Kävelyllä pääministerin kanssa

Lisäys 19.5.2008: Eilisessä Hesarissa oli erinomainen Mikko Kososen haastattelu. Mikko on juuri se entinen nokialainen, jonka osaamiseen olen viitannut mm. 16.4. kirjoittamassani blogi-jutussa. Hän osaisi laittaa Suomen sähköiset palvelut ja niiden taustalla olevat toimintamallit tietoyhteiskunnan edellyttämään kuntoon, jos saisi siihen riittävän mandaatin. Toivottavasti hänen nykyinen työnantajansa Sitra voi sen hänelle järjestää. Kiitos toimittaja Jyrki Alkiolle hyvästä jutusta.

-------------------------------


Tämä teksti toistaa samaa teemaa, jota olen monessa muussa tekstissäni pitänyt esillä. Vielä yhden kerran kirjoitan tietoyhteiskunnan toteuttamisesta oikeastaan iloisena siitä, että julkinen keskustelu jatkuu oikeaan suuntaan. Kiitos siitä kuuluu mm. Radio Yhden Ykkösaamulle ja toimittaja Petri Kejoselle, joka on esittänyt oikeat kysymykset asiantuntijoille ja saanut hyviä vastauksia. Toivottavasti poliitikot ja ministeriöiden eliittivirkamiehet ovat kuunnelleet korvat punaisina, sillä terveiset on suunnattu heille. Sain myös sähköpostin kautta rohkaisevia terveisiä Sitran suunnalta. Ei minulla enää ole juurikaan lisättävää sen jälkeen, kun ammattilaiset siellä tarttuvat toimeen...

-------------------------------

Toimiessani Finnet Oy:n toimitusjohtajana minulla oli tilaisuus keskustella asioista myös pääministeri Matti Vanhasen kanssa. Hän oli kutsunut joukon teleoperaattoreiden edustajia ja heitä lähellä olevia asiantuntijoita päiväkävelyseurakseen keskustelemaan, millä toimenpiteillä Suomi taas saataisiin eturivin tietoyhteiskunnaksi. Viitattiin 90-lukuun, jolloin maamme saavutuksia käytiin ulkomailta asti ihailemassa. Operaattoreiden ja Nokian tekoja esiteltiin ylpeänä kuten Pisa-tutkimuksia nykyisin.

Minä olen nyt jälkiviisas. Kävellessäni pääministerin kanssa ja hakiessani sanoja, joilla olisin kuvannut operaattoreiden roolia ja mahdollisia toimenpiteitä, en ymmärtänyt kysyä takaisinpäin, että mitäs meitä ahdistelet. Se, että tietoyhteiskuntaa yritetään toteuttaa ahdistamalla operaattoreita laittamaan paukkuja uusiin kännykkäpalveluihin ja teknologioihin on hölmöläisen hommaa, valon kantamista säkillä pimeään huoneeseen. Tekemällä ikkunat valo tulee sisään itsestään.

Kyselin edellisessä kirjoituksessani syytä siihen, miksi Matti Vanhasen ensimmäisen hallituksen aikana toiminut tietoyhteiskuntaohjelma ei ole tuottanut tuloksia. Seuraavana aamuna kirjoitukseni julkaisemisen jälkeen olikin ohjelmajohtaja Katrina Harjuhahto-Madetoja Ykkösaamussa haastateltavana. Syy siihen, miksi yhteiskunnan palvelut eivät pääse kunnolla nykyaikaan, on hänen mukaansa tsaarinaikaisessa hallintoperinteessä. Silloin oli tärkeää, että suomalaiset hajauttivat hallintoaan ja toimiaan, jottei tsaarin hallinto olisi päässyt siihen käsiksi.

Uskon selitykseen sen perusteella, mitä tiedän tietoliikenteen organisaatioista ja toimintamalleista. Suomessa on pitkään ollut voimissaan kymmeniä alueellisia teleoperaattoreita, kun kaikkialla muualla on jo viime vuosisadan alkupuolella menty yhden tai muutaman toimijan malliin. Hajanaisen rakenteen kerrotaan olevan perua ajalta, jolloin kaikki valtakunnallinen siirtyi Venäjän vallan alaisuuteen. Autonominen Suomi sai pitää maakuntapalvelunsa omissa käsissään.

