Aivan älytön homma

On helppo ilkkua muille älyttömyyksistä, joihin ovat ryhtyneet. Nyt saattuu soima lähietäisyydelle. Luulin tekeväni pienen kotivideokonversion, mutta siitä näyttää tulevan puuhaa pidemmäksikin aikaa. Tulosta tulee hitaasti ja epävarmasti. Aivan älytöntä hommaa.

Olen joskus luullut olleeni fiksu ja siirtänyt kotivideoni alkuperäisiltä 8 mm videokaseteilta VHS:lle muka parempaan talteen. Yleensä panin 8-milliset kopioinnin jälkeen uudestaan kameraan ja kuvasin uudet otokset vanhojen päälle. Niinpä muutamaa vahingossa säilynyttä 8-millistä alkuperäisotosta lukuunottamatta ainoat tallenteet lasteni, heidän kavereidensa, perheen, sukulaisten ja naapureiden arvokkaista yhteisistä elämänhetkistä ovat häilyvien muistikuvien lisäksi vain pian 20 vuotta vanhoilla VHS-kaseteilla.

Olen siis päättänyt siirtää kaseteilla olevat aarteet digiaikaan ja DVD:lle.

Ilman konversiota muistot olisivat haihtuneet muiden muistojen joukkoon eikä niitä kai olisi osannut pahemmin kaivata. Nyt, kun olen työn käynnistänyt ja katsonut osan vanhoista tallenteista, en raaskisi hukata sekuntiakaan. Videoilta palautuu mieleen monta täysin unohduksiin vaipunutta mukavaa muistoa.

Työn vaikeutta lisää huomattavasti digiajan uudet mahdollisuudet, joita työn edetessä ja ambitioiden kasvaessa tekee mieli käyttää. Erilaisilla siirtymillä kohtausten välillä, otsikkoteksteillä, häivytyksillä ja kuvaan ympätyillä tehosteilla ja taustamusiikilla vanhat yhteen pötköön tallennetut otokset saavat aivan uuden olemuksen. Parhaiten onnistuneita kehtaisi näyttää ja kopioda vaikka entisille naapureille, joiden lapset olivat kameran huomatessaan valmiita leikkiin: "Hei Matti, kuvaa muakin!" tai "Matti, katso tännekin…" ja "Hei, anna mäkin näytän!" ovat tyypillisiä huutoja parinkymmenen vuoden takaa.

Matskua on reilusti yli yhden normaalin työviikon verran. Kokemusten mukaan silloin, kun kaikki onnistuu hyvin, kestää nelituntisen VHS:n jyystäminen digimuotoon ilman minkäänlaisia editointeja tai siirtymien lisäyksiä noin kaksinkertaisen ajan. Niin täydellisiä onnistumisia on ollut vähän. Monta keskenpolttoista DVD:tä on joutunut herkän prosessin tai omien näppieni aiheuttamien virheiden vuoksi roskikseen.

Lähes kaikkia kasetteja vaivannee jonkinlainen rappeutuminen ja sen seurauksena nauhurin likaantuminen. Ilmiö näkyy siten, että VHS-nauhurit suostuvat näyttämään kasetteja vain tunnin tai pari kerrallaan. Ennen kuin keksin ilmiön syyn ja siihen korjauksen, olin menettämäisilläni uskoni koko puuhaan. Ongelma pysyy hallinnassa, kun opin käyttämään riittävän ahkerasti hankkimaani puhdistuskasettia.

Minulla on käytössäni kaksi erilaista välinettä: siirto suoraan tallentavalle DVD-soittimelle tai sitten tietokoneen muistiin ja editointiohjelman kautta DVD:lle. Ensimmäisellä saa siirrettyä nopeammin editoimatonta videota uudelle välineelle talteen, mutta jälkimmäinen mahdollistaa monipuolisemman jälkikäsittelyn. Ensimmäinen on ollut herkkä noille VSH-ongelmille: nauhurin tehdessä tenän on levy yleensä mennyt pilalle tai ainakin sellaiseksi, ettei jälki enää tyydytä. Jälkimmäinen on tarjonnut paremmat mahdollisuudet korjailla ja kiertää VHS:n aiheuttamat ongelmat, mutta tietokoneen romahtaminen kesken useita tunteja kestävän muunnosprosessin vie hermot. Hermoja koettelee myös oma taitamattomuus editoinnin eri vaiheissa.

Kuten sanottu, aivan älytöntä hommaa. En suosittele kenellekään. Kun sen on kerran aloittanut, ei voi kesken jättää. Neljänkymmenen VHS-tunnin siirtäminen digille tullee kestämään koko kesän.

Vaihtoehtoni saattaa kuitenkin olla kohtuuton. VHS-maailma on katoamaisillaan, eikä kaupasta enää voi ostaa VHS-nauhuria. Itse käytän lainanauhureita, mutta niitäkään ei kohta ole helppo löytää. Kolmesta lainatusta yksi ei toiminut lainkaan. Vanhat VHS-kasetit rapistuvat, eivätkä enää suostu toimimaan. Omat kasettini ovat kohta kuolleita ja tilaisuuteni ottaa muistot talteen oli viimeistään nyt. Muutaman vuoden kuluttua kovalla työllä tekemäni DVD:t ovat ainoat toimivat kotivideotalleenteeni. Elleivät nekin sitten…

-------------------------------------------

Ps. Pakko lisätä pari päivää edellisen kirjoittamisen jälkeen tullutta viisautta. Kävin tapaamassa entisiä työtovereitani Soneralla ja sain heiltä monta hyvää vinkkiä. On ensinnäkin olemassa käyttämääni parempia ohjelmia videoiden digitoimiseksi ja käsittelemiseksi ja viemiseksi DVD:lle. Toiseksi on kyseenalaista, kannattaako DVD:tä tehdä lainkaan. Paljon yksinkertaisempaa on hankkia riittävästi kovalevytilaa ja jättää digitoidut otokset sinne ja ottaa niistä varmuuskopio toiselle kovalevylle. Tarvittaessa videoita voi sieltä sitten siirtää, kopioda ja käsitellä sopivina annoksina käyttöön. Tähän keinoon tartuin ja hankin alle sata Euroa maksaneen USB-liitynnän kautta toimivan ulkoisen 500 Gt:n kovalevyn. Entinen 250 Gt saa toimia varavarastona. Työ lähti sujumaan ja pääsen ehkä jo Juhannukseksi eroon koko ruljanssista. Olisi ollut kurjaa pilata kokonpolttotunnelmaa murehtimalla menneiden tallennusta.

Uusi idoli

Peppu edellä puuhun menevien viranomaisten kärkijoukkoon kuuluvat ne, jotka päättivät tehdä oikein oman systeeminsä kansalaisten henkilöllisyyden varmistamiseksi sähköisessä asioimisessa. Hankittiin kymmenillä miljoonilla teknologiaa ymmärtämättä tarvetta ja markkinoita, jos sellaisesta kansalaisten palveluiden yhteydessä voi puhua. Jo kyseistä ratkaisua tehtäessä olisi ollut vauhdikkaasti kehittyvistä teknologioista vähemmän riippuvia riittävän hyviä menetelmiä käytettävissä. Paras esimerkki on pankkien sähköisten palveluiden tunnistusjärjestelmä, joka jo silloin oli monikäyttöinen valtavirtaratkaisu. Markkinariskiä ei olisi ollut lainkaan.

Uusin idolini on Valtiontalouden tarkastusvirasto, joka on kiinnittänyt kiusallista huomiota tapahtuneeseen kansalaisten varallisuuden haaskaamiseen. Viraston suorituksen arvo moninkertaistuu, kun se samalla kiinnittää huomiota siihen, että Terveydenhuollon oikeusturvakeskus on tekemässä toista samanlaista, mutta rinnakkaista yhteensopimatonta järjestelmää. Ja montako muuta vastaava rinnakkais-päällekkäis-kilpailevaa hanketta me olemmekaan kustantamassa? Minun oikeusturvakeskukseni on Valtiontalouden tarkastusvirasto, jos edes se kykenee pysäyttämään typeryydet ennen kuin ne toteutuvat.

