keskiviikko 31. joulukuuta 2008

Voi jälkipolvia


Kun muutto on vielä tuoreena muistissa, on sopiva hetki miettiä, mitä kaikesta vuosikymmenien elämän mukaani antamasta jää jälkipolville. Sellaista tavaraa, jolle ei oikein ole mitään tarvetta, mutta jota ei tohdi poiskaan heittää, on monta laatikollista. Sitä oli kulkeutunut mukana jo edellisessä muutossa siististi pakattuna mahdollista tulevaa tarvetta ajatellen ja samoissa paketeissa tavara kulki myös uuteen paikkaan.

"Mahdollisesti joskus tarvittavien" ehdotonta eliittiä ovat muistot työvuosilta. Kansiota, lehtiä ja lehtileikkeitä, kirjoituksia, … Samanlaisen työperäisen historian omaavia, mutta ei aivan eliittiin yltäviä, ovat muistoesineet työmatkoilta, liikelahjat, postikortit ja vanhat matkapuhelimet museolatureineen ja akkuineen sekä joukko luettuja ja lukemattomia kirjoja. Aivan omassa luokassaan on pahvilaatikko, jossa on asianomistajan kappaleeni Soneran teleurkintajupakan kuulustelupöytäkirjoista.

Alan ymmärtää, minkä vuoksi useat vahvoissa elämänkäänteissä eläneet ihmiset kirjoittavat muistelmiaan. Kuittaamalla menneet yksiin kansiin voi vapauttaa muistojen massan menemään kadotukseen. Se yksi kirja jää sitten sukuperinnöksi, kunnes joku myöhempi sukupolvi siivoaa senkin pois.

Vaatteet muodostavat oman ryhmänsä. Vaikka en välitäkään seurata muotia, olen vaatteista päätellen laittanut kymmeniä kertoja elämäni aikana sivuun ehjän ja sopivan vaatekappaleen uudemman tieltä. Joihinkin säilytettyihin vaatteisiin minulla on ilmeisesti jonkinlainen tunneside, koska kerta toisensa jälkeen käteeni sattuessaan ne siirtyvät takaisin varastoitavien joukkoon. Näin mm. lakkiaispukuni (vm. 1971) on löytänyt aina paikkansa.

Useimmat "todella arvokkaat", muistorikkaat vaatteet vaikuttavat kutistuneilta, kuten vuonna 1972 ostamani nahkatakki. Pituus on ok, mutta napit eivät enää mene kiinni. Kun muutin Oulusta Helsinkiin 1975 diplomityön tehdäkseni, kaikki omaisuuteni mahtui yhteen matkakapsäkkiin ja se nahkatakki oli ylläni.

Jos menee joskus taas niin huonosti, että takista tulee sopiva, puen sen ylleni ja lähden takaisin pohjoiseen kaikki omaisuuteni matkalaukussa. Se helpottaisi jäämistöni perivän jälkipoven urakkaa. Ennakoin kuitenkin, että ei asia noin mene, vaan perittävää roinaa on vähintään yhtä paljon kuin minulla nyt on. Omakotitalon sokkeloihin on helppo kätkeä kaikki tarpeeton. Sitä paitsi melko paljon on tarpeellistakin. Huonekaluja ja muita kodin välineitä hankitaan tarpeeseen tai ainakin koettuun sellaiseen usein lisääkin.

Tavarasta jälkipolvet todennäköisesti selviävät kätevimmin tulen, kaatopaikan, kirpputorin ja kierrätyksen avulla. Niin kävi suurimmalle osalle äitinikin jäämistöstä yhdeksän vuotta sitten. Äitini oli vuosikymmeniä jatkuneen evakkotaipaleensa aikana muutamaan kertaan hävittänyt kaiken tarpeettoman, mutta silti häneltä jäi mekkoa ja paitaa, kenkää ja pöksyä pienen kyläkaupan verran. Jonnekin ne tavarat vain häipyivät.

Kaikista vaikeinta on tieto ja muistot. Suuri osa muistoesineistä menettänee arvonsa silloin, kun minä itse lakkaan niitä arvostamasta. Sen sijaan valokuvat, videot, kirjoitukset jne. saattavat pitää otteensa paremmin. Ne ovat osa juuristoa, jonka olen kasvattanut paitsi itselleni, myös jälkeläisilleni.

Olen tallettanut itselleni kaiken mahdollisen sekä isäni että äitini jälkeensä jättämän tiedon. Mukanani kulkee valokuvia, kirjeitä ja ajankuvaa sisältäviä kirjoja. Itse asiassa olen myös täydentänyt tietoja keräämällä lähinnä valokuvia sukulaisilta. Epäilen, että joku ajastamme kiinnostunut jälkeläinen haluaa tietää myös minun jättämistäni tiedoista. Niitä tullaan ehkä penkomaan aivan, kuten itsekin olen yrittänyt penkoa vanhempieni sukujen menneisyyttä juurieni löytämiseksi.

-----------------

Päinvastoin kuin kirpputorin kautta kierrätettävät tavarat, tieto on sellaista, jota ei tohtisi hukata. Tuntuu, että tavarasta luopuminen on helpompaa ainakin itselleni.

Tässäpä taitaakin piillä viisaus. Tavaraa tulee ja menee, mutta tietoa kertyy. Vertaus kenties ontuu, mutta mieleeni tuli Raamatun luomiskertomus. Eikös se mennyt jotenkin niin, että ensin oli Sana ja sitten vähitellen kaikki muu. Kun tätä tulkitsee ”tietoinsinöörin” logiikalla, sen voisi suomentaa seuraavasti: Ensin oli tieto kaikesta ja sen perusteella kaikki luotiin. Sana on tietoa!