Kokemuksieni perusteella uskallan myös sanoa, että hajanainen hallinto ei sinänsä estä tehokasta toimintaa. Useat toimijat saadaan mukaan yhteiseen juoneen, kun on pakko. Teleoperaattoreille on pakkoa ollut tuomassa teknologinen murros ja kilpailu. Pientäkään alueellista operaattoria voi enää harvoin syyttää tehottomuudesta ja operaattoreiden keskinäinen yhteistyö palveluiden aikaansaamiseksi on arkipäivää.

Valtion ja kuntien hallinnot ja erilaiset viranomaiset eivät joudu pakon eteen kilpailun vuoksi ja siksi ne pitää erikseen laittaa siihen. On väärin yrittää tehdä pakkoa siten, että jokaisen erillisen toimijan kohdalla puristetaan talouden ruuveja tiukemmalle. Siitä seuraa vain osaoptimoinnin jatkuminen todella ikävissä ja ihmisiä piinaavissa merkeissä. Sen sijaan pitää tehdä menettelytapojen kokonaisuudistus.

'Menettelytapojen kokonaisuudistus' saattaa kuulostaa monimutkaiselta ja uuden byrokratian saatesanoilta, mutta toteutus voi olla hyvin yksinkertainen. Luodaan ensin keskitetty palveluorganisaatio, jolta saa 'yhden luukun' periaatteella kaikki viranomaispalvelut. Samalla lopetetaan kaikki hallinnonala- ja viranomaiskohtaiset palvelutiskit. Tässä on samaa asennetta kuin vitsissä, jonka mukaan Ruotsi siirtyi oikeanpuoleiseen liikenteeseen määräämällä eräänä aamuna rekat ja linja-autot oikealle. Muut seurasivat perässä.

Kun palveluiden jakamisen valta on tällä tavoin keskitetty, annetaan palveluvastaavalle sitten tehtäväksi myös kehittää palveluita. Näin tehdään myös asiakaslähtöisissä liiketoimissa. Annetaan suurin päätösvalta tuotteista ja palveluista niille, jotka kohtaavat asiakkaat. Parannuksia tullaan näkemään paljon, mutta ennen kaikkea sekä palveluita käyttävät että talous hyötyvät siitä, että samalla käynnillä, samoilla välineillä, samojen palveluihmisten toimesta jne. hoituu asia kuin asia. Periaatteessa malli on sama, joka kännykkäoperaattoreilla on tarjolla asiakkailleen ja jälleenmyyjilleen. Kapulakauppiaat saavat liittymän kuin liittymän hetkessä auki, olipa se kenen tahansa kilpailevan operaattorin verkossa. Samalla periaatteella kupongin kuin kupongin voi jättää hoidettavaksi samalle tiskille, olipa kysymys vero-, avioliitto-, omaisuus-, rekisteröinti- tai korvausasiasta, ja siitä se sitten kulkeutuu verkkoa pitkin oikean instanssin käsittelyyn.

Sitten, kun asiakkaita/kansalaisia opitaan palvelemaan uudella tehokkaalla tavalla, ei muuta tarvita tietoyhteiskunnan toteuttamiseksi, kuin viedä kaikki verkkoon. Jos lisää tekniikkaa tarvitaan, insinöörit kyllä tekevät sitä, kun vain joku määrittelee tarpeen. Tärkeintä on se, että osaoptimoinnista luovutaan ja kaikki mitä insinööriorganisaatioilta hankitaan, palvelee yhteistä kokonaisuutta.

Valtion ja kuntien hallinnoissa on paljon muutakin sellaista, joka sietäisi joutua samanlaiseen uudistamiseen kuin kansalaisille näkyvät palvelut. Yhdenmukaisten toimintatapojen ja niitä soveltavien ”jakelukanavien” - kuntien - mallia olen jossakin aiemmassa tekstissäni puffannut. Analogia löytyy Nokiasta. Nokia toimii yhdenmukaisena kaikkialla maailmassa ja sillä on varaa palvella asiakkaita kaikista köyhimmissäkin maissa. Ei olisi, jos niissä toimivat pikku-Nokiat loisivat omia kansallisia toimintamallejaan hallintokoneistoineen, konsultteineen ja härveleineen. Kun kunta toimii mahdollisimman tehokkaasti, se ei käytä omia resurssejaan hallintoon ja menetelmätapoihin, vaan peruspalveluihin. Mummojen kanssa juttelemaan ja heitä kädestä pitämään on varaa palkata kaksi ihmistä, kun jätetään yksi suunnittelun suunnittelija tai pikkupomo palkkaamatta kunnantoimistoon.

Suomi ensin

Kun aloitin tämän blogini, kirjoitin joskus käsitteleväni ehkä tärkeitäkin asioita. Ajattelin, että voisin esimerkiksi tarkastella mitä elämä ja maailmankaikkeus ovat, onko Jumala olemassa ja mitä tulevaisuus tuhansien vuosien päästä tarkoittaa…

Yleensä silloin, kun aika tuntuu sopivalta kirjoittamiseen, on mielessäni ollut kuitenkin jotain ajankohtaisempaa ja olen siirtänyt vastuutani maailman pelastamisesta tuonnemmaksi. Haluan ensin vaikuttaa Suomen hyväksi. Oma kestoaiheeni näissä kirjoituksissani on ollut tietoyhteiskunta eri näkökulmista. Olen kirjoittanut aihepiiristä tai sen läheltä muutaman jutun oikein otsikkotasolta alkaen ja lähes kaikissa jutuissani olen tavalla tai toisella sujauttanut tietoyhteiskuntanäkemyksiä muun asian sekaan.

Yksi huoleni on se, että poliitikkomme virkamiesten johdattelemana katsovat uusien tekniikoiden perään, kun heidän tulisi puuttua omiin ja alaistensa toimintatapoihin. Poliitikkojen puheissa teleoperaattoreita ja tietotekniikkataloja on kannustettu tekemään jotakin suurta, kuten ne tekivät 1990-luvullakin, ja pykäliä on viilattu esimerkiksi 3G-kännyköiden puffaamiseksi. Operaattoreita ja tekniikan tekijöitä patistamalla varsinaiset ongelmat eivät kuitenkaan ratkea. Suomen julkisen sektorin toimintatavat ovat sinne hankituista tietokoneista ja -verkoista huolimatta jämähtäneet ’kynä, paperi ja byrokraatti’ -kaudelle, ja sinne pitäisi energia ja toimenpiteet suunnata.

Ongelma on sama tarkastellaanpa valtionhallintoa, aluehallintoa tai kuntia ja niiden vaikutuspiirissä olevia organisaatioita. Jokainen hoitaa tietoyhteiskuntaan menemistä ihan itse ja omalla tavallaan. Helpointa on ollut olla tekevinään tietoyhteiskuntaa ja ostaa lisää laitteita ja ohjelmistoja ja jättää toimintatavat silleen. Helppoa niiden muuttaminen ei ole, sillä usein olisi muutettava toimintaa yli organisaatiorajojen. Matti Vanhasen ensimmäisellä hallituksella oli siihen tähtäävä kunnianhimoinen tietoyhteiskuntaohjelma, mutta missä ovat tulokset ja mitä nyt ollaan tekemässä?

Kuvittelen vaikuttaneeni asioihin, sillä julkiseen keskusteluun on tullut yhä enemmän niitä teemoja, joita olen teksteissäni koskettanut. Sain tilaisuuden sanoa myös TV1:n suorassa lähetyksessä (Arto Nyberg 6.4.2008), että tietoteknisten ratkaisujen positiivinen vaikutus yhteiskuntaan perustuu toimintatapojen muuttamiseen. Kun toimintaa tehostetaan, riittää resursseja vaikka ’mummojen kädestä pitämiseen’. Professori Olli Martikainen on puhunut miljardisäästöistä.

Tosiasiassa heräämistä on tapahtumassa harvojen lukemasta blogistani riippumatta, mutta olen iloinen, kun huomaan olleeni aikaisin oikeilla jäljillä. Musiikkia korvilleni oli professori Paul Lillrankin radiohaastattelu tänä aamuna. Hän ei peräänkuuluta uusia teknologioita, kuten tietoyhteiskuntapuuhastelijat ovat usein tehneet, vaan muutoksia julkisten palveluiden tuottajien toimintatapoihin. Lillrank kiinnitti huomiota muutosvastarintaan. Vallastaan kiinni pitävät pikkubyrokraatit esimerkiksi sairaanhoidon organisaatioissa jarruttavat kehitystä. Kun jokaisella on omat reviirinsä ja siellä omat pikkuhankkeensa, ei kunnollista kokonaisuutta saada syntymään. Jos ei muuta ole keksitty, on vedottu tietoturvaan ja yksityisyyden suojaan tehostamistoimien torppaamiseksi.

Olisiko Sitralla eväitä asian korjaamiseksi? Myös Esko Aho on julkisuudessa puhunut suurista toimintatapamuutoksista ja Sitran palveluksessa on huippuosaaja, joka ajoi tietotekniikkaa hyväksi käyttävät maailmanlaajuisesti yhtenäiset toimintamallit Nokiaan. Mikko Kosonen, tekisitkö saman Suomelle?

Vanhusten määrä kasvaa ja työikäisten suomalaisten määrä laskee. Tästä aiheutuvan vaikean yhtälön ratkaisu ei ole se, että avataan Suomeen vapaa kulku sadoille tuhansille vierastyöläisille tekemään halpaa työtä tehottomissa organisaatioissa, vaan se, että käytetään olemassa olevat voimavarat viisaammin. Sitten voidaan ovia pitää auki, jotta tänne oppia hakemaan ja työtä tekemään pyrkivien maailman fiksuimpien ihmisten virta pääsisi sisään.

---------------------------------

Asioiden tärkeysjärjestyksestä kertokoon vielä se, että sain kutsun Nybergin ohjelmaan muusta syystä kuin tietoyhteiskunnan keskeisten kysymysten vuoksi. Minut haluttiin vastaamaan tekstiviesteihin liittyvistä asioista maan kärkipoliitikkojen jouduttua niiden vuoksi vaikeuksiin. Kiitos Nybergille asiallisesta tavasta käsitellä aihetta ja siitä, että hän antoi minulle mahdollisuuden ottaa esille myös tärkeämmän näkökulman.

Ehkä tekstiviestikeskustelukin lopulta osoittautuu merkitykselliseksi. Jos kasvava joukko ihmisiä tympääntyisi poliitikkojen yksityisasioilla mässäilyyn ja tekisi kuten itse olen tehnyt, romahtaisi kohukirjoitteluun pyrkivien lehtien kysyntä. En osta yhtäkään iltapäivälehteä, jossa revitellään pääministerin yksityisillä tekstiviesteillä.

Kaupallisesti vapaassa maailmassa eli markkinataloudessa toteutuu ihmisten tahto demokraattisemmin kuin edustuksellisessa demokratiassa. Uskon kuitenkin enemmän ihmisten tirkistelynhaluun vetoavien markkinointikeinojen voimaan kuin ihmisten arvostelukykyyn. Siksi odotan lainsäätäjien täsmentävän pelisääntöjä siten, että kahdenkeskisten viestien julkituominen ilman molempien suostumusta olisi yhtä selkeästi kielletty kuin ihmisten puheluiden salakuuntelu.

Ilon aiheita ja ilon pilaajia

Tänään käynnistin kesäpyöräilykauteni ottamalla esille vanhan retkipyöräni ja tekemällä oikein hikilenkin. Olen pyrkinyt pyöräilemään myös talvella säiden ja tilaisuuksien salliessa, mutta jonain yleensä kauniina keväisenä päivänä talvirenkailla varustettu maastopyörä jää talliin ja alle lähtee kevyempi vehje. Lämmin sää ja vapaan kulkemisen tunne ovat niitä ilon aiheita, jotka tielle houkuttelevat.

Nautintoa hillitsi kuitenkin muutama asia, joista ensimmäinen on ilman laatu. Aluksi jouduin ajamaan Järvenpään katuja ja ylittämään pääväylän, Tuusulantien. Odotin ylitysmahdollisuutta tuulen alapuolella ja sain kunnon annoksen (reilua ylinopeutta) editseni ajavien autojen nostattamaa katupölyä, vaikka yritin pidätellä hengitystäni. Matkan jatkuessa pölyä tuli vastaan eri paksuisina annoksina koko ajan, vaikka yritin pysytellä tuulen paremmalla puolella.

Onneksi en tiedä tarkkaan, mitä aineita asfaltista ja hiekasta hierottu pöly sisältää ja mitä vaikutuksia sillä terveyteeni mahdollisesti on. Pieni köhiminen ei kovasti huoleta, mutta syöpää en tahtoisi ryhtyä pelkäämään. Minua ihmetyttää se, että kadulle sallitaan levittää suolaa ja hiekkaa sen lisäksi, että autoissa suositaan nastarenkaita. Suuren osan talvea miljoonat nastat raapivat suolan kosteuttamasta tien pinnasta irti kivipölyä ja öljytöhnää, joka kuivalla kelillä lentää hengitettäväksemme.

Toinen iloni häiritsijä liittyy edelliseen. Talven jäljiltä kadut ja erityisesti risteysalueet ovat enimmäkseen aivan hirvittävässä kunnossa. Syy on sama kuin edellä. Tiet kuluvat varmasti muutenkin, mutta nastojen vaikutus näkyy erityisesti niissä paikoissa, joissa on tapana kiihdytellä ja jarrutella, eli raapia tien pintaa oikein kunnolla. Asfalttimiehet ovat iloisia, töitä riittää. Veronmaksajien rahat käyttäisin mieluummin vaikka vanhusten arvokkaan elämän tueksi kuin jokavuotiseen pikiralliin.