Valitettavasti kontrolli toimii useimmiten jälkijättöisesti. Kuka on vastuussa siitä, että päätökset lähteä reippaasti omiin ratkaisuihin tehtiin ja hyväksyttiin? Kantaako niistä enää kukaan vastuuta? Vetäytyvätkö asiaa valmistelleet viranomaiset silloisten jo väistyneiden poliitikkojen selän taakse?

No, en minä vaadi verta kadulle. Vastuulliseksi valittaisiin todennäköisesti joku puolustuskyvytön sinisilmä, syntipukiksi kelpaava. Eniten vastuullisia ovat nykyiset päättäjät ja päätösten valmistelijat, jos antavat kansalaisten tärkeiden palveluiden kehittyä kunkin omalla tavallaan.

Ottakaa nyt hyvät vallanpitäjät jollakin tavalla kokonaisuus hallintaan ja kuunnelkaa näyttöjä antaneita asiantuntijoita. Sähköisessä tunnistuksessa kannattaa ottaa opiksi pankeilta. Bo Harald varmaan osaisi neuvoa, kuinka kansalaisten tunnistaminen sähköisten palveluiden yhteydessä kannattaisi tehdä.

Minäkin osaan antaa yhden neuvon: ottakaa rahat ja toimivalta pois kaikilta, jotka saattaisivat tehdä omia erillisratkaisujaan. Rahat, valta ja into toteuttaa tietoyhteiskuntaa polttavat taskussa ja kaiken maailman tekniikkakauppiaat osaavat kyllä asiansa. Asiakkaiden - siis meidän kansalaisten - palveluiden järkeistämisen perusohjeet olen antanut jo tuolla alempana blogissani.


----------------------------------------------------

Kirjoitin muuten ylläolevan tekstin kokonaisuudessaan kännykällä. Arvaava tekstinsyöttö on oikeastaan melko kätevä. Julkaiseminen viivästyi kuitenkin muutamalla päivällä, sillä blogiohjelmisto ei suostunut keskustelemaan kännykän kanssa internetitse. Se turmeli ääkköset ja kyseli sellaisten evästeiden perään, joista kännykkä tai sen käyttäjä ei selviytynyt. Päästyäni järeämpien välineiden ääreen sain niiden avulla kännykällä näpelöidyn tekstin julkaisukuntoon. Omassa tietotekniikassani on siis vielä tekemistä. Tietoyhteiskuntaa se totettaa omalla tavallaan, mutta vasta sitten, kun luomani sisältö vaikuttaa vastuullisten toimintaan. Onneksi ne cookiet vielä puuttuivat julkaisuprosessiin... Sekaisin menisi maailma, jos kaiken maailman makkoset saisivat kaikki viestinsä heti julkisuuteen.

Haukku väärän puun juurella kovenee

Viestintäministeri kaiketikin virkamiestensä johdatuksella on ryhtynyt ajamaan haja-asutusalueiden laajakaistoja leveämmiksi. Asia sinänsä on oikea, mutta jälleen yksi osoitus siitä, kuinka tietoyhteiskuntaa toteutetaan väärässä järjestyksessä. Valtavat parannukset eivät ole kiinni tekniikasta eivätkä laajakaistayhteyksistä, vaan siitä, kuinka niitä käytetään hyödyksi.

Ministeriöissä pitäisi keskittyä siihen, että niiden alaisissa toiminnoissa otetaan kaikki mahdollinen hyöty irti tietoliikenteen ja tietotekniikan antamista mahdollisuuksista. LVM:n tulisi olla asiantuntevana kärkenä siinä keskustelussa, jossa kaikki valtion ja kuntien työ puntaroidaan uudestaan nykyajan vaatimusten ja mahdollisuuksien tasolle. Joku kärki tarvitaan senkin vuoksi, että ei ole toisaalta varaa antaa kaikkien häärätä omiaan. Osaoptimointiin ei ole varaa.

Sitten, kun palvelutarpeet on tehty selväksi, selviää samalla vaatimukset tekniikalle. Kaupallisesti toimivat yritykset tuottavat yhteyksiä, jos ne kannattavat. Jos tarve on riittävä, seuraa kysyntää ja sitä myötä kannattavuus perässä.

Mobiiliverkkojen kyky tarjota laajakaistayhteyksiä on aivan riittävä kaikkien sellaisten palveluiden välittämiseen, joita yhteiskunnan pitäisi peruspalveluinaan tarjota verkon kautta. Sitä paitsi ei ole temppu eikä mikään tehdä palvelusta kuin palvelusta esimerkiksi turhat kuvat karsimalla ns. mobiiliversio, joka toimii "ahtaallakin laajakaistalla" aivan riittävän livakasti.

Mobiilit ratkaisut niin puheen kuin datankin välittämiseksi kaikkialla Suomessa ovat syntyneet liikkuvien kansalaisten ehdoilla ja uskon niin tapahtuvan jatkossakin. Kun asiakas tottuu saamaan tietyntasoista palvelua kännykkänsä kautta taajaan asutetulla kotiseudullaan, hän odottaa saavansa samat palvelut myös liikkuessaan muualla. Näin myös haja-asutusalueet tulevat palveluiden piiriin. Suurimman osan kustannuksista maksavat taajaan asutettujen alueiden asiakkaat, mutta he saavat vastineeksi laajan peittoalueen. Regulointia ei siihen tarvita.

Epäilen, että viestintäministerin puheista heijastuu jälkiviisaus ja vastuullisten asioita valmistelleiden halu pestä omia käsiään. Vietäessä Soneraa markkinaehtoiseksi yhtiöksi oltiin täysin valmiita hyväksymään sille markkinaehtoinen tulevaisuus. Soneran sisällä ja varmasti myös yhtiön kohtaloita ennen vuosituhannen vaihdetta junailleille virkamiehille oli aivan selvää, että jatkossa esimerkiksi verkkoinvestoinneista ja verkkojen ylläpidosta päätettäessä tärkein kriteeri olisi se, kuinka hyvin ne tuottavat. Kun yhtiö nyt osoittaa selkeän kohteen, jossa tätä periaatetta on noudatettava, nousee äläkkä.

Mitäs tilasitte?

Kävelyllä pääministerin kanssa

Lisäys 19.5.2008: Eilisessä Hesarissa oli erinomainen Mikko Kososen haastattelu. Mikko on juuri se entinen nokialainen, jonka osaamiseen olen viitannut mm. 16.4. kirjoittamassani blogi-jutussa. Hän osaisi laittaa Suomen sähköiset palvelut ja niiden taustalla olevat toimintamallit tietoyhteiskunnan edellyttämään kuntoon, jos saisi siihen riittävän mandaatin. Toivottavasti hänen nykyinen työnantajansa Sitra voi sen hänelle järjestää. Kiitos toimittaja Jyrki Alkiolle hyvästä jutusta.

-------------------------------


Tämä teksti toistaa samaa teemaa, jota olen monessa muussa tekstissäni pitänyt esillä. Vielä yhden kerran kirjoitan tietoyhteiskunnan toteuttamisesta oikeastaan iloisena siitä, että julkinen keskustelu jatkuu oikeaan suuntaan. Kiitos siitä kuuluu mm. Radio Yhden Ykkösaamulle ja toimittaja Petri Kejoselle, joka on esittänyt oikeat kysymykset asiantuntijoille ja saanut hyviä vastauksia. Toivottavasti poliitikot ja ministeriöiden eliittivirkamiehet ovat kuunnelleet korvat punaisina, sillä terveiset on suunnattu heille. Sain myös sähköpostin kautta rohkaisevia terveisiä Sitran suunnalta. Ei minulla enää ole juurikaan lisättävää sen jälkeen, kun ammattilaiset siellä tarttuvat toimeen...

