Suomella on Nokiaähky

Sain olla haastateltavana eurovisioviikon Mobile Monday-tapaamisessa (http://www.mobilemonday.fi/) Helsingissä. Tilaisuus oli järjestetty suomalaisen matkaviestintäosaamisen esittelemiseksi laulukilpailun vuoksi Suomeen matkustaneille toimittajille. Minulta kysyttiin mm. sitä, mitä SUURTA on mahdollisesti vielä tulossa. Hetken mietittyäni viittasin painovoimaan. Jos joku keksisi keinon moduloida sitä kännykällä, se olisi suurta. Haastattelija oli ilmeisen pettynyt, sillä hän odotti minun puhuvan vastaavista mobiilipalveluista, kuin tekstiviestit ja verkon kautta jaettavat soittoäänet ovat olleet.

Tulin hieman haastattelijaa vastaan ja kerroin yhdestä vielä toteutumattomasta 90-luvun visiosta. Suomessa kännykällä maksaminen on edelleenkin mahdollista vain harvoissa arjen tilanteissa. Vision mukaan kännykän piti korvata kolikot ja luottokortit, mutta ainoa mieleeni tuleva kunnolla toimiva maksamissovellus on Helsingin julkisen liikenteen kertalippujen osto.

Minulla on ollut vaikeuksia innostua uusista mobiilipalveluista. Kun on saanut olla tekemässä todella suurta asiaa, eli matkaviestintäpalveluita ylipäänsä kaiken kansan käyttöön, ei viihde- ja pelipalveluiden tai yhden tiedon infopalveluiden hehkuttaminen jaksa innostaa. Mukavahan se on, että kännyköille tulee lisää käyttöä, mutta mielestäni turhan monet ns. palvelut ovat kuitenkin hyvin toimivan peruspalvelun oheishömppää. Itse käytän Internetiä ja sähköpostia kännykällä ja minulle ne riittävät palveluiksi tekstareiden ja tavallisten puheluiden lisäksi.

Minulta kysyttiin myös, onko kehitys Suomessa edelleen Nokiavetoista. Kerroin oman näkemykseni, jonka mukaan Nokia ei enää tarvitse Suomea omaksi koekentäkseen, eikä Suomi siihen enää tarjoa samalla tavalla mahdollisuuksia, kuin takavuosina. Vanha kunnon Telecom Finland oli vahva toimija ja sen päätökset lanseerata uusia palveluita tai toimintamalleja sanelivat melko pitkälle kehityksen suunnan ja vauhdin. Sellaista määräävää toimijaa ei Suomessa enää ole. Sen sijaan Suomessa on paljon osaamista ja pienempiä toimijoita, joilta sopii edelleen odottaa innovatiivisia palveluita. ”Suuria” asioita en silti odottaisi.

Seuraavana päivänä soitti Hesarin toimittaja, joka oli ollut seuraamassa tilaisuutta. Hän halusi tarkistaa, minä vuonna tekstiviestin idea syntyi. Sehän oli joskus 80-luvun alussa, ehkä 1983. Hän vaikutti murehtivan, että sen jälkeen on keksitty kovin vähän merkittävää uutta.

Puhelu sai minut hieman mietteliääksi. Olen eräässä aiemmassa blogikirjoituksessani pohtinut sitä, kuinka Soneran tuhoaminen tuhosi samalla Suomen johtavaksi maaksi tehneen kehitysympäristön. Tämä ei kuitenkaan selitä kokonaan sitä, ettei Suomi enää ole televiestintäpalveluiden esimerkkimaa. On nimittäin esimerkiksi kelpaavia maita, joissa ei ole vahvaa operaattoria eikä alan teollisuutta. Suomen ongelma on jossakin muualla.

Eteläistä naapuriamme kannattaa seurata ja ottaa vähän oppiakin. Virossa on koko maassa voinut suorittaa kännykällä pysäköintimaksut jo viime vuosituhannella. Suomessa on tehty hajanaisia kokeita eri paikkakunnilla, mutta vieläkään ei kännykkä toimi yleisesti maksuvälineenä. Mukaan Helsingin reissulle pitää varata epämääräinen määrä vanhan ajan kolikoita. Viro on edellä muutenkin. Siellä voi äänestää Internetin kautta kansallisissa vaaleissa, enkä hämmästyisi, vaikka sen pian voisi tehdä kännykällä.

