Novelli virastomaailmasta

Samalla kesäyliopiston kurssilla, jolla harjoiteltiin esseitä, opiskeltiin kirjoittamaan myös "puuta heinää" - novelleja, draamaa ja jopa romaania. Itse asiassa oma mielenkiintoni kurssia kohtaan perustui haluun oppia kirjoittamaan sepitettyjä tarinoita todellisuudesta ja tositarinoita sepitetyistä tapahtumista ja henkilöistä. Mielestäni onnistuin oheisessa novelliharjoituksessa hyvin, sillä usea tarinan lukenut tuttavani on samaistunut samaan henkilöön, sihteeri Birgitta Ponnelaan, tarinani varsinaiseen sankariin.


VIRASTOENKELIT

Kuusi vuotta Asioimisviraston Asioimisosaston Yleisten Asioiden toimiston päällikön virassa riittää, ja olisi sopiva aika siirtyä uralla eteenpäin. Tie seuraavaan ylempään virkaan Asioimisosastossa on kuitenkin tukossa.

Osaston johtajaksi valittiin kaksi vuotta sitten virkatieteiden lisensiaatti Leenakaisa Liepelä. Hän on minua nuorempi, mutta paljon oppineempi, eikä hän luovuta paikkaansa kenellekään ylennyksestä haaveilevalle. Tiedustelen silloin tällöin muiden osastojen avoimia virkoja, mutta ei meidän virastossamme ole helppoa siirtyä muihin tehtäviin. Virastossa noudatetaan Virastoasiain Esteettisiä Suosituksia (VEsSu), joiden mukaan organisaatioissa on kolme yksikköä kullakin tasolla. Niitä ei juurikaan ole tapana muutella, eikä uusia tehtäviä siksi ole tarjolla.

Urakehitykseni uhkaa pysähtyä lopullisesti. Joskus mieleeni häivähtää vielä ikävämpi asia. Alaiseni touhuavat jotakin selkäni takana, sillä he vaihtavat usein puheenaihetta saapuessani paikalle. Virastossamme on vahva perinne henkilöstön vaikutukselle päätöksentekoon. Johtajat epäonnistuvat tehtävissään joutuessaan työntekijäverkostojen epäsuosioon. Jotkut taas onnistuvat vaikkeivat näytä erityisen paljon edes yrittävän. Vaikkemme siitä puhu, kilpailemme johtaja Liepelän kanssa henkilökunnan suosiosta. Luulen Liepelän olevan itselleni hieman kateellisen. Olen yleensä saanut hyvät arviot alaisiltani Viranhoitajien Keskinäisten Suhteiden Arviointiraportissa (ViKSA), jonka Asioimishallituksen Raportointikeskus vuosittain teettää.

Osastonjohtaja Liepelä on muodollisesti pätevä. Hän pitää kiinni ohjeista ja säännöistä pikkutarkasti, ja turvautuu usein virka-asemaansa. Virastossamme on tavanomaisempaa, että säännöistä pidetään kiinni vain sen verran, että kaikki näyttää hyvältä. Monet suhtautuvat johtaja Liepelään epäluuloisesti sen vuoksi, että hän on vielä lähes neljän kymmenen vuoden ikäisenä naimaton. Varttuneet miehet pitävät häntä kuitenkin melko viehättävänä. Huhuillaan, että hän olisi jopa edennyt urallaan viehätysvoimaansa käyttäen. Mielestäni neiti Liepelä on kuitenkin melko kalsea tyyppi.

Urani Asioimisvirastossa alkoi kaksikymmentäkolme vuotta sitten vauhdikkaasti. Saavuin vähän jännittyneenä ensimmäiseen työpaikkaani nuorena juuri valmistuneena diplomivirkailijana. Virastokeskuksen portilla koppalakkinen viiksimies oli neuvonut minut rakennuksen H kerrokseen 2, käytävälle H:2a, ja etsimään toimistopäällikkö Luomasen sihteerin. Kävelin hiljaisia siistejä suoria käytäviä, joiden varsilla huoneiden ovet olivat kiinni. Löysin oven jossa oli kyltti: Asioimisosasto, Yleisten asioiden toimisto, päällikkö A.S. Luomanen, ja pienempi kyltti: Yleisten asioiden toimistosihteeri B. Ponnela. Toimelias sihteerini Birgitta oli jo silloin nykyisessä tehtävässään.

Birgitta otti minut vastaan ja osoitti heti ensimmäisen työtehtäväni. – Tervetuloa virkapaikallenne apulaisdiplomivirkailija Toivonen. Toimistopäällikkö on jo kesälomalla, mutta hän pyysi Teitä käymään käsiksi asioimistarkastaja Huttusen pöydällä oleviin papereihin. Tarkastaja itse taitaa olla aamukahvilla, mutta hänen papereistaan pitäisi nyt kuitenkin aloittaa. Tuossa on herra Toivoselle kynä ja paperilehtiö. Huoneenne on aivan Huttusen huoneen vieressä.

Huttusen huone oli pieni siisti koppi saman käytävän varrella. Työpöydän ja työtuolin lisäksi huonekaluina oli kolme ovellista kaappia, vierasjakkara ja vaatenaulakko. Oma huoneeni oli aivan samanlainen. Vain Huttusen huoneen sininen päällystakki, lierihattu ja käyttämättömän näköiset kalossit, sekä pöydälle asetetut paperit ja työvälineet puuttuivat.

Pelottavan korkea, mutta siisti paperipino Huttusen pöydällä osoittautui tietokonetulostukseksi. Pinon vierellä oli kirje Raportointikeskukselta. Kirjeessä muistutettiin tietokoneen hyödyntämisraportista, joka Asioimisviraston osalta oli vielä palauttamatta. ”Asioimishallituksen rapotointiohjesäännön 7. artiklan mukaisesti edellytämme Virastoa viipymättä toimittamaan viitekirjeessä (Dno V2754-74) 20.4.1974 pyytämämme raportin Raportointikeskuksen kirjaamoon.” Allekirjoitus Emil Vatanen, raportointiekspeditööri.

Tietokone oli vielä silloin uusi keksintö. Maassa vallalla olevan politiikan mukaisesti niiden käyttöä kuitenkin piti edistää. Useimmat vanhemmat työntekijät ahdistuivat saadessaan Asioimisviraston toimia ohjaavalta Asioimishallitukselta tavan takaa ohjeita käyttää tietokonetta entistä tehokkaammin. Asioimispalveluita osasivat kaikki asioimisvirkailijat koneella tuottaa, mutta raporttien laatiminen oli paljon vaikeampaa.

Asioimistarkastaja Huttunen oli luonteeltaan erityisen rauhallinen. Hän ei yleensä kiirehtinyt, vaikka paine työn valmistumiseksi oli kova. Juuri siksi Huttunen oli saanut raportin tehtäväkseen. Asia oli ikään kuin hoidossa, ja kaikki saattoivat olla sen suhteen puhtain mielin. Huttunen ei hosunut, eikä kysellyt muiden apua ikävän tehtävän suorittamiseksi. Raportointikeskus oli kuitenkin mainitsemani kirjeen lisäksi jo muutaman kerran tivannut puhelimitse uutta hyödyntämisraporttia, ja siksi se piti saada nyt tehdyksi.

Raporttien laatimiseksi tarvittavat tietokonekäskyt olivat minulle tuttuja, ja muutamalla käskyllä sain tietokoneen käsittelemään ja tulostamaan raportin edellyttämät lisätiedot. Tehtyäni raportin parissa päivässä pääsi Asioimisvirasto ja sen työntekijät jälleen vastenmielisen raportoinnin pälkähästä. Aivan erityisen ilahtuneita olivat Huttunen, jonka ansioksi työni luettiin, sekä Birgitta, jonka sihteerin tehtäviin kuului vastata Raportointikeskuksesta tuleviin puheluihin ja kirjeisiin. Nyt hänen ei enää tarvinnut käyttää aikaansa verukkeiden keksimiseen.

Sitä mukaa kuin tietotekniikka tuli tärkeämmäksi, sain yhä uudestaan näyttää taitojani. Niinpä olen vuosien mittaan edennyt nykyiseen hyvään virkaani kuin kohtalon ohjaamana. Viimeisimmästä ylennyksestä on kuitenkin jo kuusi vuotta.

