Saanko maksaa velkani, isoisä?

Tänään hiihtelin uusissa maisemissa epämääräisten ”X:n laavu 3,4 km” kylttien opastamana. En tiedä, paljonko hiihdin, sillä kylttien luotettavuus oli huono. ”Laavu 0,5 km” osoitti näköetäisyydellä noin viidentoista metrin päässä olevaa kaupunginosaseuran laavua. Lunta ei ollut enempää kuin 10...15 cm, mutta pohjalaisittain harvennetuissa metsämaisemissa se riitti. Sankemman metsän kohdissa pienet kivet ja oksat tekivät kulun haasteellisemmaksi. En kertaakaan ajatellut kääntyväni takaisin, vaan seurasin kylttejä riippumatta siitä, oliko seuraavaa kylttiä ollenkaan tai että ne näyttivät epäloogisia tietoja. Aikaa meni kolmatta tuntia.

Hiihtolenkillä ehtii ajattelemaan kaikenlaista. Kuten sitä, kuinka ihmeellinen on ihmisen kyky käsitellä aivoissaan samanaikaisesti isoa maisemakuvaa suunnistamista varten ja tietoa pienistä luonnonesteistä, kivistä ja kannoista ja ohjata kehoa tekemään koko ajan pientä säätöä liikkumiseen niiden väistämiseksi. Koneet eivät pysty siihen muuten kuin ihmisen avulla. Pätevän kaivinkoneenkäyttäjän tarkkuus perustuu kuulemma siihen, että kaivinkoneen kauhan ohjausmekanismi menee konemiehen selkäytimeen. Koneesta tulee ihmisen raaja.

Nauttiessani retkestä mietin myös suomalaista kansanluonnetta ja tapoja, joilla se siirtyy sukupolvelta toiselle. Hiihtäminen metsämaisemissa ilman keskustelukumppania on yksi niistä nautinnoista, jonka vain murto-osa maailman ihmisistä ymmärtää. Vain me suomalaiset ja ehkä joku norjalainen ja venäläinen emme tunne ahdistusta joutuessamme yksin luonnon keskelle.

Vaikka minä en muista hiihtäneeni kuin pari kertaa isäni kanssa, tunnen metsässä yksin kulkiessani toteuttavani perimääni ja ikiaikaista viettiä. Uusimmat geenitutkimuksen tiedot kertovat, että geenit eivät ole muuttumattomia, vaan niillä on kyky oppia. Nälänhädästä kärsineiden sukupolvien lapset osaavat varautua nälkää varten ja äidin kokemat traumat vaikuttavat lapsen perimään.

Ei siis ole aivan järjetön oletus, että taipumus viihtyä erämaissa on periytyvä ominaisuus. Isämme ja isoisämme ovat kokeneet retkillään saman, jonka minä voin kokea tänään. Vapaus, seikkailun tunne, fyysinen koetus, tilanteen hallinta ja siitä selviäminen ovat myönteisiä tuntemuksia, jotka ehkä ovat siirtyneet myös omille jälkeläisilleni. Samoin kuin minulla, esi-isilläni oli retkiensä jälkeen hyvä omatunto syödä aidon näläntunteen vallassa.

Myönteiset tuntemukset? Nekö olen perinyt esi-isiltäni? Tiedän isieni eläneen vaikeita aikoja ja ainakin kolme edeltävää isäsukupolveani on kuollut nuorena. Isäni teki itsemurhan alle viisikymppisenä seuraten epäonnistuneista liiketoimistaan masentuneen oman isänsä esimerkkiä. Myös isäni isoisän kuolema oli ollut erikoinen. Hevonen oli palannut yksin kotiin kyliltä ja isäni isoisä löydettiin kuolleena reitin varrelta. Hän oli menettänyt velkatakaustensa vuoksi omistuksen satoja vuosia suvun hallussa olleeseen Rinteelän tilaan Enonkosken Hanhijärvellä.

Olen penkonut sukujeni vanhoja valokuvia. En ehtinyt tutustua isoisääni Eino Makkoseen, mutta nähdessäni hänen kuvansa tunnen suurta myötätuntoa. Jotenkin tuntuu, että haluaisin kiittää häntä siitä elämästä, jota saan elää. Samaa tunnen myös muistaessani omaa isääni, jolle en ehtinyt puhua aikuisten miesten asioita. Kun en voi heitä enää kiittää, mikä olisi oikea tapa purkaa kiitollisuuden tunne? Tunne on vähän sama kuin haluaisi maksaa velkansa, mutta velkoja vain on kateissa. Voisiko pitää toisen rahat itsellä tai maksaa jollekin muulle?

Kun otan huomioon sen mahdollisuuden, että geenien mukana kulkee myös kokemuksia sukupolvelta toiselle, voin ratkaista pulmani. En olekaan velkaa menneille sukupolville, vaan tuleville. Olen saanut kyvyn nauttia elämästäni, teen sitä täysin siemauksin ja maksan nautinnoista syntyneen kiitollisuudenvelkani jälkipolville antamalla heille saman kyvyn.

Niin se menee. Nauttikaa elämästänne (kohtuus muistaen) ja siirtäkää se perintö eteenpäin, niin ette jää kenellekään velkaa. Elämä on saamanne lahja, ei velvollisuus. Siitä on oikeus nauttia. Olen maksanut velkani teille Aatos, Eino, Antti, Antti vanhempi,… Ette eläneet turhaan. Päinvastoin, monet poistuitte turhan aikaisin monta myönteistä kokemusta menettäen.

Ps. Sain tästä kirjoituksesta palautetta (ks. kommentit), jotka puolestaan ansaitsevat kommentin. Itsemurha on todella vakava asia. Vaikka itse katson vuosikymmenien jälkeen asiaa kuin olisin ulkopuolinen, on isieni perinnön kokeminen ja hyväksyminen ollut rankkaa. Minun kohdallani perinne katkeaa. Jos poikani tai heidän mahdolliset jälkeläisensä joskus edes vähän tarvitsisivat minua, haluan olla heille oikeasti olemassa. Voisin opetella vaikka onkimaan ja siirtää sen taidon eteenpäin.

Altistaminen sattumalle

Joskus tulee miettineeksi, minkä vuoksi ihmiset edelleen ensisijaisesti matkustavat kokouksiin ja tapaamaan toisiaan, vaikka heidän toisilleen antamansa informaation voisi kätevästi siirtää teleteitse. Useimmiten se olisi tehokkaampi, nopeampi ja edullisempi tapa.

Kirjoitan tätäkin juttua 177 km/h kiitävässä junassa matkalla kohti tapaamisia. Enkä todellakaan matkusta sen vuoksi, että minulla olisi mukanani tavaraa, jonka kuljettaminen olisi vastuullani.

Ainoat välittömästi mieleeni tulevat asiat, joita televiestintä ei voisi välittää, ovat tavaroiden kuljettamisen ohella eräät ihmisen fyysiset elementit. En istu junassa myöskään niiden vuoksi. En ole matkalla lisääntyäkseni enkä viedäkseni tuoksuni - kenties hajuni - muiden riesaksi.

Minulla on kolmen seuraavan päivän aikana ainakin viisi erilaista tämän saman junamatkan mahdollistamaa tapaamista pääkaupunkiseudulla. Todennäköisesti jokaiseen niistä on joku pätevä syy, jonka vuoksi olen junassa, enkä Seinäjoella virittelemässä yhteysvälineitäni.