Luulen ymmärtäväni, miksi Viro, joka ei ole mikään nokiamaa, menee Suomea edellä. Viimeisin työtehtäväni Soneran palveluksessa oli osallistuminen puhujana Viron tietoyhteiskuntaseminaariin. Pärnulaisen hotellin auditorioon mahtuivat kaikki tärkeät valtion poliittiset, kaupalliset ja tekniset vaikuttajat. Omassa puheenvuorossani minua pyydettiin kertomaan, miten pieni Suomi oli saavuttanut sellaisen johtoaseman telepalveluissa. Taisin melko paljon puhua usean osapuolen toimivasta yhteistyöstä ja johtavan operaattorin keskeisestä roolista. Tämän jutun kannalta ei ole kuitenkaan tärkeää, mitä minä siellä sanoin, vaan mitä kuulin. Muistan elävästi erään kommentin: ”Meillä virolaisilla on yksi etu puolellamme. Me haluamme olla kaikessa parempia kuin te suomalaiset, jotka haluatte olla kaikessa parempia kuin ruotsalaiset.”

Tuon voittoisan asenteen lisäksi heillä on muitakin etuja puolellaan. Virossa on vielä mahdollista tehdä useaa osapuolta koskevia päätöksiä ja siellä on Suomea vähemmän vanhoja toimintamalleja, joiden purkaminen haittaa uudistuksia. Siellä ei esimerkiksi ollut ennen kännykkämaksamista lainkaan maksullista pysäköintiä. Suomessa ovat palveluita omistavat (julkiset palvelut, pankit, kauppa, media), operaattorit ja muut toimijat linnoittautuneet asemiinsa suojatakseen omia etujaan. Kukaan ei ole riittävän vahva murtamaan rajoja, eikä kukaan ole riittävän neutraali toimimaan ”kaiken yhdistäjänä”.

Esimerkkinä tyhmyyksistä, joihin näin voidaan ajautua, olkoon Helsingin kaupungin kokeilema erillinen älylaite, joka piti ostaa ja sijoittaa autossa näkyvälle paikalle osoittamaan suoritettua maksua. Kännykällä maksaminen on niin näppärää, että moni välikäsi jäisi nuolemaan näppejään ja eihän se sovi.

Vaikka tässä innostuin käsittelemään kännykällä maksamista, pätevät havaintoni olemassa olevien ratkaisuiden ja asetelmien jarruvoimasta yleisemminkin. Esko Aho sanoo haastattelussaan (Suomen Kuvalehti 19, 11.5.2007), että nykyisen hallituksen tulee lähteä uudistamaan julkisia palveluita "valtavan ajattelutavan muutoksen" kautta. Hän tarkoitti ”uuden teknologian sekä sen edellyttämien uusien toimintamallien käyttöönottoa niin palvelujen tuottamisessa kuin hallinnossakin”. Hän viittaa muun muassa Tanskaan, jossa sähköiset reseptit ovat olleet käytössä jo vuosia.

Esko Aho on täydellisen oikeassa. Olen minäkin asiaa yrittänyt hämmentää. Lähetin muutamalle tuntemalleni poliitikolle esseeharjoitukseni kuntien palveluista joskus viime vuonna. Siinä esitin myös ratkaisun avaimet: otetaan palveluiden ja toimintatapojen kehittämisvastuu pois kunnilta ja liian pieniltä yksiköiltä ja jätetään kunnille keskitetysti kehitettyjen ja tuotettujen palveluiden jakelukanavan rooli. Mallia voisi hakea vaikka Nokiasta, jolla on varaa toimia asiakkaita lähellä pienissäkin maissa kaikkialla maailmassa, mutta vain Espoon Keilaniemessä päätettyjä välineitä ja toimintamalleja käyttäen. Tehokkaasti toimien ja itsetekemistä ihannoivassa hallintosässäröinnissä säästäen kunnilla olisi varaa palkata riittävästi käsiä mummojen hoitamiseen ja muihin sellaisiin toimiin, joita ei voi etäällä teettää. Kuntien koko ja lukumääräkään ei silloin olisi kriittistä tehokkuuden aikaansaamiseksi.

Suomella on myös jonkinlainen Nokia-Sonera syndrooma. Niiden johdolla saavutetut takavuosien suuret onnistumiset ovat tavallaan laiskistaneet muita. Nyt pitäisi todeta, että Nokiasta ja Sonerasta tai muista operaattoreista ei ole näyttävien uusien palveluiden kehittäjäksi. Näyttävien ja tuloksia tuottavien uudistusten tulee lähteä siitä ajatuksesta, että Nokia ja operaattorit ovat oman osuutensa Suomessa jo tehneet. Viestinnän infrastruktuuri ja kansalaisten valmiudet modernien palveluiden käyttöön ovat jo kunnossa. Nyt pitäisi todellakin mennä laajamittaiseen toimintatapojen kehittämiseen ja uuden teknologian hyödyntämiseen. Siis ei yhtään uutta infrahanketta valtion siipien suojassa, vaan painopiste olemassa olevan hyödyntämiseen. Insinöörit tekevät kyllä infraa tarpeen mukaisesti.