Huttunen, joka on edennyt eläkevirkaansa yliasioimistarkastajaksi, on vuosien mittaan viihtynyt yhä enemmän Birgitan seurassa. Tyypillistä on, että he touhuavat jommankumman virkahuoneessa ovi suljettuna. Ilmeisesti heidän suhteensa ei kuitenkaan ole intiimi, sillä Huttunen tiedetään kunnolliseksi perheenisäksi. Sitä paitsi he tekevät työnsä moitteeettomasti. Aivan viime aikoja lukuunottamatta minulla ei ole ollut syytä kysellä tämän työparin tekemisten perään.

Molemmat edustavat vaikutusvaltaisimpia henkilöstöryhmiä. Niiden kanssa olisi parasta olla hyvissä väleissä. Yliasioimistarkastaja Huttunen valittiin kymmenisen vuotta sitten Kaikkien Virastojen Yhteisen Virkailijaliiton (KaViYVi) vanhemmaksi neuvonantajaksi. Birgitta puolestaan on keskeinen henkilö viraston sihteereiden verkostossa. Siinä verkostossa tiedetään kaikki viraston ja useimmat sen työntekijöiden asiat.

Sihteerit verkottuvat myös eri virastojen välillä ja toimivat myös ylempien ja alempien hallintotasojen yhdistäjänä. Olen pari kertaa omaatuntoani venyttäen antanut Birgitalle luvan kustantaa Asioimishallituksen alaisten Virastojen Sihteerikerhon (AaVSik) illanistujaisia toimistoni vähistä edustusvaroista tinkien samalla muista edustusmenoista. Sen seurauksena Asioimishallituksen alamaistoimivirkailijat ovat kyllä joskus huomauttaneet kahvileipien niukkuudesta isännöimissämme kokouksissa.

Tänä aamuna tilanteessani tapahtui muutos. Tulin jälleen ajatuksissani töihin, ja törmäsin topakkaan neiti johtajaan. Yleensä vältän hänen läheisyyttään, mutta olin ajatuksissani varomaton, ja jouduin samaan hissiin. Hän oli jotenkin tuohduksissaan ja vei minut suoraan huoneeseensa. Jos olisin voinut valmistautua tapaamiseen, olisin tiedustellut Huttusen ja Birgitan neuvoja. He olisivat varmasti jälleen tienneet, kuten aina, miksi johtaja kutsui huoneeseensa.

Johtaja Liepelä kertoi keskustelustaan Asioimisviraston Ylijohtajan, Asioimisneuvos Taustasen kanssa. - Asioimishallituksella on aivan uskomaton ajatus Asioimisviraston kehittämisestä. Ne aikovat poiketa VEsSun suosituksista, ja tuhota kauniin kolmikko-organisaatiomme, hän puhisi poiketen tavanomaisesta kuivakkaasta tyylistään. - Tietotekniikan käyttö on nyt edennyt niin pitkälle, että eräitä toimintoja voidaan keskittää.

Olin vielä niin järkyttynyt neiti Liepelän yllättävästä kohtaamisesta, etten saanut sanaa suustani.
Totta olikin, että tietotekniikasta oli tullut arkirutiinia. Myös omat erityistaitoni tietokoneiden osaajana olivat menettäneet merkitystään. Takavuosien näytöt tuntuivat pikemmin hauskoilta muistoilta menneistä ajoista, kuin pohjalta edetä vielä pidemmälle virkamiehen urallani.

- Ymmärrättehän Toivonen, keskittäminen tarkoittaa, että jotakin lopetetaan. Keskittäminen kohdistuu Yleisiin asioihin, neiti Liepelä jatkoi.

Vaikka irtisanomisia tehtiinkin virastossa hyvin harvoin, odotin jotain niinkin ikävää tapahtuvan. Vaikutti siltä, että johtaja Liepelän oli vaikea löytää sanoja. Mietittyään hetken hän jatkoi.
- Tarkempia tietoja ei asioimisneuvos minulle vielä kertonut, mutta Yleisten asioiden toimistot lakkautetaan ja Asioimisvirastoon perustetaan neljäs osasto. Kuvitelkaa Toivonen, neljäs osasto!

Poistuin ahdistuneena. Kehtasikin mokoma liepeilijä murehtia virastoesteettisten ohjeiden mukaisen organisaation hävittämistä, kun minä menettäisin toimistoni. Ei voinut vähempää kiinnostaa! Ottakoot organisaationsa mallin vaikka himmelistä!

Ikävistä tunteistani huolimatta kykenin näkemään suunnitelman logiikan. Asioimisten määrää on voitu lisätä tietotekniikan ansiosta vuosittain jopa kolminkertaiseksi ilman, että asioimisvirkailijoita on tarvittu lisää. Yleisten asioiden hoitamisessa tietotekniikan rooli korostui. Oli selvää, että tietotekniikka vaikutti myös siihen paljon.

Jatkoin raskain ajatuksin kohti omaa toimistoani. Mietin jo sanoja, joilla tulisin kertomaan ikävät uutiset toimistoni työntekijöille. Viittaisin ”yleiseen kehitykseen” ja asettuisin sankarillisesti itsekin työnsä menettävien joukkoon. Heidän kannaltaan keskittäminen vaikutti epäoikeudenmukaiselta. Toimistoni oli tehnyt koko ajan hyvää työtä tietotekniikan käytön edistämiseksi. Pitkälti sen ansiosta koko Asioimisvirastoa pidettiin nykyisin esimerkkinä jopa kansainvälisesti.

Reittini kulki pian eläkeiän saavuttavan yliasioimistarkastaja Huttusen huoneen ohi. Huttunen joskus vanhoilla päivillään riehaantui työskentelemään niin, että unohti jopa viranhoito-ohjesäännön mukaisen 7 minuutin kahvitauon. Niin nytkin. Hän oli paneutuneena tietokoneen näppäimiin vierellään Birgitta. He näyttivät puuhailevan taas yhdessä, mutta olivat unohtaneet oven raolleen. Saadakseni todisteita epäilylleni heidän osuudestaan neiti Liepelän kertomiin tapahtumiin, en malttanut jäädä hetkeksi seuraaman parin tohuja.

Huttusen sormet olivat tietokoneen näppäimillä. Birgitalla tuntui olevan ohjat: – Laita Huttunen sinne taloussuunnitelmaan sitten riittävät edustusvarat. Vai laitettaisiinko oikein omalle momentilleen nuo iänikuiset kahvileipäasiat. Voidaan sitten käyttää edustusvarat tarkoituksenmukaisemmin. Tiedä vaikka joskus pitää taas junailla näitä organisaatioasioita AaVSikin tyttöjen kanssa, selosti Birgitta Huttuselle, jonka eläkehommiin kuuluivat toimistoni talousasiat.

- Niin teemme kuin päätämme! Huttunen vastasi toistamalla tavanomaisen hokemansa, ja näpytteli numeroita koneeseen. Hän jatkoi ääntänsä madaltaen: - Pitäisivät vain jo sen kokouksensa, että saataisiin julkistaa uusi osastomme. Olipa mukava vielä kerran kiittää sitä näppärää Toivosen poikaa ylennyksellä. Yleisten Asioiden Osasto on jo jotakin ja meidän Toivonen sitä vetämässä!

Johtaja Liepelän huoneesta kantamani tunne vaihtui hetkessä syvään helpotukseen ja riemuun. Vedin henkeä, mutten täysin pystynyt hillitsemään itseäni.

Huikkasin tervehdyksen oven raosta. – Huttunen ja Birre, perhana. Pyytelin heiltä samalla mielessäni anteeksi, että olin epäillyt heidän lojaalisuuttaan.

Iskin heille silmää, vaikka tuskin sitä osasin. Suljin Huttusen huoneen oven, ja jätin heidät jatkamaan tärkeää työtään.

Kännykkäpalveluiden putki?

Ks. 17.6.2008 jälkikäteen kirjoittamani lisäys tämän tekstin lopussa. Se puolestaan liittyy kommenttiin, jonka tuntematon lukija oli lähettänyt jutun "Makkos-Matti" yhteyteen. Kannattaa lukea sekin.

