Voi jälkipolvia

Kun muutto on vielä tuoreena muistissa, on sopiva hetki miettiä, mitä kaikesta vuosikymmenien elämän mukaani antamasta jää jälkipolville. Sellaista tavaraa, jolle ei oikein ole mitään tarvetta, mutta jota ei tohdi poiskaan heittää, on monta laatikollista. Sitä oli kulkeutunut mukana jo edellisessä muutossa siististi pakattuna mahdollista tulevaa tarvetta ajatellen ja samoissa paketeissa tavara kulki myös uuteen paikkaan.

"Mahdollisesti joskus tarvittavien" ehdotonta eliittiä ovat muistot työvuosilta. Kansiota, lehtiä ja lehtileikkeitä, kirjoituksia, … Samanlaisen työperäisen historian omaavia, mutta ei aivan eliittiin yltäviä, ovat muistoesineet työmatkoilta, liikelahjat, postikortit ja vanhat matkapuhelimet museolatureineen ja akkuineen sekä joukko luettuja ja lukemattomia kirjoja. Aivan omassa luokassaan on pahvilaatikko, jossa on asianomistajan kappaleeni Soneran teleurkintajupakan kuulustelupöytäkirjoista.

Alan ymmärtää, minkä vuoksi useat vahvoissa elämänkäänteissä eläneet ihmiset kirjoittavat muistelmiaan. Kuittaamalla menneet yksiin kansiin voi vapauttaa muistojen massan menemään kadotukseen. Se yksi kirja jää sitten sukuperinnöksi, kunnes joku myöhempi sukupolvi siivoaa senkin pois.

Vaatteet muodostavat oman ryhmänsä. Vaikka en välitäkään seurata muotia, olen vaatteista päätellen laittanut kymmeniä kertoja elämäni aikana sivuun ehjän ja sopivan vaatekappaleen uudemman tieltä. Joihinkin säilytettyihin vaatteisiin minulla on ilmeisesti jonkinlainen tunneside, koska kerta toisensa jälkeen käteeni sattuessaan ne siirtyvät takaisin varastoitavien joukkoon. Näin mm. lakkiaispukuni (vm. 1971) on löytänyt aina paikkansa.

Useimmat "todella arvokkaat", muistorikkaat vaatteet vaikuttavat kutistuneilta, kuten vuonna 1972 ostamani nahkatakki. Pituus on ok, mutta napit eivät enää mene kiinni. Kun muutin Oulusta Helsinkiin 1975 diplomityön tehdäkseni, kaikki omaisuuteni mahtui yhteen matkakapsäkkiin ja se nahkatakki oli ylläni.

Jos menee joskus taas niin huonosti, että takista tulee sopiva, puen sen ylleni ja lähden takaisin pohjoiseen kaikki omaisuuteni matkalaukussa. Se helpottaisi jäämistöni perivän jälkipoven urakkaa. Ennakoin kuitenkin, että ei asia noin mene, vaan perittävää roinaa on vähintään yhtä paljon kuin minulla nyt on. Omakotitalon sokkeloihin on helppo kätkeä kaikki tarpeeton. Sitä paitsi melko paljon on tarpeellistakin. Huonekaluja ja muita kodin välineitä hankitaan tarpeeseen tai ainakin koettuun sellaiseen usein lisääkin.

Tavarasta jälkipolvet todennäköisesti selviävät kätevimmin tulen, kaatopaikan, kirpputorin ja kierrätyksen avulla. Niin kävi suurimmalle osalle äitinikin jäämistöstä yhdeksän vuotta sitten. Äitini oli vuosikymmeniä jatkuneen evakkotaipaleensa aikana muutamaan kertaan hävittänyt kaiken tarpeettoman, mutta silti häneltä jäi mekkoa ja paitaa, kenkää ja pöksyä pienen kyläkaupan verran. Jonnekin ne tavarat vain häipyivät.

Kaikista vaikeinta on tieto ja muistot. Suuri osa muistoesineistä menettänee arvonsa silloin, kun minä itse lakkaan niitä arvostamasta. Sen sijaan valokuvat, videot, kirjoitukset jne. saattavat pitää otteensa paremmin. Ne ovat osa juuristoa, jonka olen kasvattanut paitsi itselleni, myös jälkeläisilleni.

Olen tallettanut itselleni kaiken mahdollisen sekä isäni että äitini jälkeensä jättämän tiedon. Mukanani kulkee valokuvia, kirjeitä ja ajankuvaa sisältäviä kirjoja. Itse asiassa olen myös täydentänyt tietoja keräämällä lähinnä valokuvia sukulaisilta. Epäilen, että joku ajastamme kiinnostunut jälkeläinen haluaa tietää myös minun jättämistäni tiedoista. Niitä tullaan ehkä penkomaan aivan, kuten itsekin olen yrittänyt penkoa vanhempieni sukujen menneisyyttä juurieni löytämiseksi.