Pari kertaa olen jättänyt Helsingin pysäköintimaksun maksamatta, kun taskussani ei ollut tarpeeksi kolikoita. Se on kaupungille ihan oikein. Seuraavissa eduskuntavaaleissa saatan jättää äänestämättä, jos en voi tehdä sitä verkon kautta. Se olisi oikein saamattomille poliitikoille. Valitettavasti en voi jättää veroilmoitusta tekemättä enkä tarpeen sattuessa terveyspalvelua käyttämättä, vaikka ne yhä hoidettaisiin tavalla, joka ei tietoyhteiskunnan mallimaalle sovi.

Outo suhde ja kummaa kommunikointia

Tarkkailin eräänä aamuna lehden lukemisen lomassa jäniksen ja harakan touhuja pihalla Järvenpäässä. Vähitellen ne veivät huomioni pois mm. uutisista, jotka koskivat Viron ja Venäjän välistä patsaansiirtokärhämää. Näytti siltä, että harakka härnäsi jänistä, joka kai oli etsimässä jotakin suuhun pantavaa. Jänis puolestaan hyökkäili harakan suuntaan vähän kuin nyrkit ojossa, jolloin harakka lehahti aina viime hetkellä siivilleen. Kun jänis asettui taas nuuhkimaan ilmaa tai eväspuskiaan, palasi harakka lähes iskuetäisyydelle. Sama toistui useita kertoja. Omenapuun oksalta harakka keikutti pyrstöllään ähäkuttia jänikselle – tännepä et sinä pääse!

Tuo oli minun tulkintani kummallisen parin touhuista ensinäkemältä. Seuraavana aamuna ne saapuivat samalle paikalle jälleen hesarinlukuaikaan. Nyt vaikutti siltä, ettei parin välillä ollutkaan kisailua, vaan pikemminkin ne seurailivat sopuisasti toistensa liikkeitä. Liekö niiden välille löytynyt rauha, vai oliko edellisen aamun nujakointi ollutkin vain parin sopuisaa kisailua. Harakalla näytti olevan ohjat käsissään. Kun kadulla kulki koiriaan ulkoiluttavia ihmisiä, hypähti se ensin sivummalle, ja jänis seurasi. Vaaran mentyä ohi, ne palasivat peräkkäin entisille kulmille harakan johdolla. Se toimi selvästikin jäniksen ilmavalvontayksikkönä.

Tuollainen luontokokemus houkuttelee ajattelemaan, ettei ihmisen kyky kommunikoida ole välttämättä niin ainutlaatuista, kuin monesti väitetään. Vaikkeivät jänis ja harakka puhu ihmisen lailla, ne selvästikin viestivät toisilleen ja myös ymmärsivät toisiaan. Tuskin ne keskustelivat keskiajan kirjallisuudesta tai mistään muustakaan sellaisesta, jota ihmiset pitävät sivistyksen osoituksena. Ilmaisivat kai vain jotakin käytännöllistä, vaikkapa tällaista: - Hei harakka, anna minä vähän hipaisen. – Hyi sinua, vanha jänis. - Näetkös, tuolla menee se hurtta, jonka ihmisellä oli viime kesänä makoisa salaattipenkki. Nyt olisi tilaisuus käydä vilkaisemassa, onko kesäksi tulossa samaa herkkua. – Jep jep, alahan lentää siitä.

Tulee mieleeni toinen jäniskokemus samalta pihalta. Joskus 90-luvun lopussa kuumana kesäpäivänä ryypiskelin aamukahvia terassilla, kun havaitsin omituisen karvapallon kivijalan vieressä. Luulin sitä siiliksi, mutta tarkemmin katsottuani totesin sen jäniksen poikaseksi. Epäilin poikasta ensin kuolleeksi, mutta kyllä sen turkki liikkui hengityksen tahdissa. Jätin eläimen rauhaan, mutta kun se ei keskipäivään mennessä ollut lainkaan liikkunut, pelkäsin poikasen tulleen hylätyksi. Tarjosin sille vettä, mutta ei se ollut kiinnostunut hoidostani.