Silloin tällöin ryöpsähtää keskustelu kännykkäpalveluista. Monesti keskusteluissa kysellään uusien innovatiivisten palveluiden perään ja ihmetellään, kuinka Suomi, entinen kännykkäpalveluiden mallimaa, on jäänyt jälkeen muun maailman kehityksestä. Kyselijöiden joukossa on ollut jopa pääministeri Matti Vanhanen. Toisaalta ihmetellään, mistä ihmeen palveluista onkaan kysymys? Useimmille puhe ja tekstarit riittävät ja mieluiten edullisin hinnoin.

Minäpä kerron oman näkemykseni siitä miten tähän on tultu ja mitä asialle voitaisiin tehdä. Juttu on pitkä ja tylsä, joten älä lue tämän pidemmälle, ellet ole alan ihminen.

Tunnen matkaviestinpalveluiden ja nykyisen tilanteen taustat läheisesti. Olin keskeisellä paikalla, Soneran matkapuhelinpalveluista vastaavana johtajana, kun Suomen edistyksellisiä palveluita kehitettiin ja esiteltiin kansainvälisissä lehdissä ja Suomeen tehtiin vierailuja mobiilimaailman ihmeitä katsomaan. Sain usein kutsuja seminaareihin ja konferensseihin puhumaan matkaviestinpalveluista. Soneran listautuessa pörssiin sen myyntipuheiden ydintä olivat edistykselliset palvelut: "Wash your car or buy a coke with your mobile phone". "More than 10% of the revenues come already today from value added mobile services". Annettiin pyöreitä lupauksia tulevista kasvavista palvelutuotoista.

Olennaista 80- ja 90-lukujen palvelukehityksessä oli se, että ne tehtiin nimenomaan operaattorin liiketoiminnan puitteissa ja sitä tukemaan. Operaattorin keskeiseksi tehtäväksi nähtiin silloin verkon omistamiseen ja hallitsemiseen perustuva yhdistäminen ja liikenteen välittäminen. Verkko tarkoitti vastuullista asemaa asiakkaiden ja palveluiden välissä. Operaattori, etupäässä Soneran matkaviestinyksikkö, kehitti hyvällä motiivilla, innostuneesti ja tuloksekkaasti palveluita, koska niiden yleistyminen lisäsi liikennettä ja sitä kautta operaattorin tuloja. Vaikka palvelutuotot kasvoivat yli kymmenen prosentin, ne olivat tosiasiassa enimmäkseen tekstiviestiliikennettä.

Operaattorin oli luontevaa toimia kehittäjänä tai kehityksen mahdollistajana ja tukijana, sillä sen asemaa eivät uhanneet palvelutoimijat (media, pankit, soittoääniteollisuus jne.) eikä se uhannut palveluiden tuottajia, koska se ansaitsi rahansa yhteyksien kytkemisestä ja verkossa välitetystä liikenteestä. Operaattori ei pyrkinyt kasvattamaan omaa liiketoimintaansa palveluiden suuntaan enempää, kuin oli tarpeen tien raivaamiseksi palveluiden siirtymiselle verkkoon. Se ei myöskään ollut mustasukkainen niille, jotka kenties ansaitsivat verkon läpi käytetyillä palveluilla.

Oman kehityksen ja hyvän luontevaan työnjakoon perustuvan yhteistyön ansiosta Soneran matkaviestintä oli 1990-luvun lopulle tultaessa palveluiden määrässä, laadussa ja käytössä maailman kärjessä. Siltä ajalta on peräisin mielikuva, että Suomi on erityisen edistyksellinen matkaviestinpalveluiden maa. Soneran matkaviestinnällä oli myös operaattorin rooliin sopivia visioita, joita se ei ehtinyt toteuttamaan.

Matkaviestinyksikön ”ongelmana” 90-luvun lopussa oli se, ettei se kyennyt enää osoittamaan sellaista kasvua, johon oli totuttu ja jota pörssiyhtiöksi tulleen Soneran uskottiin tarvitsevan. Yksikkö oli ollut mukana toteuttamassa kansainvälisiä operaattorihankkeita Baltiassa, Venäjällä, USA:ssa, Turkissa ja Unkarissa, mutta myös nämä olivat samanlaisen verkkosidonnaisen operaattoriparadigman mukaisia, kuin operaattoritoiminta Suomessa. Ne menestyivät kaikki sinällään, mutta eivät tarjonneet riittäviä kasvumahdollisuuksia eivätkä markkinoita Soneran viennille. Vientituotteita yritettiin vääntää lähes mistä tahansa, mutta operaattorioppien vieminen oli kuitenkin se, jolla oli kysyntää. Siinä ansainta perustui sijoitusten arvonnousuun, mikä sekään ei ollut vähäistä. Esimerkiksi Turkcelliin Soneraa pyydettiin osakkaaksi vain siksi, että sen mukana tulisi tarpeellinen osaaminen ja kokemus operaattorina toimimisessa. Niin myös tapahtui.

Se, mitä matkaviestinyksikössä ylpeänä esiteltiin palveluihmeenä, oli joidenkin mielestä uhrausta muiden hyväksi koituville liiketoimille. Vilkuiltiin palvelusisältöjen suuntaan ja sisäisissä palavereissa uhiteltiin esimerkiksi Soneran omien pankki- tai mediapalveluiden käynnistämisellä. Oltiin kateellisia Nokialle, jonka epäiltiin kahmaisevan operaattoreilta roolin asiakasrajapinnassa. Operaattorin perustehtävään keskittymisen varotettiin johtavan ”bittiputken” rooliin. Tämä ohitti sen tosiasian, että matkaviestinliittymien ja yhteyksien hallitseminen vaatii verkolta paljon älykkäitä toimintoja, ja ne antavat operaattorille mahdollisuuksia kehittää rooliinsa sopivia verkkoriippuvia palveluita. Operaattorin verkko on myös tehokkain kuviteltavissa oleva keino välittää maksuja asiakkailta verkon kautta käytettävien palveluiden tuottajille.

Tällaisten lähtökohtien vallitessa Sonerassa tehtiin pörssilistauksen jälkeen pahoja virheitä, joilla kehityksen kärkenä toiminut huolella toteutettu operaattorikonsepti tuhottiin. Miksi niin kävi, on vaikea selittää menemättä henkilökohtaisten toilailujen ja motiivien tarkasteluun. Sitä teen ehkä joskus myöhemmin. Joka tapauksessa valittu kansainvälisen kasvun strategia ja tavoite päästä rahastamaan maailmanlaajuisesti eräänlaisena välimiehenä operaattoreiden ja niiden asiakkaiden välissä oli mahdoton toteuttaa.

Ennen Soneran toista osakemyyntikierrosta 1999 sen johtoryhmässä ja hallituksessa tehtiin tietoinen päätös ”internetvaluaation” hakemisesta ja irtautumisesta perinteisten verkoillaan ansaitsevien operaattoreiden joukosta. Tarinoita "verkkoriippumattomista" kasvuliiketoiminnoista sepitettiin entistä innokkaammin. Matkaviestintäyksiköstä irrotettiin ensin sen lisäpalvelutuotteet, joista tehtiin Zed ja sitten koko palveluyksikkö kuviteltujen verkkoriippumattomien kansainvälisten kasvubisnesten tueksi. Muutosten puuhamiehet tuleva toimitusjohtaja Relander ja uusista palveluista vastuun saanut Juha Varelius maalailivat sijoittajille valtavia kasvumahdollisuuksia, joita Soneran uusi strategia tarjoaisi. Tarinat purivat ja osakkeen hinta nousi pilviin. Siinä vaiheessa hypetystä ei mikään voinut pysäyttää. Kansanedustajat esittivät kilpaa sijoituskohteita ”Soneramiljardeille”.

Sonera talutettiin tielle, jolla odotti täysi katastrofi. Internetvaluaation tarkoituksena oli päästä riittävän isoilla panoksilla ”pelipöytään”, jossa Euroopan telemarkkinat muotoiltaisiin uudestaan. Pelipöydän pääsymaksuna oli myös Saksasta ostettu UMTS-toimilupa, joka oli kaataa koko yrityksen. Yksikään verkkoriippumattomista palvelukonsepteista ei menestynyt, UMTS osoittautui arvottomaksi ja valtion tuella Sonera nilkutti Ruotsin valtion hallitseman Telian syliin.