-----------------

Päinvastoin kuin kirpputorin kautta kierrätettävät tavarat, tieto on sellaista, jota ei tohtisi hukata. Tuntuu, että tavarasta luopuminen on helpompaa ainakin itselleni.

Tässäpä taitaakin piillä viisaus. Tavaraa tulee ja menee, mutta tietoa kertyy. Vertaus kenties ontuu, mutta mieleeni tuli Raamatun luomiskertomus. Eikös se mennyt jotenkin niin, että ensin oli Sana ja sitten vähitellen kaikki muu. Kun tätä tulkitsee ”tietoinsinöörin” logiikalla, sen voisi suomentaa seuraavasti: Ensin oli tieto kaikesta ja sen perusteella kaikki luotiin. Sana on tietoa!

Minulla on läppäri ja tuhdimpi kone täynnä tiedostoja, kaksi erillistä kovalevyä ja kymmeniä dvd- ja cd-levyjä. Niissä on epämääräisessä järjestyksessä alkuperäisiä erilaisia dokumentteja, video- ja valokuvia sekä näiden varmuuskopioita. Juuristaan kiinnostuneella jälkeläiselläni on paljon enemmän työtä sen kaiken selvittämisessä, kuin minulla on ollut muutaman kymmenen vanhan sukuvalokuvan digitoimisessa ja kuvien henkilöiden tunnistamisessa.

Voi jälkipolvia, jos joutuvat tiedostojani penkomaan. Suurin osa on täysin hyödytöntä, kuten digikuvasarja mökin terassin kaidetta pitkin ryömivästä toukasta. Kun joukossa saattaa olla merkityksellistäkin dataa, ei toukan vaellusta voi rojauttaa kadotukseen ennen pientä pohtimista.

Vai voisiko jälkipolvet toimia aivan toisin, kuin minä ja sadat tuhannet muut nykypolven edustajat omaan haltuunsa jääneiden tietojen suhteen? Meille kenkälaatikko, johon vanhemmat taltioivat muistonsa, edustaa vielä merkityksellisiä muistoja. Olemme kuitenkin toisenlaisen tulevaisuuden äärellä, ja omat lapsemme elävät jo siinä.

Visio - siis ei selvä vastaus, vaan aavistus oikeasta - on seuraava. Internet totuttaa ihmiset siihen, että kaikki tieto on verkossa. Kuka tulevista polvista tahtoo hakea tietoja tästä ajasta, sen ihmisistä ja elämästä henkilökohtaisista hujan hajan olevista tiedostoista ja arkistoista, kun nettikin on keksitty! Tämäkin blogikirjoitus jää kiertämään nettiin siististi paketoituna pitkäksi aikaa, vaikka en sitä kenkälaatikkoon laittaisikaan kulkemaan mukanani paikasta toiseen. Vaikka se muuttuisikin joskus datamössöksi ja kuolisi bittiavaruuteen, moni muu tieto jää kiertämään toinen toistaan seuraaviin tietoverkko- ja palvelinsukupolviin.

Visio johtaa huimaan ja vähän pelottavaankin mielikuvituksen lentoon. Jos kaikki muu katoaa, tieto jää. Lopussa on sitten taas vain Sana... Kaiken maailman tiedon mahduttavan kapasiteetin omaavaa ja maailmanlopun kestävää tallennusvälinettä ei ihmisten hallussa ole, mutta aurinkokunnan toimivuuden puolesta meillä olisi vielä joku vuosimiljardi aikaa sellaista kehittää.

Universumin elämänkierron hallitseminen on niin mahdoton tavoite, että monet jättävät sen jumalalleen. Ehkäpä sama Sanan haltija pitää huolta seuraavastakin kierroksesta. Ennen sitä maailma vaan olisi paljon parempi paikka, jos ihmiset ihan itse pyrkisivät pitämään huolta omasta tulevaisuudestaan.

Uuden vuoden toivomukseni: Unohdu paha tieto, säily hyvä.

Hyvää Uutta Vuotta 2009 kaikille!

Rauhallista Joulua

Toivotan kaikille tänne laiskansorttiseen blogiini osuneille Rauhallista Joulua ja Onnellista Vuotta 2009.

Oma vuoteni päättyy vauhdikkaan muutoksen jatkuessa ja viedessä minut jälleen uuteen elämänvaiheeseen. Muutin pari viikkoa sitten virallisen kotipaikkani Seinäjoelle. Järvenpää säilyy edelleen tukikohtanani työnteolle ja pätkätöilleni pääkaupunkiseudulla. Itse asiassa minusta tuli pitkästä aikaa taas asuntovelallinen. Se pitää yllä mielenkiintoa työntekoa ja ansaitsemismahdollisuuksia kohtaan, eikä viikottainen junamatka "etelään" ole lainkaan vastenmielistä.