Minulla on läppäri ja tuhdimpi kone täynnä tiedostoja, kaksi erillistä kovalevyä ja kymmeniä dvd- ja cd-levyjä. Niissä on epämääräisessä järjestyksessä alkuperäisiä erilaisia dokumentteja, video- ja valokuvia sekä näiden varmuuskopioita. Juuristaan kiinnostuneella jälkeläiselläni on paljon enemmän työtä sen kaiken selvittämisessä, kuin minulla on ollut muutaman kymmenen vanhan sukuvalokuvan digitoimisessa ja kuvien henkilöiden tunnistamisessa.

Voi jälkipolvia, jos joutuvat tiedostojani penkomaan. Suurin osa on täysin hyödytöntä, kuten digikuvasarja mökin terassin kaidetta pitkin ryömivästä toukasta. Kun joukossa saattaa olla merkityksellistäkin dataa, ei toukan vaellusta voi rojauttaa kadotukseen ennen pientä pohtimista.

Vai voisiko jälkipolvet toimia aivan toisin, kuin minä ja sadat tuhannet muut nykypolven edustajat omaan haltuunsa jääneiden tietojen suhteen? Meille kenkälaatikko, johon vanhemmat taltioivat muistonsa, edustaa vielä merkityksellisiä muistoja. Olemme kuitenkin toisenlaisen tulevaisuuden äärellä, ja omat lapsemme elävät jo siinä.

Visio - siis ei selvä vastaus, vaan aavistus oikeasta - on seuraava. Internet totuttaa ihmiset siihen, että kaikki tieto on verkossa. Kuka tulevista polvista tahtoo hakea tietoja tästä ajasta, sen ihmisistä ja elämästä henkilökohtaisista hujan hajan olevista tiedostoista ja arkistoista, kun nettikin on keksitty! Tämäkin blogikirjoitus jää kiertämään nettiin siististi paketoituna pitkäksi aikaa, vaikka en sitä kenkälaatikkoon laittaisikaan kulkemaan mukanani paikasta toiseen. Vaikka se muuttuisikin joskus datamössöksi ja kuolisi bittiavaruuteen, moni muu tieto jää kiertämään toinen toistaan seuraaviin tietoverkko- ja palvelinsukupolviin.

Visio johtaa huimaan ja vähän pelottavaankin mielikuvituksen lentoon. Jos kaikki muu katoaa, tieto jää. Lopussa on sitten taas vain Sana... Kaiken maailman tiedon mahduttavan kapasiteetin omaavaa ja maailmanlopun kestävää tallennusvälinettä ei ihmisten hallussa ole, mutta aurinkokunnan toimivuuden puolesta meillä olisi vielä joku vuosimiljardi aikaa sellaista kehittää.

Universumin elämänkierron hallitseminen on niin mahdoton tavoite, että monet jättävät sen jumalalleen. Ehkäpä sama Sanan haltija pitää huolta seuraavastakin kierroksesta. Ennen sitä maailma vaan olisi paljon parempi paikka, jos ihmiset ihan itse pyrkisivät pitämään huolta omasta tulevaisuudestaan.

Uuden vuoden toivomukseni: Unohdu paha tieto, säily hyvä.

Hyvää Uutta Vuotta 2009 kaikille!

2 kommenttia:

pekka kirjoitti...

Joku valitteli spostissaan, että ei Mattikaan lähettänyt perinteistä joulutervehdystä. En arvannut suositella blogin katsomista, vaikka olenkin parin kuukauden välein sen lukaissut, samoinkuin Jussin filosofisemman blogin.

Vuosien saatossa kertyneestä materiasta ei kannata olla huolissaan, sitä on aikaa sitten eläkkeellä luetteloida, kortistoida, supistaa ja poistaa. Ja aina saa ihmetellä, kuinka on tullut kerättyä moista p..aa.
Siitä kertyvästä tiedosta, aidosta "pääomasta", kannattaa pitää huolta. Vanha kunnon päiväkirja tai miksipä ei harkittu blogikin voi auttaa päivittämään tiedot ja ylläpitämään sopivaa arkistoa. Ja vot, näin aina löytyy miesmuistia pitempää muistintukea.

Ajattelija kirjoitti...

MyLifeBits (http://research.microsoft.com/en-us/projects/mylifebits/) on yksi tutkimusprojekti, joka tähtää "kaiken" tallentamiseen.

Kaikenlaista sitä tosiaan tulee, ja formaatit muuttuu. Paperilla, negoina, CD:llä, DVD:llä, luultavasti kohta jollain muulla levyformaatilla. Kovalevyillä, muistitikuilla (näitäkin kertyy helposti "liikaa").

Paradoksaalista kyllä, ennen oli siis helpompaa - oli vain käytännössä paperivalokuvia. En tiedä onko biteille löytynyt jo oikeasti lähes ikuinen säilytysmuoto? CD:t tuhoutuvat, kovalevyjen tiedon olettaisin ajan myötä myös tuhoutuvan, samoin muistipiirit tuskin ovat ikuisia.

Toinen mielenkiintoinen kysymys on, ajavatko vuosikymmenten eteneminen _käytännössä_ joitakin formaatteja kadoksiin, vai löytyykö maailmasta aina jostain tarpeeksi läheltä (toimiva) laite, joka voi lukea teknologialla X tallennetuja bittejä - jos ja kun kaikkia vanhoja tallennustapoja ei kuitenkaan jakseta konvertoida.

Teknologian kehittyminen jättää välivaiheinaan niin paljon erilaisia tapoja tehdä periaatteessa samaa asiaa.

Eli teoriassa helppoa ja hyödyllistä; käytännössä tässä sitä ollaan :)