keskiviikko 2. toukokuuta 2007

Vappuja


Opin viime kesänä viheltämään kuikkauroksen lailla, niin ainakin luulen. Kokeilin vihellystäni useita kertoja, eikä se pettänyt koskaan. Keskellä järven selkää uiva kuikkaemo kääntyi suuntaani ja ui uteliaana kohti. Emon perässä uivat poikaset sen sijaan epäröivät aivan kuin ne olisivat ihmetelleet emonsa käytöstä. Kun huijaukseni paljastui, emo toitotti jonkinlaisen paniikkiäänen ja sukelsi pakoon. Ääniä en osaa kirjoittaa, mutta tuttu kutsuvihellyshän menee jotenkin näin: ku-iiikka, ku-iiikka, ku-iikka. Emon paniikkiäänen voin kuvitella tarkoittavan ”voi hemmetti”, vaikka se kuulostaa pikemminkin aaagh-ilta.

Vietin Vapun tällä kerralla mökillä askarrellen pienten pihatöiden parissa ja terassia rakennellen. Kylmässä säässä kokeilin lämpimikseni, vieläkö kuikkakielen taitoni olivat tallella. Vihelsin pimenevälle järvelle kutsuvihellykseni. Ensin järveltä vastasi naaras jollakin hyvin lempeällä äänellä, mutta sitten puuttui keskusteluun todennäköisesti aito kuikkauros. Kolmistaan siinä hetken huutelimme toisillemme, mutta kuikkien mekkalan tasosta ja sävystä totesin itseni ns. kolmanneksi pyöräksi ja päätin olla enempää sotkematta pariskunnan puuhia.

Vuosien varrella onkin tullut vietettyä monenlaisia Vappuja. Ensimmäiset Vappumuistoni ovat Ämmänsaaresta ja liittyvät konkreettisesti kevään tuloon. Suomussalmella oli 50-luvulla runsaasti kommunisteja. Heidän monisatapäinen vappukulkueensa oli nähtävyys, jota myös porvariperheet kokoontuivat seuraamaan. Kulkue marssi kotimme ohitse vain silloin, kun kevät oli edennyt riittävän pitkälle. Jos Ämmänsaaren ympäri kulkevan reitin tiet eivät olleet riittävästi kuivaneet, teki kulkue pienemmän lenkin. Meillä porvariperheiden pennuilla siis riitti jännitettävää, kunnes kulkueen ensimmäiset punaliput näkyivät mäennyppylän takaa tai joku tiesi kertoa reitin lyhentämisestä, jolloin tietysti pettymys oli suuri.

Olen minä kuulemma kerran liittynyt kulkueeseen mukaankin. Joku marssijoita kadun varrella seurannut tuttavamme oli rientänyt puhelimeen ja soittanut hädissään äidilleni. Reilusti alle kouluikäinen Matti-poika oli napattu sitten pois porukasta kesken matkan. Kun kännyköitä ei siihen aikaan ollut, saatoin ehtiä kuitenkin melko pitkälle työväenliikkeen imussa.

Mieleeni ovat jääneet myös ensimmäiset Vaput opiskeluvuosilta Oulussa. Kaksi Vappua minä jaksoin viettää täysillä teekkarikastajaisineen ja pitkitettyine hauskanpitoineen, mutta kolmannen opiskelijavappuni vietin äitini eväissä. Teekkarivaput olivat niin ylenpalttisen kosteita ja vauhdikkaita, että katsoin silloin viisaammaksi käyttää pyykkikassia kotona juuri Vappuna.

Kaipa sitä vielä muutaman kerran jaksoi vappua oikein juhliakin opiskeluvuosien jälkeen ennen perheen perustamista. Järvenpään perhevaput olivat sitten simaa ja tippaleipiä, serpentiiniä ja ilmapalloja. Kun sellaisetkaan eivät enää ole ajankohtaisia, ovat Vaput ruvenneet muistuttamaan normaaleita keväisiä viikonloppuja.

Eivät Vapun ohjelmanumerot kuitenkaan ole loppuneet, kiitos kuikkien ja muiden luontoihmeiden. Niiden saapumista on hauska odottaa kevään edetessä, ja kuten vihellysharjoitukseni osoittaa, pääsen niiden kanssa yhtä hyvään yhteyteen kuin aikoinaan korpikommunistien kanssa. Jotenkin tunnen viehtymystä niiden olemassaolosta, vaikka itse en joukkoon kuulukaan.

Ei kommentteja: