perjantai 26. lokakuuta 2007

Hävettää tällainen blogi

Taidan kuulua siihen joukkoon, joka alkuinnostuksen jälkeen on ollut hyvin laiska kirjoittamaan blogiinsa. Minulla ei ollut tarkoituskaan tehdä tästä päiväkirjaa, vaan julkaisukanava mahdollisille kirjoituksilleni mahdollisia lukijoita varten. Minulla on kyllä asiaa, joskus paljonkin, mutta en vaan ehdi sitä tekstiksi tuottamaan ennenkuin asia häipyy mielestäni tai menettää merkitystään. Ehkä ne aivojen sopukoista joskus tulevat taas esille ja menevät sormenpäiden kautta kaikkien luettavaksi.

Monet asiani ovat kyllä sillä tavalla työasioita, ettei niitä sovikaan täällä käsitellä. Ne näkyvät itse työssä ja jäävät useimmiten toimeksiantajani ja minun välisiksi. Yhden työasian voin tässä nyt julkistaa. Se liittyy FountainParkin toimintaan, johon olen vähitellen pääsemässä kiinni. Tämä pieni ennakoivaan johtamiseen keskittyvä konsulttifirma on innostanut minut valmistelemaan kirjaa yhdessä alkuperäisen FountainPark-yrittäjän Leila Kontkasen kanssa. Tunnen Leilan vuosien takaa head huntterina, joka auttoi rekrytoimaan knowledge management guru Pirjo Ståhlen Soneraan. Olimme silloin niin aikaamme edellä, että ehkä vasta nyt yrityksissä olisi oikeasti kypsyyttä ottaa tuottavaan käyttöön niitä oppeja, joita silloin yritimme Pirjon kanssa viljellä.

Kirjastamme kuullaan myöhemmin toivottavasti julkisuudessakin. Nyt kuittaan tämän kirjoituksen valmiiksi. Seuraavalla kerralla palaan lempiaiheeseeni luontoon ja sen kautta ihmiskunnan asioiden hämmästelemiseen. Kävin viime viikolla nimittäin taas karpalosuolla, josta onkin tullut jokasyksyinen pakkomielle. Luulen ymmärtäväni miksi, mutta siitä lisää myöhemmin.

1 kommentti:

Martti Honkakoski kirjoitti...

Kannattaneeko hävetä sitä, että on inhimillinen?

Ihmisenä oleminen ei ole pelkästään rationaalisista valinnoista kiinni. Kirjoittaisinko taas? Mistä aiheesta? Mitä sanon ja mitä jätän sanomatta tällä kertaa? Kuinka sanon sen, mikä nyt pyrkii minusta ulos? Näiden pohdintojen saattelemana kai blogit muotoutuvat. Eri ihmistyypit toteuttavat tätä omalla tavallaan. Eräät heittelevät tekstinpätkiä joka päivä, pureksimattomia ajatuksia ja orastavia mielipiteitä, joista koostuva blogi polveilee ja poukkoilee jonkinmoisena tajunnanvirtana. Toiset taas tekevät näitä kypsytellen ja harkiten sanomisiaan, harvakseltaan. Kummallakin on oikeutuksensa, totta kai.

Meissä kaikissa on sitten se toinen, irrationaalinen puoli, joka saattaa katkaista tajunnanvirran tai viivästyttää seuraavaa harkittua sanomista. Miksi laiskottaa? Miksi ei nyt huvita? Miksi minä ylipäätään jatkan tätä harrastusta? Miksi taas meni muutama kuukausi töllötellessä, vaikka vähän aikaa sitten olin ihan liekeissä tämän asian kanssa?

Näitä asioita minä mietin oman harrastukseni kanssa. En kirjoita blogeja. Harrastan valokuvausta. Innostus tulee ja menee ja tulee taas. Kuvia huolimattomasti näppäillessä syntyy valokuvien "tajunnanvirtaa", josta ei jälkikäteen aina itse ota tolkkua. Hiljaa ja harkiten ne valokuvien helmet sitten tulevat, jos ovat tullakseen. Ja vaikka toimisi hiljaa ja harkitenkin, huippukuvat tulevat sittenkin harvakseltaan. Aikoinaan filmikameroiden kanssa minulla oli aika osuva nyrkkisääntö: "Yksi hyvä ruutu filmirullaa kohden" (rullassa oli 36 ruutua). Mitenkähän tämän sanoisi nykyaikana? "Kymmenen hyvää kuvaa, kun gigatavun muistikortti täyttyy."