Telian sylissä ei Soneran roolista suomalaisten mobiilipalveluiden tärkeimpän laboratoriona enää jäänyt paljon jäljelle. Tässä on sen asian ydin, josta tämä teksti alkoi. Suomessa ei ole enää riittävän voimakasta ja neutraalia asiakkaiden kanssa operoivaa osapuolta kokoamaan esimerkillään ja pioneerityöllään ne toimijat, jotka palvelukehityksen kärki tarvitsee. Se mitä Soneran mukana tuhottiin, ei ollut vain Sonera yrityksenä, vaan siinä meni suomalainen lähes instituutionomainen kehitysympäristö. Hujan hajan Tekesin, pienten firmojen ja keskenään kilpailevien operaattoreiden projekteihin kylvetyt rahat menevät hukkaan ilman tukevaa runkoa, jonka 90-luvun Tele ja Sonera asiakkaineen muodostivat.

Mitä nyt sitten voitaisiin tehdä palvelukehityksen nostamiseksi sille tasolle, että Suomea voitaisiin uudelleen kutsua kärkimaaksi? Osaamisesta se ei ole kiinni, sillä ICT-klusterimme ja mobiiliosaamisemme on edelleen maailman huippua. Samoin suomalaiset asiakkaat ovat valveutuneita ja valmiita ottamaan käyttöön sellaisia palveluita, joiden todella koetaan olevan hyödyllisiä edellyttäen, ettei niitä samalla koeta rahastusyrityksiksi.

Se mitä puuttuu, ovat toimijoiden motiivit ja uskallus panostaa palveluiden viemiseksi verkkoon. Motiivien puutteesta saa syyttää edellä kuvattuja tapahtumia, jotka paitsi tuhosivat parhaan osaamiskeskuksen, jättivät pitkään kestävän epäluulon operaattoreiden vilpittömyyttä kohtaan. Operaattoreiden uskotaan käyttävän sillanpääasemaansa törkeästi hyväkseen ja rahastavan muiden kehittämillä palveluilla sen sijaan, että tyytyisivät kohtuullisiin korvauksiin palveluiden ja palvelumaksujen välittämisestä.

Mobiilipalveluiden arvoketjussa operaattorin luontevana roolina palveluiden yhdistämisen lisäksi on maksuja koskevien tietojen välittäminen ja käsitteleminen siten, että palvelun tuottaja saa lopulta maksun palveluita käyttäviltä. Operaattoreiden perimät laskutuskorvaukset ovat kuitenkin tyypillisesti moninkertaiset niistä aiheutuneisiin kustannuksiin verrattuna. Operaattorit perustelevat maksujensa suuruutta sillä, että ne ylipäänsä mahdollistavat palvelut verkon kautta. Hyväksyttävämpi perustelu olisi maksujen välittämisestä koituvat kustannukset. Ne vain sattuvat olemaan niin minimaaliset, ettei operaattorin ole mahdollista perustella niillä ylisuuria hintojaan.

Tässä onkin opin paikka regulaattorille, pelisääntöjen laatijalle. Sen sijaan, että ne toimillaan ahdistelisivat verkkoja ja verkkojen välistä kilpailua tai ottaisivat kantaa siihen minkä sukupolven tekniikalla verkot pitää toteuttaa, katsokoot palveluiden ja verkon rajapintoja tarkemmin. Enkä tarkoita verkon ja verkon asiakkuuden rajapintaa, eli ns. palveluoperoinnin rajapintaa, vaan palveluoperoinnin ja palvelutuotannon rajapintaa. Laskutuskorvauksien, yhdysliikennemaksujen ja vastaavien valvonta ja hintojen reilu kohtuullistaminen, sekä palvelutuottajille annettavat paremmat oikeudet päästä jakamaan asiakas- ja liittymähallinnan kriittisiä tietoja avaisivat lippaan reheviin uusiin palveluinnovoinnin lähteisiin.

Edellä oleva vuodatus on syytä lukea sumealla logiikalla. En ole varma siitä, että olen nähnyt kaiken olennaisen ja kyennyt käsittelemään sitä oikein. Minun ajatteluani kahlitsee liiallinen omakohtaisuus. En myöskään ole varma siitä, mikä lopulta on kansakunnan edun mukaista. Sekö, että voisimme jälleen elvistellä maailman parhailla mobiilipalveluilla, vai se, että kansakunnan käytettävissä on edullisia televiestintäyhteyksiä, joiden hyödyt näkyvät yleisenä tuottavuuden kasvuna. Olen taipuvainen kallistumaan jälkimmäiselle kannalle, sillä se mitä Internet on jo tehnyt laakakaistaisten yhteyksien puitteissa, tulee hallitsemaan kehitystä myös mobiilipuolella. Se merkitsee älykkäiden palveluiden tulvaa tehokkaiden yhteyksien läpi. Jos joku haluaa kutsua sitä bittiputkeksi, kutsukoon.

Minun mielestäni parempi termi on palveluputki. Operaattorit saisivat mieluusti kilpailla sillä, kenen putki välittää palveluita tehokkaimmin ja edullisimmin ja kenen asiakaspalvelu vastaa, kun asiakas haluaa puhua sen kanssa.

--------------------------------------------------------

Lisään tähän tekstiini jälkikäteen kommentin (17.6.2008). Olen saanut jonkun verran palautetta näistä blogiini kenen tahansa luettavaksi kirjoittamistani jutuista. Enimmäkseen ne ovat olleet rohkaisevia. Sellaiset palautteet, jotka ovat tulleet blogin palautekanavan kautta, olen julkaissut lähes kaikki. Kuten jokainen voi todeta, ei täällä mitään vilkasta keskustelua käydä. Vilkkainta oli Ilkka Kanervan mokailun/poliittisen lynkkauksen taustoihin liittyvä mielipiteenvaihto.

Kannattaa katsoa tuore kommentti ajallisesti ensimmäisen eli blogissa pohjimmaisena olevan tekstini yhteydessä. Sijainnistaan huolimatta se liittyy nimenomaan tähän kirjoitukseen ja sen kohtaan, jossa kerron Soneran tuhoon johtaneista tapahtumista. Tuntematon kommentoija varoittaa selliin joutumisen uhalla panemasta Soneran tuhoa Relanderin ja Vareliuksen syyksi. Huh!

Luin tarkkaan uudestaan tekstini, enkä näe tarvetta muuttaa sitä mitenkään. En syytä kyseisiä henkilöitä Soneran tuhoamisesta, vaan kerron heidän toiminnastaan sen, minkä kaikki jo tietävätkin. En myöskään viittaa heihin, kun puhun henkilökohtaisten motiivien osuudesta Soneran tuhoon. Pojathan tekivät työtä tilattua ja välillä se näytti todella lupaavalta! Hyvällä onnella Sonera olisi voitu myydä jollekin toiselle operaattorille sellaiseen hintaan, että silloinen johto voisi nauttia erityisehtoisten optioidensa tuotoista vaikkapa purjehtimalla Karibialla loppuikänsä.

Kuten tuntemattoman kommentissa aivan oikein viitataan, on taustalla omistajan tahto ja sen toteuttaminen. Omistajien valitsemat henkilöt ovat vastuussa niistä linjauksista, jotka tehtiin, eivät näitä linjauksia toteuttaneet. Valtio oli dominoiva omistaja ja sen tahtoa edustavia henkilöitä oli paljon - viime kädessä koko eduskunta. Sielläkin puhuttiin Soneran hinnannousun jälkeen innostuneesti Sonera-miljardeista, joilla Suomen valtion velka olisi voitu puolittaa.

Toinen asia on se, mistä linjaukset saivat alkunsa ja kuka niitä ajoi päättäjien agendalle. Ettei vain olisi ollut… No, en minä selliin halua. Jos oman näkemykseni joskus tuon julki tätä yksityiskohtaisemmin, teen sen hyvin harkiten. Sen verran asiaan sekaantui tavallisten palveluideoistaan innostuneiden bisnesmiesinsinöörien ja –nörttien lisäksi arvonsa tuntevia herkkähipiäisiä tahoja, eliittipoliitikkoja ja -virkamiehiä ja näille ajatuksia tuottaneita kalliita konsultteja, että varmuudella näkemykseni ärsyttäisivät ja riski joutua varomattomista sanomisista poseen saattaa olla oikeasti olemassa. Hesarissa viime sunnuntaina (15.6.2008) ollut Soneran menneisyyttä koskeva kirjoitus oli paljastava: vain minä ja Juho Lipsanen annoimme haastattelun omalla nimellämme.

