mutta napit eivät enää mene kiinni. Kun muutin Oulusta Helsinkiin 1975 diplomityön tehdäkseni, kaikki omaisuuteni mahtui yhteen matkakapsäkkiin ja se nahkatakki oli ylläni.

Jos menee joskus taas niin huonosti, että takista tulee sopiva, puen sen ylleni ja lähden takaisin pohjoiseen kaikki omaisuuteni matkalaukussa. Se helpottaisi jäämistöni perivän jälkipoven urakkaa. Ennakoin kuitenkin, että ei asia noin mene, vaan perittävää roinaa on vähintään yhtä paljon kuin minulla nyt on. Omakotitalon sokkeloihin on helppo kätkeä kaikki tarpeeton. Sitä paitsi melko paljon on tarpeellistakin. Huonekaluja ja muita kodin välineitä hankitaan tarpeeseen tai ainakin koettuun sellaiseen usein lisääkin.

Tavarasta jälkipolvet todennäköisesti selviävät kätevimmin tulen, kaatopaikan, kirpputorin ja kierrätyksen avulla. Niin kävi suurimmalle osalle äitinikin jäämistöstä yhdeksän vuotta sitten. Äitini oli vuosikymmeniä jatkuneen evakkotaipaleensa aikana muutamaan kertaan hävittänyt kaiken tarpeettoman, mutta silti häneltä jäi mekkoa ja paitaa, kenkää ja pöksyä pienen kyläkaupan verran. Jonnekin ne tavarat vain häipyivät.

Kaikista vaikeinta on tieto ja muistot. Suuri osa muistoesineistä menettänee arvonsa silloin, kun minä itse lakkaan niitä arvostamasta. Sen sijaan valokuvat, videot, kirjoitukset jne. saattavat pitää otteensa paremmin. Ne ovat osa juuristoa, jonka olen kasvattanut paitsi itselleni, myös jälkeläisilleni.

Olen tallettanut itselleni kaiken mahdollisen sekä isäni että äitini jälkeensä jättämän tiedon. Mukanani kulkee valokuvia, kirjeitä ja ajankuvaa sisältäviä kirjoja. Itse asiassa olen myös täydentänyt tietoja keräämällä lähinnä valokuvia sukulaisilta. Epäilen, että joku ajastamme kiinnostunut jälkeläinen haluaa tietää myös minun jättämistäni tiedoista. Niitä tullaan ehkä penkomaan aivan, kuten itsekin olen yrittänyt penkoa vanhempieni sukujen menneisyyttä juurieni löytämiseksi.

-----------------

Päinvastoin kuin kirpputorin kautta kierrätettävät tavarat, tieto on sellaista, jota ei tohtisi hukata. Tuntuu, että tavarasta luopuminen on helpompaa ainakin itselleni.

Tässäpä taitaakin piillä viisaus. Tavaraa tulee ja menee, mutta tietoa kertyy. Vertaus kenties ontuu, mutta mieleeni tuli Raamatun luomiskertomus. Eikös se mennyt jotenkin niin, että ensin oli Sana ja sitten vähitellen kaikki muu. Kun tätä tulkitsee ”tietoinsinöörin” logiikalla, sen voisi suomentaa seuraavasti: Ensin oli tieto kaikesta ja sen perusteella kaikki luotiin. Sana on tietoa!

Minulla on läppäri ja tuhdimpi kone täynnä tiedostoja, kaksi erillistä kovalevyä ja kymmeniä dvd- ja cd-levyjä. Niissä on epämääräisessä järjestyksessä alkuperäisiä erilaisia dokumentteja, video- ja valokuvia sekä näiden varmuuskopioita. Juuristaan kiinnostuneella jälkeläiselläni on paljon enemmän työtä sen kaiken selvittämisessä, kuin minulla on ollut muutaman kymmenen vanhan sukuvalokuvan digitoimisessa ja kuvien henkilöiden tunnistamisessa.

Voi jälkipolvia, jos joutuvat tiedostojani penkomaan. Suurin osa on täysin hyödytöntä, kuten digikuvasarja mökin terassin kaidetta pitkin ryömivästä toukasta. Kun joukossa saattaa olla merkityksellistäkin dataa, ei toukan vaellusta voi rojauttaa kadotukseen ennen pientä pohtimista.

Vai voisiko jälkipolvet toimia aivan toisin, kuin minä ja sadat tuhannet muut nykypolven edustajat omaan haltuunsa jääneiden tietojen suhteen? Meille kenkälaatikko, johon vanhemmat taltioivat muistonsa, edustaa vielä merkityksellisiä muistoja. Olemme kuitenkin toisenlaisen tulevaisuuden äärellä, ja omat lapsemme elävät jo siinä.

Visio - siis ei selvä vastaus, vaan aavistus oikeasta - on seuraava. Internet totuttaa ihmiset siihen, että kaikki tieto on verkossa. Kuka tulevista polvista tahtoo hakea tietoja tästä ajasta, sen ihmisistä ja elämästä henkilökohtaisista hujan hajan olevista tiedostoista ja arkistoista, kun nettikin on keksitty! Tämäkin blogikirjoitus jää kiertämään nettiin siististi paketoituna pitkäksi aikaa, vaikka en sitä kenkälaatikkoon laittaisikaan kulkemaan mukanani paikasta toiseen. Vaikka se muuttuisikin joskus datamössöksi ja kuolisi bittiavaruuteen, moni muu tieto jää kiertämään toinen toistaan seuraaviin tietoverkko- ja palvelinsukupolviin.

Visio johtaa huimaan ja vähän pelottavaankin mielikuvituksen lentoon. Jos kaikki muu katoaa, tieto jää. Lopussa on sitten taas vain Sana... Kaiken maailman tiedon mahduttavan kapasiteetin omaavaa ja maailmanlopun kestävää tallennusvälinettä ei ihmisten hallussa ole, mutta aurinkokunnan toimivuuden puolesta meillä olisi vielä joku vuosimiljardi aikaa sellaista kehittää.

Universumin elämänkierron hallitseminen on niin mahdoton tavoite, että monet jättävät sen jumalalleen. Ehkäpä sama Sanan haltija pitää huolta seuraavastakin kierroksesta. Ennen sitä maailma vaan olisi paljon parempi paikka, jos ihmiset ihan itse pyrkisivät pitämään huolta omasta tulevaisuudestaan.

Uuden vuoden toivomukseni: Unohdu paha tieto, säily hyvä.

Hyvää Uutta Vuotta 2009 kaikille!

Rauhallista Joulua

Toivotan kaikille tänne laiskansorttiseen blogiini osuneille Rauhallista Joulua ja Onnellista Vuotta 2009.

Oma vuoteni päättyy vauhdikkaan muutoksen jatkuessa ja viedessä minut jälleen uuteen elämänvaiheeseen. Muutin pari viikkoa sitten virallisen kotipaikkani Seinäjoelle. Järvenpää säilyy edelleen tukikohtanani työnteolle ja pätkätöilleni pääkaupunkiseudulla. Itse asiassa minusta tuli pitkästä aikaa taas asuntovelallinen. Se pitää yllä mielenkiintoa työntekoa ja ansaitsemismahdollisuuksia kohtaan, eikä viikottainen junamatka "etelään" ole lainkaan vastenmielistä.

Seinäjoki? Uusvanha elämänkumppanini, nuoruuden ystäväni, on pysyvästi sielläpäin, ja yhteinen kotimme on kehittynyt vähitellen sinne. Jossakin sitä pitää joka tapauksessa asua, eikä Seinäjoki häviä asuinpaikkana Järvenpäälle. Se on alueensa ehdoton vilkas keskuspaikka, kun Järvenpäälle antaa leimansa pääkaupungin läheisyys. Porukat häipyvät arkipäivisin Helsingin, Espoon ja Vantaan firmoihin töihin ja katukuvaa jäävät värittämään köpöttävät vanhukset, kaljaporukat ja jokunen heitä palveleva.

Järvenpäähän verrattua Seinäjoki kuhisee nuorta elämää ja luonto on lähellä. Kuten Järvenpäässä, sielläkin voi kiertää fillarilla järven. Kyrkösjärven tekojärven kierrosta suuri osa on luonnonsuojelualuella kulkevaa metsäpolkua. Kaupungissa on jopa laskettelukeskus. Lakeus aukeaa yhteen suuntaan ja mäkiset metsämaat ja suot toiseen suuntaan. Junalla tulee Helsingin keskustaan alle kolmessa tunnissa ja sama onneksi myös toisin päin.

Tällaisissa tunnelmissa otan Joulun vastaan ja odotan ispiraatiota kirjoittaa taas tänne jotakin. Parempaa inspistä odotellessa muutama sana sukulaisista. Sain käsiini (kiitos Liisa Kirveen) kansanrunoilija Pietari Makkosen elämäntyötä esittelevän kirjan. Pietari oli kotoisin silloin Kerimäen, nykyisin Enonkosken Hanhijärveltä ja se on myös minun isoisäni synnyinpaikka. Esi-isiäni, enimmäkseen Antteja, on asunut Hanhijärvellä 1500-luvulta asti. Suvun perimätiedon mukaan Pietari olisi setäni jossakin sukupolvessa. Hanhijärven asumusta on ollut perustamassa myös mies nimeltään Hannu Hanhi! Olisipa hänkin samaa sukua.

Kirja on myös täynnä 1700-luvun lopun ja 1800-luvun alkupuolen elämänkuvaa, sillä Pietari oli aikansa vaikuttaja monessa asiassa. Pietari oli mm. kunnallisissa luottamustoimissa, mutta purki usein ajatuksiaan runoiksi. Muutamassa Pietarin runossa käsitellään Suomen kieltä ja sen heikkoa asemaa viranomaisten kanssa asioitaessa. Itse Elias Lönnrot kirjoitti muistiin Pietarin runoja ja lehti Mehiläisen viimeisessä numerossa (1837?) hän julkaisi runon "Suruwirsi Suomen kielen tilasta" seuraavien saatesanojen kanssa: "Karjalassa ja Sawossa, joissa suuri osa talonpoikia nykyaikoina selwästi kirjoittaa suomea, näitä nurkkaherroja ei ollenkaan kaiwattaisi, jos saisiwat talonpojat kirjoituksensa omalla kielellänsä. Kuinka kansa itseki sitä asiata toiwoo, olemma monesti kuulleet lausuttawan, ja todistukseksi panemma tähän seuraawan, talonpojalta Petteri Makkoselta Kerimäen pitäjästä tehdyn runon, jonka syksyllä w. 1837 häneltä kirjotimma."

Sieltäkö lienee periytynyt taipumukseni osoitella kriittisesti viranomaisten palveluita. Samalla turhan toiminnan karsimisen ja oikeaan asiaan keskittymisen asialla on sukuni ollut jo neljällä vuosisadalla... Epäluuloni ruotsalaisia kohtaan tasapuolisina ja Suomen etuja kunnioittavina kumppaneina ei ole periytynyt, vaan peräisin kaksi vuosikymmentä jatkuneesta yhteistyöstä heidän kanssaan. Sekin olisi oman juttunsa arvoinen kokemus.

Äitini äidin kautta sukuni on ruotsinkieliseltä Pohjanmaalta, Teerijärveltä. Se mahtaa selittää nopean sopeutumiseni Seinäjoen maisemiin! Kävin pikkuserkkuni Pipsan kanssa tapaamassa äitiemme serkkua Loimaalla, jonne tämän pohjalaisen sukuhaarani jäseniä evakuoitiin Karjalasta. Siis juuri niin. Olen selittänyt tämän erikoisen karjalaisen yhteyden pohjanmaan ruotsinkieliseen sukuuni ensimmäisessä blogijutussani (Makkos-Matti, huhtikuu 2007). Tarkoituksemme oli paitsi tavata muita pikkuserkkujamme ja sukuamme, ottaa talteen vanhoja valokuvia skannerilla ja digikameralla. Rosa-serkun valokuva-albumit osoittautuivat aarteeksi. Kuvat odottavat vielä käsittelyään tietokoneen uumenissa.

Mutta palataan taas joskus tänne jonkun asian puitteissa. Oikein mukavaa Joulun ja vuoden vaihteen odotusta kullekin.

Neekerit lumihangessa

Anteeksi tuo otsikossa oleva N-sana. Sen merkitys ei minulle ole tummaihoisia afrikkalaistaustaisia ihmisiä alentava. Se ilmaisee yksilöimätöntä poikkeamista enemmistöstä samalla tavalla, kuin kaunotar, herrasmies tai maalainen. Maalaisia kutsutaan maalla etu-, suku- tai lempinimillään, mutta kaupungissa heistä tulee vain maalaisia. Kaunotarkin on sitä vain silloin, kun erottuu joukosta ja herrasmiehet ovat kuulemma harvinaisia. Länsimaisista tulee Kiinassa pitkäneniä, mikä ei ainakaan minua koskaan siellä käydessäni haitannut.

Seinäjoen etäasumukseeni jakaa ilmaisjakelupostia pari niin tummaa ihmistä, että pimeässä heistä ei juuri erota muuta kuin anorakin aukosta pilkistävät silmät ja valkoiset hampaat. Olen syksyn edetessä tuntenut voimakasta myötätuntoa heitä kohtaan. Olen yrittänyt osoittaa sen avaamalla kerrostalon ulko-ovet ja käyttäytymällä heidät kohdatessani niin luonnollisesti kuin vain suinkin osaan. Eli en ole paljon pyrkinyt juttelemaan, mutta omalla olemuksellani olen toivottanut heidät ja heitä työllistävän mainospostin tervetulleeksi. Olen sanonut päivää ja hymyillyt, kuten äitini opetti asiaansa hoitaville vieraille tekemään.

Toissapäivänä tulevan lumimyrskyn jo haamuillessa maisemia todistin taas nuorten vierastyöläisten ponnistuksia. Heillä on työvälineinään aivan liian pienet polkupyörät. Onneksi he ovat hoikkia ja kykenevät mukautumaan välineeseen, vaikka polvet ohjaustankoa hipoen. Veikkaan, että liukkaat kelit ovat heille uutta. Toinen nuorista, tyttö, ei uskaltanut lainkaan ajaa lumisissa kohdissa. Hän seisoi välillä hajareisin pyöränsä päällä todennäköisesti uupumuksen ja epäuskon tunteita kokien. Hetken päästä hän taas eteni pyörästään tukea hakien. Homma tuli niinkin valmiiksi. Postiluukusta kolahti lopulta Eniron puhelinluettelo, ei siis mikään kevyt läpyskä.

Olen ollut näkevinäni samat nuoret myös läheisen oppilaitoksen oppilaiden joukossa. Arvelen heidät tuleviksi kauppa-alan ammattilaisiksi, jotka haluavat tehdä vapaa-aikanaan työtä taloutensa kohentamiseksi. Näin ollen he ovat juuri sellaista, joita toivoisin Suomen nuorison olevan. Heidän varaansa voisin uskoa sen osan omaa tulevaisuuttani, jossa muut maksavat työllään minunkin elantoni.