Kaksi ensimmäistä tapaamista kytkeytyvät toisiinsa. Kun toisen vuoksi kuitenkin olen liikkeellä, se toinenkin onnistuu. Ensimmäinen tilaisuus on vuosittainen suuri viestintäalan kokoontuminen, jonka yhteydessä on paitsi hyvin verkkoonkin sopivia esitelmiä ja puheita, mielenkiintoinen paneelikeskustelu. Sellainenkin voisi onnistua verkoitse, mutta jotenkin uskon paikalla olemisen itselleni paremmaksi. Keskustelijat ja yleisö muodostavat kokonaisuuden, jonka ilmapiiri ja tunnelmat välittyvät vain niille, jotka ovat läsnä. En tiedä mitä menettäisin, jos en olisi mukana. Todennäköisesti en mitään kovin merkittävää, mutta kun ei sitä koskaan tiedä... Olemalla itse muiden nähtävänä jätän samalla heille merkin itsestäni. Jospa joku nykäisisi hihasta tai ottaisi yhteyttä jonkun merkityksellisen asian vuoksi, koska näki minut... Näin on joskus käynytkin.

Kun vähän mietin tuota edellistä ja niitä muita tapaamisiani, löydän yhden yhteisen nimittäjän kaikille. Se on sattuma tai pikemminkin mahdollisuuden antaminen sattumalle. Sattuman määrittely on sellainen, ettei sitä voi ennakolta suunnitella ja sopia. Sattumalle voi antaa paremmat tai huonommat edellytykset, mutta koskaan sitä ei voi täysin hallita. Olemalla vuorovaikutuksessa ennalta arvaamattomien muuttujien, muiden ihmisten kanssa, voi lopputulos olla yllättävä. Siitä voi olla hyötyä heti, tai se voi vaikuttaa johonkin myöhemmin. Menemällä mukaan tilaisuuksiin, altistuu tapaamaan ihmisiä, joita ei koskaan voi suunnitella tai ennakoida tapaavansa. Ja se voi johtaa mihin tahansa.

Johtaessani Nokian maailmanlaajuista tulosyksikköä, pidin itsestään selvänä sitä, että eri maanosiin hajaantunut johtoryhmäni kokoontui kuukausikokouksiinsa nimenomaan verkon kautta. Kokemukset olivat erittäin positiivisia. Kokoukset olivat yleensä ennalta hyvin suunniteltuja tiettyjen asioiden käsittelemiseksi ja sopimiseksi. Hyvin harvoin niissä antauduttiin luovaan keskusteluun yllättävien tulosten mahdollistamiseksi. Sellaisia keskusteluja varten järjestettiin aivan omat tilaisuutensa. Pari kertaa vuodessa kokoonnuimme kaikki yhteen paikkaan, jossa agenda ei ollut tiettyjen ennalta suunniteltujen asioiden käsitteleminen, vaan nimenomaan toisin päin. Pyrittiin löytämään uusia asioita ja näkökulmia, toki oman liiketoimintamme puitteissa. Kyllä ne puitteetkin joskus kyseenalaistettiin.

Tässä jutussa on johtopäätösten aika, sillä juna lähestyy päämäärää. Etätyö ja teleteitse tapahtuva yhteydenpito ovat useassa tapauksessa välttämättömyyksiä ja joka tapauksessa niiden avulla on mahdollista järjestää tehokkaita vuorovaikutustilanteita asioiden käsittelemiseksi ja viemiseksi eteenpäin. Televiestinnän ehdoton etu on myös, että sen avulla on mahdollista löyhentää ajan kahleita. Kun yhden sopii vastata viestiisi illalla ja toisen aamulla, voit tehdä johtopäätökset ja yhteenvedon vaikka seuraavana iltana. Huonompi tapa hoitaa asia olisi odottaa sopivaa hetkeä, jolloin kaikki ehtisivät samaan neukkariin. Monet toimivat ilman pätevää syytä juuri niin.

Pätevä syy? Kävisikö paremman mahdollisuuden antaminen sattumalle? Mahtoikohan Darwin pohtia tätä samaa asiaa, sillä siinä on kyseessä evoluutioteorian sovellutus. Vain, jos tietoverkot altistuvat tietoisesti sattumalle ja ottavat luovuuden asiakseen, voimme lopettaa pendelöinnin toistemme tykö.

Pendolino saapuu Pasilaan.