-------------------------------

Toimiessani Finnet Oy:n toimitusjohtajana minulla oli tilaisuus keskustella asioista myös pääministeri Matti Vanhasen kanssa. Hän oli kutsunut joukon teleoperaattoreiden edustajia ja heitä lähellä olevia asiantuntijoita päiväkävelyseurakseen keskustelemaan, millä toimenpiteillä Suomi taas saataisiin eturivin tietoyhteiskunnaksi. Viitattiin 90-lukuun, jolloin maamme saavutuksia käytiin ulkomailta asti ihailemassa. Operaattoreiden ja Nokian tekoja esiteltiin ylpeänä kuten Pisa-tutkimuksia nykyisin.

Minä olen nyt jälkiviisas. Kävellessäni pääministerin kanssa ja hakiessani sanoja, joilla olisin kuvannut operaattoreiden roolia ja mahdollisia toimenpiteitä, en ymmärtänyt kysyä takaisinpäin, että mitäs meitä ahdistelet. Se, että tietoyhteiskuntaa yritetään toteuttaa ahdistamalla operaattoreita laittamaan paukkuja uusiin kännykkäpalveluihin ja teknologioihin on hölmöläisen hommaa, valon kantamista säkillä pimeään huoneeseen. Tekemällä ikkunat valo tulee sisään itsestään.

Kyselin edellisessä kirjoituksessani syytä siihen, miksi Matti Vanhasen ensimmäisen hallituksen aikana toiminut tietoyhteiskuntaohjelma ei ole tuottanut tuloksia. Seuraavana aamuna kirjoitukseni julkaisemisen jälkeen olikin ohjelmajohtaja Katrina Harjuhahto-Madetoja Ykkösaamussa haastateltavana. Syy siihen, miksi yhteiskunnan palvelut eivät pääse kunnolla nykyaikaan, on hänen mukaansa tsaarinaikaisessa hallintoperinteessä. Silloin oli tärkeää, että suomalaiset hajauttivat hallintoaan ja toimiaan, jottei tsaarin hallinto olisi päässyt siihen käsiksi.

Uskon selitykseen sen perusteella, mitä tiedän tietoliikenteen organisaatioista ja toimintamalleista. Suomessa on pitkään ollut voimissaan kymmeniä alueellisia teleoperaattoreita, kun kaikkialla muualla on jo viime vuosisadan alkupuolella menty yhden tai muutaman toimijan malliin. Hajanaisen rakenteen kerrotaan olevan perua ajalta, jolloin kaikki valtakunnallinen siirtyi Venäjän vallan alaisuuteen. Autonominen Suomi sai pitää maakuntapalvelunsa omissa käsissään.

Kokemuksieni perusteella uskallan myös sanoa, että hajanainen hallinto ei sinänsä estä tehokasta toimintaa. Useat toimijat saadaan mukaan yhteiseen juoneen, kun on pakko. Teleoperaattoreille on pakkoa ollut tuomassa teknologinen murros ja kilpailu. Pientäkään alueellista operaattoria voi enää harvoin syyttää tehottomuudesta ja operaattoreiden keskinäinen yhteistyö palveluiden aikaansaamiseksi on arkipäivää.

Valtion ja kuntien hallinnot ja erilaiset viranomaiset eivät joudu pakon eteen kilpailun vuoksi ja siksi ne pitää erikseen laittaa siihen. On väärin yrittää tehdä pakkoa siten, että jokaisen erillisen toimijan kohdalla puristetaan talouden ruuveja tiukemmalle. Siitä seuraa vain osaoptimoinnin jatkuminen todella ikävissä ja ihmisiä piinaavissa merkeissä. Sen sijaan pitää tehdä menettelytapojen kokonaisuudistus.

'Menettelytapojen kokonaisuudistus' saattaa kuulostaa monimutkaiselta ja uuden byrokratian saatesanoilta, mutta toteutus voi olla hyvin yksinkertainen. Luodaan ensin keskitetty palveluorganisaatio, jolta saa 'yhden luukun' periaatteella kaikki viranomaispalvelut. Samalla lopetetaan kaikki hallinnonala- ja viranomaiskohtaiset palvelutiskit. Tässä on samaa asennetta kuin vitsissä, jonka mukaan Ruotsi siirtyi oikeanpuoleiseen liikenteeseen määräämällä eräänä aamuna rekat ja linja-autot oikealle. Muut seurasivat perässä.

Kun palveluiden jakamisen valta on tällä tavoin keskitetty, annetaan palveluvastaavalle sitten tehtäväksi myös kehittää palveluita. Näin tehdään myös asiakaslähtöisissä liiketoimissa. Annetaan suurin päätösvalta tuotteista ja palveluista niille, jotka kohtaavat asiakkaat. Parannuksia tullaan näkemään paljon, mutta ennen kaikkea sekä palveluita käyttävät että talous hyötyvät siitä, että samalla käynnillä, samoilla välineillä, samojen palveluihmisten toimesta jne. hoituu asia kuin asia. Periaatteessa malli on sama, joka kännykkäoperaattoreilla on tarjolla asiakkailleen ja jälleenmyyjilleen. Kapulakauppiaat saavat liittymän kuin liittymän hetkessä auki, olipa se kenen tahansa kilpailevan operaattorin verkossa. Samalla periaatteella kupongin kuin kupongin voi jättää hoidettavaksi samalle tiskille, olipa kysymys vero-, avioliitto-, omaisuus-, rekisteröinti- tai korvausasiasta, ja siitä se sitten kulkeutuu verkkoa pitkin oikean instanssin käsittelyyn.

Sitten, kun asiakkaita/kansalaisia opitaan palvelemaan uudella tehokkaalla tavalla, ei muuta tarvita tietoyhteiskunnan toteuttamiseksi, kuin viedä kaikki verkkoon. Jos lisää tekniikkaa tarvitaan, insinöörit kyllä tekevät sitä, kun vain joku määrittelee tarpeen. Tärkeintä on se, että osaoptimoinnista luovutaan ja kaikki mitä insinööriorganisaatioilta hankitaan, palvelee yhteistä kokonaisuutta.

Valtion ja kuntien hallinnoissa on paljon muutakin sellaista, joka sietäisi joutua samanlaiseen uudistamiseen kuin kansalaisille näkyvät palvelut. Yhdenmukaisten toimintatapojen ja niitä soveltavien ”jakelukanavien” - kuntien - mallia olen jossakin aiemmassa tekstissäni puffannut. Analogia löytyy Nokiasta. Nokia toimii yhdenmukaisena kaikkialla maailmassa ja sillä on varaa palvella asiakkaita kaikista köyhimmissäkin maissa. Ei olisi, jos niissä toimivat pikku-Nokiat loisivat omia kansallisia toimintamallejaan hallintokoneistoineen, konsultteineen ja härveleineen. Kun kunta toimii mahdollisimman tehokkaasti, se ei käytä omia resurssejaan hallintoon ja menetelmätapoihin, vaan peruspalveluihin. Mummojen kanssa juttelemaan ja heitä kädestä pitämään on varaa palkata kaksi ihmistä, kun jätetään yksi suunnittelun suunnittelija tai pikkupomo palkkaamatta kunnantoimistoon.