Seinäjoki? Uusvanha elämänkumppanini, nuoruuden ystäväni, on pysyvästi sielläpäin, ja yhteinen kotimme on kehittynyt vähitellen sinne. Jossakin sitä pitää joka tapauksessa asua, eikä Seinäjoki häviä asuinpaikkana Järvenpäälle. Se on alueensa ehdoton vilkas keskuspaikka, kun Järvenpäälle antaa leimansa pääkaupungin läheisyys. Porukat häipyvät arkipäivisin Helsingin, Espoon ja Vantaan firmoihin töihin ja katukuvaa jäävät värittämään köpöttävät vanhukset, kaljaporukat ja jokunen heitä palveleva.

Järvenpäähän verrattua Seinäjoki kuhisee nuorta elämää ja luonto on lähellä. Kuten Järvenpäässä, sielläkin voi kiertää fillarilla järven. Kyrkösjärven tekojärven kierrosta suuri osa on luonnonsuojelualuella kulkevaa metsäpolkua. Kaupungissa on jopa laskettelukeskus. Lakeus aukeaa yhteen suuntaan ja mäkiset metsämaat ja suot toiseen suuntaan. Junalla tulee Helsingin keskustaan alle kolmessa tunnissa ja sama onneksi myös toisin päin.

Tällaisissa tunnelmissa otan Joulun vastaan ja odotan ispiraatiota kirjoittaa taas tänne jotakin. Parempaa inspistä odotellessa muutama sana sukulaisista. Sain käsiini (kiitos Liisa Kirveen) kansanrunoilija Pietari Makkosen elämäntyötä esittelevän kirjan. Pietari oli kotoisin silloin Kerimäen, nykyisin Enonkosken Hanhijärveltä ja se on myös minun isoisäni synnyinpaikka. Esi-isiäni, enimmäkseen Antteja, on asunut Hanhijärvellä 1500-luvulta asti. Suvun perimätiedon mukaan Pietari olisi setäni jossakin sukupolvessa. Hanhijärven asumusta on ollut perustamassa myös mies nimeltään Hannu Hanhi! Olisipa hänkin samaa sukua.

Kirja on myös täynnä 1700-luvun lopun ja 1800-luvun alkupuolen elämänkuvaa, sillä Pietari oli aikansa vaikuttaja monessa asiassa. Pietari oli mm. kunnallisissa luottamustoimissa, mutta purki usein ajatuksiaan runoiksi. Muutamassa Pietarin runossa käsitellään Suomen kieltä ja sen heikkoa asemaa viranomaisten kanssa asioitaessa. Itse Elias Lönnrot kirjoitti muistiin Pietarin runoja ja lehti Mehiläisen viimeisessä numerossa (1837?) hän julkaisi runon "Suruwirsi Suomen kielen tilasta" seuraavien saatesanojen kanssa: "Karjalassa ja Sawossa, joissa suuri osa talonpoikia nykyaikoina selwästi kirjoittaa suomea, näitä nurkkaherroja ei ollenkaan kaiwattaisi, jos saisiwat talonpojat kirjoituksensa omalla kielellänsä. Kuinka kansa itseki sitä asiata toiwoo, olemma monesti kuulleet lausuttawan, ja todistukseksi panemma tähän seuraawan, talonpojalta Petteri Makkoselta Kerimäen pitäjästä tehdyn runon, jonka syksyllä w. 1837 häneltä kirjotimma."

Sieltäkö lienee periytynyt taipumukseni osoitella kriittisesti viranomaisten palveluita. Samalla turhan toiminnan karsimisen ja oikeaan asiaan keskittymisen asialla on sukuni ollut jo neljällä vuosisadalla... Epäluuloni ruotsalaisia kohtaan tasapuolisina ja Suomen etuja kunnioittavina kumppaneina ei ole periytynyt, vaan peräisin kaksi vuosikymmentä jatkuneesta yhteistyöstä heidän kanssaan. Sekin olisi oman juttunsa arvoinen kokemus.

Äitini äidin kautta sukuni on ruotsinkieliseltä Pohjanmaalta, Teerijärveltä. Se mahtaa selittää nopean sopeutumiseni Seinäjoen maisemiin! Kävin pikkuserkkuni Pipsan kanssa tapaamassa äitiemme serkkua Loimaalla, jonne tämän pohjalaisen sukuhaarani jäseniä evakuoitiin Karjalasta. Siis juuri niin. Olen selittänyt tämän erikoisen karjalaisen yhteyden pohjanmaan ruotsinkieliseen sukuuni ensimmäisessä blogijutussani (Makkos-Matti, huhtikuu 2007). Tarkoituksemme oli paitsi tavata muita pikkuserkkujamme ja sukuamme, ottaa talteen vanhoja valokuvia skannerilla ja digikameralla. Rosa-serkun valokuva-albumit osoittautuivat aarteeksi. Kuvat odottavat vielä käsittelyään tietokoneen uumenissa.

Mutta palataan taas joskus tänne jonkun asian puitteissa. Oikein mukavaa Joulun ja vuoden vaihteen odotusta kullekin.