En ole koskaan ajatellut niin, että olisin ansainnut itse omat eläkkeeni muuten, kuin osallistumalla sellaisen tulevaisuuden rakentamiseen, että uudet sukupolvet kykenevät ja haluavat maksaa minun eläkkeeni. Paljon näkee kaupungilla väkeä, jonka varaan en tulevaisuuttani laskisi. Keskioluen hinnasta suuri osa on veroa, mutta sellainen verotulo ei pidä maata pystyssä. Onneksi monesta muovikassikaljanuorestakin tulee kunnon työmiehiä ja –naisia. Silti liian moni norkoilee läpi elämänsä avustuksia samoista varoista, joista minunkin leipäni pitäisi joskus kustantaa.

Jokaisen on tehtävä voitavansa sen eteen, että kaikki Suomen nuoret löytäisivät oman tapansa tehdä työtä yhteiskunnan hyväksi ja sen jäsenenä. Heidät pitäisi saada ymmärtämään ja hyväksymään, että samalla, kun he kantavat yhteiskunnan velvoitteita, he tekevät työtä oman tulevaisuutensa hyväksi. Sen lisäksi nykyisten päättäjien ja arjessa toimivien tulisi tehdä kaikkensa, että maahan tulisi lisää nuoria, jotka yhtä sinnikkäästi pyrkivät tekemään töitä itsensä hyväksi, kuin postimme jakajat.

Ihonvärillä ei ole merkitystä, kuinka hyvin hommat sujuvat lumihangessa. Ympäristössään erikoinen ulkonäkö lisää kyllä näkyvyyttä, mutta silmiinpistävintä Seinäjoen postinjakajissa on se mistä suomalaiset tunnetaan - sisu.

Haluaisivatkohan Seinäjoen mustat ahertajat maksaa joskus eläkkeeni? Pelkään, että saatuaan kaupallisen koulutuksensa valmiiksi, he häipyvät muualle vaikka olisivatkin oppineet ajamaan fillarilla lumipöperössä.

Minä teen edelleen parhaani pitääkseni heidät täällä. Kannattaisi muidenkin avata heille ovia ja sanoa päivää. Ja joku saisi etsiä sopivankokoiset työvälineet.

Menestymisen eväät

Minun ei pitäisi yrittää kirjoittaa asiaa, pakina on tyylini. Näin sanoi äidinkielen opettajani Jorma Lagerstedt lähettäessään hartaasti kirjoittamani aineen Suomen ja Neuvostoliiton välisistä suhteista ylioppilaslautakunnalle cum laude approbaturina. "Laakermetri" oli oikeassa. Toinen aineeni oli parissa tunnissa suhautettu pakina. Sen nimeä tai aihetta en edes muista, mutta ällä sillä tuli.

Tässä on nyt näyte tyylistä, jota minun ei pitäisi harrastaa.

Kuntavaalit kiihottivat minua miettimään menestymisen eväitä eri puolueille. Annan vapaasti neuvoni seuraavien vaalien voittoon kolmelle suurimmalle. Noudattamalla niitä on tulevien vaalien voittajina kolme suurta… Saatan joskus neuvoa myös vihreitä, entisiä kommareita ja ruotsalaisia. Soinia ja kristillisiä en pysty neuvomaan.

Kokoomus

Jos puolue ja sen toimijat osoittautuvat rehellisiksi ja levittämiensä viestien arvoisiksi ja ovat tosiasioita kunniottavaa, tekevää ja yritteliästä porukkaa yhteiseksi parhaaksi, olen iloinen heidän voitostaan.

On loistava tilaisuus näyttää, ettei puolue ole ökykapitalismin käsikassara, joksi se usein mielletään. Toivon lopultakin vahvaa uudistusta niihin tapoihin, joilla yhteiskunta tuottaa palvelunsa. Mikko Kososen valinta Sitran johtoon sopii hyvin kuvaan uudesta mahdollisuudesta.

Kokoomukselle en nyt keksi ohjeeksi muuta, kuin entistä suuremman avoimuuden. Kuunnelkaa ihmisiä puoluerajoista välittämättä ja antautukaa avoimeen keskusteluun hyvien ratkaisujen löytämiseksi. Tekemiseen ja yrittämiseen kannustavasta politiikasta ei tarvitse luopua. Ihmiset pitävät sellaisesta, kunhan ketään ei pakoteta elättämään itseään läpi elämänsä ns. paskahommilla tuen ja koulutuksen puutteessa. Etenemisen mahdollisuudet pitävät huolta siitä, että myös hanttihommilla on tekijänsä.

Demarit

Monet mieltävät teidät suurten organisaatioiden ja joukkovoiman puolueeksi. Kerätään paljon väkeä, annetaan sen valita johto, joka saa sitten edustaa koko joukkoa. Sen kääntöpuoli on byrokratia ja kabinettipolitiikka.

Demarit eivät ole oppineet johtamaan joukkoja avoimella keskustelulla vaan edustuksellisen demokratian antamilla valtuuksilla. Se johtaa kabinetteihin, joiden päätöksiä ja linjauksia yritetään tuputtaa kansalle joskus kummallisilla keinoilla. SAK:n niljakas apu viime eduskuntavaaleissa on osoitus siitä, miltä neuvotteluhuoneiden hämärässä tehdyt päätökset saattavat pahimmillaan näyttää. Demaridemokratian dilemma on myös se, ettei kansa oikein usko kabinettien viesteihin, ellei niitä edusta riittävän vahva johtaja. Pitää olla Manu tai Paavo. Jutta ei tule samaan yltämään.

Demarit pyrkivät tekemään isoja näyttäviä tekoja, jolloin epäonnistumisetkin ovat isoja ja näyttäviä. Silloin, kun demarit tekevät liiketoimintaa koskevia päätöksiä, käytetään yhteisiä varoja - riskejä ei tunneta eikä niitä itse kanneta. Kansa on maksanut kuvaputkitehtaasta ja Sonerasta kalliin hinnan.

Menestymisen kaava on seuraava. Antakaa nuorille naisille oikeasti valtaa. Todistaakseen kovuuttaan kabineteissa kyttäävälle demarieliitille ja peittääkseen epävarmuuttaan he ovat julkisissa keskusteluissa olleet kuin hyökkääviä rakkeja. Tyhjentäkää kabinetit ja ottakaa poliittiseksi ohjenuoraksi aito ja avoin keskustelu kansan kanssa ja sen edessä. Arja Alho ja Erkki Tuomioja ovat uskaltaneet tehdä sitä ja saaneet kabinettidemareilta turpiin.

Jos viestinne on se, että ihmisten pitäisi mielummin kokoontua suuriin keskuksiin, sanokaa se rehellisesti. Jatkakaa kertomalla, millaista elämä sellaisessa olisi, jos saisitte kaiken vallan. Olisiko Itä-Pasila ihanteenne mukainen esimerkkiyhteisö vai mikä? Konkretisoikaa esimerkein. Teidän pitää saada ihmiset haluamaan sellaista yhteiskuntaa, jota aiotte toteuttaa.

Sitten vielä yksi asia. Ihmiset haluavat kokea olevansa tarpeellisia. He haluavat tehdä mielummin jotakin hyödyllistä, kuin nauttia yhteiskunnan palveluiksi naamioituja avustuksia. Millä tavoin sosiaalidemokraattisessa yhteiskunnassa ihmisiä osallistetaan toimintaan, muuhun kuin vaalikarjana olemiseen?

Keskusta

Teillä on määrittelyongelma. Kannatusta pitäisi saada lisää suurissa asutuskeskuksissa. Tämän ovat ymmärtäneet jo aiemmat johtajanne, jotka hylkäsivät nimen Maalaisliitto. Enemmistön mielikuvissa puolueenne on kuitenkin vahvasti harvaan asutettujen alueiden puolue. Kun keskustalaisuuden varsinainen olemus on hämärä, äänten norkoileminen asutuskeskuksista antaa lisäksi vaikutelman, ettei millään muulla ole oikeastaan väliä kuin kannatuksella, jonka avulla saadaan valtaa. Puolueen toinen haaste on, että perinteiset kannattajat kokevat asutuskeskusten nuoleskelun selän kääntämiseksi tavoitteille maaseudun ja koko maan asuttamisen hyväksi.

Ja mitä on todellinen keskustalaisuus? Se on yhtä mahdoton määritelmä puolueelle kuin puolueettomuus ja myy yhtä hyvin kuin hajuttomuus ja mauttomuus ruokaa. Sillä nimellä asettaudutte vanhojen määrittelyjen ahtaaseen väliin. Perinteiset vasemmisto ja oikeisto ovat muistoja menneisyydestä ja niihin kiinnittyvät marginalisoituvat vääjäämättä.

Ennen kuin muutatte nimeänne, miettikää uudestaan toimintanne sisältö. Mitä haluatte sanoa olevanne ja oikeasti sitä tarkoittaa? Kävisikö lähteä liikkeelle vanhoista arvoista ja sanoa puolueen ajavan sitä, että asumisen ja toiminnan edellytykset kaikkialla Suomessa olisivat hyvät? Mitä viesti tarkoittaisi pääkaupunkiseudulla? Sitäkö, että sieltä kerätään rahaa, jolla tuetaan muuta Suomea? Vai osattaisiinko viesti ja sen tarkoittama politiikka oikeasti suunnitella siten, että Etelä-Suomen taajamien ja Itä-Suomen tavoitteet eivät olisikaan ristiriidassa?

En osaa ratkaista keskustan sisältökysymystä, mutta palkatkaa joku hemmetin hyvä markkinointiporukka miettimään sitä kanssanne. Siis markkinointiporukka miettimään sitä, mitä haluatte olla ja miksi haluatte ihmisten teidät mieltävän. Vasta, jos puolueen arvoja ja todellista tahtoa hallitsevat ja markkinoijat pääsevät yhteisymmärrykseen siitä, mitä puolueen pitää ja mitä se voi itsestään sanoa, on mahdollista rakentaa uskottavaa ja ihmisiä puhuttelevaa viestintää. Voi olla, että kasvava joukko taajamien ihmisiäkin haluaa siihen sitten samaistua.

Samalla kyllä pitäisi puolueen keulakuvat vaihtaa. Vanhanen on pätevä johtamaan virkamieshallitusta, jos joskus sellaista vielä tarvitaan. Korhoselle löytyy varmaan joku julkisuudelta suojattu virka.

Kansainvälinen tunnustus

Lisäys 12.3.2009

Alla kertomani palkitseminen johti keskusteluun, johon osallistuivat minun ja Seppo Tiaisen lisäksi eräät kollegani GSM:n alkutaipaleelta. Kävimme heidän kanssaan huolellisesti läpi nykyisen SMS:n syntymisestä edeltäneet vaiheet. Totesimme mm. että SMS on erityinen tapa toteuttaa tekstiviestipalvelu, ja että se nimenomainen tapa, joka päätyi lopulliseksi spesifikaatioksi onkin peräisin Saksa-Ranska-yhteistyöstä. Pohjoismaisen valmistelun mukainen totetustapa on jäänyt tekemättä. Tämän vuoksi minä vastedes kieltäydyn hyväksymästä itselleni "tekstiviestin isän" tai "SMS:n keksijän" nimikkeitä. En minä niistä koskaan pitänytkään, sillä ne veivät huomion pois suuremmista saavutuksistani. Mieluummin haluan itseni muistettavan pitkästä elämäntyöstä matkaviestinliiketoiminnan kehittäjänä.

------------------------------------------------------------------------------

The Economist lehti palkitsee vuosittain Innovaatiopalkinnoilla (Innovation Award) henkilöitä, joilla on ollut merkittävä panos tieteenalansa, tekniikan tai liiketoiminnan kehitykseen.

Tänä vuonna palkinnot jaettiin seitsemännen kerran, ja minulla oli kunnia olla palkittujen joukossa osallisuudestani tekstiviestin ideoimiseen 25 vuotta sitten. Olin varmasti itseäni fiksummassa joukossa, katsokaa vaikka The Economistin sivuilta.

Poikkeuksellisesti jaettiin tällä kerralla myös yrityspalkinto, jonka sai mikäpä muu kuin Nokia.

Palkinto ei ole rahaa, vaan pelkkää kunniaa. Joutuisinkin vaikeuksiin, jos joku keksisi palkita minut edes jonkinlaisella siivulla tekstiviestiliiketoiminnan maailmanlaajuisista miljardivoitoista… Silloin pitäisi oikeudenmukaisesti jakaa rahaa myös koko mobiilipalveluiden teollisuuden luomisesta niille kymmenille ihmisille, jotka 70- ja 80-luvuilla tekivät vanhoissa valtioiden teleoperaattorilaitoksissa pohjatyön tavanomaista kuukausipalkkaa vastaan. Tekstariakin oli kanssani ideoimassa Tiaisen Seppo ja Tapiolan Juhani. Ja osingoille pitäisi aivan oikeutetusti päästää myös konkreettista speksaustyötä tehneet pohjoismaisen FMK- ja eurooppalaisen GSM-työryhmän jäsenet.

Ps. Lukaise myös kommentti. Joka asiaan löytyy jotain poikkipuolista sanomista. Vastauksena kommentoijalle ei ole muuta, kuin että tekstiviestien tuominen matkapuhelimiin oli aikanaan yhtä ilmeinen keksintö kuin maapallon pyöreydestä aiheutuvat löydöt, jos matkaa lähtee tekemään jonnekinpäin. Kolumbus osui ensimmäisenä Amerikkaan. Vaikka hän ei keksinytkään jo aikojen alusta ollutta pallomuotoa asuinplaeneetallemme, hän kuitenkin yhtenä ensimmäisistä keksi pyöreyden olemassaolon. Minä annan sitäpaitsi kaiken mahdollisen kunnian niille, jotka olivat pohjustaneet idean syntymistä (tekstipiipparit ja vaikka armeijaradiot) sekä niille sadoille GSM:n kehittäjille, jotka tekivät SMS:stä todellisuutta. Mielelläni otan myös kiitoksia vastaan siitä, että sain yhdessä Jumpun ja Sepon kanssa esittää tekstiviestien toteuttamisen osana "tulevaisuuden matkaviestintää".

Kalakeitto

Kaikesta tekemästäni en voi olla ylpeä, mutta tästä olen. Siksi haluan sen jakaa kaikkien tänne palstalle eksyvien kesken.

Syön tätä kirjoittaessani Järvenpään poikamiesboxilla jo kolmatta päivää samaa kalakeittoa. Se maistuu edelleen, joten sen täytyy olla hyvää. Pohjana siinä on liemi, joka syntyy keitettäessä palsternakkaa, varsiselleriä, sipulia ja porkkanoita. Mausteeksi ravistelin kurkkumaa, tai ehkä pikemminkin värin vuoksi. Yhden kasviliemikuution tipautin joukkoon.