Suomi ensin

Kun aloitin tämän blogini, kirjoitin joskus käsitteleväni ehkä tärkeitäkin asioita. Ajattelin, että voisin esimerkiksi tarkastella mitä elämä ja maailmankaikkeus ovat, onko Jumala olemassa ja mitä tulevaisuus tuhansien vuosien päästä tarkoittaa…

Yleensä silloin, kun aika tuntuu sopivalta kirjoittamiseen, on mielessäni ollut kuitenkin jotain ajankohtaisempaa ja olen siirtänyt vastuutani maailman pelastamisesta tuonnemmaksi. Haluan ensin vaikuttaa Suomen hyväksi. Oma kestoaiheeni näissä kirjoituksissani on ollut tietoyhteiskunta eri näkökulmista. Olen kirjoittanut aihepiiristä tai sen läheltä muutaman jutun oikein otsikkotasolta alkaen ja lähes kaikissa jutuissani olen tavalla tai toisella sujauttanut tietoyhteiskuntanäkemyksiä muun asian sekaan.

Yksi huoleni on se, että poliitikkomme virkamiesten johdattelemana katsovat uusien tekniikoiden perään, kun heidän tulisi puuttua omiin ja alaistensa toimintatapoihin. Poliitikkojen puheissa teleoperaattoreita ja tietotekniikkataloja on kannustettu tekemään jotakin suurta, kuten ne tekivät 1990-luvullakin, ja pykäliä on viilattu esimerkiksi 3G-kännyköiden puffaamiseksi. Operaattoreita ja tekniikan tekijöitä patistamalla varsinaiset ongelmat eivät kuitenkaan ratkea. Suomen julkisen sektorin toimintatavat ovat sinne hankituista tietokoneista ja -verkoista huolimatta jämähtäneet ’kynä, paperi ja byrokraatti’ -kaudelle, ja sinne pitäisi energia ja toimenpiteet suunnata.

Ongelma on sama tarkastellaanpa valtionhallintoa, aluehallintoa tai kuntia ja niiden vaikutuspiirissä olevia organisaatioita. Jokainen hoitaa tietoyhteiskuntaan menemistä ihan itse ja omalla tavallaan. Helpointa on ollut olla tekevinään tietoyhteiskuntaa ja ostaa lisää laitteita ja ohjelmistoja ja jättää toimintatavat silleen. Helppoa niiden muuttaminen ei ole, sillä usein olisi muutettava toimintaa yli organisaatiorajojen. Matti Vanhasen ensimmäisellä hallituksella oli siihen tähtäävä kunnianhimoinen tietoyhteiskuntaohjelma, mutta missä ovat tulokset ja mitä nyt ollaan tekemässä?

Kuvittelen vaikuttaneeni asioihin, sillä julkiseen keskusteluun on tullut yhä enemmän niitä teemoja, joita olen teksteissäni koskettanut. Sain tilaisuuden sanoa myös TV1:n suorassa lähetyksessä (Arto Nyberg 6.4.2008), että tietoteknisten ratkaisujen positiivinen vaikutus yhteiskuntaan perustuu toimintatapojen muuttamiseen. Kun toimintaa tehostetaan, riittää resursseja vaikka ’mummojen kädestä pitämiseen’. Professori Olli Martikainen on puhunut miljardisäästöistä.

Tosiasiassa heräämistä on tapahtumassa harvojen lukemasta blogistani riippumatta, mutta olen iloinen, kun huomaan olleeni aikaisin oikeilla jäljillä. Musiikkia korvilleni oli professori Paul Lillrankin radiohaastattelu tänä aamuna. Hän ei peräänkuuluta uusia teknologioita, kuten tietoyhteiskuntapuuhastelijat ovat usein tehneet, vaan muutoksia julkisten palveluiden tuottajien toimintatapoihin. Lillrank kiinnitti huomiota muutosvastarintaan. Vallastaan kiinni pitävät pikkubyrokraatit esimerkiksi sairaanhoidon organisaatioissa jarruttavat kehitystä. Kun jokaisella on omat reviirinsä ja siellä omat pikkuhankkeensa, ei kunnollista kokonaisuutta saada syntymään. Jos ei muuta ole keksitty, on vedottu tietoturvaan ja yksityisyyden suojaan tehostamistoimien torppaamiseksi.

Olisiko Sitralla eväitä asian korjaamiseksi? Myös Esko Aho on julkisuudessa puhunut suurista toimintatapamuutoksista ja Sitran palveluksessa on huippuosaaja, joka ajoi tietotekniikkaa hyväksi käyttävät maailmanlaajuisesti yhtenäiset toimintamallit Nokiaan. Mikko Kosonen, tekisitkö saman Suomelle?

Vanhusten määrä kasvaa ja työikäisten suomalaisten määrä laskee. Tästä aiheutuvan vaikean yhtälön ratkaisu ei ole se, että avataan Suomeen vapaa kulku sadoille tuhansille vierastyöläisille tekemään halpaa työtä tehottomissa organisaatioissa, vaan se, että käytetään olemassa olevat voimavarat viisaammin. Sitten voidaan ovia pitää auki, jotta tänne oppia hakemaan ja työtä tekemään pyrkivien maailman fiksuimpien ihmisten virta pääsisi sisään.

---------------------------------

Asioiden tärkeysjärjestyksestä kertokoon vielä se, että sain kutsun Nybergin ohjelmaan muusta syystä kuin tietoyhteiskunnan keskeisten kysymysten vuoksi. Minut haluttiin vastaamaan tekstiviesteihin liittyvistä asioista maan kärkipoliitikkojen jouduttua niiden vuoksi vaikeuksiin. Kiitos Nybergille asiallisesta tavasta käsitellä aihetta ja siitä, että hän antoi minulle mahdollisuuden ottaa esille myös tärkeämmän näkökulman.

Ehkä tekstiviestikeskustelukin lopulta osoittautuu merkitykselliseksi. Jos kasvava joukko ihmisiä tympääntyisi poliitikkojen yksityisasioilla mässäilyyn ja tekisi kuten itse olen tehnyt, romahtaisi kohukirjoitteluun pyrkivien lehtien kysyntä. En osta yhtäkään iltapäivälehteä, jossa revitellään pääministerin yksityisillä tekstiviesteillä.

Kaupallisesti vapaassa maailmassa eli markkinataloudessa toteutuu ihmisten tahto demokraattisemmin kuin edustuksellisessa demokratiassa. Uskon kuitenkin enemmän ihmisten tirkistelynhaluun vetoavien markkinointikeinojen voimaan kuin ihmisten arvostelukykyyn. Siksi odotan lainsäätäjien täsmentävän pelisääntöjä siten, että kahdenkeskisten viestien julkituominen ilman molempien suostumusta olisi yhtä selkeästi kielletty kuin ihmisten puheluiden salakuuntelu.

Ilon aiheita ja ilon pilaajia

Tänään käynnistin kesäpyöräilykauteni ottamalla esille vanhan retkipyöräni ja tekemällä oikein hikilenkin. Olen pyrkinyt pyöräilemään myös talvella säiden ja tilaisuuksien salliessa, mutta jonain yleensä kauniina keväisenä päivänä talvirenkailla varustettu maastopyörä jää talliin ja alle lähtee kevyempi vehje. Lämmin sää ja vapaan kulkemisen tunne ovat niitä ilon aiheita, jotka tielle houkuttelevat.

Nautintoa hillitsi kuitenkin muutama asia, joista ensimmäinen on ilman laatu. Aluksi jouduin ajamaan Järvenpään katuja ja ylittämään pääväylän, Tuusulantien. Odotin ylitysmahdollisuutta tuulen alapuolella ja sain kunnon annoksen (reilua ylinopeutta) editseni ajavien autojen nostattamaa katupölyä, vaikka yritin pidätellä hengitystäni. Matkan jatkuessa pölyä tuli vastaan eri paksuisina annoksina koko ajan, vaikka yritin pysytellä tuulen paremmalla puolella.