Eniten kerrottavaa niille, jotka haluaisivat ymmärtää Soneran kehityksen syyt, lienee 80- ja 90 lukujen ajan Telecom Finlandia/Teleä/Soneraa johtaneella Aulis Salinilla. Aulis teki paljon näkymätöntä hyvää työtä, josta hän on saanut kiitoksen ja mm. vuorineuvoksen arvon. Olisi vahinko historiankirjoitukselle, ellei hänen tietojaan saataisi käyttöön. Omien päätöstensä ja linjanvetojensa lisäksi hän ehkä osaisi kertoa mm. niistä arvovalinnoista, joiden pohjalta tehtiin keskeiset henkilö- ja strategiavalinnat, jotka sitten johtivat... No niin, nyt lopetan tämän pyykin pyörittämisen. Se ei minun käsissäni tulisi valmiiksi.

Olen muuten iloinen saamastani kommentista. Joku muukin lukee blogiani kuin ystävät ja sukulaiset!

Essee polkupyöräilystä

Opiskelin viime vuonna Kuopion kesäyliopistossa kirjoittamista. Kursseista yksi käsitteli esseetä. Mistäpä minä esseen kirjoittaisin, ellen polkupyöräilystä. Julkaisen nyt esseeharjoitukseni varustettuna siinä mainitulla isäni kuvalla. Kuvan on todennäköisesti ottanut isäni työkaveri metsänhoitaja Seppo Aho. Kuva on julkaistu syksyllä 2007 Postin ja Helsingin Sanomien kuvakilpailustaan kokoamassa kirjassa "Muistikuvia Suomesta".

MITÄ TEIT MINULLE, AINO?

Isäni kuoltua 60-luvun puolivälissä omin hänen Aino-merkkisen polkupyöränsä ja kaksi toimivaa taskukelloa. En ollut tavaroiden arvoinen, sillä kellot rikoin jääkiekkopeleissä ja polkupyörän myin joitakin vuosia myöhemmin eräälle opiskelijalle kahdellakymmenellä markalla. Polkupyörä ehti jättämään minuun kuitenkin lähtemättömän jäljen, rakkauden polkupyöräilyyn. Isäni pyörän merkityksen olen tajunnut vasta vuosien kuluessa, kun olen ajautunut pohtimaan pyöräilyn syvintä olemusta.

Isälleni polkupyörä lienee ollut välttämätön kulkuväline. Vanhempi sisareni on syntynyt heinäkuussa 1949. Minulla on valokuva, jossa isäni vetää sisartani varten tilattuja vauvanvaunuja kotiin Ämmänsaaren linja-autoasemalta polkupyörällään. Samalla matkalla hän on hakenut kaksi kannullista maitoa, jotka roikkuvat pyörän ohjaustangosta. Metsänhoitajan työssään hän teki pitkiäkin matkoja pyörällään, ennen kuin Metsähallituksen varat riittivät virka-auton hankkimiseen joskus myöhemmin 50-luvulla.

Myös minua Aino palveli hyötyvälineenä. Sillä kuljin helposti salkkuineni muutaman kilometrin koulumatkan, mutta erityisesti kesällä pyörästä oli paljon hyötyä ja iloa. Kesätyöni oli metsän hoitoa, taimien istutusta, vesakoiden harventamista ja muuta vastaavaa. Usein työmaani olivat kymmenien kilometrien päässä kotoani. Säästä riippumatta poljin aamulla aikaisin työmaalle ja raskaan päivätyön jälkeen takaisin kotiin. Illalla saatoin vielä pyöräillä tyttöystäväni luo Suomussalmen kirkonkylälle tai jonkun tuttavan mökille saunomaan. Usein vain kiehnasin pyörineni kylällä elämää etsimässä.

Mieleeni syvimmälle on painunut pyöräilypäivä, jolloin metsätöistä kotiin saavuttuani löysin äitini kirjoittaman lapun: ”Olemme apteekkarin mökillä, tule perässä.” Muistin apteekkarin mökin olleen edellisenä kesänä Jumaliskylässä Parvajärven rannalla. Matkaa sinne oli ehkä 25 kilometriä. Perille päästyäni totesin mökin autioksi ja muistinkin apteekkarin vuokranneen kyseisenä kesänä mökin eri paikasta, Kiantajärven Kuivasalmesta. Sinne oli taas ainakin 30 kilometriä. Hyvin jaksoin vielä viimeisenkin rupeaman, vaikka päivämatkaksi tulikin yli 100 kilometriä ja olin tehnyt myös metsätyöt. Saunomisen jälkeen apteekkarin empaattinen rouva tarjosi autokyydin takaisin kotiin. Ja se minulle kyllä kelpasikin.

Aino seurasi minua vielä Ouluun, jossa opiskelin 70-luvun alkuvuosina. Ainon kanssa kolusin ympäri kaupunkia luentopaikkojen ja asuntoni välit. Oulun Yliopisto toimi siihen aikaan hajallaan ympäri kaupunkia, ja erityisesi kahden ensimmäisen opiskeluvuoden aikana luennot olivat milloin missäkin. Polkupyörä oli välttämätön kulkuväline sielläkin.

Kolmas opiskeluvuoteni keskittyi ammattiaineisiin, joita opiskelin enimmäkseen Sähköinsinööriosaston parakeissa Kontinkankaalla, eikä tarvetta kulkea eri puolilla kaupunkia enää ollut. Asuntoni oli Alppilassa kaupungin pohjoisosassa. Kontinkankaalle oli sieltä hyvät bussiyhteydet ja sen verran matkaa, että houkutus siirtyä vakituiseksi bussin tai oululaisittain onnikan asiakkaaksi oli suuri. Vaikka Oulussa jo siihen aikaa oli erinomaiset pyörätiet, voitti joukkoliikenne minut asiakkaakseen. Aino seisoi enimmäkseen käyttämättömänä opiskelija-asuntola Pohjankalevan pyörätelineessä. Kun eräs toinen teekkari tarjoutui ostamaan orvoksi jättämäni pyörän, minä pöljä möin.

En nuoruudessani ymmärtänyt, että polkupyöräily voisi olla hieno harrastus. Seuraavan kerran hankin pyörän vasta, kun omat lapseni kasvoivat ulos vauvanvaunuistaan, ja heitä piti kuljettaa päivähoitoon ja harrastuksiin. Oli minulla autokin, mutta vanhat kokemukset polkupyörän käyttökelpoisuudesta lienevät vaikuttaneet. Pidin pyörää luontevana kulkuvälineenä asuinpaikkani Järvenpään kokoisessa kaupungissa.

Vähitellen pyörämatkat pitenivät kaupungin ulkopuolelle. Tein usein kymmenien kilometrien lenkkejä ympäröivälle maaseudulle. Useasti vanhempi poikani oli mukana turvaistuimessaan. Tässä vaiheessa aloin tuntea mielenkiintoa polkupyörää ja pyöräilyä kohtaan harrastuksena. Mietin myös sitä, mikä saa ihmisen käyttämään aikaansa polkupyörällä kulkemiseen. Mikä siinä oli niin kiehtovaa? Auto olisi useimmiten nopeampi ja turvallisempi, ja esimerkiksi uinti olisi tehokkaampaa kuntoilua.

Ymmärsin pyöräilyni motiivit vasta vuosien pyöräilyharrastuksen jälkeen. Itse asiassa minulla on toinen lähes yhtä rakas harrastus, kanootit ja melominen. Tajusin joskus sen, että pyöräily ja melonta ovat periaatteeltaan hyvin lähellä toisiaan. Ne ovat liikkumista lihasvoimin toimivalla laitteella yleensä vapaassa luonnossa tai sen tuntumassa. Fyysisen periaatteen lisäksi pyöräilyllä ja melomisella on jokin vaikeasti selitettävissä oleva henkinen yhteneväisyys, ehkäpä suorastaan filosofia. Nykyinen ykköspyöräni on italialainen maantiepyörä Gianni Motta. Sen keulakoristeena on kuva jonkinlaisesta hammasrattaan ja ihmisen yhdistelmästä. Se ei kilpaile kauneudessa entisen Ainoni vastaavan kanssa, mutta sen teksti pelkistää kuitenkin erinomaisesti polkupyörällä ja kanootilla liikkumisen periaatteen: Man & Machine - Speed & Fun. Mielenkiintoni perustaa tämä ei vielä selitä.

