sunnuntai 22. huhtikuuta 2007

Essee polkupyöräilystä


Opiskelin viime vuonna Kuopion kesäyliopistossa kirjoittamista. Kursseista yksi käsitteli esseetä. Mistäpä minä esseen kirjoittaisin, ellen polkupyöräilystä. Julkaisen nyt esseeharjoitukseni varustettuna siinä mainitulla isäni kuvalla. Kuvan on todennäköisesti ottanut isäni työkaveri metsänhoitaja Seppo Aho. Kuva on julkaistu syksyllä 2007 Postin ja Helsingin Sanomien kuvakilpailustaan kokoamassa kirjassa "Muistikuvia Suomesta".
MITÄ TEIT MINULLE, AINO?

Isäni kuoltua 60-luvun puolivälissä omin hänen Aino-merkkisen polkupyöränsä ja kaksi toimivaa taskukelloa. En ollut tavaroiden arvoinen, sillä kellot rikoin jääkiekkopeleissä ja polkupyörän myin joitakin vuosia myöhemmin eräälle opiskelijalle kahdellakymmenellä markalla. Polkupyörä ehti jättämään minuun kuitenkin lähtemättömän jäljen, rakkauden polkupyöräilyyn. Isäni pyörän merkityksen olen tajunnut vasta vuosien kuluessa, kun olen ajautunut pohtimaan pyöräilyn syvintä olemusta.

Isälleni polkupyörä lienee ollut välttämätön kulkuväline. Vanhempi sisareni on syntynyt heinäkuussa 1949. Minulla on valokuva, jossa isäni vetää sisartani varten tilattuja vauvanvaunuja kotiin Ämmänsaaren linja-autoasemalta polkupyörällään. Samalla matkalla hän on hakenut kaksi kannullista maitoa, jotka roikkuvat pyörän ohjaustangosta. Metsänhoitajan työssään hän teki pitkiäkin matkoja pyörällään, ennen kuin Metsähallituksen varat riittivät virka-auton hankkimiseen joskus myöhemmin 50-luvulla.

Myös minua Aino palveli hyötyvälineenä. Sillä kuljin helposti salkkuineni muutaman kilometrin koulumatkan, mutta erityisesti kesällä pyörästä oli paljon hyötyä ja iloa. Kesätyöni oli metsän hoitoa, taimien istutusta, vesakoiden harventamista ja muuta vastaavaa. Usein työmaani olivat kymmenien kilometrien päässä kotoani. Säästä riippumatta poljin aamulla aikaisin työmaalle ja raskaan päivätyön jälkeen takaisin kotiin. Illalla saatoin vielä pyöräillä tyttöystäväni luo Suomussalmen kirkonkylälle tai jonkun tuttavan mökille saunomaan. Usein vain kiehnasin pyörineni kylällä elämää etsimässä.

Mieleeni syvimmälle on painunut pyöräilypäivä, jolloin metsätöistä kotiin saavuttuani löysin äitini kirjoittaman lapun: ”Olemme apteekkarin mökillä, tule perässä.” Muistin apteekkarin mökin olleen edellisenä kesänä Jumaliskylässä Parvajärven rannalla. Matkaa sinne oli ehkä 25 kilometriä. Perille päästyäni totesin mökin autioksi ja muistinkin apteekkarin vuokranneen kyseisenä kesänä mökin eri paikasta, Kiantajärven Kuivasalmesta. Sinne oli taas ainakin 30 kilometriä. Hyvin jaksoin vielä viimeisenkin rupeaman, vaikka päivämatkaksi tulikin yli 100 kilometriä ja olin tehnyt myös metsätyöt. Saunomisen jälkeen apteekkarin empaattinen rouva tarjosi autokyydin takaisin kotiin. Ja se minulle kyllä kelpasikin.

Aino seurasi minua vielä Ouluun, jossa opiskelin 70-luvun alkuvuosina. Ainon kanssa kolusin ympäri kaupunkia luentopaikkojen ja asuntoni välit. Oulun Yliopisto toimi siihen aikaan hajallaan ympäri kaupunkia, ja erityisesi kahden ensimmäisen opiskeluvuoden aikana luennot olivat milloin missäkin. Polkupyörä oli välttämätön kulkuväline sielläkin.