Onneksi en tiedä tarkkaan, mitä aineita asfaltista ja hiekasta hierottu pöly sisältää ja mitä vaikutuksia sillä terveyteeni mahdollisesti on. Pieni köhiminen ei kovasti huoleta, mutta syöpää en tahtoisi ryhtyä pelkäämään. Minua ihmetyttää se, että kadulle sallitaan levittää suolaa ja hiekkaa sen lisäksi, että autoissa suositaan nastarenkaita. Suuren osan talvea miljoonat nastat raapivat suolan kosteuttamasta tien pinnasta irti kivipölyä ja öljytöhnää, joka kuivalla kelillä lentää hengitettäväksemme.

Toinen iloni häiritsijä liittyy edelliseen. Talven jäljiltä kadut ja erityisesti risteysalueet ovat enimmäkseen aivan hirvittävässä kunnossa. Syy on sama kuin edellä. Tiet kuluvat varmasti muutenkin, mutta nastojen vaikutus näkyy erityisesti niissä paikoissa, joissa on tapana kiihdytellä ja jarrutella, eli raapia tien pintaa oikein kunnolla. Asfalttimiehet ovat iloisia, töitä riittää. Veronmaksajien rahat käyttäisin mieluummin vaikka vanhusten arvokkaan elämän tueksi kuin jokavuotiseen pikiralliin.

Kolmaskin häiriöni on nastarenkaiden aiheuttama. Meluun pääteiden tuntumassa varmaankin tottuu, mutta keväisten pyörälenkkien yhteydessä korvat ovat herkimmillään ja tekee mieli hakeutua kauemmaksi. Nastoilla talven mittaan karheutettujen tienpintojen rallatus ja enemmistöautoilijoiden aiheuttama metallinen nastakonsertti eivät ole minun makuuni.

No, minähän olen tunnustautunut nastattomien talvirenkaiden kannattajaksi. Siihen on muitakin syitä kuin edellä kuvatut ilmiöt. Hyvillä kitkoilla (kelvottomiakin myydään!) pärjää aivan mainiosti kaikissa niissä olosuhteissa, joissa olen ajanut, siis kaikissa mahdollisissa Suomen talven olosuhteissa. Toki pitää ajaa erityisen varovaisesti harvoin sattuvilla sileän jään keleillä. Vastoin yleensä esitettyä "faktaa" minä pidän kitkoja turvallisempina, sillä ne säilyttävät ominaisuutensa lähes samanlaisina koko käyttöikänsä ja kerran opittu ajotapa toimii aina. Nastojen paras puhti katoaa ensimmäisen talven aikana. Asfaltin hiominen on kovaa niillekin ja ne muuttuvat vähitellen pyöreäkulmaisiksi metallirallakoiksi, joiden ääni antaa väärän turvallisuuden tunteen. Tiukka paikka saattaa tuoda yllätyksen.

Joku saisi järjestää talvirengastestin, jossa upouusien renkaiden sijasta käytettäisiin sellaisia, jotka tyypillisesti ovat käytössä, eli talven tai pari alla olleita. Veikkaan menestystä kitkoille.

Ja sitten takaisin asiaan. Pyörälenkkini herättävin kokemus ja neljäs ilon himmentäjä liittyi omaan itseeni. Jossakin naapurikaupungin Keravan liepeillä ohitseni sujahti kaksi kilpapyörää kuskeineen. Olen talvisista pyöräretkistä huolimatta tottunut siihen, että keväällä pyörä ei kulje kovin nopeasti. Kumma vehje. Yleensä kevään edetessä tilanne muuttuu ja olen tullut pyörineni sellaiseen kuntoon, että ohitseni ei ole sujahdeltu.

Kilpapyöräilijät eivät iloani himmentäneet, vaan edelläni ajanut niittitakkityttö. Näin hänet muutaman kymmenen metrin päässä ja arvelin tulevamme yhtaikaa alikulkuun, jossa tiesin pyörätien kapenevan niin, ettei siinä mahtunut ohittamaan. Harmittelin hetken mielessäni, että joutuisin matelemaan hyvän matkaa tytön takana. Hämmästyksekseni välimatka ei lyhentynyt juuri lainkaan edes loivasta ylämäestä huolimatta. Yleensä ylämäet ovat suosineet minua. Tyttö ajoi mummomallisella fillarilla ja yhdellä kädellä. Toisessa kädessään hänellä sauhusi savuke.

Minun ei siis tarvinnut hidastaa vauhtia tytön vuoksi. Ei vain kevään ensimmäisiä lenkkejä vaivaava, vaan yleisempikin hidastuminen oli kai jo tapahtunut huomaamattani vuosien mittaan. Loppumatkan tiedostin mielessäni omien rajojeni olemassaolon. Nautin silti Sipoon hiljaisista ja pölyttömistä teistä Keravanjoen itäpuolella. Järvenpäähän palattuani vilkaisin sivuprofiiliani ohittaessani näyteikkunan. Siellä se hiipumiseni syy oli nähtävänä. Kohdassa, jossa muistelen vyötäröni sijainneen, oli sinne aiemmin kuulumaton lisäkuorma.

Hyvä ruoka - parempi mieli?

Vielä yksi tärkeä asia. Alussa olevan kuvan ansaa vastaavia vaaranpaikkoja löytyy pyöräreittieni varsilta paljon. Erityisesti Järvenpään katurakentajille terveisiä. Käykää vaikka opintomatkalla. Keravaa kauemmaksi ei tarvitse mennä.

Pää pystyyn Ike

1.4.2008 Täydennän tätä jokin aika sitten julkaisemaani kirjoitusta. Tänään Kanerva-keskustelu sai yhden etapin, kun arvostamani Jyrki Katainen vaihtoi ulkoministeriksi uuden miehen. Kanervan kyseenalaisesta siviilikäyttäytymisestä voimansa saanut jahti sai saaliinsa.

Monen fiksunoloisen ihmisen kommentit, Jyrki Katainen mukaan lukien, ovat joko suoraan tai epäsuorasti tuominneet Ilkka Kanervan käytöksen sopimattomaksi. Ehkä se sitä onkin, mutta mielestäni ei ole ihmisten asia antaa tuomioita toistensa intiimeimpiin elämänalueisiin kuuluvista tekemisistä, jos ne ovat aikuisten välisiä eivätkä loukkaa sovittuja pelisääntöjä, eli lakia. On luvallista ja jopa normaalia, että aikuiset seksuaalisesti aktiiviset ihmiset pyrkivät suhteisiin toistensa kanssa. Se on sallittua myös ministereille ja siinä saa käyttää hyväksi myös tekstiviestejä. Ei ole ihmisten asia tuomita, jos ministerin maku ja tapa toimia on omituinen. Ei ole myöskään ihmisten asia asettaa rajaa sille, kuinka aktiivinen saa olla tai kuinka suureksi omat tarpeensa saa kokea.

Poliittisen tuomion saa antaa, mutta se pitää tehdä vaaleissa, ei iltapäivälehdissä eikä YLE:n uutistoimituksessa.

Mielestäni ankaran tuomion ansaitsevat ne ihmiset, jotka tieten tahtoen tuovat julkiseen ruodintaan kahdenkeskiset viestit. Tuomiolle joutaa myös se mediaporukka, joka suostuu hämmentämään jostakin julkisuushakuisen pimun ja roskalehden keitoksesta sellaisen sopan, että hyvin työnsä hoitava ihminen joudutaan heittämään sen seurauksena pellolle.

Jos media ja nutturatädeiksi kutsumani miehet ja naiset asettavat näissä asioissa eri säännöt ns. julkisuuden henkilöille, tulemme näkemään Suomessakin julkkisten ja poliitikkojen vetäytymisen muurien taakse ja omiin klubeihinsa. Olisi todella ikävää koko tottumamme yhteiskunnan kannalta, jos ns. eliitti ei uskaltaisikaan enää toimia normaalisti tavallisen kansan parissa ja oikeastaan sen jäsenenä.

Ugh, minä olen sanani tästä asiasta sanonut.


