Saanko maksaa velkani, isoisä?

Tänään hiihtelin uusissa maisemissa epämääräisten ”X:n laavu 3,4 km” kylttien opastamana. En tiedä, paljonko hiihdin, sillä kylttien luotettavuus oli huono. ”Laavu 0,5 km” osoitti näköetäisyydellä noin viidentoista metrin päässä olevaa kaupunginosaseuran laavua. Lunta ei ollut enempää kuin 10...15 cm, mutta pohjalaisittain harvennetuissa metsämaisemissa se riitti. Sankemman metsän kohdissa pienet kivet ja oksat tekivät kulun haasteellisemmaksi. En kertaakaan ajatellut kääntyväni takaisin, vaan seurasin kylttejä riippumatta siitä, oliko seuraavaa kylttiä ollenkaan tai että ne näyttivät epäloogisia tietoja. Aikaa meni kolmatta tuntia.

Hiihtolenkillä ehtii ajattelemaan kaikenlaista. Kuten sitä, kuinka ihmeellinen on ihmisen kyky käsitellä aivoissaan samanaikaisesti isoa maisemakuvaa suunnistamista varten ja tietoa pienistä luonnonesteistä, kivistä ja kannoista ja ohjata kehoa tekemään koko ajan pientä säätöä liikkumiseen niiden väistämiseksi. Koneet eivät pysty siihen muuten kuin ihmisen avulla. Pätevän kaivinkoneenkäyttäjän tarkkuus perustuu kuulemma siihen, että kaivinkoneen kauhan ohjausmekanismi menee konemiehen selkäytimeen. Koneesta tulee ihmisen raaja.

Nauttiessani retkestä mietin myös suomalaista kansanluonnetta ja tapoja, joilla se siirtyy sukupolvelta toiselle. Hiihtäminen metsämaisemissa ilman keskustelukumppania on yksi niistä nautinnoista, jonka vain murto-osa maailman ihmisistä ymmärtää. Vain me suomalaiset ja ehkä joku norjalainen ja venäläinen emme tunne ahdistusta joutuessamme yksin luonnon keskelle.

Vaikka minä en muista hiihtäneeni kuin pari kertaa isäni kanssa, tunnen metsässä yksin kulkiessani toteuttavani perimääni ja ikiaikaista viettiä. Uusimmat geenitutkimuksen tiedot kertovat, että geenit eivät ole muuttumattomia, vaan niillä on kyky oppia. Nälänhädästä kärsineiden sukupolvien lapset osaavat varautua nälkää varten ja äidin kokemat traumat vaikuttavat lapsen perimään.

Ei siis ole aivan järjetön oletus, että taipumus viihtyä erämaissa on periytyvä ominaisuus. Isämme ja isoisämme ovat kokeneet retkillään saman, jonka minä voin kokea tänään. Vapaus, seikkailun tunne, fyysinen koetus, tilanteen hallinta ja siitä selviäminen ovat myönteisiä tuntemuksia, jotka ehkä ovat siirtyneet myös omille jälkeläisilleni. Samoin kuin minulla, esi-isilläni oli retkiensä jälkeen hyvä omatunto syödä aidon näläntunteen vallassa.

Myönteiset tuntemukset? Nekö olen perinyt esi-isiltäni? Tiedän isieni eläneen vaikeita aikoja ja ainakin kolme edeltävää isäsukupolveani on kuollut nuorena. Isäni teki itsemurhan alle viisikymppisenä seuraten epäonnistuneista liiketoimistaan masentuneen oman isänsä esimerkkiä. Myös isäni isoisän kuolema oli ollut erikoinen. Hevonen oli palannut yksin kotiin kyliltä ja isäni isoisä löydettiin kuolleena reitin varrelta. Hän oli menettänyt velkatakaustensa vuoksi omistuksen satoja vuosia suvun hallussa olleeseen Rinteelän tilaan Enonkosken Hanhijärvellä.

Olen penkonut sukujeni vanhoja valokuvia. En ehtinyt tutustua isoisääni Eino Makkoseen, mutta nähdessäni hänen kuvansa tunnen suurta myötätuntoa. Jotenkin tuntuu, että haluaisin kiittää häntä siitä elämästä, jota saan elää. Samaa tunnen myös muistaessani omaa isääni, jolle en ehtinyt puhua aikuisten miesten asioita. Kun en voi heitä enää kiittää, mikä olisi oikea tapa purkaa kiitollisuuden tunne? Tunne on vähän sama kuin haluaisi maksaa velkansa, mutta velkoja vain on kateissa. Voisiko pitää toisen rahat itsellä tai maksaa jollekin muulle?

Kun otan huomioon sen mahdollisuuden, että geenien mukana kulkee myös kokemuksia sukupolvelta toiselle, voin ratkaista pulmani. En olekaan velkaa menneille sukupolville, vaan tuleville. Olen saanut kyvyn nauttia elämästäni, teen sitä täysin siemauksin ja maksan nautinnoista syntyneen kiitollisuudenvelkani jälkipolville antamalla heille saman kyvyn.

Niin se menee. Nauttikaa elämästänne (kohtuus muistaen) ja siirtäkää se perintö eteenpäin, niin ette jää kenellekään velkaa. Elämä on saamanne lahja, ei velvollisuus. Siitä on oikeus nauttia. Olen maksanut velkani teille Aatos, Eino, Antti, Antti vanhempi,… Ette eläneet turhaan. Päinvastoin, monet poistuitte turhan aikaisin monta myönteistä kokemusta menettäen.

Ps. Sain tästä kirjoituksesta palautetta (ks. kommentit), jotka puolestaan ansaitsevat kommentin. Itsemurha on todella vakava asia. Vaikka itse katson vuosikymmenien jälkeen asiaa kuin olisin ulkopuolinen, on isieni perinnön kokeminen ja hyväksyminen ollut rankkaa. Minun kohdallani perinne katkeaa. Jos poikani tai heidän mahdolliset jälkeläisensä joskus edes vähän tarvitsisivat minua, haluan olla heille oikeasti olemassa. Voisin opetella vaikka onkimaan ja siirtää sen taidon eteenpäin.