Se, että harrastan mielelläni kahta samaa periaatetta noudattavaa lajia, sai minut eräässä Nokian kansainvälisessä koulutustilaisuudessa sanomaan jotain, joka jäi ikuisesti mieleeni. Perusteellisen esittäytymiskierroksen aikana jouduimme kertomaan myös harrastuksistamme. Mainitsin pyöräilyn ja melonnan erikseen, mutta joku pani minut vielä kiteyttämään asian. Sanoin harrastukseni olevan ”to escape with a canoe or bike from duties, work and home”, siis esimerkiksi kotoa karkailu. Siinähän se saattaa olla. Harrastan kuntoni ja mielenrauhani ylläpitämiseksi lajeja, jotka vievät minut nopeasti ja äänettömästi jonnekin muualle, karkuun ja velvoitteita pakoon. Tämä lähes tiedostamatta suustani tullut lausahdus hätkähdytti minua itseäni, mutta kuulijat eivät mielestäni reagoineet mitenkään. Odottivat vain seuraavan esittäytyjän vuoroa.

Törmäsin Kuopion keilahallin kahviossa 6.5.2006 itselleni uuteen termiin. Jommankumman iltapäivälehden artikkelissa Marco Bjurström kertoi tanssiharrastuksen lisääntyneestä suosiosta ja sen olevan ”eskapistinen harrastus”. Silloin juolahti mieleeni, että pyöräily, melonta ja oikeastaan muukin ulkoilu, marjastus ja sienestys ilman saalistavoitteita ovat eskapistisia. Voisiko harrastukseni ollakin itse asiassa eskapismi? Kaivoin sivistyssanakirjasta määritelmän:

eskapistinen vars. kirjall. todellisuuspakoinen (Nykysuomen sanakirja Osa 4, Kahdestoista painos, WSOY 1989)

Tämä on pieni pettymys, sillä lähes kaikki harrastukset mahtuisivat määritelmään yhtä hyvin, mutta kirjallisuus on ominut todennäköisesti itse luomansa termin. Melonta ja pyöräily ovat kuitenkin pakenemista aivan todellisesti, fyysisesti. Omat kokemukseni vahvistavat sen, että nimenomaan pakeneminen on se keskeinen asia, joka saa minut tarttumaan toistuvasti harrastuksiini. Aivan heti Järvenpäästä itään alkavat pyöräilijän ja jalkamiehen mittapuun mukaan loputtomat Sipoon metsät. Maastopyörällä, joka on siis kakkospyöräni, löydän sieltä usein paikkoja, joihin ei kuulu kaupungin eikä edes Lahden moottoritien pauhu. Man & Machine – Speed & Fun jatkuisi loputtomiin, mutta minä pysähdyn, sillä tunnen päässeeni perille, pakoon.

Mihin oikeastaan pakenen, on oma kysymyksensä. Missään tapauksessa se ei ole tyhjyys. Jo paon alkaessa aivoni työskentelevät eri tavalla. Tunnen itseni luovaksi ja keksin ratkaisuita mieltäni askarruttaviin kysymyksiin. Itse asiassa keksin ensin kysymyksiä, ja sitten vastauksia. Usein ratkaisu syntyy juuri silloin, kun pysähdyn pakoni päätteeksi. Tunnen itseni onnelliseksi sekä ratkaisun, että luontokokemuksen vuoksi.

Pyöräilyharrastukseni henkinen puoli vie ajatukseni usein takaisin isäni perintöpyörään. Kun minulla on ollut useita pyöriä Ainon jälkeen, olen todella ruvennut kaipaamaan sitä, pyöräilytuntemusteni äitiä. Aino oli tavallinen musta yksivaihteinen miesten pyörä, mutta sen mitat olivat minulle ihanteelliset. Ainon selässä saamani kokemukset pitkistä onnellisen väsymyksen jättäneistä matkoista ovat pureutuneet sieluuni lähtemättömäksi muistoksi. Silloin tällöin, kun tuntuu, että myötätuuli on ollut koko ajan mukanani pyörälenkillä, ja matka on ollut niin pitkä, että juuri ja juuri jaksan takaisin kotiin, tunnen kokevani saman kuin joskus nuoruudessani. Ainon kuuluisi olla jakamassa se tunne, aivan kuten ennen.

Googlasin (www.google.fi, 9.5.2006) Ainoa ja polkupyörää eri tavoin. Tuloksena oli kymmeniä sivuja tietoja polkupyöräilevistä Ainoista. Nimet Aino Acté, Aino Aalto ja Aino Sibelius tarjoutuivat useaan kertaan ruudulleni polkupyörä-sanan kanssa. Monet sivut käsittelivät Helkaman Aino-merkkistä naisten polkupyörää. Sen tuotanto alkoi 1980-luvulla veljesmallin, miestenpyörä Oivan kanssa. Isäni Ainon ikä oli lähes puoli vuosisataa enemmän ja se oli miesten pyörä. Helkaman Aino ei ole aito!

Kahdella sivulla koin häivähdyksen oikeasta Ainosta. YleX:n keskustelusivuilla nimimerkki ”Mä koitan vaan sormella” oli kysellyt 24.10.2003, tietääkö kukaan Aino-pyörästä, jota kysyjän mukaan on valmistanut Veikko Meriläisen omistama Suomen polkupyörä- ja konetehdas Turussa. (http://chat.yle.fi/ylex/ubbthreads/showflat.php?Cat=&Number=182910&Main=177930, 9.5.2006).

Hän ei saanut yhtään vastausta kysymykseensä, vaan lähinnä alapäähuumoria ja viittauksia Aino-nimisiin ihmisiin tai Helkaman Ainoon. Hänen oma mielenkiintonsa koski kuitenkin aitoa Ainoa, jonka seuraava jatkokeskustelu 25.10.2003 osoittaa:

Lainaus eräästä vastauksesta: “ Ja mä kaikista eniten haluaisin itselleni sellaisen mustan Ainon, mitä nykyisin myydään.” Ainosta kyselevän nimimerkin vastaus: ”Pah! Helkama on vaan varastanut Meriläiseltä hyvän nimen ja maineen... Helkamaa ei edes vielä ollut kun aitoja ja oikeita ainoja tehtiin... Eikä nuo uudet oo edes hyviä ajaa ku satulaputki on ihan liian pystyssä... Tollasella vanhalla fillarilla kun ajaa niin tietää mikä on se oikea ajo-asento…”

Toinen mielenkiintoinen viittaus Ainoon löytyi sivulta, jossa esiteltiin vanhoja vaasalaisia polkupyöriä (Vanhat Vaasalaiset Velot, www.saunalahti.fi/mikrab/vaasa/veloindex.htm, 9.5.2006). Sivulla olevan luettelon mukaan Aino-niminen polkupyörä on tavattu Vaasassa 1926. Tieto voi olla hyvinkin tarkka, sillä viitteen mukaan Tsaarin käskystä pyörät rekisteröitiin ajolupaa varten Vaasan kaupungin alueella. Rekisteriä ylläpidettiin vuodesta 1898 vuoteen 1938.

Vaasalaisella sivulla oli valokuvia polkupyörien keulakoristeista, mutta Ainon kuva puuttui. Muistan hyvin, minkälainen se oli. Alaston neito oli menossa uimaan parrakkaan miehen huitoessa taustalla. Kalevalan taruista tiedämme, että oikeastaan kuvattu tapahtuma oli hyvin dramaattinen ja suorastaan sopimaton polkupyörän koristeeksi. Väinämöisen lempi ajoi Ainon hukuttamaan itsensä. Vaikka aihe on kamala, en tiedä toista sen kauniimpaa keulakoristetta.

Minä kaipaan Ainoani samalla tavalla, kuin Väinämöinen varmasti kaipasi Ainoaan ajettuaan hänet tuhoon. Minäkin olen tuhonnut oman Ainoni. Senkin kohtalo voi olla hyvin dramaattinen. Joskus 90-luvun puolivälissä uutisoitiin lehdissä ikävä onnettomuus, jossa aviopari hukkui melontaretkellä. Pari viikkoa myöhemmin oli lehdessä pariskunnan kuolinilmoitus. Miehen nimi, ikä ja ammatti täsmäsivät Ainon ostaneeseen teekkariin, jonka kanssa minulla ei ollut yhteyksiä opiskeluvuosien jälkeen. Vatsaani kouraisi ajatus, että kysymyksessä todennäköisesti oli Ainon omistaja. Silloin asia ei tuntunut kuitenkaan niin tärkeältä, että olisin varmistanut sen. 90-luvulla minä olin parhaassa vauhdissaan oleva yritysjohtaja, jonka ei sopinut heittäytyä nostalgisten tunteiden viemäksi.