----------------------------------------------------------------

Tekstiviestin isän mantteli velvoittaa minua ottamaan kantaa ulkoministeri Ilkka Kanervan viimeisimpään tekstiviestikohuun. Nutturatädit vihatkaa rauhassa, jos osuitte sivulleni, en välitä. Vaikka tädit eivät surffailisikaan netissä, jonkun tuntoja pääsen varmaan ärsyttämään, sillä Kanervan tuomitsevien joukkoon kuuluu erityisesti henkisiä nutturapäitä. Häpeäisitte itse ikään ja sukupuoleen katsomatta.

Erityisesti ihmettelen äijäiässä olevien mediapomojen asennetta. Kuuntelin heidän keskusteluaan suosikkiohjelmassani Ykkösaamussa (Radio Yksi) eräänä aamuna. Keskustelussa olleiden lehtien edustajat paheksuvat sitä, että viriili mies lähettää vokotteluviestejä ihailemalleen naiselle! Kuunneltuani keskustelua päätin, että minunkin pitää osallistua keskusteluun vaikka edes täällä yksinäisessä blogissa.

En todellakaan voi käsittää sitä, kuinka aikuisen miehen lähettämistä tekstiviesteistä voi nousta sellainen haloo kuin on noussut. Paheksutaanko sitä, että on lähettänyt tekstiviestejä vai sitä, että on lähettänyt niitä itseään nuoremmalle aikuiselle naiselle? Vai sitäkö paheksutaan, että juuri Ilkka Kanerva lähettää tekstiviestejä naisille? Miksi Ike ei saisi lähettää tekstareita naisille, jotka häntä kiinnostavat? Miksi hän ei saisi olla kiinnostunut naisista, jotka kaikesta päätellen ovat osoittaneet ainakin jonkinlaista kiinnostusta olla kontaktissa? Olisiko tullut sanomista, jos hän olisi jättänyt työnsä hoitamatta ja käyttänyt aikaansa hakeutumalla oikeaan kontaktiin tavoittelemansa naisen kanssa? Eikö tekstiviestien käyttö olekaan sallittua toiminnan tehostamiseen, jos toiminta liittyy aikuisseurusteluun? Oliko tekstien sisältö jotenkin paheksuttavaa? Minä paheksun sitä, että joku on kiinnostunut kahden ihmisen välisten viestien sisällöstä.

Eikös Ilkka Kanervan käytös ole selitettävissä aivan yksinkertaisilla ja koko ihmiskuntaa koskevilla asioilla? Terveet ja seksuaaliseen enemmistöön kuuluvat miehet ovat kiinnostuneita naisista. Ei kai nyt tätä tosiasiaa pidä lähteä kieltämään? Miksi Paavo Lipposta pidetään naistenlehdissä sankarina, kun on onnistunut iskemään uusien lastensa äidiksi itseään runsaasti nuoremman naisen? Eikö hän lähettänytkään tekstiviestejä? Vai oliko nainen vain fiksumpi, eikä kertonut vakavaan suhteeseen johtaneista viesteistä lehdille? Olivatko viestit sittenkin suoraan suusta korvaan ja onko sellainen parempi kuin tekstiviesti?

Eikö terve seksuaaliseen enemmistöön kuuluva Ilkka Kanerva-niminen mies, ammatiltaan ulkoministeri, saisi olla kiinnostunut naisista? Eikö sitä saisi osoittaa lähettämällä tekstiviestejä? Jos nainen olisi ryhtynyt suhteeseen ja ehkä tullut jopa äidiksi, olisiko kohujutun sijasta myyty lehtiä romanssilla? Hyvä Ike, saa yrittää. Hävetköön nainen, joka vuodattaa ihailuviestit lehdille.

Montako tekstiviestiä saa lähettää? Onko 200 huonompi kuin 20? Itse olen lähettänyt yli 2000 tekstiviestiä rakastamalleni naiselle. Tosin hän lähetti ensimmäisen. Kuka aloitti Iken viestiketjun?

Sympatiat myös kaimalleni Vanhaselle. Inhottaa ihmiset, jotka tulevat kylkeen ja imevät hyödyn. En ole itse langennut sellaisiin. Olen joko osannut fiksummin valita naiseni tai olen verenimijöille hyödytön. Naistenne valinnasta en teitä Ike ja Vanhanen kehuisi, vai onko niin, että ne valitsivat teidät? Kun eivät muuksi saaneet, niin tekivät uhriksi.

Minulla ei muuten ole mitään tätejä vastaan. Heitäkin tarvitaan jo monet hyvät ystäväni taitavat kuulua heidän joukkoonsa. Eniten pännii se, että poliittisia pisteitä kerätäkseen äijätkin yhtyvät nutturapäätätien kuoroon. Vai onko tässäkin kansakunnan typeryydessä taas kysymys vain politiikasta? Demaripuskasta heitellään kikkaroita kokoomuksen suuntaan heti, kun sopiva tilaisuus tarjoutuu? Niistä pitäisi kansan rankaista seuraavissakin vaaleissa.

OK. Olihan se noloa, että Kanerva ensin kielsi koko jutun, mutta sehän oli på svenska ja väärinkäsityksen mahdollisuus oli olemassa. Mitä itse sanoisit, kun mikrofoni työnnetään kurkkuun ja kysytään vieraalla kielellä oletko syyllinen 200 tekstiviestin lähettämiseen julkisuutta hakevalle tanssitytölle? Minä olisin sanonut, että ”jaa, men de vaar mellan mei o henne.” Kotona ottaisin selkäsaunan, mutta sekin olisi vain minun ja Hänen välinen asia.

Virkamiesten ja juristien salaliitto tietoyhteiskunnan jarruna?

30.1.2008 oli ratkaiseva päivä prosessissa, jonka tuloksena olen pian virallisesti "uusiopoikamies". Vaimostani tulee tietenkin vastaavasti uusioneiti. Ei tästä aiheesta pitäisi leikkiä laskea, mutta kun asiaa on valmisteltu jo monta vuotta, ei sureminenkaan enää tunnu luontevalta. Ikävä juttu, ettei avioliitto ollut elinikäinen, mutta tämä ratkaisu oli varmasti parempi meille molemmille. Yhteiset aikuiset poikamme ovat tapahtuman jo kuitanneet kauan sitten olemalla positiivisia ja kummankin puolella.

Otsikkoni viittaa viranomaisten toimintaan ja palveluihin tällaisen prosessin läpiviemisessä. Enkä tarkoita vain tätä prosessia, vaan epäilystäni siitä, että jokaisessa viranomaisten "palvelussa" on samoja piirteitä. Kun kansa maksaa, ei oikeasti ole laitettu asioita nykyaikaisten vaatimusten ja välineiden mahdollistamaan kuntoon. Jokainen viranomainen sässäröi omien kehityshankkeittensa kanssa ja kokonaisuutta asiakkaan - kansalaisen - näkökulmasta ei kukaan hallitse. Onneksi olen ollut terve, enkä ole joutunut Suomen sairaanhoitolaitoshässäkän kanssa juurikaan tekemisiin.

Yhteenvetona kokemuksista tulee väkisin mieleeni, että virkamiesten ja juristien ammattikunnat ovat muodostaneet salaliiton toistensa työllistämiseksi. Vähintäänkin ne toimivat hyvässä keskinäisessä yhteisymmärryksessä ja keskinäisiä asemiaan kyräilevien poliitikkojen siunatessa kaiken.