Vettä oli ehkä litra, yksi palsternakka, pari sellerin vartta, yksi sipuli ja puolenkymmentä keskikokoista porkkanaa. Olisin laittanut perunaa, mutta ei ollut. Kaikki tavara oli kuutioituna pieniksi ja suunnilleen samankokoisiksi, eli tarkoitus oli tehdä keitosta ns. insinöörimallista. Sellaisessa ei ole mitään epämääräisiä monenkokoisia möykkyjä.

Kirjolohifileen vetelin veitsellä kuutioiksi ja ruskistin sen aamupalan jäljiltä rasvaisessa pannussa. Tämä voi olla yksi maun salaisuus. Häivähdys pekonia, mutta tuskin tunnistettavasti. Jotain kiinalaismakua antavaa maustetta ripottelin aivan vähän lohikuutioiden höysteeksi.

Sitten lohikuutiot keittoon. Tässä vaiheessa keksin pienen tempun. Jääkaapista löytyi yksi naapurin tyhjältä tontilta nyysitty omena. Siivusin sen lohien perään. Unohduin touhuamaan jotain muuta ja keitto sai muhia pienellä lämmöllä ehkä varttitunnin. Omenat olivat liuenneet liemeen, mutta muuten keitto näytti edelleen olevan täynnä sattumia. Joku voisi kutsua noin paksua keittoa muhennokseksi.

Etsin jääkaapista ranskankermaa, mutta kun sitä ei ollut, koristelin keiton lirauksella salaattikastiketta. Se sattui olemaan hedelmäistä kookoksen makuista. Ja sopii!

Nyt on keitto syöty, kattila tyhjä ja lautanen nuoltu. Kokeilkaa itse palsternakkaa ja selleriä. Niillä saa ihmeitä aikaan, kun kaikki muu osuu kohdalleen.

Oho!

Viime viikolla kirjoittamani juttu "Kuin mustaan aukkoon kirjoittaisi" avasi ymmärrystäni Internetin mahdollisuuksista ja voimasta entisestään. Makkosmatin vajaassa tunnissa väsäämää juttua siteerattiin pari päivää myöhemmin maan arvolehtien joukkoon kuuluvassa Talouselämässä. Huimaa.

Pitänee jatkossa harkita entistä tarkemmin, mitä tänne kirjoittaa. Taisin tölväistä viestintäministeriä ja hänen päätöstensä valmistelijoita. Silti tuo otsikkoni ei ole kansallisen käytännön mukainen kevyt ja välitön anteeksipyyntö, vaan aito hämmästykseni median valppautta kohtaan. Olen edelleen sanojeni takana ja pidän tietoyhteiskunnan toteuttamista ensisijaisesti toimintatapojen kehittämisenä, enkä usko siihen, että uusia verkkoja pitää perustella niiden vuoksi.

Uusia verkkoja pitää tehdä siksi, että ne ovat parempia kuin entiset ja hyvä peruste valtion varoin toteutettavalle laajakaistainvestoinnille olisi, että se palauttaisi tulevaisuuden keskeisen infrastruktuurin kansakunnan hallintaan.

Juttuni ei siis uponnut mustaan aukkoon, vaan sujahti vauhdilla sen läpi. Uudessa ulottuvuudessa sillä on mahdollisuus vaikuttaa päätöksentekijöiden ajatuksiin ja johonkin todelliseen päätökseen. Kiitos Talouselämä.

Tekisi mieleni seuraavaksi vaikuttaa meneillään olevaan maailman omaisuuden uusjakoon tai ainakin estää samanlaisen toistuminen tulevaisuudessa. On pitkään ollut hyve, että laittaa rahansa poikimaan nopeasti rahankierrätyksellä sen sijaan, että sijoittaisi ne esimerkiksi kestävän kasvun yrityksiin. Olen itse ollut kaupittelemassa Soneran listautuessa 90-luvun lopulla sen osakkeita institutionaalisille sijoittajille, jotka lähes ääni väristen vakuuttivat olevansa pitkäaikaisia sijoittajia, jotka haluavat sitoutua Soneran menestyksen turvaajiksi.

P**kapuhetta, samat sijoittajat käärivät ensimmäisinä pikavoitot taskuihinsa. Heidän nokkeluuttaan ja taitoaan ihailtiin niin, että koko yritys valjastettiin valtio-omistajan tuella samanlaisten toimijoiden moottoriksi. Soneran romahdus on täsmälleen samanlainen ilmiö, joka nyt vaivaa koko maailmantaloutta. Lupauksilla rakennettiin täysin reaalimaailmasta irti oleva arvonnousu, jonka edetessä nokkelimmat keräsivät muhkeat voitot. Kuplan puhjettua sen jätteet jäivät hitaampien käsiin.

Tapasin Jyrki Kataisen sattumalta Seinäjoen käsityömessuilla. Olemme sen verran tuttuja, että kättelimme ja vaihdoimme muutaman sanan. Kaikki tärkeät asiat jäivät puhumatta. Olisi pitänyt pyytää, että hän ja muut vallassa olevat tekisivät kaiken tarvittavan, ettei enää koskaan sallita himokapitalismin kerätä sinisilmäisten kansalaisten varoja höttöjä lupausmarkkinoita perustamalla.

Omaa tyhmyyttäni minäkin olen uskonut johtavan pankin kohtuullisen riskin sijoitustuotteiden olevan turvallinen paikka rahoilleni. Pankki on jaksanut rauhoitella rahoituskriisin edetessä. Kun olen muutenkin rauhallinen, olen pankin viestien jälkeen ollut suorastaan veltto ja ollut panikoitumatta. Olisi pitänyt panikoitua jo pari vuotta sitten, kun hulvaton meno oli kovimmillaan.

Tavallisen ihmisen on mahdotonta ymmärtää yhteyttä amerikkalaisten roskalainojen ja omien turvallisten sijoitusten välillä. Pankkini olisi voinut neuvoa minua siirtämään oikealla työllä tienaamani varat parempaan turvaan markkinoiden alettua horjua.

Se varmaan sanoo lopullisen saldon selvittyä ja pölyn laskeuduttua: Oho! Jos sitäkään.

Saksalaiset tuloo? Hyvä Tekes!

Jokin TV:n ajankohtais- tai tiedeohjelma esitteli eräänä iltana saksalaista aurinko- ja valoenergiateknologiaa. Olisikohan ollut Freiburgin kaupunki, jota ohjelman mukaan voisi pitää oikeana "viherpiipertäjän unelmakaupunkina". Siellä kerätään auringon auliisti jakamaa energiaa talteen tuulimyllyjen ja valoherkkien paneelien avulla niin, että se näkyy ja tuntuu katukuvassa. Paikallisessa korkeakoulussa kehitetään teknologiaa, jolla energiatehokkuutta parannetaan ja aurinkoenergian tuottamisesta tehdään yksinkertaisempaa ja edullisempaa.

Visio on, että tuotantoteknologian parantaminen ja suosion kasvu tekevät muutamassa vuodessa aurinkoenergiasta edullisempaa kuin energia, jota saadaan polttamalla perinteiseen tapaan fossiilisia tai kierrätettyjä materiaaleja tai pilkkomalla atomeja. Sen jälkeen markkinat pitävät huolta massiivisesta uuteen energiatalouteen siirtymisestä ilman tukijaisia, joita nykyään käytetään. Tämän päivän radiouutiset tosin raportoivat saksalaisten ajautumisesta suuriin vaikeuksiin. Vihertalous ei ole vielä ratkaisu, ja ydinenergiasta kieltäymisen vuoksi Saksassa valmistellaan kymmenien miljardien investointeja perinteisiin polttamiseen perustuviin voimaloihin.

Saksalaiset ovat olleet ns. "herrakansaa". Sellaiset kuvittelevat, että heidän pitäisi hallita muidenkin kansojen tekemisiä. Saksa turmeli viime vuosisadan alkupuolen brutaalilla toiminnallaan pitkäksi aikaa mahdollisuuksiaan olla johtava kansakunta Euroopassa. Jospa heidän halunsa näyttää muille mallia ja hallita maailman kehittymistä olisikin nyt suuntautumassa Freiburgin hengessä niihin vääjämättä kaikkien eteen tuleviin yhteiskunnallisiin valintoihin ja niitä tukeviin teknologioihin, joita ilman maailma suistuisi katastrofiin. Olisipa mukavaa, jos he siinä aikomuksessaan onnistuisivat.

Ilahduin tutustuessani Tekesin strategian sisältövalintoja esittelevään julkaisuun "IHMINEN - TALOUS - YMPÄRISTÖ, Valinta tulevaisuuden rakentamiseksi". Siinä esitellään neljä teemoiksi kutsuttua painopistealuetta. Yksi niistä perustuu siihen, että me suomalaiset elämme keskellä niukkuutta. On loistava ajatus pyrkiä kääntämään niukkuus voimavaraksi. "Niukkaresurssiset ratkaisut -teema rakentuu ajatukselle, että ympäristötietoisuudesta, regulaatiosta sekä raaka-aineiden ja energian hinnasta nousee uusia haasteita ja liiketoimintamahdollisuuksia. Tavoitteena on saada niukkaresurssisuudesta kilpailuetua suomalaiselle elinkeinoelämälle."

Tekesin strategia ja saksalaisten touhut energiapihin yhteiskunnan hyväksi merkitsevät melko lailla samoja asioita. Hyvä, hyvä! Kannattaisi varmaan mennä taaskin kimppaan sakujen kanssa. Suomi on hyötynyt yhteistyöstä saksalaisten kanssa historian saatossa monesti. Vaikka nykymenoon onkin vähän etäistä hakea oppia historiasta, en voi välttyä mielleyhtymältä. Olemme eläneet kahden muun hallitsemaan pyrkivän kansan välissä ja joutuneet toistuvasti niiden keskinäisten kahnausten välikappaleeksi tai vuoroon kummankin havittelemaksi hallintoalueeksi. Vähän kauempaa Saksasta on usein löytynyt puhtia auttaa meitäkin selviytymään.

Olen sitä sukupolvea, joka kuuli iseiltään ja äideiltään positiivisia kommentteja saksalaisen teknologian hyvästä laadusta. Minulla ei koskaan ole ollut Mersua, mutta pari Folkkariani eivät ole rikkoneet mielikuvaa. Nykyinen naftapihi Skodani on paras autovalintani koskaan ja se on täynnä Audin ja VW:n logoilla varustettuja osia.

Näen joskus sisälläni "pienen saksalaisen", teknologiaa, hyvää laatua ja nuukuutta arvostavan kansalaisen. Tiukkapipoinen niuhottaja on sen ikävä ilmentymä, mutta positiivinen puolikin sillä on. Se tavallaan pyrkii tekemään kuuman keiton vähällä tulella. Se voi tarkoittaa myös meidän suomalaisten avulla ja meidän tekemillämme keksinnöillä tuotettua ympäristöä kuormittamatonta energiaa ja ennen kaikkea sellaista energian kulutusta, johon viherpiipertäjien värkeillä tuotettu energia riittää.

Elintaso? Vähäinen energian tuottaminen ja käyttö ei välttämättä merkitse elintasosta tinkimistä tai elämänlaadun huononemista. Mieleeni painuneisiin elämyksiin kuuluu mm., kuinka aurinkopaneeliin osuneet auringonsäteet muuttuvat LCD-näytön kautta näkyväksi olympialaisten keihäänheittokilpailuksi tai Lordin euroviisuvoitoksi verkkosähköttömän mökkini hämärässä.

Se, että pidän seuraavaa sananlaskua osuvana, kertoo ajattelustani paljon: "Hullu suomalainen tekee ison tulen ja katsoo kaukaa".

”Kuin mustaan aukkoon kirjoittaisi”

Keskustelin kerran tutun toimittajan kanssa hänen kirjoituksistaan. Hän kiitti antamastani palautteesta ja sanoi olevan tavanomaista, mitä otsikossani siteeraan. Hämmästyttävää, jos maan etevimpien toimittajien jutut herättävät vain harvoin selvää palautetta. Nostankin hattua niille, jotka jaksavat puurtaa hyviä juttuja vuodesta toiseen satunnaisten palautteiden varassa.

Tässä on nyt kytkentä omaan blogintapaiseeni. Kun harvoin jostakin tulee sen suuntainen rasahdus, että tiedän juttuani luetun, motivoidun kehittämään seuraavaa. Ja päinvastoin. Kun mitään ei kuulu, hiipuu into laittaa ajatuksia esille.

Nyt sain kuitenkin palautetta. Uskollinen lukija sanoo käyneensä tuon tuosta kurkistamassa blogiani ja pettyneensä, kun uusia juttuja ei ole. Tämä siitä sitten seurasi. Kirjoitan vaikka tikusta asiaa tehden.

Ihminen haluaa vaikuttaa ja nähdä, kuulla tai kokea siitä palautteen. Tämä koskee myös kirjoittamista. Kirjoittamisen lisäksi on monta muuta vaikuttamisen keinoa. Itse asiassa tällainen lähes mustaan aukkoon kirjoittaminen on hyvin epävarma keino. Kuka lukee, mitä ymmärtää, kuinka suhtautuu, muuttaako omaa toimintaansa...

Olen joskus ollut roolissa, jossa toimintani vaikuttavuus oli niin suuri, että jokaista sanaa ja tekoa piti oikein harkita. Kun Suomeen tehtiin kännykkäbisnestä, johdin Telen Matkapuhelinpalvelut -nimistä tulosyksikköä. Sen asema oli niin vahva, että siellä itse asiassa päätettiin, kuinka ala tulisi lähivuosina kehittymään. Teknologisten ratkaisuiden kehittäminen ja valitseminen sekä investointien suuntaaminen ja ajoitus olivat sen merkittäviä päätöksiä. Jääräpäinen linjanveto vanhan toimintavarman NMT:n kehittämisestä ja markkinoimisesta 90-luvulla vielä sen jälkeen, kun uudempaa teknologiaa edustava GSM oli jo lanseerattu, turvasi Telen kaupallisen menestymisen ja parhaat lähtökohdat markkinajohtajuuden voittamiseen tulevalla GSM-aikakaudella. Monet muistavat vielä kirjainhirviölogon NMT-GSM ja 0400-alkuiset numerot, joilla kytkettiin toisiinsa tulevaisuuden lupaukset ja aikansa toimivin matkaviestintekniikka.

Strategia toimi. Sen tuomasta menestyksestä ei muistanut käydä kiittämässä kuin omat kollegat, jotka ymmärsivät asian todellisen merkityksen. Omistajan edustajat, valtion virkamiehet, antoivat päinvastoin palautetta jopa kehityksen hidastamisesta. He olisivat olleet valmiita peesaamaan kilpailijana markkinoille tulleen Radiolinjan tarpeita ja siirtää asiakkaat vauhdilla uuteen alussa hyvin epävarmaan kilpailtuun GSM-verkkoon. Silti siitä ajasta jäi hyvä maku. Merkittäviä päätöksiä sain tehdä ja niiden vaikuttavuus oli ilmeinen.

Tuossa GSM:n suosimisen politiikassa 90-luvun alussa on muuten samaa kuin 3G:n suosimisessa kytkykaupan kautta tänään. Samat miehet taustalla, sama agenda. Kyllä markkinat olisivat hoitaneet oikean tekniikan käyttöön ilman sitäkin.