Nyt kadun nuoruudessa tekemääni tyhmyyttä, ja kaipaan isäni minulle jättämää polkupyörää. Aino pääsisi kunniapaikalle. Todennäköisesti tekisin sille oman pidikkeen pyöräkatoksen yläosaan niin korkealle, ettei sitä voisi ottaa käyttöön ilman kiipeilyä. Loisin sinne ylös muistoista hellän katseen lähtiessäni italialaisen mieskoneen moottoriksi.

Järvenpääläinen

Järvenpäästä tuli asuinpaikkani 1980. Olin sitä ennen asunut useissa paikoissa Helsingissä vuokra-asunnoissa, mutta naimisiin mentyäni tuntui oman asunnon hankkiminen jotenkin kuuluvan asiaan. Rahat riittivät, kun lähti riittävän kauas Helsingistä. Siihen aikaan olisi ollut järkevää ottaa paljon enemmänkin lainaa, sillä inflaatio maksoi siitä osan. Tiukka hankinta järvenpääläinen kerrostalokolmiokin oli. Tilille taisi jäädä alle kymmenen markkaa, kun läksimme pankista Myllytie 10 C54:n hallintaan oikeuttavat paperit salkussa.

Tarkoitus oli muuttaa takaisin "ihmisten ilmoille", kunhan varat sallivat. Paluu viivästyi sen verran, että kaksi paljasjalkaista järvenpääläistä poikaamme oppivat puhumaan ja sanomaan oman mielipiteensä. "Ei me kotoa minnekään muuteta!" Isompaan asuntoon olemme kyllä muuttaneet. Ajatus asumisesta Kehä III sisäpuolella tuli monesti mieleeni ajaessani aamuruhkassa töihin. Junallakin kuljin monta vuotta, mutta se osoittautui aina hankalan sään tullen niin epäluotettavaksi, että lopulta päädyin hankkimaan työsuhdeauton ja käyttämään enimmäkseen sitä.

Ei tässä järvenpääläisyydessä sinänsä ole mitää kamalaa. Kaupat ja palvelut toimivat siinä missä muuallakin. Usein tulee kyllä mieleeni, että kaupunki voisi olla paljon parempi. Pyöräillessäni esimerkiksi naapurikaupungissa Keravalla, en voi kuin kateellisena ihailla sen kaupunkimaisuutta. Liikennemerkit ovat enimmäkseen suorassa, kun Järvenpäässä merkit ovat vinksin vonksin. Pyöräteiden tunnelit eivät ole sellaisia kolariloukkoja kuin Järvenpäässä. Onneksi niitä on Jäkessä vähän. Keravalla on kaupunkitalojen näköisiä taloja, kun Järvenpään keskusta on edelleen 50-luvulla varmaankin vapaasti kasvaneen kauppalan näköinen.

Mielestäni kaupungin pitää olla kaupunki, eikä reunoilleen tursuava savikylä. Taajaan asutetulla keskustalla voidaan pitää huolta, että maaseutumaisellekin miljöölle riittää tilaa. Nyt Jäke leviää savipeltokaupunkina vähän kaikkialle. Maaseutuopiston peltojakaan ei tarvittaisi vielä pitkään aikaan asuntotuotannon käyttöön, jos keskusta ja Pöytäalho rakennettaisiin kaupungiksi. Sinänsä kannatan kaupungin kasvamista maaseutuopiston alueelle, kunhan sitä ei täytetä kyprokkirivareilla. Kunnon kaupungissa on myös väljää. Siellä on niin korkeita taloja, ettei niiden välejä tarvitse rakentaa umpeen.

Toivottavasti Jäkessä aletaan ymmärtää, että paljon ihmisiä tarkoittaa myös paljon palveluita. Sitäpaitsi Järvenpään sijainti järven rannalla ja hyvien kulkuyhteyksien varrella voisi houkutella tänne todella maksukykyisiä asukkaita, jos vain kunnon asuntoja olisi riittävästi tarjolla. Maassa on yleisesti hyväksytty se, että joillakin ihmisillä on paljon rahaa. Miksi sellaisten pitää mennä Espooseen tai Kauniaisiin. Vähemmän rikkaatkin asuisivat mielummin kaupungissa, joka osaa ja jolla on varaa pitää liikennemerkit suorassa.

Yksi asia on vielä pakko sanoa. En mitenkään voi ymmärtää kaupungin päättäjien logiikkaa, kun he hankkivat omistukseemme SOK:n myllynrotiskon. Olisi SOK saanut pitää sen ja rakentaa Prisman mielummin sinne, kuin kaupungin upeimmalle paikalle järven rantaan. Usein tällaisia kummallisuuksia ihmetellessä tulee mieleeni uskomus, jonka mukaan Suomessa ei olisi korruptiota. Suomihan on maailman taitavimmin korruptoitu maa. Ei minulla ole kanttia väittää, että meidän kaupungissamme olisi sellaista, mutta kyllä minä myllypäätöstä ihmettelen.

http://www.jarvenpaa.fi

Jatko-osa 6.6.2007: Nyt on pakko palata aiempaan kirjoitukseeni. Kaikki mitä siinä sanon, tuntuu edelleen oikealta, mutta kaupunkihan onkin päättänyt ryhtyä kehittämään keskustaansa. Asia on hyvin läheinen, sillä muutin itsekin virallisesti tänään keskustasta hankkimaani asuntoon. Maisemaani hallitsee juuri se kamala ryteikkö, joka sai minut kirjoittamaan keskustarakentamisen puolesta. Täältä neljännestä kerroksesta katsottuna ryteikkö näyttää vihreältä lehvästöltä, mutta toivotan silti tervetulleiksi sadat uudet naapurit, kunhan vireillä olevat rakennushankkeet valmistuvat. Naapurikorttelin taakse tuleekin sitten oikein tornitalo. Mielestäni järvenpääläisittäin torni voisi olla vaikka 10-kerroksinen. Sellainen sointuisi nykyisten 4-6-kerroksisten talojen ja sen SOK:n myllynrotiskon kanssa hienosti.

Mökkiläinen

Ostin isäni entisestä kotitilasta Kuoppasalon Monolasta, siis omasta mummilastani, mökkipalstan vuonna 2000. Nyt siellä on piilopirtti valmiina Saimaan ehkä sokkeloisimman järven, Joutenveden rannalla. Yksi harrastuksistani on ollut melonta, ja siihen tarkoitukseen paikka on ihanteellinen, kunhan vain ehdin mökinpidolta.

Monet asiat toteutuvat sattumalta. Niin myös tämä mökkiläisyyteni. Kun olin sanonut itseni irti Sonerasta, jouduin polttelemaan kertyneet lomani. Sain viettää ensimmäisen kerran kuuden ikävuoden ylitettyäni muutaman viikon vapaata keskellä syksyä. Tein nostalgiamatkan pohjoiseen. Kävin Suomussalmella ja palasin itäistä reittiä tarkoituksenani käydä myös entisessä mummilassani. Siellä olin käynyt ehkä vain kerran isäni kuoleman jälkeen, sillä yhteydet tilaa pitämään jääneeseen setääni olivat isäni varassa. Äitini oli sitäpaitsi Makkosille vähän katkera siitä, että isälleni ei jäänyt perinnöksi kotitilasta mitään. Tietämäni mukaan isäni luopui perintöosuudestaan, koska hän oli saanut koulutuksen metsänhoitajaksi. Helli-mummianikin olin tavannut viimeeksi vanhainkodissa.

Minä siis menin Monolaan, jota setäni vaimo Vuokko emännöi. Setäni asusti jo silloin vanhainkodissa, mutta koska hän oli nainut yli nelikymppisenä 16-vuotiaan tytön, oli tilalla edelleen reipas emäntä. Vuokko kertoi iloisena, että rantakaavaan on tehty muutos, ja hän saakin antaa nyt neljälle lapselleen mökkipalstat, ja yksi palsta olisi vielä myytäväksikin asti. Minä tartuin tilaisuuteen samantien. Siitä tuli kotona kyllä sanomista, mutta minulle asia oli selvä. Äitini toivoma perintöranta on nyt minulla, tosin kovalla rahalla ostettuna.