Kolmaskin häiriöni on nastarenkaiden aiheuttama. Meluun pääteiden tuntumassa varmaankin tottuu, mutta keväisten pyörälenkkien yhteydessä korvat ovat herkimmillään ja tekee mieli hakeutua kauemmaksi. Nastoilla talven mittaan karheutettujen tienpintojen rallatus ja enemmistöautoilijoiden aiheuttama metallinen nastakonsertti eivät ole minun makuuni.

No, minähän olen tunnustautunut nastattomien talvirenkaiden kannattajaksi. Siihen on muitakin syitä kuin edellä kuvatut ilmiöt. Hyvillä kitkoilla (kelvottomiakin myydään!) pärjää aivan mainiosti kaikissa niissä olosuhteissa, joissa olen ajanut, siis kaikissa mahdollisissa Suomen talven olosuhteissa. Toki pitää ajaa erityisen varovaisesti harvoin sattuvilla sileän jään keleillä. Vastoin yleensä esitettyä "faktaa" minä pidän kitkoja turvallisempina, sillä ne säilyttävät ominaisuutensa lähes samanlaisina koko käyttöikänsä ja kerran opittu ajotapa toimii aina. Nastojen paras puhti katoaa ensimmäisen talven aikana. Asfaltin hiominen on kovaa niillekin ja ne muuttuvat vähitellen pyöreäkulmaisiksi metallirallakoiksi, joiden ääni antaa väärän turvallisuuden tunteen. Tiukka paikka saattaa tuoda yllätyksen.

Joku saisi järjestää talvirengastestin, jossa upouusien renkaiden sijasta käytettäisiin sellaisia, jotka tyypillisesti ovat käytössä, eli talven tai pari alla olleita. Veikkaan menestystä kitkoille.

Ja sitten takaisin asiaan. Pyörälenkkini herättävin kokemus ja neljäs ilon himmentäjä liittyi omaan itseeni. Jossakin naapurikaupungin Keravan liepeillä ohitseni sujahti kaksi kilpapyörää kuskeineen. Olen talvisista pyöräretkistä huolimatta tottunut siihen, että keväällä pyörä ei kulje kovin nopeasti. Kumma vehje. Yleensä kevään edetessä tilanne muuttuu ja olen tullut pyörineni sellaiseen kuntoon, että ohitseni ei ole sujahdeltu.

Kilpapyöräilijät eivät iloani himmentäneet, vaan edelläni ajanut niittitakkityttö. Näin hänet muutaman kymmenen metrin päässä ja arvelin tulevamme yhtaikaa alikulkuun, jossa tiesin pyörätien kapenevan niin, ettei siinä mahtunut ohittamaan. Harmittelin hetken mielessäni, että joutuisin matelemaan hyvän matkaa tytön takana. Hämmästyksekseni välimatka ei lyhentynyt juuri lainkaan edes loivasta ylämäestä huolimatta. Yleensä ylämäet ovat suosineet minua. Tyttö ajoi mummomallisella fillarilla ja yhdellä kädellä. Toisessa kädessään hänellä sauhusi savuke.

Minun ei siis tarvinnut hidastaa vauhtia tytön vuoksi. Ei vain kevään ensimmäisiä lenkkejä vaivaava, vaan yleisempikin hidastuminen oli kai jo tapahtunut huomaamattani vuosien mittaan. Loppumatkan tiedostin mielessäni omien rajojeni olemassaolon. Nautin silti Sipoon hiljaisista ja pölyttömistä teistä Keravanjoen itäpuolella. Järvenpäähän palattuani vilkaisin sivuprofiiliani ohittaessani näyteikkunan. Siellä se hiipumiseni syy oli nähtävänä. Kohdassa, jossa muistelen vyötäröni sijainneen, oli sinne aiemmin kuulumaton lisäkuorma.

Hyvä ruoka - parempi mieli?

Vielä yksi tärkeä asia. Alussa olevan kuvan ansaa vastaavia vaaranpaikkoja löytyy pyöräreittieni varsilta paljon. Erityisesti Järvenpään katurakentajille terveisiä. Käykää vaikka opintomatkalla. Keravaa kauemmaksi ei tarvitse mennä.