Huippukokemus tässä eroprosessissa oli, kun menimme omaisuuden jakoa varten tekemiemme osituspapereitten kanssa Järvenpäässä sijaitsevaan Tuusulan käräjäoikeuden kansliaan. Tarkoituksena oli hoitaa sovitut omaisuussiirrot. Olin internetiä penkomalla löytänyt myös kaavakkeen, jolla osituspaperi oli mahdollista rekisteröidä. Se paperi sattui olemaan päällimmäisenä, ja nähdessään sen tokaisi palvelutiskillä oleva henkilö, että asia kuuluu maistraatille, joka on Hyvinkäällä. Yritin selittää, että kysymyksessä on ositukseen kuuluva yhteisen omaisuuden siirto vaimoni nimiin, mutta palveluhenkilö oli kai päättänyt olla nopea ja toisti sen enempää asiaan paneutumatta ositusasiat hoidettavan maistraatissa. He hoitavat eroasioita. Kaivoin paperinipusta vielä lopullisen erohakemuksen ja se jäi sitten oikeaan paikkaan.

Ajoimme Hyvinkäälle. Maistraatin tiskillä oli ystävällinen palvelu ja siellä todettiin ensimmäisenä, että osituksessa sopimamme omaisuussiirto pitää hoitaa käräjäoikeudessa. Samassa rakennuksessa Hyvinkäällä oleva käräjäoikeus ei sitä kuitenkaan hoida, vaan järvenpääläisten asiat kuuluvat Tuusulan käräjäoikeudelle, josta meidät juuri oli lähetetty Hyvinkäälle. Palveluhenkilö selitti, että eivät he voi hoitaa eri ministeriölle kuuluvia asioita. He voivat rekisteröidä ositussopimuksen tehdyksi niin, että se mm. katkaisee yhteiset velvollisuudet ja oikeudet avio-omaisuuteen, mutta eivät hoitaa varsinaisia omaisuuden siirtoja.

Jopa minulta taisi lirahtaa tilkka adrenaliinia vereen, mikä tapahtuu todella harvoin.

Haloo Suomen Valtio! Keskenään kilpailevat pankit osaavat palvella toistensa asiakkaita samalla automaatilla. Lentoyhtiöt lähettävät matkustajia ja matkatavaroita toistensa koneisiin kaikkialla maailmassa. Lentokoneen istumapaikan voi varata kännykällä. Tekstarilla voi ottaa rahaa lainaksi. Sama luottokortti kelpaa naapurikioskissa ja tallinnalaisessa taksissa. Eri operaattoreiden kännykkäliittymien kaikki tuhat vaihtoehtoa voidaan aktivoida samalla päätteellä joka kylän jokaisessa kodinkonekaupassa.

Ei luulisi olevan vaikeaa järjestää niin, että maistraatin palvelutiskillä voidaan hoitaa tai ottaa hoidettavaksi sama asia, joka otetaan hoidettavaksi käräjäoikeuden tiskillä ja päinvastoin. Ei ole mikään ongelma järjestää tietotekniikkaa, jolla eri palvelutiskeillä hoidettavaksi otetut asiat käsitellään siellä, missä ne kuuluu käsitellä. Ei edes olisi ongelma järjestää niin, että asiakas itse voisi aktivoida palvelutapahtuman omalla päätteellään kotonaan riippumatta siitä, mille viranomaiselle asia kuuluu. Eikä olisi todellakaan vaikeaa järjestää kansalaisten käyttöön viranomaispalveluita hoitavaa asiakaspalvelua, joka kattaisi kaikki valtion palvelut ministeriö- ja viranomaisrajoista huolimatta. Kuntien palveluiden ottaminen samaan piiriin on varmaan jo turhaa uneksimista, mutta teknisesti ja tuotantotalouden näkökulmasta en näkisi mitään ongelmia siinäkään. En todellakaan ymmärrä, miksi Suomessa viranomaisten palvelut ovat jääneet viime vuosituhannelle.

"Nehän on ihan eri ministeriön asioita…" Kyllä minä ne molemmat samoissa veroissani kustannan!

Palasimme Järvenpäähän meille tarkoitettuun käräjäoikeuden palvelupisteeseen. Siellä asiat sujuivat adrenaliiniruiskeen antamalla lisäponnella kuten alun perin oli ajateltukin. Palveluhenkilö pyysi jopa anteeksi turhaa Hyvinkäällä käyntiä.

Kuten kerroin tuolla alussa, kuvattu kokemus edustaa esimerkkinä muitakin vastaavia. En edes viitsi kirjoittaa kokemuksia viranomaisen alkeellisista nettipalveluista. Parhaimmillaankin sieltä voi tulostaa kaavakkeen, jos onnistuu löytämään oikean. Google on parempi väline prosessin eri vaiheiden selvittämiseksi ja tarvittavien kaavakkeiden ja esimerkkitäyttöjen löytämiseksi kuin viranomaisten tarkoitusta varten meidän rahoillamme perustamat "palvelut". Olisin odottanut, että viranomaisten sivuilta olisi löytynyt asiasta kuin asiasta tarpeelliset kaavakkeet ja mahdollisuudet klikata ne asianomaisen viranomaisen käsiteltäviksi.

Turha veruke tällaisten palveluiden puuttumiselle on se, ettei käyttäjää voida tunnistaa. Tiedän useita sellaisia tunnistamismenetelmiä, joihin minulla ja useimmilla suomalaisilla on tarvittavat välineet jo olemassa, ja joiden tunnistus on riittävän luotettava palvelutapahtuman tilaamiseksi. Voi olla, että joissakin palveluissa tunnistamistarve on niin kova, että pitää vielä käydä jossakin palvelutiskillä näyttämässä naamansa. Se olisi mieluisa tehtävä, jos asiat muuten olisivat jo verkkonäpelöinnin ansiosta hoidossa.

Se, että asiat eivät ole nykyajan mahdollisuuksien tasolla, ei ehkä johdu tahdosta. Voi olla, että suurin ongelma onkin se, että kaikki tahtovat - kukin omalla tavallaan ja ihan itse asioita hoitaen. Pitäisi olla joku auktoriteetti - kaikkien julkisten viranomaisten palveluvastaava, jolla olisi valtaa ottaa kaikkien viranomaisten hankkeet omiin hyppysiinsä, ja tehdä niistä yksi organisaatio- ja reviirirajoja kunnioittamaton kokonaisuus.

Juristien ja viranomaisten yhteisymmärryksestä toistensa työllistämiseksi on kuitenkin myös näyttöä. Jostakin viranomaissivuilta löytyi ohje, että kannattaa palkata juristi avuksi avioeroasioissa. Juristit saavat puolestaan viranomaisten palvelut vaikuttamaan niin mutkikkailta, että niitä ei kannata itse ruveta hoitamaan. Onneksi tuttu juristi sanoi, että jos osaatte laskea, selviätte ilman apuakin.

Eron hakeminen sinänsä oli yksinkertainen toimenpide paperityön kannalta. Mallit löytyivät Googlaamalla, ei suomi.fi -sivujen kautta, vaan jostakin keskustelupalstalta. Suomi.fi sivut ovat täynnä tiedottajien "suomentamaa" lakitekstiä, kun niissä pitäisi olla asiakkaita netin kautta palvelemaan tottuneiden rakentamia esimerkkejä ja oikopolkuja.

Ainoa mutkikas asia, johon törmäsin, oli viranomaisten tapa järjestää palvelunsa monelle tiskille ja puutteellisten ja sekavien nettisivujen taakse.

Kolme talvea ja vähän asiaa

Talvi löytyi myös viime vuoden päätteeksi, kun sitä varta vasten kävin etsimässä synnyinseudultani. Suomussalmella on melko harvinaista, ettei jouluna ole lunta. Tänä vuonna siellä oli jonkinlaista lumen tapaista märkää sohjoa, mutta oikeaa lunta tuli sinnekin vasta juuri ennen vuoden vaihdetta. Valkoisen lumen peittämä maisema kuvaa ensimmäistä talvea, johon otsikossani viittaan. Kun on lapsuutensa viettänyt seudulla, jossa lumen tulo ja sen viikkoja tai kuukausia kestävä pysyminen oli vuosittain itsestään selvää, vain lumista talvea pitää oikeana. Siitä osaa nauttia ja sen kokemista myös kaipaa vuosittain niin, että ajaa vaikka kymmenen tuntia päästäkseen muutamaksi päiväksi sen pariin.