Kunpa saisi taas sellaiset ohjat käsiinsä, joiden avulla voisi päättää tulevaisuudesta. Laittaisin nykyiset Liikenne- ja viestintäministeriön virkamiehet aivopesuriin ja viestintäministerin vaihtoon heidän aikomuksestaan huutokaupata radiotaajuuksia ja rakentaa saaduilla varoilla laajakaistaverkkoja.

Vaikka onkin kaunis ajatus laittaa valtion rahalla haja-asutusalueiden tuntumaan sellaiset piuhat, että niistä saisi todella vikkelät laajakaistat pienellä lisäpanostuksella joka savuun, tässä ei kuitenkaan mennä taaskaan tietoyhteiskuntaan oikeassa järjestyksessä. Tulisi käyttää rahat viisaammin ja laittaa eri viranomaisten palvelut sellaiseen kuntoon, että niitä voitaisiin käyttää tietoyhteiskunnan edellyttämällä tavalla verkoitse. Se ei ole kiinni verkkojen nopeudesta vaan viranomaisten toimintatavoista. Sitä paitsi toimintatapoja kehittämällä saavutettaisiin sellaiset säästöt, ettei valtion rahaa lopulta kuluisi lainkaan.

Nykyisilläkin verkoilla asiointipalvelut voitaisiin hoitaa. LVM ei ole kuitenkaan osoittautunut sellaisen kehityksen ajuriksi, vaan uskoo uusien verkkojen tekevän tietoyhteiskunnan. Siksi leikin ajatuksella, että laittaisin kepoisen ministerin vaihtoon. Eipä kuitenkaan taida vaihtua eikä viestintäministeriö parantaa kulkuaan tämän kirjoituksen vuoksi. Mustaan aukkoon uppoaa taas yksi juttu lisää. Masentavaa.

Vai olisiko valtion laajakaistainvestointien motiivina sittenkin joku muu kuin tietoyhteiskunnan toteuttaminen? Kaduttaako viestinnän eliittiviranomaisia se, että sen ohjausvallassa vuosisadan ollut valtiollinen verkonrakentaja on annettu naapurimaan valtion hallitsemaan yhtiöön, joka ainakin Suomessa tekee päätöksiä vain liiketaloudellisin perustein. Laajakaistahankkeella valtiosta tulisi uudestaan yhden tulevaisuudessa entistä tärkeämmän perusinfran haltija.

Jospa motiivi onkin se? Jos se sanottaisiin ääneen, voisin sallia ministerin jatkaa vielä toistaiseksi.

Onko Kainuun malli maakuntaralli?

Edellinen blogikirjoitukseni ja siitä Suomussalmella ilmestyvän Ylä-Kainuu-lehden toimitussihteeri Juhani Mustosen kanssa käymäni keskustelu johti pyyntöön kirjoittaa lehteen kolumni. Mielelläni sen tein. Aihe on tuttu, toistan itseäni.

Lehti ilmestyi 2.9.2008.
.......................................................................


"Kyllä te osaatte, kun minä näytän mallia" opetti Kuikka-Koposeksi ristimämme jermu taimien käsittelyä meille kesäpojille jossakin Pesiön työmailla 60-luvun lopulla. Mallin katsomisella onkin maailmalla pärjännyt monessa paikassa, vaikka uuttakin on välillä tarvinnut luoda.

Kymmeniä vuosia poismuuttoni jälkeen palaan säännöllisesti kotiseudulleni Suomussalmelle ja teen tavallaan ulkopuolisin silmin havaintoja nykyisestä elämänmenosta. Monet asiat ovat hyvällä mallilla, mutta muutaman keskustelun perusteella ihmettelen julkisten palveluiden kohtaloa ja tulevaisuutta. Moni käynnistää aikaisin aamulla autonsa Ämmänsaaressa ajaakseen päivittäin Kajaaniin tuottamaan kainuulaisille keskitettyjä palveluita. Toiset ajavat sitten perässä niitä palveluita käyttämään. Siinä rallissa ei ole mitään järkeä.

Kainuun hallintomallin aiheuttaman kehityksen tausta on, että kustannuksissa pitää säästää, mutta palvelut kuitenkin edelleen tuottaa. Päättäjät ovat seuranneet sokeasti ohjetta, jonka mukaan tietty määrä väestöä pitää olla, että palvelua kannattaisi tuottaa. Palveluiden vieminen pitkien etäisyyksien taakse näivettää syrjäseutuja entisestään aivan kuin se olisi ollut tarkoituksenakin hallintomallin kehittäjillä ja päättäjillä.

Löytyisikö parempi malli, jota voisi Koposen neuvon mukaisesti seurata? Sellainen, jossa ihmiset saisivat asioida kotiseutunsa keskuksissa kohtuullisten matkojen päässä ja joka silti säästäisi kustannuksia. Minulla olisi tiedossani yksi - Nokia.

Yrityksessa on ratkaistu tehokkaan toiminnan ja kaikkialla läsnäolemisen haasteet tavalla joka sopiisi malliksi Kainuun kunnillekin. Toiminnan johtaminen ja suunnittelu on keskitetty, mutta palveluiden ja tuotteiden jakaminen on viety asiakkaiden lähelle. Pienimmissäkin maissa on kannattavaa toimia, kun niihin kuhunkin ei luoda täydellisiä pienoisnokioita kaikkine byrokratioineen, vaan käytetään Espoon Keilaniemessä hankittuja välineitä ja siellä päätettyjä menetelmiä. Eri maiden Nokiat keskittyvät vain palvelemaan asiakkaitaan.

Sopisiko Kainuun kunnille pienimmästä isoimpaan olla keskitetysti johdettujen palveluiden jakelukanava? Samassa asioimispaikassa voisi hoitaa kaikenlaiset viranomaispalvelut. Siinäkään nimittäin ei ole mitään järkeä, että jokainen hallinnonala ja virasto tarjoilevat omat palvelunsa omilla enemmän tai vähemmän keskitetyillä tiskeillään. Käyttämällä lisäksi nykyajan tekniikkaa saataisiin suurin osa palveluista hoidettua kotoa käsin. Netti ei ole kirosana, jos sen avulla vähennetään maakuntarallia.

Vakavaa asiaa päättäjille

Jos joku päättäjä, vaikuttaja tai poliitikko osuu sivuilleni, lukekoon tämän tekstin lopussa olevan osuuden, jossa taas kerran ratkaisen julkisten palveluiden tehokkaan ja laadukkaan tuottamisen ongelman.

Mutta ensin päivitykset kesän kulumisesta. Eilen elokuun 19. päivänä kuulin jonkun toivottavan kokouksen päätteeksi hyvää syksyn jatkoa. Se herätti vastakommentin, jossa todettiin kesääkin vielä odoteltavan.

Minulla kesää on ollut, minkä voi havaita myös tästä lomaa viettäneestä blogintapaisesta. Ei ole riittänyt tarmoa panostaa mahdollisten lukijoiden viihdyttämiseen tai oman ilmaisutahdon purkamiseen, kun touhua on ollut muutenkin. Olen matkustanut Suomea ristiin rastiin monikulmiossa, jonka muodostavat Järvenpää, Enonkoski, Suomussalmi, Oulu ja Seinäjoki.


Eemeli Heikkinen ja Free Fall Suomussalmi Rockissa 26.7.2008. Varmaa Idols-ainesta jo nyt!


Koen paljon kulkemiseni vuoksi välillä huonoa omatuntoa, sillä huolimatta kevyestä kaasujalastani ja naftapihistä autostani olen osallistunut vähintään miehekkäästi haasteen rakentamiseen tuleville sukupolville. Kun tämä sukupolvi tupruttaa fossiiliset polttoaineet savuna ilmaan jää tuleville energian tuottamisen haasteen lisäksi kasvihuone, jossa kylmä ja kuuma, kosteus ja kuivuus sekä tuulet ja tyyni jakautuvat aivan toisin kuin nyt. Olen kuitenkin optimisti. Vai pessimistikö? Päättele itse seuraavasta.

Ensinnäkin kaikki maasta löytyvä polttoaine tullaan polttamaan. Jos me emme tee sitä, pitävät kiinalaiset, jenkit ja venäläiset huolta loppujen öljyvarojen hyödyntämisestä. Lopuista pisaroista saatetaan tapellakin. Pihtailu ei siis ratkaise ongelmaa. Korkeintaan voimme hieman hidastaa kehitystä. Toisaalta uskon, että ongelmiin löytyy ratkaisuja, vaikka paljon keksimistä ja sopeutumista se tulee vaatimaan.

Muutama sana reissuistani. Niistä jokaisella on ollut tarkoituksensa. Järvenpäässä ja pääkaupunkiseudulla joudun käymään vähäisten ansiotöitteni vuoksi. Seinäjoella minulla on kumppani ja "huoltopiste", jossa käyn mm. pyykkikassin kanssa. Enonkoskella on mökki, melontavedet ja marjamaat - mustikoita ja todella paljon vadelmia tänä vuonna.

Suomussalmi on alkukotini, jonka olen onnellisten sattumien kautta löytänyt uudestaan kymmenien vuosien poissaolon jälkeen. Siellä on ihan pakko käydä vähintäänkin heinä-elokuun vaihteessa, jolloin rock-tapahtuma kokoaa nykyiset ja entiset suomussalmelaiset. (http://suomussalmirock.suntuubi.com/?cat=1)

On lähes käsittämätöntä, että päällisin puolin melko ukottuneella ja akottuneella korpiseudulla voi nousta esiintymislavalle kymmeniä eri vuosikertaa edustavia niin energisiä ja tasokkaita yhtyeitä, joilla on ainakin jossakin määrin paikallinen tausta. Ehdoton suosikkini on ollut Trial and Error, joka perustettiin ensimmäisen kerran 60-luvun lopulla koulukavereitteni toimesta. Papat ovat kehittyneet vuosien varrella kukin tahoillaan eri kokoonpanoissa niin, että kokoontuessaan jälleen yhteen heidän soittonsa pärjää mille tahansa kotimaiselle blues-rock-linjan yhtyeelle.

Uusin suosikkini on kuitenkin Free Fall, kymmen ikävuoden kahta puolta olevat pojat, jotka saivat yleisön villiintymään. Runsaista aplodeista huolimatta pojat soittivat vain sen minkä olivat aikoneet. Saataa olla, että eivät vielä olleet ehtineet muuta opetellakaan, mutta heistä kuullaan vielä paljon. Olivat kuulemma soittaneet samoin tuloksin myös Heikki Kovalainen Karting Racen aikana.

Toinen etenkin naispuoliseen yleisöön vedonnut muusikko ja mahtava lavaesiintyjä oli Tatu Romppainen ja yhtye Nurmikonleikkaajat.


Kuvassa Tatu Romppainen ja villitsemiänsä 60-luvun nuoria.

Sitten vähän vakavaa asiaa suosikkiaiheestani, yhteiskunnan palveluiden tuottamisesta. On aivan p:stä, että monet Kainuun hallintomallin vuoksi keskitetyt palvelut pitää nykyään hakea Kajjaanista asti, kun ne ennen sai kotikunnan keskustasta. Yksi ikätoverini on saanut pitää työnsä alun perin Suomussalmella hoitamassaan palvelutehtävässä, mutta sen vuoksi hänen on matkustettava päivittäin toimipisteeseen Kajaaniin yli sadan kilometrin päähän. Vielä hölmömpää on, kun kuntalaiset sitten menevät perässä palvelua hakemaan. Matkaa kunnan perukoilta tulee jo parisataa kilometriä.

Keskittäminen on sinänsä oikein, mutta sen avulla pitäisi hallinnon palveluita parantaa ja kehittää eikä näivettää. Oikea ratkaisu lähtee hallinnon (=päälliköiden ja muiden kuvion pyörittämisestä vastaavien) ja palveluiden kehittämisen keskittämisestä, mutta palveluiden jakelun hajauttamisesta ja viemisestä ihmisten lähelle. Keinoja ovat palveluiden jakaminen sähköisesti ja eri hallintoalojen palveluiden jakaminen samalta tiskiltä. Suomussalmelta pendelöi Kajaaniin palveluita tuottamaan varmaan monet muutkin kuin kuulemani tuttava. Nämä henkilöt voisivat tuottaa palveluita yhteisessä toimipisteessä, johon tilat löytyvät varmaan vaikka kunnantalolta. Ei pitäisi olla vaikeaa järjestää sinne sellaiset etätyöskentelyvehkeet, joilla kaikkien Kajaaniin keskityksen kohteena olleiden virastojen hommat onnistuisivat hyvin. Kunta voisi tarjoutua olemaan se hallinnollinen yksikkö, joka ottaisi "kaikkien palveluiden jakelijan" roolin omalla alueellaan. Ja jos se ei sovi, löytyy varmasti yrittäjä, joka postipalveluiden jakelun tavoin haluaisi tarjota jakelukanavan viranomaispalveluille.

Jos joku vielä kehtaa väittää, että sähköiset palvelut ovat se syöpä, joka vie työpaikat ja tekee elämän konemaiseksi ja kylmäksi, miettiköön niitä vaihtoehtoja, joita Kainuun hallintomalli on tähän asti näyttänyt. Siihen ei ole tällä yhteiskunnalla varaa, että kaikkien palveluiden kaikki toiminnot olisi hajautettu jokaiseen kuntaan. Mutta nettipalveluiden lisäksi jokaisessa kunnassa pitäisi olla varaa edes yhteen palvelutiskiin, jossa saisi hoidetuksi kaikki viranomaisasiansa tai ainakin annetuksi ne hoidettavaksi. Ilman sähköisten välineiden viisasta käyttöä keskittäminen tarkoittaa samaa kuin pois ottaminen ja vieminen kauas. Etätyöstä puhuminen pitäisi kääntää ympäri ja alkaa puhumaan lähityöstä, jota voidaan tehdä nykyaikaista teknologiaa hyödyntävien menetelmien ansiosta ilman, että tehokkuutta menetetään.

Suomi on sähköisten palveluiden käytössä maailmantilastossa jossakin sijoilla 40 - 50. Hävetkäämme.

Ps. Yksi hyvä syy matkusteluun näkyy tässä osoitteessa: http://evekari.blogspot.com. Sivuilla on Oulussa häitään viettäneen nuoren parin pyynnöstä ottamiani valokuvia ensisijaisesti häävieraiden katsottavaksi. Käypä kuokkimassa, jos kiinnostaa. Häät olivat niin kauniit, että kuvia kyllä kehtaa näyttää ja katsoa.

Pieniä päivityksiä

Kun en juuri nyt parempaa kirjoittamista keksinyt ja haluan myös pitää kirjapuffini esillä, kommentoin ajankohtaista palautetta tuolla alempana blogissa. Nimetön kommentoija varoitti minuakin joutumasta selliin blogikirjoitteluni johdosta. Tämä palauteteksti löytyy painikkeen takaa kirjoituksen "Makkos-Matti" yhteydessä ja oma vastineeni on jutun "Kännykkäpalveluiden putki" lopussa... Katsokaa jos kiinnostaa.