Soitin vanhalle viisaalle äidilleni, joka neuvoi jättämään jäniksen rauhaan. Niillä kuulemma on tapana, että emo kätkee päiväksi poikueensa eri paikkoihin ja käy ne sitten huoltamassa kunkin vuorollaan. Seurasin päivän edetessä tilanteen kehittymistä. Vasta iltayhdeksältä näin läheisellä pellolla kaksi akuista jänistä. Toinen niistä, isäjänis varmaankin, jäi passiin muutaman kymmenen metrin päähän, mutta toinen tuli kadulle aivan talomme kohdalle ja jäi korvat pystyssä tuijottamaan poikasen suuntaan. Tämä lähti välittömästi taapertamaan emonsa suuntaan, mutta emopa hyppelehtikin tietä pitkin kauemmaksi ja hävisi sitten vastapäisen rakentamattoman tontin ruohikkoon.

Minulla oli hetken taas sellainen olo, että tarttis mennä apuun ja kutsua emo takaisin. Maltoin kuitenkin mieleni. Kun jäniksen poikanen oli hetken maantieojassa rämmittyään päässyt tielle, se pysähtyi kuuntelemaan. Näin vastapäisen tontin ruohikosta emojäniksen korvat heilumassa kuin suuntima-antennit. Pikkujänis suunnisti suoraan niitä kohti häviten heinikkoon. Myös emojänis hävisi, mutta loikki hämmästyksekseni samaa tietä kuin oli kadonnutkin takaisin paikalle, josta oli alun perin kutsunut poikasensa liikkeelle. Se nuuski hetken tietä ja totesi ilmeisesti poikasensa ylittäneen sen. Lopulta se seurasi täsmälleen poikasensa jälkiä ruohikon kätköihin.

Minulle tapahtuma jäi ikuiseksi muistoksi ja osoitukseksi yksinkertaisena pitämiemme eläinten älystä ja kommunkointitaidoista. Ruokkimistilanteessa oli kysymys siitä, että poikanen johdateltiin ensin turvallisesti sopivaan paikkaan. Missään vaiheessa koko jänisperhe ei ollut samanaikaisesti alttiina tien tai asutuksen aiheuttamille vaaroille. Kaikki sujui kuin käsikirjoituksessa. Ainoa vaaratekijä päivän mittaan olin minä, joka ilman äitini neuvoa olisin saattanut sählätä emon ja sen poikasen välisen huoltoyhteyden pilalle.

Ihmisten välisessä kommunikoinnissa käsitellään ehkä paljon mutkikkaampia asioita, mutta niissä myös epäonnistutaan useasti. Kahden hyvin erilaisen maan, Viron ja Venäjän, toivoisin ymmärtävän toisiaan paremmin, kuin erilajiset jänis ja harakka. Äitini neuvoa niiden olisi vaikea noudattaa. Se nimittäin oli hyvin yksioikoinen venäläisten suhteen – kuten monilla kodeistaan Karjalasta evakkoon ajetuilla on. Se on se voissapaistamisjuttu, tiedätte varmaan. Hänen luottamuksensa naapureitamme kohtaan rajoittui siihen, ettei niihin koskaan ole luottamista. Venäläistä musiikkia hän rakasti.
-------------------------------------------------------
Ps. muutama päivä julkaisemisen jälkeen:

Sain ystävältäni palautetta tästä jutusta, jossa ihmettelen siis harakan ja jäniksen touhuja. Jutun on lukenut melko moni ja minä itse tietenkin monta kertaa. Muilta oli jäänyt huomaamatta, että jossakin jutun vaiheessa harakka muuttui varikseksi. Nyt olen sen korjannut.

Kokemus oli huojentava. Ensinnäkin ihmisillä taitaa olla tapana lukea tekstejä siten, että huomio on olennaisessa. Yksityiskohdat saavat vaihtaa muotoaan, väriään ja nimeään, jos tarinan juoni ei siitä horju. Toiseksi teen ihan varmasti samantapaisia virheitä jatkuvasti. Jospa niitä ei muut kuin tuntemattomana pysyttelevä ystäväni huomaisikaan.

Juttuni ideana ei ollutkaan käsitellä lajien käyttäytymistä, vaan keskustella kommunikoinnista. Kaksi eri lajia edustavaa eläintä kykenivät keskinäiseen kommunikointiin, mutta Venäjällä ja Virolla on siinä suuria ongelmia. Kommunikoinnin määrällä ja hienoudella ei lopulta ole niin suurta merkitystä kuin sanoman perillemenolla. Armeijan johtajakoulutuksessa tätä oikein korostetaankin. Jos käsky ei mene perille, on vastuu käskyn antajalla.