Kolmas opiskeluvuoteni keskittyi ammattiaineisiin, joita opiskelin enimmäkseen Sähköinsinööriosaston parakeissa Kontinkankaalla, eikä tarvetta kulkea eri puolilla kaupunkia enää ollut. Asuntoni oli Alppilassa kaupungin pohjoisosassa. Kontinkankaalle oli sieltä hyvät bussiyhteydet ja sen verran matkaa, että houkutus siirtyä vakituiseksi bussin tai oululaisittain onnikan asiakkaaksi oli suuri. Vaikka Oulussa jo siihen aikaa oli erinomaiset pyörätiet, voitti joukkoliikenne minut asiakkaakseen. Aino seisoi enimmäkseen käyttämättömänä opiskelija-asuntola Pohjankalevan pyörätelineessä. Kun eräs toinen teekkari tarjoutui ostamaan orvoksi jättämäni pyörän, minä pöljä möin.

En nuoruudessani ymmärtänyt, että polkupyöräily voisi olla hieno harrastus. Seuraavan kerran hankin pyörän vasta, kun omat lapseni kasvoivat ulos vauvanvaunuistaan, ja heitä piti kuljettaa päivähoitoon ja harrastuksiin. Oli minulla autokin, mutta vanhat kokemukset polkupyörän käyttökelpoisuudesta lienevät vaikuttaneet. Pidin pyörää luontevana kulkuvälineenä asuinpaikkani Järvenpään kokoisessa kaupungissa.

Vähitellen pyörämatkat pitenivät kaupungin ulkopuolelle. Tein usein kymmenien kilometrien lenkkejä ympäröivälle maaseudulle. Useasti vanhempi poikani oli mukana turvaistuimessaan. Tässä vaiheessa aloin tuntea mielenkiintoa polkupyörää ja pyöräilyä kohtaan harrastuksena. Mietin myös sitä, mikä saa ihmisen käyttämään aikaansa polkupyörällä kulkemiseen. Mikä siinä oli niin kiehtovaa? Auto olisi useimmiten nopeampi ja turvallisempi, ja esimerkiksi uinti olisi tehokkaampaa kuntoilua.

Ymmärsin pyöräilyni motiivit vasta vuosien pyöräilyharrastuksen jälkeen. Itse asiassa minulla on toinen lähes yhtä rakas harrastus, kanootit ja melominen. Tajusin joskus sen, että pyöräily ja melonta ovat periaatteeltaan hyvin lähellä toisiaan. Ne ovat liikkumista lihasvoimin toimivalla laitteella yleensä vapaassa luonnossa tai sen tuntumassa. Fyysisen periaatteen lisäksi pyöräilyllä ja melomisella on jokin vaikeasti selitettävissä oleva henkinen yhteneväisyys, ehkäpä suorastaan filosofia. Nykyinen ykköspyöräni on italialainen maantiepyörä Gianni Motta. Sen keulakoristeena on kuva jonkinlaisesta hammasrattaan ja ihmisen yhdistelmästä. Se ei kilpaile kauneudessa entisen Ainoni vastaavan kanssa, mutta sen teksti pelkistää kuitenkin erinomaisesti polkupyörällä ja kanootilla liikkumisen periaatteen: Man & Machine - Speed & Fun. Mielenkiintoni perustaa tämä ei vielä selitä.

Se, että harrastan mielelläni kahta samaa periaatetta noudattavaa lajia, sai minut eräässä Nokian kansainvälisessä koulutustilaisuudessa sanomaan jotain, joka jäi ikuisesti mieleeni. Perusteellisen esittäytymiskierroksen aikana jouduimme kertomaan myös harrastuksistamme. Mainitsin pyöräilyn ja melonnan erikseen, mutta joku pani minut vielä kiteyttämään asian. Sanoin harrastukseni olevan ”to escape with a canoe or bike from duties, work and home”, siis esimerkiksi kotoa karkailu. Siinähän se saattaa olla. Harrastan kuntoni ja mielenrauhani ylläpitämiseksi lajeja, jotka vievät minut nopeasti ja äänettömästi jonnekin muualle, karkuun ja velvoitteita pakoon. Tämä lähes tiedostamatta suustani tullut lausahdus hätkähdytti minua itseäni, mutta kuulijat eivät mielestäni reagoineet mitenkään. Odottivat vain seuraavan esittäytyjän vuoroa.

Törmäsin Kuopion keilahallin kahviossa 6.5.2006 itselleni uuteen termiin. Jommankumman iltapäivälehden artikkelissa Marco Bjurström kertoi tanssiharrastuksen lisääntyneestä suosiosta ja sen olevan ”eskapistinen harrastus”. Silloin juolahti mieleeni, että pyöräily, melonta ja oikeastaan muukin ulkoilu, marjastus ja sienestys ilman saalistavoitteita ovat eskapistisia. Voisiko harrastukseni ollakin itse asiassa eskapismi? Kaivoin sivistyssanakirjasta määritelmän:

eskapistinen vars. kirjall. todellisuuspakoinen (Nykysuomen sanakirja Osa 4, Kahdestoista painos, WSOY 1989)

Tämä on pieni pettymys, sillä lähes kaikki harrastukset mahtuisivat määritelmään yhtä hyvin, mutta kirjallisuus on ominut todennäköisesti itse luomansa termin. Melonta ja pyöräily ovat kuitenkin pakenemista aivan todellisesti, fyysisesti. Omat kokemukseni vahvistavat sen, että nimenomaan pakeneminen on se keskeinen asia, joka saa minut tarttumaan toistuvasti harrastuksiini. Aivan heti Järvenpäästä itään alkavat pyöräilijän ja jalkamiehen mittapuun mukaan loputtomat Sipoon metsät. Maastopyörällä, joka on siis kakkospyöräni, löydän sieltä usein paikkoja, joihin ei kuulu kaupungin eikä edes Lahden moottoritien pauhu. Man & Machine – Speed & Fun jatkuisi loputtomiin, mutta minä pysähdyn, sillä tunnen päässeeni perille, pakoon.

Mihin oikeastaan pakenen, on oma kysymyksensä. Missään tapauksessa se ei ole tyhjyys. Jo paon alkaessa aivoni työskentelevät eri tavalla. Tunnen itseni luovaksi ja keksin ratkaisuita mieltäni askarruttaviin kysymyksiin. Itse asiassa keksin ensin kysymyksiä, ja sitten vastauksia. Usein ratkaisu syntyy juuri silloin, kun pysähdyn pakoni päätteeksi. Tunnen itseni onnelliseksi sekä ratkaisun, että luontokokemuksen vuoksi.

Pyöräilyharrastukseni henkinen puoli vie ajatukseni usein takaisin isäni perintöpyörään. Kun minulla on ollut useita pyöriä Ainon jälkeen, olen todella ruvennut kaipaamaan sitä, pyöräilytuntemusteni äitiä. Aino oli tavallinen musta yksivaihteinen miesten pyörä, mutta sen mitat olivat minulle ihanteelliset. Ainon selässä saamani kokemukset pitkistä onnellisen väsymyksen jättäneistä matkoista ovat pureutuneet sieluuni lähtemättömäksi muistoksi. Silloin tällöin, kun tuntuu, että myötätuuli on ollut koko ajan mukanani pyörälenkillä, ja matka on ollut niin pitkä, että juuri ja juuri jaksan takaisin kotiin, tunnen kokevani saman kuin joskus nuoruudessani. Ainon kuuluisi olla jakamassa se tunne, aivan kuten ennen.

Googlasin (www.google.fi, 9.5.2006) Ainoa ja polkupyörää eri tavoin. Tuloksena oli kymmeniä sivuja tietoja polkupyöräilevistä Ainoista. Nimet Aino Acté, Aino Aalto ja Aino Sibelius tarjoutuivat useaan kertaan ruudulleni polkupyörä-sanan kanssa. Monet sivut käsittelivät Helkaman Aino-merkkistä naisten polkupyörää. Sen tuotanto alkoi 1980-luvulla veljesmallin, miestenpyörä Oivan kanssa. Isäni Ainon ikä oli lähes puoli vuosisataa enemmän ja se oli miesten pyörä. Helkaman Aino ei ole aito!

Kahdella sivulla koin häivähdyksen oikeasta Ainosta. YleX:n keskustelusivuilla nimimerkki ”Mä koitan vaan sormella” oli kysellyt 24.10.2003, tietääkö kukaan Aino-pyörästä, jota kysyjän mukaan on valmistanut Veikko Meriläisen omistama Suomen polkupyörä- ja konetehdas Turussa. (http://chat.yle.fi/ylex/ubbthreads/showflat.php?Cat=&Number=182910&Main=177930, 9.5.2006).

Hän ei saanut yhtään vastausta kysymykseensä, vaan lähinnä alapäähuumoria ja viittauksia Aino-nimisiin ihmisiin tai Helkaman Ainoon. Hänen oma mielenkiintonsa koski kuitenkin aitoa Ainoa, jonka seuraava jatkokeskustelu 25.10.2003 osoittaa:

Lainaus eräästä vastauksesta: “ Ja mä kaikista eniten haluaisin itselleni sellaisen mustan Ainon, mitä nykyisin myydään.” Ainosta kyselevän nimimerkin vastaus: ”Pah! Helkama on vaan varastanut Meriläiseltä hyvän nimen ja maineen... Helkamaa ei edes vielä ollut kun aitoja ja oikeita ainoja tehtiin... Eikä nuo uudet oo edes hyviä ajaa ku satulaputki on ihan liian pystyssä... Tollasella vanhalla fillarilla kun ajaa niin tietää mikä on se oikea ajo-asento…”