Ps. Kirja on saanut hyvän vastaanoton. Sen voi kuulema tilata edullisemmin esimerkiksi Bookplussasta (www.bookplus.fi). Ainakin Akateemisessa kirjakaupassa sitä on ollut hyllytavarana.

Kirja on valmis ja myynnissä!

Kontkasen Leilan kanssa talven ja kevään mittaan keräämämme haastattelumateriaali on nyt työstetty, kommentoitu ja kirjaksi kirjoitettu. Haastattelimme yli kolmeakymmentä johtajaa ja kysyimme heidän urallaan tekemistään, välttämistään ja näkemistään virheistä ja vaaranpaikoista. Saimme todella hyvää materiaalia vaikka kahteenkin kirjaan. Kirjamme nimeksi tuli "Mitä tekisin nyt toisin? - Jälkiviisautta johtamiseen."

Julkistamistilaisuus oli eilen. Keskustelimme Leila ja minä WSOY:n järjestämässä paneelissa kirjan aihepiiristä Anni Vepsäläisen ja Antti Pankakosken kanssa. Uutta viisautta siinä ei enää paljon keksitty. Sellainen vaikutelma minulle jäi, että kirjamme on melko onnistunut ja saa hyvän vastaanoton. Sitä voi tilata esimerkiksi täältä: (http://www.wsoypro.fi/wsoypro.aspx?navi=Sisaltoratkaisut.Kirjat-ja-verkkokirjat&bookid=5772&subtype=8)

Lukekaa ja kertokaa mitä piditte vaikka heittämällä kommentin tänne blogiin.

Aivan älytön homma

On helppo ilkkua muille älyttömyyksistä, joihin ovat ryhtyneet. Nyt saattuu soima lähietäisyydelle. Luulin tekeväni pienen kotivideokonversion, mutta siitä näyttää tulevan puuhaa pidemmäksikin aikaa. Tulosta tulee hitaasti ja epävarmasti. Aivan älytöntä hommaa.

Olen joskus luullut olleeni fiksu ja siirtänyt kotivideoni alkuperäisiltä 8 mm videokaseteilta VHS:lle muka parempaan talteen. Yleensä panin 8-milliset kopioinnin jälkeen uudestaan kameraan ja kuvasin uudet otokset vanhojen päälle. Niinpä muutamaa vahingossa säilynyttä 8-millistä alkuperäisotosta lukuunottamatta ainoat tallenteet lasteni, heidän kavereidensa, perheen, sukulaisten ja naapureiden arvokkaista yhteisistä elämänhetkistä ovat häilyvien muistikuvien lisäksi vain pian 20 vuotta vanhoilla VHS-kaseteilla.

Olen siis päättänyt siirtää kaseteilla olevat aarteet digiaikaan ja DVD:lle.

Ilman konversiota muistot olisivat haihtuneet muiden muistojen joukkoon eikä niitä kai olisi osannut pahemmin kaivata. Nyt, kun olen työn käynnistänyt ja katsonut osan vanhoista tallenteista, en raaskisi hukata sekuntiakaan. Videoilta palautuu mieleen monta täysin unohduksiin vaipunutta mukavaa muistoa.

Työn vaikeutta lisää huomattavasti digiajan uudet mahdollisuudet, joita työn edetessä ja ambitioiden kasvaessa tekee mieli käyttää. Erilaisilla siirtymillä kohtausten välillä, otsikkoteksteillä, häivytyksillä ja kuvaan ympätyillä tehosteilla ja taustamusiikilla vanhat yhteen pötköön tallennetut otokset saavat aivan uuden olemuksen. Parhaiten onnistuneita kehtaisi näyttää ja kopioda vaikka entisille naapureille, joiden lapset olivat kameran huomatessaan valmiita leikkiin: "Hei Matti, kuvaa muakin!" tai "Matti, katso tännekin…" ja "Hei, anna mäkin näytän!" ovat tyypillisiä huutoja parinkymmenen vuoden takaa.

Matskua on reilusti yli yhden normaalin työviikon verran. Kokemusten mukaan silloin, kun kaikki onnistuu hyvin, kestää nelituntisen VHS:n jyystäminen digimuotoon ilman minkäänlaisia editointeja tai siirtymien lisäyksiä noin kaksinkertaisen ajan. Niin täydellisiä onnistumisia on ollut vähän. Monta keskenpolttoista DVD:tä on joutunut herkän prosessin tai omien näppieni aiheuttamien virheiden vuoksi roskikseen.

Lähes kaikkia kasetteja vaivannee jonkinlainen rappeutuminen ja sen seurauksena nauhurin likaantuminen. Ilmiö näkyy siten, että VHS-nauhurit suostuvat näyttämään kasetteja vain tunnin tai pari kerrallaan. Ennen kuin keksin ilmiön syyn ja siihen korjauksen, olin menettämäisilläni uskoni koko puuhaan. Ongelma pysyy hallinnassa, kun opin käyttämään riittävän ahkerasti hankkimaani puhdistuskasettia.

Minulla on käytössäni kaksi erilaista välinettä: siirto suoraan tallentavalle DVD-soittimelle tai sitten tietokoneen muistiin ja editointiohjelman kautta DVD:lle. Ensimmäisellä saa siirrettyä nopeammin editoimatonta videota uudelle välineelle talteen, mutta jälkimmäinen mahdollistaa monipuolisemman jälkikäsittelyn. Ensimmäinen on ollut herkkä noille VSH-ongelmille: nauhurin tehdessä tenän on levy yleensä mennyt pilalle tai ainakin sellaiseksi, ettei jälki enää tyydytä. Jälkimmäinen on tarjonnut paremmat mahdollisuudet korjailla ja kiertää VHS:n aiheuttamat ongelmat, mutta tietokoneen romahtaminen kesken useita tunteja kestävän muunnosprosessin vie hermot. Hermoja koettelee myös oma taitamattomuus editoinnin eri vaiheissa.

Kuten sanottu, aivan älytöntä hommaa. En suosittele kenellekään. Kun sen on kerran aloittanut, ei voi kesken jättää. Neljänkymmenen VHS-tunnin siirtäminen digille tullee kestämään koko kesän.

Vaihtoehtoni saattaa kuitenkin olla kohtuuton. VHS-maailma on katoamaisillaan, eikä kaupasta enää voi ostaa VHS-nauhuria. Itse käytän lainanauhureita, mutta niitäkään ei kohta ole helppo löytää. Kolmesta lainatusta yksi ei toiminut lainkaan. Vanhat VHS-kasetit rapistuvat, eivätkä enää suostu toimimaan. Omat kasettini ovat kohta kuolleita ja tilaisuuteni ottaa muistot talteen oli viimeistään nyt. Muutaman vuoden kuluttua kovalla työllä tekemäni DVD:t ovat ainoat toimivat kotivideotalleenteeni. Elleivät nekin sitten…

-------------------------------------------

Ps. Pakko lisätä pari päivää edellisen kirjoittamisen jälkeen tullutta viisautta. Kävin tapaamassa entisiä työtovereitani Soneralla ja sain heiltä monta hyvää vinkkiä. On ensinnäkin olemassa käyttämääni parempia ohjelmia videoiden digitoimiseksi ja käsittelemiseksi ja viemiseksi DVD:lle. Toiseksi on kyseenalaista, kannattaako DVD:tä tehdä lainkaan. Paljon yksinkertaisempaa on hankkia riittävästi kovalevytilaa ja jättää digitoidut otokset sinne ja ottaa niistä varmuuskopio toiselle kovalevylle. Tarvittaessa videoita voi sieltä sitten siirtää, kopioda ja käsitellä sopivina annoksina käyttöön. Tähän keinoon tartuin ja hankin alle sata Euroa maksaneen USB-liitynnän kautta toimivan ulkoisen 500 Gt:n kovalevyn. Entinen 250 Gt saa toimia varavarastona. Työ lähti sujumaan ja pääsen ehkä jo Juhannukseksi eroon koko ruljanssista. Olisi ollut kurjaa pilata kokonpolttotunnelmaa murehtimalla menneiden tallennusta.

Uusi idoli

Peppu edellä puuhun menevien viranomaisten kärkijoukkoon kuuluvat ne, jotka päättivät tehdä oikein oman systeeminsä kansalaisten henkilöllisyyden varmistamiseksi sähköisessä asioimisessa. Hankittiin kymmenillä miljoonilla teknologiaa ymmärtämättä tarvetta ja markkinoita, jos sellaisesta kansalaisten palveluiden yhteydessä voi puhua. Jo kyseistä ratkaisua tehtäessä olisi ollut vauhdikkaasti kehittyvistä teknologioista vähemmän riippuvia riittävän hyviä menetelmiä käytettävissä. Paras esimerkki on pankkien sähköisten palveluiden tunnistusjärjestelmä, joka jo silloin oli monikäyttöinen valtavirtaratkaisu. Markkinariskiä ei olisi ollut lainkaan.

Uusin idolini on Valtiontalouden tarkastusvirasto, joka on kiinnittänyt kiusallista huomiota tapahtuneeseen kansalaisten varallisuuden haaskaamiseen. Viraston suorituksen arvo moninkertaistuu, kun se samalla kiinnittää huomiota siihen, että Terveydenhuollon oikeusturvakeskus on tekemässä toista samanlaista, mutta rinnakkaista yhteensopimatonta järjestelmää. Ja montako muuta vastaava rinnakkais-päällekkäis-kilpailevaa hanketta me olemmekaan kustantamassa? Minun oikeusturvakeskukseni on Valtiontalouden tarkastusvirasto, jos edes se kykenee pysäyttämään typeryydet ennen kuin ne toteutuvat.

Valitettavasti kontrolli toimii useimmiten jälkijättöisesti. Kuka on vastuussa siitä, että päätökset lähteä reippaasti omiin ratkaisuihin tehtiin ja hyväksyttiin? Kantaako niistä enää kukaan vastuuta? Vetäytyvätkö asiaa valmistelleet viranomaiset silloisten jo väistyneiden poliitikkojen selän taakse?

No, en minä vaadi verta kadulle. Vastuulliseksi valittaisiin todennäköisesti joku puolustuskyvytön sinisilmä, syntipukiksi kelpaava. Eniten vastuullisia ovat nykyiset päättäjät ja päätösten valmistelijat, jos antavat kansalaisten tärkeiden palveluiden kehittyä kunkin omalla tavallaan.

Ottakaa nyt hyvät vallanpitäjät jollakin tavalla kokonaisuus hallintaan ja kuunnelkaa näyttöjä antaneita asiantuntijoita. Sähköisessä tunnistuksessa kannattaa ottaa opiksi pankeilta. Bo Harald varmaan osaisi neuvoa, kuinka kansalaisten tunnistaminen sähköisten palveluiden yhteydessä kannattaisi tehdä.

Minäkin osaan antaa yhden neuvon: ottakaa rahat ja toimivalta pois kaikilta, jotka saattaisivat tehdä omia erillisratkaisujaan. Rahat, valta ja into toteuttaa tietoyhteiskuntaa polttavat taskussa ja kaiken maailman tekniikkakauppiaat osaavat kyllä asiansa. Asiakkaiden - siis meidän kansalaisten - palveluiden järkeistämisen perusohjeet olen antanut jo tuolla alempana blogissani.


----------------------------------------------------

Kirjoitin muuten ylläolevan tekstin kokonaisuudessaan kännykällä. Arvaava tekstinsyöttö on oikeastaan melko kätevä. Julkaiseminen viivästyi kuitenkin muutamalla päivällä, sillä blogiohjelmisto ei suostunut keskustelemaan kännykän kanssa internetitse. Se turmeli ääkköset ja kyseli sellaisten evästeiden perään, joista kännykkä tai sen käyttäjä ei selviytynyt. Päästyäni järeämpien välineiden ääreen sain niiden avulla kännykällä näpelöidyn tekstin julkaisukuntoon. Omassa tietotekniikassani on siis vielä tekemistä. Tietoyhteiskuntaa se totettaa omalla tavallaan, mutta vasta sitten, kun luomani sisältö vaikuttaa vastuullisten toimintaan. Onneksi ne cookiet vielä puuttuivat julkaisuprosessiin... Sekaisin menisi maailma, jos kaiken maailman makkoset saisivat kaikki viestinsä heti julkisuuteen.

Haukku väärän puun juurella kovenee

Viestintäministeri kaiketikin virkamiestensä johdatuksella on ryhtynyt ajamaan haja-asutusalueiden laajakaistoja leveämmiksi. Asia sinänsä on oikea, mutta jälleen yksi osoitus siitä, kuinka tietoyhteiskuntaa toteutetaan väärässä järjestyksessä. Valtavat parannukset eivät ole kiinni tekniikasta eivätkä laajakaistayhteyksistä, vaan siitä, kuinka niitä käytetään hyödyksi.

Ministeriöissä pitäisi keskittyä siihen, että niiden alaisissa toiminnoissa otetaan kaikki mahdollinen hyöty irti tietoliikenteen ja tietotekniikan antamista mahdollisuuksista. LVM:n tulisi olla asiantuntevana kärkenä siinä keskustelussa, jossa kaikki valtion ja kuntien työ puntaroidaan uudestaan nykyajan vaatimusten ja mahdollisuuksien tasolle. Joku kärki tarvitaan senkin vuoksi, että ei ole toisaalta varaa antaa kaikkien häärätä omiaan. Osaoptimointiin ei ole varaa.

Sitten, kun palvelutarpeet on tehty selväksi, selviää samalla vaatimukset tekniikalle. Kaupallisesti toimivat yritykset tuottavat yhteyksiä, jos ne kannattavat. Jos tarve on riittävä, seuraa kysyntää ja sitä myötä kannattavuus perässä.

Mobiiliverkkojen kyky tarjota laajakaistayhteyksiä on aivan riittävä kaikkien sellaisten palveluiden välittämiseen, joita yhteiskunnan pitäisi peruspalveluinaan tarjota verkon kautta. Sitä paitsi ei ole temppu eikä mikään tehdä palvelusta kuin palvelusta esimerkiksi turhat kuvat karsimalla ns. mobiiliversio, joka toimii "ahtaallakin laajakaistalla" aivan riittävän livakasti.

Mobiilit ratkaisut niin puheen kuin datankin välittämiseksi kaikkialla Suomessa ovat syntyneet liikkuvien kansalaisten ehdoilla ja uskon niin tapahtuvan jatkossakin. Kun asiakas tottuu saamaan tietyntasoista palvelua kännykkänsä kautta taajaan asutetulla kotiseudullaan, hän odottaa saavansa samat palvelut myös liikkuessaan muualla. Näin myös haja-asutusalueet tulevat palveluiden piiriin. Suurimman osan kustannuksista maksavat taajaan asutettujen alueiden asiakkaat, mutta he saavat vastineeksi laajan peittoalueen. Regulointia ei siihen tarvita.

Epäilen, että viestintäministerin puheista heijastuu jälkiviisaus ja vastuullisten asioita valmistelleiden halu pestä omia käsiään. Vietäessä Soneraa markkinaehtoiseksi yhtiöksi oltiin täysin valmiita hyväksymään sille markkinaehtoinen tulevaisuus. Soneran sisällä ja varmasti myös yhtiön kohtaloita ennen vuosituhannen vaihdetta junailleille virkamiehille oli aivan selvää, että jatkossa esimerkiksi verkkoinvestoinneista ja verkkojen ylläpidosta päätettäessä tärkein kriteeri olisi se, kuinka hyvin ne tuottavat. Kun yhtiö nyt osoittaa selkeän kohteen, jossa tätä periaatetta on noudatettava, nousee äläkkä.

Mitäs tilasitte?

Kävelyllä pääministerin kanssa

Lisäys 19.5.2008: Eilisessä Hesarissa oli erinomainen Mikko Kososen haastattelu. Mikko on juuri se entinen nokialainen, jonka osaamiseen olen viitannut mm. 16.4. kirjoittamassani blogi-jutussa. Hän osaisi laittaa Suomen sähköiset palvelut ja niiden taustalla olevat toimintamallit tietoyhteiskunnan edellyttämään kuntoon, jos saisi siihen riittävän mandaatin. Toivottavasti hänen nykyinen työnantajansa Sitra voi sen hänelle järjestää. Kiitos toimittaja Jyrki Alkiolle hyvästä jutusta.

-------------------------------


Tämä teksti toistaa samaa teemaa, jota olen monessa muussa tekstissäni pitänyt esillä. Vielä yhden kerran kirjoitan tietoyhteiskunnan toteuttamisesta oikeastaan iloisena siitä, että julkinen keskustelu jatkuu oikeaan suuntaan. Kiitos siitä kuuluu mm. Radio Yhden Ykkösaamulle ja toimittaja Petri Kejoselle, joka on esittänyt oikeat kysymykset asiantuntijoille ja saanut hyviä vastauksia. Toivottavasti poliitikot ja ministeriöiden eliittivirkamiehet ovat kuunnelleet korvat punaisina, sillä terveiset on suunnattu heille. Sain myös sähköpostin kautta rohkaisevia terveisiä Sitran suunnalta. Ei minulla enää ole juurikaan lisättävää sen jälkeen, kun ammattilaiset siellä tarttuvat toimeen...

-------------------------------

Toimiessani Finnet Oy:n toimitusjohtajana minulla oli tilaisuus keskustella asioista myös pääministeri Matti Vanhasen kanssa. Hän oli kutsunut joukon teleoperaattoreiden edustajia ja heitä lähellä olevia asiantuntijoita päiväkävelyseurakseen keskustelemaan, millä toimenpiteillä Suomi taas saataisiin eturivin tietoyhteiskunnaksi. Viitattiin 90-lukuun, jolloin maamme saavutuksia käytiin ulkomailta asti ihailemassa. Operaattoreiden ja Nokian tekoja esiteltiin ylpeänä kuten Pisa-tutkimuksia nykyisin.

Minä olen nyt jälkiviisas. Kävellessäni pääministerin kanssa ja hakiessani sanoja, joilla olisin kuvannut operaattoreiden roolia ja mahdollisia toimenpiteitä, en ymmärtänyt kysyä takaisinpäin, että mitäs meitä ahdistelet. Se, että tietoyhteiskuntaa yritetään toteuttaa ahdistamalla operaattoreita laittamaan paukkuja uusiin kännykkäpalveluihin ja teknologioihin on hölmöläisen hommaa, valon kantamista säkillä pimeään huoneeseen. Tekemällä ikkunat valo tulee sisään itsestään.

Kyselin edellisessä kirjoituksessani syytä siihen, miksi Matti Vanhasen ensimmäisen hallituksen aikana toiminut tietoyhteiskuntaohjelma ei ole tuottanut tuloksia. Seuraavana aamuna kirjoitukseni julkaisemisen jälkeen olikin ohjelmajohtaja Katrina Harjuhahto-Madetoja Ykkösaamussa haastateltavana. Syy siihen, miksi yhteiskunnan palvelut eivät pääse kunnolla nykyaikaan, on hänen mukaansa tsaarinaikaisessa hallintoperinteessä. Silloin oli tärkeää, että suomalaiset hajauttivat hallintoaan ja toimiaan, jottei tsaarin hallinto olisi päässyt siihen käsiksi.

Uskon selitykseen sen perusteella, mitä tiedän tietoliikenteen organisaatioista ja toimintamalleista. Suomessa on pitkään ollut voimissaan kymmeniä alueellisia teleoperaattoreita, kun kaikkialla muualla on jo viime vuosisadan alkupuolella menty yhden tai muutaman toimijan malliin. Hajanaisen rakenteen kerrotaan olevan perua ajalta, jolloin kaikki valtakunnallinen siirtyi Venäjän vallan alaisuuteen. Autonominen Suomi sai pitää maakuntapalvelunsa omissa käsissään.

Kokemuksieni perusteella uskallan myös sanoa, että hajanainen hallinto ei sinänsä estä tehokasta toimintaa. Useat toimijat saadaan mukaan yhteiseen juoneen, kun on pakko. Teleoperaattoreille on pakkoa ollut tuomassa teknologinen murros ja kilpailu. Pientäkään alueellista operaattoria voi enää harvoin syyttää tehottomuudesta ja operaattoreiden keskinäinen yhteistyö palveluiden aikaansaamiseksi on arkipäivää.

Valtion ja kuntien hallinnot ja erilaiset viranomaiset eivät joudu pakon eteen kilpailun vuoksi ja siksi ne pitää erikseen laittaa siihen. On väärin yrittää tehdä pakkoa siten, että jokaisen erillisen toimijan kohdalla puristetaan talouden ruuveja tiukemmalle. Siitä seuraa vain osaoptimoinnin jatkuminen todella ikävissä ja ihmisiä piinaavissa merkeissä. Sen sijaan pitää tehdä menettelytapojen kokonaisuudistus.

'Menettelytapojen kokonaisuudistus' saattaa kuulostaa monimutkaiselta ja uuden byrokratian saatesanoilta, mutta toteutus voi olla hyvin yksinkertainen. Luodaan ensin keskitetty palveluorganisaatio, jolta saa 'yhden luukun' periaatteella kaikki viranomaispalvelut. Samalla lopetetaan kaikki hallinnonala- ja viranomaiskohtaiset palvelutiskit. Tässä on samaa asennetta kuin vitsissä, jonka mukaan Ruotsi siirtyi oikeanpuoleiseen liikenteeseen määräämällä eräänä aamuna rekat ja linja-autot oikealle. Muut seurasivat perässä.

Kun palveluiden jakamisen valta on tällä tavoin keskitetty, annetaan palveluvastaavalle sitten tehtäväksi myös kehittää palveluita. Näin tehdään myös asiakaslähtöisissä liiketoimissa. Annetaan suurin päätösvalta tuotteista ja palveluista niille, jotka kohtaavat asiakkaat. Parannuksia tullaan näkemään paljon, mutta ennen kaikkea sekä palveluita käyttävät että talous hyötyvät siitä, että samalla käynnillä, samoilla välineillä, samojen palveluihmisten toimesta jne. hoituu asia kuin asia. Periaatteessa malli on sama, joka kännykkäoperaattoreilla on tarjolla asiakkailleen ja jälleenmyyjilleen. Kapulakauppiaat saavat liittymän kuin liittymän hetkessä auki, olipa se kenen tahansa kilpailevan operaattorin verkossa. Samalla periaatteella kupongin kuin kupongin voi jättää hoidettavaksi samalle tiskille, olipa kysymys vero-, avioliitto-, omaisuus-, rekisteröinti- tai korvausasiasta, ja siitä se sitten kulkeutuu verkkoa pitkin oikean instanssin käsittelyyn.

Sitten, kun asiakkaita/kansalaisia opitaan palvelemaan uudella tehokkaalla tavalla, ei muuta tarvita tietoyhteiskunnan toteuttamiseksi, kuin viedä kaikki verkkoon. Jos lisää tekniikkaa tarvitaan, insinöörit kyllä tekevät sitä, kun vain joku määrittelee tarpeen. Tärkeintä on se, että osaoptimoinnista luovutaan ja kaikki mitä insinööriorganisaatioilta hankitaan, palvelee yhteistä kokonaisuutta.

Valtion ja kuntien hallinnoissa on paljon muutakin sellaista, joka sietäisi joutua samanlaiseen uudistamiseen kuin kansalaisille näkyvät palvelut. Yhdenmukaisten toimintatapojen ja niitä soveltavien ”jakelukanavien” - kuntien - mallia olen jossakin aiemmassa tekstissäni puffannut. Analogia löytyy Nokiasta. Nokia toimii yhdenmukaisena kaikkialla maailmassa ja sillä on varaa palvella asiakkaita kaikista köyhimmissäkin maissa. Ei olisi, jos niissä toimivat pikku-Nokiat loisivat omia kansallisia toimintamallejaan hallintokoneistoineen, konsultteineen ja härveleineen. Kun kunta toimii mahdollisimman tehokkaasti, se ei käytä omia resurssejaan hallintoon ja menetelmätapoihin, vaan peruspalveluihin. Mummojen kanssa juttelemaan ja heitä kädestä pitämään on varaa palkata kaksi ihmistä, kun jätetään yksi suunnittelun suunnittelija tai pikkupomo palkkaamatta kunnantoimistoon.

Suomi ensin

Kun aloitin tämän blogini, kirjoitin joskus käsitteleväni ehkä tärkeitäkin asioita. Ajattelin, että voisin esimerkiksi tarkastella mitä elämä ja maailmankaikkeus ovat, onko Jumala olemassa ja mitä tulevaisuus tuhansien vuosien päästä tarkoittaa…

Yleensä silloin, kun aika tuntuu sopivalta kirjoittamiseen, on mielessäni ollut kuitenkin jotain ajankohtaisempaa ja olen siirtänyt vastuutani maailman pelastamisesta tuonnemmaksi. Haluan ensin vaikuttaa Suomen hyväksi. Oma kestoaiheeni näissä kirjoituksissani on ollut tietoyhteiskunta eri näkökulmista. Olen kirjoittanut aihepiiristä tai sen läheltä muutaman jutun oikein otsikkotasolta alkaen ja lähes kaikissa jutuissani olen tavalla tai toisella sujauttanut tietoyhteiskuntanäkemyksiä muun asian sekaan.

Yksi huoleni on se, että poliitikkomme virkamiesten johdattelemana katsovat uusien tekniikoiden perään, kun heidän tulisi puuttua omiin ja alaistensa toimintatapoihin. Poliitikkojen puheissa teleoperaattoreita ja tietotekniikkataloja on kannustettu tekemään jotakin suurta, kuten ne tekivät 1990-luvullakin, ja pykäliä on viilattu esimerkiksi 3G-kännyköiden puffaamiseksi. Operaattoreita ja tekniikan tekijöitä patistamalla varsinaiset ongelmat eivät kuitenkaan ratkea. Suomen julkisen sektorin toimintatavat ovat sinne hankituista tietokoneista ja -verkoista huolimatta jämähtäneet ’kynä, paperi ja byrokraatti’ -kaudelle, ja sinne pitäisi energia ja toimenpiteet suunnata.

Ongelma on sama tarkastellaanpa valtionhallintoa, aluehallintoa tai kuntia ja niiden vaikutuspiirissä olevia organisaatioita. Jokainen hoitaa tietoyhteiskuntaan menemistä ihan itse ja omalla tavallaan. Helpointa on ollut olla tekevinään tietoyhteiskuntaa ja ostaa lisää laitteita ja ohjelmistoja ja jättää toimintatavat silleen. Helppoa niiden muuttaminen ei ole, sillä usein olisi muutettava toimintaa yli organisaatiorajojen. Matti Vanhasen ensimmäisellä hallituksella oli siihen tähtäävä kunnianhimoinen tietoyhteiskuntaohjelma, mutta missä ovat tulokset ja mitä nyt ollaan tekemässä?

Kuvittelen vaikuttaneeni asioihin, sillä julkiseen keskusteluun on tullut yhä enemmän niitä teemoja, joita olen teksteissäni koskettanut. Sain tilaisuuden sanoa myös TV1:n suorassa lähetyksessä (Arto Nyberg 6.4.2008), että tietoteknisten ratkaisujen positiivinen vaikutus yhteiskuntaan perustuu toimintatapojen muuttamiseen. Kun toimintaa tehostetaan, riittää resursseja vaikka ’mummojen kädestä pitämiseen’. Professori Olli Martikainen on puhunut miljardisäästöistä.

Tosiasiassa heräämistä on tapahtumassa harvojen lukemasta blogistani riippumatta, mutta olen iloinen, kun huomaan olleeni aikaisin oikeilla jäljillä. Musiikkia korvilleni oli professori Paul Lillrankin radiohaastattelu tänä aamuna. Hän ei peräänkuuluta uusia teknologioita, kuten tietoyhteiskuntapuuhastelijat ovat usein tehneet, vaan muutoksia julkisten palveluiden tuottajien toimintatapoihin. Lillrank kiinnitti huomiota muutosvastarintaan. Vallastaan kiinni pitävät pikkubyrokraatit esimerkiksi sairaanhoidon organisaatioissa jarruttavat kehitystä. Kun jokaisella on omat reviirinsä ja siellä omat pikkuhankkeensa, ei kunnollista kokonaisuutta saada syntymään. Jos ei muuta ole keksitty, on vedottu tietoturvaan ja yksityisyyden suojaan tehostamistoimien torppaamiseksi.

Olisiko Sitralla eväitä asian korjaamiseksi? Myös Esko Aho on julkisuudessa puhunut suurista toimintatapamuutoksista ja Sitran palveluksessa on huippuosaaja, joka ajoi tietotekniikkaa hyväksi käyttävät maailmanlaajuisesti yhtenäiset toimintamallit Nokiaan. Mikko Kosonen, tekisitkö saman Suomelle?

Vanhusten määrä kasvaa ja työikäisten suomalaisten määrä laskee. Tästä aiheutuvan vaikean yhtälön ratkaisu ei ole se, että avataan Suomeen vapaa kulku sadoille tuhansille vierastyöläisille tekemään halpaa työtä tehottomissa organisaatioissa, vaan se, että käytetään olemassa olevat voimavarat viisaammin. Sitten voidaan ovia pitää auki, jotta tänne oppia hakemaan ja työtä tekemään pyrkivien maailman fiksuimpien ihmisten virta pääsisi sisään.

---------------------------------

Asioiden tärkeysjärjestyksestä kertokoon vielä se, että sain kutsun Nybergin ohjelmaan muusta syystä kuin tietoyhteiskunnan keskeisten kysymysten vuoksi. Minut haluttiin vastaamaan tekstiviesteihin liittyvistä asioista maan kärkipoliitikkojen jouduttua niiden vuoksi vaikeuksiin. Kiitos Nybergille asiallisesta tavasta käsitellä aihetta ja siitä, että hän antoi minulle mahdollisuuden ottaa esille myös tärkeämmän näkökulman.