Vietin parina seuraavana kesänä palstallani joitakin päiviä ja öitä telttaillen. En ollut varma, halusinko rakentaakaan sinne mökkiä, vai jättää palstan vain sellaisenaan pojilleni perinnöksi. Eräs serkuistani, Hillevi, houkutteli minut kuitenkin puhumaan toisen serkkunsa miehen, heinävetisen veistäjämestari Seppo Asikaisen kanssa, ja vähitellen olin sopinut mökinteosta omien piirustusteni perusteella. Sukulaisten kautta sain värvättyä yrittäjä Juha Kukon tekemään muut kuin hirsityöt ja Vappuna 2006 otettiin mökillä ensimmäiset löylyt. Kesän kuluessa mökki tuli niin rakkaaksi, että olen käynyt siellä joka kuukausi, talvikuukaudet mukaan luettuna. Siellä on nähty norppia, majavia, joutsenia, pöllöjä, tikkoja, kuikkia, sammakoita, käärmeitä ja monenlaisia muita mönkijöitä ja siivekkäitä. Eräs vielä näkemätön Kuoppasalon asukas on karhu, mutta ehkä sekin vielä näyttäytyy. Rantakaavaan olen tyytyväinen: oman ja serkkujen palstoista eteenpäin rannat on rauhoitettu lähes koko Joutenveden alueella.

http://www.enonkoski.fi

Makkos-Matti

Siirryn tällä lauseella siihen nykyaikaan, jossa kaikki voivat julkaista tekstejään koko maailman luettavaksi milloin tahansa. Tunnen tämän mahtavan välineen käyttäjänä suurta vastuuta. Yritän ehkä sanoa jotakin tärkeää, mutta en haluaisi suistaa sanoillani maailmaa pois raiteiltaan.

No, ehkä liioittelen sanojen voimaa ja omaa kykyäni käyttää niitä. Mutta blogi pitää kuitenkin nykyään olla. Blogini nimi oli vähällä olla Näkökulmia, mutta totesin heti kaksi asiaa: Se on tylsä ja toiseksi mitä näkökulmia minulla olisi. Pikemminkin on pulmia nähdä, ja siitäpä sainkin blogilleni nimen.

Ehkä huomenna tai joskus kerron jotain tärkeää. Ensimmäinen kirjoitukseni vain esittelee minut, Matti Makkosen.

Lapsuuteni Kainuussa olin Makkos-Matti ja sitä nimeä käytän mielelläni vieläkin joissakin yhteyksissä. Olen ylpeä kainuulaisuudestani. Kainuulaiset ovat nöyriä ja hemmetin sitkeitä, kuten Väinö Linnan Tuntemattomassa sotilaassa kuvaama Määttä oli. Ihan oikeasti, Määtän kaltaisia kainuulaiset ovat. Heihin voi luottaa, jos lupaavat kantaa kivääriä. Suomussalmelaiset ansaitsevat kainuulaisista erityishuomiota. Kuuluisia suomussalmelaisia ovat kirjailija Ilmari Kianto, tanssitaiteilija Reijo Kela, formulakuski Heikki Kovalainen ja olympia-ampuja Marko Kemppainen. http://www.suomussalmi.fi

Sukunimeni ei kuitenkaan ole Kainuusta, vaan isieni kotiseudulta Enonkoskelta. Se on Itä-Savossa, niin idässä, että siellä sanotaan "mie ja sie". "Mie ja sie" sanoi myös äitini, evakko Viipurin läheltä, Antreasta. Muita sukulaisiani, kuin jo haudan levossa olevat vanhempani ja lapsena kuollut isosiskoni Tuula, ei synnyinseudullani ole. Omaisuuttakaan minulla ei siellä ole, mutta silti tunnen sen edelleen kotiseudukseni. Vanhat tutut paikat, muistot ja ystävät ovat niin vahvoja siteitä, että niitä eivät pitkät etäisyydet tai pysyvä asuminen ja työnteko muualla katkaise.

Varttihurri

Sen lisäksi, että olen sielultani, mutten vereltäni kainuulainen, olen ns. varttihurri. Isoäitini oli svenska talande. Mamma, Selma Hongell oli kuitenkin syntynyt, viettänyt lapsuutensa ja käynyt koulunsa Karjalassa. Tämä erikoisuus on mielenkiintoinen koko Suomen historian kannalta. Isoäitini kuului sukuun, joka kasvatti hevosia Pietarsaaren-Kokkolan seudun ruotsinkielisellä alueella, Teerijärvellä. Jotta hevoskauppa tsaarin armeijalle olisi sujunut, he perustivat joskus 1800-luvulla siirtokunnan Karjalaan, Kurkijoen Mikrilään. Sen tyttäriä mammani oli. Ruotsinkielisyys ei kuitenkaan kulje veren perintönä, sillä äitini kertoman mukaan hänen veljensä lopetti oppikoulun alkuunsa saatuaan nelosen ruotsinkielessä. Äitini isä Matti Hännikäinen oli asemamies, mutta myöskin hevossukua. Hännit olivat nimittäin satulaseppiä.

Isäni puolelta löytyy paljon kirkonmiehiä, pappeja ja muita virkailijoita. Makkosen sukunimikin polveutuu maallistuneelta pappi Makariokselta, joka vaikutti joskus keskiajalla Savonlinnan seudulla. Isoisäni ja hänen isänsä olivat jonkinlaisia liikemiehiä. Sukuaarteeni on isoisäni isän, Antin, kultakello. Hän on saanut sen 6.12.1916 50-vuotislahjakseen "osuustoiminnallisilta ystäviltä". Antin nimi on ikuistettu Enonkosken vanhaan siltaan, jonka rakennuttamisesta hän vastasi. Kuuluisa sukulaiseni on muutaman sukupolven takainen setäni kansanrunoilija Pietari Makkonen http://fi.wikisource.org/wiki/Pietari_Makkonen, jonka kuva oli koulun historiankirjassa yhdessä Teppana Jäniksen kanssa. Isäni äiti on uudisraivaajasukua, Monosia ja isäni isoäiti Eriikka oli Östringejä (savolaista missisukua kröhöm..)

Eli tällainen henkilö olen taustoiltani - kainuulaisten seurassa kasvanut sekoitus savolaista saarnamies-uudisraivaajaa ja pohjalais-karjalaista hevoskauppiasta. Vanhan vitsin mukaan siis puoleksi karjapohjalainen. Lapsiparkani ovat kaiken edellisen lisäksi puoleksi satakuntalaisia.

"Tekstiviestin isä"

En tätä blogiani aio kuitenkaan käyttää sukuselvitykseen. Halusin vain tehdä taustani selväksi niille, jotka ehkä ovat siitä kiinnostuneita. Ehkä tulen kirjoittamaan aikamme ilmiöistä erityisesti tietoliikenteeseen ja tietotekniikkaan liittyen. Se on ollut työsarkaani. Sain koulutuksen diplomi-insinööriksi Oulun Yliopistossa ja tein pitkään töitä Posti- ja lennätilaitoksessa, Telessä ja Sonerassa. Kehitin ja johdin yhtä aikamme ilmiötä - matkapuhelinpalveluita. Sitten kävin pari vuotta Nokian palkkalistoilla johtamassa sen operaattoripalveluita, josta siirryin Finnet Oy:n toimitusjohtajaksi sen aloittaessa toimintansa. Toimin nykyään vapaana asiantuntija-yrittäjänä ja hallitusammattilaisena. Yrittäjäblogini on http://melibom.blogspot.com. Asuinpaikkani on tätä juttua kirjoittaessani Järvenpää.

Tässä vielä pari linkkiä. Liisa Kirves on entinen tiedottaja ja tekee nykyään töitä vapaana toimittajana. Meillä on YYA-sopimus ja siksi laitamme toisemme linkit tarjolle. http://kirves.livejournal.com/. Toinen mielenkiintoinen linkki on koulukaverini Juhani Sarsilan blogiin juhani-sarsila.blogspot.com. Jussi on filosofian tohtori ja on toiminut mm. aate- ja oppihistorian dosenttina. Hän pohtii elämän peruskysymyksiä ja mm. suomussalmelaisille turhan tuttua asiaa, itsemurhaa.