Toinen mielenkiintoinen viittaus Ainoon löytyi sivulta, jossa esiteltiin vanhoja vaasalaisia polkupyöriä (Vanhat Vaasalaiset Velot, www.saunalahti.fi/mikrab/vaasa/veloindex.htm, 9.5.2006). Sivulla olevan luettelon mukaan Aino-niminen polkupyörä on tavattu Vaasassa 1926. Tieto voi olla hyvinkin tarkka, sillä viitteen mukaan Tsaarin käskystä pyörät rekisteröitiin ajolupaa varten Vaasan kaupungin alueella. Rekisteriä ylläpidettiin vuodesta 1898 vuoteen 1938.

Vaasalaisella sivulla oli valokuvia polkupyörien keulakoristeista, mutta Ainon kuva puuttui. Muistan hyvin, minkälainen se oli. Alaston neito oli menossa uimaan parrakkaan miehen huitoessa taustalla. Kalevalan taruista tiedämme, että oikeastaan kuvattu tapahtuma oli hyvin dramaattinen ja suorastaan sopimaton polkupyörän koristeeksi. Väinämöisen lempi ajoi Ainon hukuttamaan itsensä. Vaikka aihe on kamala, en tiedä toista sen kauniimpaa keulakoristetta.

Minä kaipaan Ainoani samalla tavalla, kuin Väinämöinen varmasti kaipasi Ainoaan ajettuaan hänet tuhoon. Minäkin olen tuhonnut oman Ainoni. Senkin kohtalo voi olla hyvin dramaattinen. Joskus 90-luvun puolivälissä uutisoitiin lehdissä ikävä onnettomuus, jossa aviopari hukkui melontaretkellä. Pari viikkoa myöhemmin oli lehdessä pariskunnan kuolinilmoitus. Miehen nimi, ikä ja ammatti täsmäsivät Ainon ostaneeseen teekkariin, jonka kanssa minulla ei ollut yhteyksiä opiskeluvuosien jälkeen. Vatsaani kouraisi ajatus, että kysymyksessä todennäköisesti oli Ainon omistaja. Silloin asia ei tuntunut kuitenkaan niin tärkeältä, että olisin varmistanut sen. 90-luvulla minä olin parhaassa vauhdissaan oleva yritysjohtaja, jonka ei sopinut heittäytyä nostalgisten tunteiden viemäksi.

Nyt kadun nuoruudessa tekemääni tyhmyyttä, ja kaipaan isäni minulle jättämää polkupyörää. Aino pääsisi kunniapaikalle. Todennäköisesti tekisin sille oman pidikkeen pyöräkatoksen yläosaan niin korkealle, ettei sitä voisi ottaa käyttöön ilman kiipeilyä. Loisin sinne ylös muistoista hellän katseen lähtiessäni italialaisen mieskoneen moottoriksi.

6 kommenttia:

Helmi kirjoitti...

Hieno essee.
Tunnistan isäsi kuvan paikan Ämmänsaaressa meatsähallituksen talojen välissä!

Sisarellesi Ullalle terveisiä

Hilppa

Helmi kirjoitti...

Muuten tämä kommunikointi - kiitos insinööreille- on aika veikeää. Tuntuu, että pääsee aikojen läpi ja uusiin, silti toisen kokeminakin tuttuihin tapahtumiin.

Hilppa

Unknown kirjoitti...

Mielenkiintoista. Meillä on myös aito Aino naistenpyörä, jossa on suomen polkupyörä- ja konetehtaan etumerkki. Nyt vasta alan ymmärtää pyörän arvon, kun otin yhteyttä helkamalle ja ne ei tienneet ko. Aino-pyörästä mitään. Sen jälkeen osuin tälle sivulle.

Simo kirjoitti...

Pyörätehdas oli siis Kustaa Meriläisen, siitä löytyy paljon tietoa Pikajalka-lehdestä 2/2004. Itse olen parhaillaan vuokralaisena ko. pyörätehtaassa, joka luultavasti puretaan muutaman vuoden sisään.

Simo kirjoitti...

Unohtuikohan laittaa linkki lehteen:
www.saunalahti.fi/~mikkrabe/pikajalka7.pdf

Matti Makkonen kirjoitti...

Hei, Simolle suuri kiitos. Tässä muillekin mahdollisesti kiinnostuneille lähettämäsi linkki: "www.saunalahti.fi/~mikkrabe/pikajalka7.pdf"