Ehkä tekstiviestikeskustelukin lopulta osoittautuu merkitykselliseksi. Jos kasvava joukko ihmisiä tympääntyisi poliitikkojen yksityisasioilla mässäilyyn ja tekisi kuten itse olen tehnyt, romahtaisi kohukirjoitteluun pyrkivien lehtien kysyntä. En osta yhtäkään iltapäivälehteä, jossa revitellään pääministerin yksityisillä tekstiviesteillä.

Kaupallisesti vapaassa maailmassa eli markkinataloudessa toteutuu ihmisten tahto demokraattisemmin kuin edustuksellisessa demokratiassa. Uskon kuitenkin enemmän ihmisten tirkistelynhaluun vetoavien markkinointikeinojen voimaan kuin ihmisten arvostelukykyyn. Siksi odotan lainsäätäjien täsmentävän pelisääntöjä siten, että kahdenkeskisten viestien julkituominen ilman molempien suostumusta olisi yhtä selkeästi kielletty kuin ihmisten puheluiden salakuuntelu.

Ilon aiheita ja ilon pilaajia

Tänään käynnistin kesäpyöräilykauteni ottamalla esille vanhan retkipyöräni ja tekemällä oikein hikilenkin. Olen pyrkinyt pyöräilemään myös talvella säiden ja tilaisuuksien salliessa, mutta jonain yleensä kauniina keväisenä päivänä talvirenkailla varustettu maastopyörä jää talliin ja alle lähtee kevyempi vehje. Lämmin sää ja vapaan kulkemisen tunne ovat niitä ilon aiheita, jotka tielle houkuttelevat.

Nautintoa hillitsi kuitenkin muutama asia, joista ensimmäinen on ilman laatu. Aluksi jouduin ajamaan Järvenpään katuja ja ylittämään pääväylän, Tuusulantien. Odotin ylitysmahdollisuutta tuulen alapuolella ja sain kunnon annoksen (reilua ylinopeutta) editseni ajavien autojen nostattamaa katupölyä, vaikka yritin pidätellä hengitystäni. Matkan jatkuessa pölyä tuli vastaan eri paksuisina annoksina koko ajan, vaikka yritin pysytellä tuulen paremmalla puolella.

Onneksi en tiedä tarkkaan, mitä aineita asfaltista ja hiekasta hierottu pöly sisältää ja mitä vaikutuksia sillä terveyteeni mahdollisesti on. Pieni köhiminen ei kovasti huoleta, mutta syöpää en tahtoisi ryhtyä pelkäämään. Minua ihmetyttää se, että kadulle sallitaan levittää suolaa ja hiekkaa sen lisäksi, että autoissa suositaan nastarenkaita. Suuren osan talvea miljoonat nastat raapivat suolan kosteuttamasta tien pinnasta irti kivipölyä ja öljytöhnää, joka kuivalla kelillä lentää hengitettäväksemme.

Toinen iloni häiritsijä liittyy edelliseen. Talven jäljiltä kadut ja erityisesti risteysalueet ovat enimmäkseen aivan hirvittävässä kunnossa. Syy on sama kuin edellä. Tiet kuluvat varmasti muutenkin, mutta nastojen vaikutus näkyy erityisesti niissä paikoissa, joissa on tapana kiihdytellä ja jarrutella, eli raapia tien pintaa oikein kunnolla. Asfalttimiehet ovat iloisia, töitä riittää. Veronmaksajien rahat käyttäisin mieluummin vaikka vanhusten arvokkaan elämän tueksi kuin jokavuotiseen pikiralliin.

Kolmaskin häiriöni on nastarenkaiden aiheuttama. Meluun pääteiden tuntumassa varmaankin tottuu, mutta keväisten pyörälenkkien yhteydessä korvat ovat herkimmillään ja tekee mieli hakeutua kauemmaksi. Nastoilla talven mittaan karheutettujen tienpintojen rallatus ja enemmistöautoilijoiden aiheuttama metallinen nastakonsertti eivät ole minun makuuni.

No, minähän olen tunnustautunut nastattomien talvirenkaiden kannattajaksi. Siihen on muitakin syitä kuin edellä kuvatut ilmiöt. Hyvillä kitkoilla (kelvottomiakin myydään!) pärjää aivan mainiosti kaikissa niissä olosuhteissa, joissa olen ajanut, siis kaikissa mahdollisissa Suomen talven olosuhteissa. Toki pitää ajaa erityisen varovaisesti harvoin sattuvilla sileän jään keleillä. Vastoin yleensä esitettyä "faktaa" minä pidän kitkoja turvallisempina, sillä ne säilyttävät ominaisuutensa lähes samanlaisina koko käyttöikänsä ja kerran opittu ajotapa toimii aina. Nastojen paras puhti katoaa ensimmäisen talven aikana. Asfaltin hiominen on kovaa niillekin ja ne muuttuvat vähitellen pyöreäkulmaisiksi metallirallakoiksi, joiden ääni antaa väärän turvallisuuden tunteen. Tiukka paikka saattaa tuoda yllätyksen.

Joku saisi järjestää talvirengastestin, jossa upouusien renkaiden sijasta käytettäisiin sellaisia, jotka tyypillisesti ovat käytössä, eli talven tai pari alla olleita. Veikkaan menestystä kitkoille.

Ja sitten takaisin asiaan. Pyörälenkkini herättävin kokemus ja neljäs ilon himmentäjä liittyi omaan itseeni. Jossakin naapurikaupungin Keravan liepeillä ohitseni sujahti kaksi kilpapyörää kuskeineen. Olen talvisista pyöräretkistä huolimatta tottunut siihen, että keväällä pyörä ei kulje kovin nopeasti. Kumma vehje. Yleensä kevään edetessä tilanne muuttuu ja olen tullut pyörineni sellaiseen kuntoon, että ohitseni ei ole sujahdeltu.

Kilpapyöräilijät eivät iloani himmentäneet, vaan edelläni ajanut niittitakkityttö. Näin hänet muutaman kymmenen metrin päässä ja arvelin tulevamme yhtaikaa alikulkuun, jossa tiesin pyörätien kapenevan niin, ettei siinä mahtunut ohittamaan. Harmittelin hetken mielessäni, että joutuisin matelemaan hyvän matkaa tytön takana. Hämmästyksekseni välimatka ei lyhentynyt juuri lainkaan edes loivasta ylämäestä huolimatta. Yleensä ylämäet ovat suosineet minua. Tyttö ajoi mummomallisella fillarilla ja yhdellä kädellä. Toisessa kädessään hänellä sauhusi savuke.

Minun ei siis tarvinnut hidastaa vauhtia tytön vuoksi. Ei vain kevään ensimmäisiä lenkkejä vaivaava, vaan yleisempikin hidastuminen oli kai jo tapahtunut huomaamattani vuosien mittaan. Loppumatkan tiedostin mielessäni omien rajojeni olemassaolon. Nautin silti Sipoon hiljaisista ja pölyttömistä teistä Keravanjoen itäpuolella. Järvenpäähän palattuani vilkaisin sivuprofiiliani ohittaessani näyteikkunan. Siellä se hiipumiseni syy oli nähtävänä. Kohdassa, jossa muistelen vyötäröni sijainneen, oli sinne aiemmin kuulumaton lisäkuorma.

Hyvä ruoka - parempi mieli?

Vielä yksi tärkeä asia. Alussa olevan kuvan ansaa vastaavia vaaranpaikkoja löytyy pyöräreittieni varsilta paljon. Erityisesti Järvenpään katurakentajille terveisiä. Käykää vaikka opintomatkalla. Keravaa kauemmaksi ei tarvitse mennä.

Pää pystyyn Ike

1.4.2008 Täydennän tätä jokin aika sitten julkaisemaani kirjoitusta. Tänään Kanerva-keskustelu sai yhden etapin, kun arvostamani Jyrki Katainen vaihtoi ulkoministeriksi uuden miehen. Kanervan kyseenalaisesta siviilikäyttäytymisestä voimansa saanut jahti sai saaliinsa.

Monen fiksunoloisen ihmisen kommentit, Jyrki Katainen mukaan lukien, ovat joko suoraan tai epäsuorasti tuominneet Ilkka Kanervan käytöksen sopimattomaksi. Ehkä se sitä onkin, mutta mielestäni ei ole ihmisten asia antaa tuomioita toistensa intiimeimpiin elämänalueisiin kuuluvista tekemisistä, jos ne ovat aikuisten välisiä eivätkä loukkaa sovittuja pelisääntöjä, eli lakia. On luvallista ja jopa normaalia, että aikuiset seksuaalisesti aktiiviset ihmiset pyrkivät suhteisiin toistensa kanssa. Se on sallittua myös ministereille ja siinä saa käyttää hyväksi myös tekstiviestejä. Ei ole ihmisten asia tuomita, jos ministerin maku ja tapa toimia on omituinen. Ei ole myöskään ihmisten asia asettaa rajaa sille, kuinka aktiivinen saa olla tai kuinka suureksi omat tarpeensa saa kokea.

Poliittisen tuomion saa antaa, mutta se pitää tehdä vaaleissa, ei iltapäivälehdissä eikä YLE:n uutistoimituksessa.

Mielestäni ankaran tuomion ansaitsevat ne ihmiset, jotka tieten tahtoen tuovat julkiseen ruodintaan kahdenkeskiset viestit. Tuomiolle joutaa myös se mediaporukka, joka suostuu hämmentämään jostakin julkisuushakuisen pimun ja roskalehden keitoksesta sellaisen sopan, että hyvin työnsä hoitava ihminen joudutaan heittämään sen seurauksena pellolle.

Jos media ja nutturatädeiksi kutsumani miehet ja naiset asettavat näissä asioissa eri säännöt ns. julkisuuden henkilöille, tulemme näkemään Suomessakin julkkisten ja poliitikkojen vetäytymisen muurien taakse ja omiin klubeihinsa. Olisi todella ikävää koko tottumamme yhteiskunnan kannalta, jos ns. eliitti ei uskaltaisikaan enää toimia normaalisti tavallisen kansan parissa ja oikeastaan sen jäsenenä.

Ugh, minä olen sanani tästä asiasta sanonut.


----------------------------------------------------------------

Tekstiviestin isän mantteli velvoittaa minua ottamaan kantaa ulkoministeri Ilkka Kanervan viimeisimpään tekstiviestikohuun. Nutturatädit vihatkaa rauhassa, jos osuitte sivulleni, en välitä. Vaikka tädit eivät surffailisikaan netissä, jonkun tuntoja pääsen varmaan ärsyttämään, sillä Kanervan tuomitsevien joukkoon kuuluu erityisesti henkisiä nutturapäitä. Häpeäisitte itse ikään ja sukupuoleen katsomatta.

Erityisesti ihmettelen äijäiässä olevien mediapomojen asennetta. Kuuntelin heidän keskusteluaan suosikkiohjelmassani Ykkösaamussa (Radio Yksi) eräänä aamuna. Keskustelussa olleiden lehtien edustajat paheksuvat sitä, että viriili mies lähettää vokotteluviestejä ihailemalleen naiselle! Kuunneltuani keskustelua päätin, että minunkin pitää osallistua keskusteluun vaikka edes täällä yksinäisessä blogissa.

En todellakaan voi käsittää sitä, kuinka aikuisen miehen lähettämistä tekstiviesteistä voi nousta sellainen haloo kuin on noussut. Paheksutaanko sitä, että on lähettänyt tekstiviestejä vai sitä, että on lähettänyt niitä itseään nuoremmalle aikuiselle naiselle? Vai sitäkö paheksutaan, että juuri Ilkka Kanerva lähettää tekstiviestejä naisille? Miksi Ike ei saisi lähettää tekstareita naisille, jotka häntä kiinnostavat? Miksi hän ei saisi olla kiinnostunut naisista, jotka kaikesta päätellen ovat osoittaneet ainakin jonkinlaista kiinnostusta olla kontaktissa? Olisiko tullut sanomista, jos hän olisi jättänyt työnsä hoitamatta ja käyttänyt aikaansa hakeutumalla oikeaan kontaktiin tavoittelemansa naisen kanssa? Eikö tekstiviestien käyttö olekaan sallittua toiminnan tehostamiseen, jos toiminta liittyy aikuisseurusteluun? Oliko tekstien sisältö jotenkin paheksuttavaa? Minä paheksun sitä, että joku on kiinnostunut kahden ihmisen välisten viestien sisällöstä.

Eikös Ilkka Kanervan käytös ole selitettävissä aivan yksinkertaisilla ja koko ihmiskuntaa koskevilla asioilla? Terveet ja seksuaaliseen enemmistöön kuuluvat miehet ovat kiinnostuneita naisista. Ei kai nyt tätä tosiasiaa pidä lähteä kieltämään? Miksi Paavo Lipposta pidetään naistenlehdissä sankarina, kun on onnistunut iskemään uusien lastensa äidiksi itseään runsaasti nuoremman naisen? Eikö hän lähettänytkään tekstiviestejä? Vai oliko nainen vain fiksumpi, eikä kertonut vakavaan suhteeseen johtaneista viesteistä lehdille? Olivatko viestit sittenkin suoraan suusta korvaan ja onko sellainen parempi kuin tekstiviesti?

Eikö terve seksuaaliseen enemmistöön kuuluva Ilkka Kanerva-niminen mies, ammatiltaan ulkoministeri, saisi olla kiinnostunut naisista? Eikö sitä saisi osoittaa lähettämällä tekstiviestejä? Jos nainen olisi ryhtynyt suhteeseen ja ehkä tullut jopa äidiksi, olisiko kohujutun sijasta myyty lehtiä romanssilla? Hyvä Ike, saa yrittää. Hävetköön nainen, joka vuodattaa ihailuviestit lehdille.

Montako tekstiviestiä saa lähettää? Onko 200 huonompi kuin 20? Itse olen lähettänyt yli 2000 tekstiviestiä rakastamalleni naiselle. Tosin hän lähetti ensimmäisen. Kuka aloitti Iken viestiketjun?

Sympatiat myös kaimalleni Vanhaselle. Inhottaa ihmiset, jotka tulevat kylkeen ja imevät hyödyn. En ole itse langennut sellaisiin. Olen joko osannut fiksummin valita naiseni tai olen verenimijöille hyödytön. Naistenne valinnasta en teitä Ike ja Vanhanen kehuisi, vai onko niin, että ne valitsivat teidät? Kun eivät muuksi saaneet, niin tekivät uhriksi.

Minulla ei muuten ole mitään tätejä vastaan. Heitäkin tarvitaan jo monet hyvät ystäväni taitavat kuulua heidän joukkoonsa. Eniten pännii se, että poliittisia pisteitä kerätäkseen äijätkin yhtyvät nutturapäätätien kuoroon. Vai onko tässäkin kansakunnan typeryydessä taas kysymys vain politiikasta? Demaripuskasta heitellään kikkaroita kokoomuksen suuntaan heti, kun sopiva tilaisuus tarjoutuu? Niistä pitäisi kansan rankaista seuraavissakin vaaleissa.

OK. Olihan se noloa, että Kanerva ensin kielsi koko jutun, mutta sehän oli på svenska ja väärinkäsityksen mahdollisuus oli olemassa. Mitä itse sanoisit, kun mikrofoni työnnetään kurkkuun ja kysytään vieraalla kielellä oletko syyllinen 200 tekstiviestin lähettämiseen julkisuutta hakevalle tanssitytölle? Minä olisin sanonut, että ”jaa, men de vaar mellan mei o henne.” Kotona ottaisin selkäsaunan, mutta sekin olisi vain minun ja Hänen välinen asia.

Virkamiesten ja juristien salaliitto tietoyhteiskunnan jarruna?

30.1.2008 oli ratkaiseva päivä prosessissa, jonka tuloksena olen pian virallisesti "uusiopoikamies". Vaimostani tulee tietenkin vastaavasti uusioneiti. Ei tästä aiheesta pitäisi leikkiä laskea, mutta kun asiaa on valmisteltu jo monta vuotta, ei sureminenkaan enää tunnu luontevalta. Ikävä juttu, ettei avioliitto ollut elinikäinen, mutta tämä ratkaisu oli varmasti parempi meille molemmille. Yhteiset aikuiset poikamme ovat tapahtuman jo kuitanneet kauan sitten olemalla positiivisia ja kummankin puolella.

Otsikkoni viittaa viranomaisten toimintaan ja palveluihin tällaisen prosessin läpiviemisessä. Enkä tarkoita vain tätä prosessia, vaan epäilystäni siitä, että jokaisessa viranomaisten "palvelussa" on samoja piirteitä. Kun kansa maksaa, ei oikeasti ole laitettu asioita nykyaikaisten vaatimusten ja välineiden mahdollistamaan kuntoon. Jokainen viranomainen sässäröi omien kehityshankkeittensa kanssa ja kokonaisuutta asiakkaan - kansalaisen - näkökulmasta ei kukaan hallitse. Onneksi olen ollut terve, enkä ole joutunut Suomen sairaanhoitolaitoshässäkän kanssa juurikaan tekemisiin.

Yhteenvetona kokemuksista tulee väkisin mieleeni, että virkamiesten ja juristien ammattikunnat ovat muodostaneet salaliiton toistensa työllistämiseksi. Vähintäänkin ne toimivat hyvässä keskinäisessä yhteisymmärryksessä ja keskinäisiä asemiaan kyräilevien poliitikkojen siunatessa kaiken.

Huippukokemus tässä eroprosessissa oli, kun menimme omaisuuden jakoa varten tekemiemme osituspapereitten kanssa Järvenpäässä sijaitsevaan Tuusulan käräjäoikeuden kansliaan. Tarkoituksena oli hoitaa sovitut omaisuussiirrot. Olin internetiä penkomalla löytänyt myös kaavakkeen, jolla osituspaperi oli mahdollista rekisteröidä. Se paperi sattui olemaan päällimmäisenä, ja nähdessään sen tokaisi palvelutiskillä oleva henkilö, että asia kuuluu maistraatille, joka on Hyvinkäällä. Yritin selittää, että kysymyksessä on ositukseen kuuluva yhteisen omaisuuden siirto vaimoni nimiin, mutta palveluhenkilö oli kai päättänyt olla nopea ja toisti sen enempää asiaan paneutumatta ositusasiat hoidettavan maistraatissa. He hoitavat eroasioita. Kaivoin paperinipusta vielä lopullisen erohakemuksen ja se jäi sitten oikeaan paikkaan.

Ajoimme Hyvinkäälle. Maistraatin tiskillä oli ystävällinen palvelu ja siellä todettiin ensimmäisenä, että osituksessa sopimamme omaisuussiirto pitää hoitaa käräjäoikeudessa. Samassa rakennuksessa Hyvinkäällä oleva käräjäoikeus ei sitä kuitenkaan hoida, vaan järvenpääläisten asiat kuuluvat Tuusulan käräjäoikeudelle, josta meidät juuri oli lähetetty Hyvinkäälle. Palveluhenkilö selitti, että eivät he voi hoitaa eri ministeriölle kuuluvia asioita. He voivat rekisteröidä ositussopimuksen tehdyksi niin, että se mm. katkaisee yhteiset velvollisuudet ja oikeudet avio-omaisuuteen, mutta eivät hoitaa varsinaisia omaisuuden siirtoja.

Jopa minulta taisi lirahtaa tilkka adrenaliinia vereen, mikä tapahtuu todella harvoin.

Haloo Suomen Valtio! Keskenään kilpailevat pankit osaavat palvella toistensa asiakkaita samalla automaatilla. Lentoyhtiöt lähettävät matkustajia ja matkatavaroita toistensa koneisiin kaikkialla maailmassa. Lentokoneen istumapaikan voi varata kännykällä. Tekstarilla voi ottaa rahaa lainaksi. Sama luottokortti kelpaa naapurikioskissa ja tallinnalaisessa taksissa. Eri operaattoreiden kännykkäliittymien kaikki tuhat vaihtoehtoa voidaan aktivoida samalla päätteellä joka kylän jokaisessa kodinkonekaupassa.

Ei luulisi olevan vaikeaa järjestää niin, että maistraatin palvelutiskillä voidaan hoitaa tai ottaa hoidettavaksi sama asia, joka otetaan hoidettavaksi käräjäoikeuden tiskillä ja päinvastoin. Ei ole mikään ongelma järjestää tietotekniikkaa, jolla eri palvelutiskeillä hoidettavaksi otetut asiat käsitellään siellä, missä ne kuuluu käsitellä. Ei edes olisi ongelma järjestää niin, että asiakas itse voisi aktivoida palvelutapahtuman omalla päätteellään kotonaan riippumatta siitä, mille viranomaiselle asia kuuluu. Eikä olisi todellakaan vaikeaa järjestää kansalaisten käyttöön viranomaispalveluita hoitavaa asiakaspalvelua, joka kattaisi kaikki valtion palvelut ministeriö- ja viranomaisrajoista huolimatta. Kuntien palveluiden ottaminen samaan piiriin on varmaan jo turhaa uneksimista, mutta teknisesti ja tuotantotalouden näkökulmasta en näkisi mitään ongelmia siinäkään. En todellakaan ymmärrä, miksi Suomessa viranomaisten palvelut ovat jääneet viime vuosituhannelle.

"Nehän on ihan eri ministeriön asioita…" Kyllä minä ne molemmat samoissa veroissani kustannan!

Palasimme Järvenpäähän meille tarkoitettuun käräjäoikeuden palvelupisteeseen. Siellä asiat sujuivat adrenaliiniruiskeen antamalla lisäponnella kuten alun perin oli ajateltukin. Palveluhenkilö pyysi jopa anteeksi turhaa Hyvinkäällä käyntiä.

Kuten kerroin tuolla alussa, kuvattu kokemus edustaa esimerkkinä muitakin vastaavia. En edes viitsi kirjoittaa kokemuksia viranomaisen alkeellisista nettipalveluista. Parhaimmillaankin sieltä voi tulostaa kaavakkeen, jos onnistuu löytämään oikean. Google on parempi väline prosessin eri vaiheiden selvittämiseksi ja tarvittavien kaavakkeiden ja esimerkkitäyttöjen löytämiseksi kuin viranomaisten tarkoitusta varten meidän rahoillamme perustamat "palvelut". Olisin odottanut, että viranomaisten sivuilta olisi löytynyt asiasta kuin asiasta tarpeelliset kaavakkeet ja mahdollisuudet klikata ne asianomaisen viranomaisen käsiteltäviksi.

Turha veruke tällaisten palveluiden puuttumiselle on se, ettei käyttäjää voida tunnistaa. Tiedän useita sellaisia tunnistamismenetelmiä, joihin minulla ja useimmilla suomalaisilla on tarvittavat välineet jo olemassa, ja joiden tunnistus on riittävän luotettava palvelutapahtuman tilaamiseksi. Voi olla, että joissakin palveluissa tunnistamistarve on niin kova, että pitää vielä käydä jossakin palvelutiskillä näyttämässä naamansa. Se olisi mieluisa tehtävä, jos asiat muuten olisivat jo verkkonäpelöinnin ansiosta hoidossa.

Se, että asiat eivät ole nykyajan mahdollisuuksien tasolla, ei ehkä johdu tahdosta. Voi olla, että suurin ongelma onkin se, että kaikki tahtovat - kukin omalla tavallaan ja ihan itse asioita hoitaen. Pitäisi olla joku auktoriteetti - kaikkien julkisten viranomaisten palveluvastaava, jolla olisi valtaa ottaa kaikkien viranomaisten hankkeet omiin hyppysiinsä, ja tehdä niistä yksi organisaatio- ja reviirirajoja kunnioittamaton kokonaisuus.

Juristien ja viranomaisten yhteisymmärryksestä toistensa työllistämiseksi on kuitenkin myös näyttöä. Jostakin viranomaissivuilta löytyi ohje, että kannattaa palkata juristi avuksi avioeroasioissa. Juristit saavat puolestaan viranomaisten palvelut vaikuttamaan niin mutkikkailta, että niitä ei kannata itse ruveta hoitamaan. Onneksi tuttu juristi sanoi, että jos osaatte laskea, selviätte ilman apuakin.

Eron hakeminen sinänsä oli yksinkertainen toimenpide paperityön kannalta. Mallit löytyivät Googlaamalla, ei suomi.fi -sivujen kautta, vaan jostakin keskustelupalstalta. Suomi.fi sivut ovat täynnä tiedottajien "suomentamaa" lakitekstiä, kun niissä pitäisi olla asiakkaita netin kautta palvelemaan tottuneiden rakentamia esimerkkejä ja oikopolkuja.

Ainoa mutkikas asia, johon törmäsin, oli viranomaisten tapa järjestää palvelunsa monelle tiskille ja puutteellisten ja sekavien nettisivujen taakse.

Kolme talvea ja vähän asiaa

Talvi löytyi myös viime vuoden päätteeksi, kun sitä varta vasten kävin etsimässä synnyinseudultani. Suomussalmella on melko harvinaista, ettei jouluna ole lunta. Tänä vuonna siellä oli jonkinlaista lumen tapaista märkää sohjoa, mutta oikeaa lunta tuli sinnekin vasta juuri ennen vuoden vaihdetta. Valkoisen lumen peittämä maisema kuvaa ensimmäistä talvea, johon otsikossani viittaan. Kun on lapsuutensa viettänyt seudulla, jossa lumen tulo ja sen viikkoja tai kuukausia kestävä pysyminen oli vuosittain itsestään selvää, vain lumista talvea pitää oikeana. Siitä osaa nauttia ja sen kokemista myös kaipaa vuosittain niin, että ajaa vaikka kymmenen tuntia päästäkseen muutamaksi päiväksi sen pariin.

Toinen otsikkoni talvista on lumeton talvi, jonka olemisen tunnistaa vain kalenterista. Kun 70-luvun lopussa liityin NMT-järjestelmää kehittävään pohjoismaiseen työryhmään, joka piti kokouksiaan säännöllisesti ja vuorotellen kussakin pohjoismaassa, muistan toivoneeni, että talvella osuisi mahdollisimman vähän kokouksia Tanskaan. Sen talvi oli sumuisen harmaa ja märkä ja sellaisiksi näyttävät myös eteläisen Suomen talvet muuttuneen. Kun hiihtoretkiä metsäisiin maisemiin ei enää voi tehdä, on talven pienet ilot tuotettava toisin. Maastopyörä kunnollisilla talvirenkailla varustettuna on minun kohdallani ollut yksi niistä keinoista, joilla olen nauttinut myös tanskalaisista talvista.

Siis oli talven sää mikä tahansa, kyllä sen kanssa pärjää.

Kolmas talvi, josta haluan muutaman lauseen sanoa, ei ole yhteismitallinen edellisten kanssa. Sen kanssa ei ole helppo pärjätä eikä sitä kukaan halua. Luin Mika Kuljun syksyllä ilmestyneen kirjan "Raatteen tie", jossa kerrotaan suomalaisten torjuntavoitosta Neuvostoliiton hyökkäystä vastaan talvella 1939-40 Suomussalmelle. Paikka, jossa nykyään Suomussalmella majailen, on juuri siellä, missä tuhannet ukrainalaiset kylmenivät lopullisesti joko pakkasen tai suomalaisten puolustajien luotien lävistäminä. Alussa olevan kuvan maisemaa hallitsivat 68 vuotta sitten neuvostoliiton sotakoneet ja tuhoon tuomittu hyökkäysjoukko.

Silloin vallitsi talvi myös Suomen ja Neuvostoliiton välisissä suhteissa Stalinin antaman valloituskäskyn seurauksena. Symbolisen talven sijasta meillä on nyt kesä suhteissa itäiseen naapuriimme. Korpiseudun taajamissa kuulee venäjää kummallisine ässineen siinä missä kaenuun veäntämistä. Venäläisten turistien tuomat eurot ovat tärkeä lisä seudun elinkeinoelämälle. Moneen taloon on tullut venakko emännäksi asti ehkä juuri Raatteen tietä pitkin.

Kuljun kirja kannattaa lukea. Siitä tulee ilmi muun muassa, etteivät suomalaiset oikeastaan olleet varautunet sotaan. Fyysinen talvi oikkuineen oli meidän apunamme ja sota olikin osaksi talvi "talvea" vastaan. Kylmiin säihin ja lumeen suomalaiset olivat tottuneet ja niiden myötävaikutuksella selvittiin Raatteen tien massiivisesta hyökkäyksestä suhteellisen vähäisin omin vahingoin.

Vaikka nyt vallitsee maiden suhteissa kesä, jonka toivoisi jatkuvan ikuisesti, kannattaa silti pitää mielessä, että myös talvi on mahdollinen. Mitä useampi venäläinen käy turistina vieraanamme, sitä useammin saamme mahdollisuuden istuttaa lähtemätön lämpö tarjoamalla positiivisia elämyksiä. Venäläisethän ovat ihan mukavia ihmisiä ilman stalineitaan.


Lopuksi vielä yksi asia toiseen kuvaani liittyen. Posti- ja lennätinlaitos on joskus tuonut taloon puhelinyhteyden, mutta nyt Soneran kylmä piuha roikkuu viimeisillään. Tämä symbolisoi monen talon ja sen asukkaiden elämää. Talotkin ovat jääneet kylmiksi nuorempien muuttaessa muualle ja vanhusten kuukahdettua yksi toisensa jälkeen. Surullista, mutta pitää ajatella nämä symbolitkin loppuun asti. Samassa talossa, johon tuo roikkuva johto vielä menee, hoitelen lomamatkojeni aikaiset tietokoneyhteydet kännykällä. Myös monessa talossa, joissa vielä on pysyvää asutusta, on kännykkä ainoa puhelin. Aivan kuten visiomme Telen matkapuhelinpalveluissa ennusti jo kauan sitten.