Fiksu ystäväni oivalsi paitsi lintulajien sekaannuksen, myös tarinan hengen: "...tuleehan lehmästäkin härkä ja kanantytöstä kananpoika jos ihmisen kaikkiin päätelmiin on uskominen."

Vappuja

Opin viime kesänä viheltämään kuikkauroksen lailla, niin ainakin luulen. Kokeilin vihellystäni useita kertoja, eikä se pettänyt koskaan. Keskellä järven selkää uiva kuikkaemo kääntyi suuntaani ja ui uteliaana kohti. Emon perässä uivat poikaset sen sijaan epäröivät aivan kuin ne olisivat ihmetelleet emonsa käytöstä. Kun huijaukseni paljastui, emo toitotti jonkinlaisen paniikkiäänen ja sukelsi pakoon. Ääniä en osaa kirjoittaa, mutta tuttu kutsuvihellyshän menee jotenkin näin: ku-iiikka, ku-iiikka, ku-iikka. Emon paniikkiäänen voin kuvitella tarkoittavan ”voi hemmetti”, vaikka se kuulostaa pikemminkin aaagh-ilta.

Vietin Vapun tällä kerralla mökillä askarrellen pienten pihatöiden parissa ja terassia rakennellen. Kylmässä säässä kokeilin lämpimikseni, vieläkö kuikkakielen taitoni olivat tallella. Vihelsin pimenevälle järvelle kutsuvihellykseni. Ensin järveltä vastasi naaras jollakin hyvin lempeällä äänellä, mutta sitten puuttui keskusteluun todennäköisesti aito kuikkauros. Kolmistaan siinä hetken huutelimme toisillemme, mutta kuikkien mekkalan tasosta ja sävystä totesin itseni ns. kolmanneksi pyöräksi ja päätin olla enempää sotkematta pariskunnan puuhia.

Vuosien varrella onkin tullut vietettyä monenlaisia Vappuja. Ensimmäiset Vappumuistoni ovat Ämmänsaaresta ja liittyvät konkreettisesti kevään tuloon. Suomussalmella oli 50-luvulla runsaasti kommunisteja. Heidän monisatapäinen vappukulkueensa oli nähtävyys, jota myös porvariperheet kokoontuivat seuraamaan. Kulkue marssi kotimme ohitse vain silloin, kun kevät oli edennyt riittävän pitkälle. Jos Ämmänsaaren ympäri kulkevan reitin tiet eivät olleet riittävästi kuivaneet, teki kulkue pienemmän lenkin. Meillä porvariperheiden pennuilla siis riitti jännitettävää, kunnes kulkueen ensimmäiset punaliput näkyivät mäennyppylän takaa tai joku tiesi kertoa reitin lyhentämisestä, jolloin tietysti pettymys oli suuri.

Olen minä kuulemma kerran liittynyt kulkueeseen mukaankin. Joku marssijoita kadun varrella seurannut tuttavamme oli rientänyt puhelimeen ja soittanut hädissään äidilleni. Reilusti alle kouluikäinen Matti-poika oli napattu sitten pois porukasta kesken matkan. Kun kännyköitä ei siihen aikaan ollut, saatoin ehtiä kuitenkin melko pitkälle työväenliikkeen imussa.

Mieleeni ovat jääneet myös ensimmäiset Vaput opiskeluvuosilta Oulussa. Kaksi Vappua minä jaksoin viettää täysillä teekkarikastajaisineen ja pitkitettyine hauskanpitoineen, mutta kolmannen opiskelijavappuni vietin äitini eväissä. Teekkarivaput olivat niin ylenpalttisen kosteita ja vauhdikkaita, että katsoin silloin viisaammaksi käyttää pyykkikassia kotona juuri Vappuna.

Kaipa sitä vielä muutaman kerran jaksoi vappua oikein juhliakin opiskeluvuosien jälkeen ennen perheen perustamista. Järvenpään perhevaput olivat sitten simaa ja tippaleipiä, serpentiiniä ja ilmapalloja. Kun sellaisetkaan eivät enää ole ajankohtaisia, ovat Vaput ruvenneet muistuttamaan normaaleita keväisiä viikonloppuja.

Eivät Vapun ohjelmanumerot kuitenkaan ole loppuneet, kiitos kuikkien ja muiden luontoihmeiden. Niiden saapumista on hauska odottaa kevään edetessä, ja kuten vihellysharjoitukseni osoittaa, pääsen niiden kanssa yhtä hyvään yhteyteen kuin aikoinaan korpikommunistien kanssa. Jotenkin tunnen viehtymystä niiden olemassaolosta, vaikka itse en joukkoon kuulukaan.