Toinen otsikkoni talvista on lumeton talvi, jonka olemisen tunnistaa vain kalenterista. Kun 70-luvun lopussa liityin NMT-järjestelmää kehittävään pohjoismaiseen työryhmään, joka piti kokouksiaan säännöllisesti ja vuorotellen kussakin pohjoismaassa, muistan toivoneeni, että talvella osuisi mahdollisimman vähän kokouksia Tanskaan. Sen talvi oli sumuisen harmaa ja märkä ja sellaisiksi näyttävät myös eteläisen Suomen talvet muuttuneen. Kun hiihtoretkiä metsäisiin maisemiin ei enää voi tehdä, on talven pienet ilot tuotettava toisin. Maastopyörä kunnollisilla talvirenkailla varustettuna on minun kohdallani ollut yksi niistä keinoista, joilla olen nauttinut myös tanskalaisista talvista.

Siis oli talven sää mikä tahansa, kyllä sen kanssa pärjää.

Kolmas talvi, josta haluan muutaman lauseen sanoa, ei ole yhteismitallinen edellisten kanssa. Sen kanssa ei ole helppo pärjätä eikä sitä kukaan halua. Luin Mika Kuljun syksyllä ilmestyneen kirjan "Raatteen tie", jossa kerrotaan suomalaisten torjuntavoitosta Neuvostoliiton hyökkäystä vastaan talvella 1939-40 Suomussalmelle. Paikka, jossa nykyään Suomussalmella majailen, on juuri siellä, missä tuhannet ukrainalaiset kylmenivät lopullisesti joko pakkasen tai suomalaisten puolustajien luotien lävistäminä. Alussa olevan kuvan maisemaa hallitsivat 68 vuotta sitten neuvostoliiton sotakoneet ja tuhoon tuomittu hyökkäysjoukko.

Silloin vallitsi talvi myös Suomen ja Neuvostoliiton välisissä suhteissa Stalinin antaman valloituskäskyn seurauksena. Symbolisen talven sijasta meillä on nyt kesä suhteissa itäiseen naapuriimme. Korpiseudun taajamissa kuulee venäjää kummallisine ässineen siinä missä kaenuun veäntämistä. Venäläisten turistien tuomat eurot ovat tärkeä lisä seudun elinkeinoelämälle. Moneen taloon on tullut venakko emännäksi asti ehkä juuri Raatteen tietä pitkin.

Kuljun kirja kannattaa lukea. Siitä tulee ilmi muun muassa, etteivät suomalaiset oikeastaan olleet varautunet sotaan. Fyysinen talvi oikkuineen oli meidän apunamme ja sota olikin osaksi talvi "talvea" vastaan. Kylmiin säihin ja lumeen suomalaiset olivat tottuneet ja niiden myötävaikutuksella selvittiin Raatteen tien massiivisesta hyökkäyksestä suhteellisen vähäisin omin vahingoin.

Vaikka nyt vallitsee maiden suhteissa kesä, jonka toivoisi jatkuvan ikuisesti, kannattaa silti pitää mielessä, että myös talvi on mahdollinen. Mitä useampi venäläinen käy turistina vieraanamme, sitä useammin saamme mahdollisuuden istuttaa lähtemätön lämpö tarjoamalla positiivisia elämyksiä. Venäläisethän ovat ihan mukavia ihmisiä ilman stalineitaan.


Lopuksi vielä yksi asia toiseen kuvaani liittyen. Posti- ja lennätinlaitos on joskus tuonut taloon puhelinyhteyden, mutta nyt Soneran kylmä piuha roikkuu viimeisillään. Tämä symbolisoi monen talon ja sen asukkaiden elämää. Talotkin ovat jääneet kylmiksi nuorempien muuttaessa muualle ja vanhusten kuukahdettua yksi toisensa jälkeen. Surullista, mutta pitää ajatella nämä symbolitkin loppuun asti. Samassa talossa, johon tuo roikkuva johto vielä menee, hoitelen lomamatkojeni aikaiset tietokoneyhteydet kännykällä. Myös monessa talossa, joissa vielä on pysyvää asutusta, on kännykkä ainoa puhelin. Aivan kuten visiomme Telen matkapuhelinpalveluissa ennusti jo kauan sitten.

Jouluruno 2007

Se on ollut aina niin että
syksy Jouluksi muuttuu,
vaik’ maisema on pelkkää vettä
ja pakkanen vielä puuttuu.

Tulkoon talvi kuten tahtoo,
meille Joulu silti maittaa.
Tontut touhujamme kahtoo,
joku puuron, kinkun laittaa.

Tauko tarpeen monen työhön,
nyt on siihen paras aika.
Lisää mittaa tulee vyöhön -
siinäkö se Joulun taika?

Vuosi uusi saa myös tulla,
edellisen kun jo näin.
Siitäkin on usko mulla:
jälleen mennään eteenpäin.


Joku on sanonut, että jokaisesta miehestä tulee runoilija, kun rakastuu. Sisareni Ulla väittää, että pienellä houkuttelemisella minulta on tullut aina tällaisia julkaisukelvottomia lalla-lalla-latti-runomittaisia värssyjä. Ei niitä nyt kovin paljon ole tullut, mutta iän karttuessa yhä helpommin. Alkaako dementia näin?

Omaa uskottavuuttani uhmaten laitoin tämän vuoden Joulun tunnelmia tulkitsevan runon kenen tahansa tänne eksyneen luettavaksi. Ja mitäpä sitä enää sanojaan häpeämään näillä vuosilla.

Oikein mukavaa Joulun ja vuodenvaihteen aikaa kaikille, jotka viitsitte tänne asti lukea. Bonuksena saatte lukea myös runovapaita tekstejäni, joita alkuinnostuksen jälkeen olen hyvin laiskasti tänne blogintapaiseen tuottanut.

Teksteissä on jonkun verran myös asiaa ja pohdittu mm. syitä siihen, miksi Suomi ei enää ole se telepalveluiden mallimaa, jota maailmalta käytiin ihmettelemässä. Siitä aihepiiristä ja Soneran tuhon partaalle johtaneista seikkailuista minun on varmaan joskus kirjoitettava ihan erikseen. Niihin seikkailuihin liittyy myös erilaisia ihmiskohtaloita. Eräs koskettavimmista kohtaloista on kuvattu hiljattain ilmestyneessä Alpo Mannisen kirjassa "Kairoilta kahleisiin". Kirjan voi tilata ainakin BookPlus (http://www.bookplus.fi/main.php) nettikaupan kautta. Kirja kertoo teleyhtiö Soneran työntekijästä "Urpo Maalasesta", joka minun mielestäni joutui muutaman johtajan käynnistämän rikollisen toiminnan syntipukiksi.

Ps. jos nuo palveluasiat kiinnostaa, kannattaa lukaista palveluyritysten järjestön uusin lehti, joka löytyy täältä http://www.teleforum-ry.fi/tf-lehti/

Karpaloterapiaa

Iäkäs sukulaiseni vei minut kerran suon reunaan ja viittasi kädellään kauas suon keskelle. Siellä niitä olisi – karpaloita. Hämmästelin hieman asiaa, sillä olin pitänyt karpaloa pohjoisen marjana. Me olimme kuitenkin etelässä, muutaman kymmenen kilometrin päässä pääkaupungista Hyvinkään ja Mäntsälän välisellä alueella.

Hän halusi näyttää minulle aarteensa, ennen kuin hänen voimansa ehtyisivät eivätkä sallisi tulla suolle. Karpaloapajalle asti emme silloin menneet, eikä tainnut olla edes karpaloaika. Tapahtuma ja paikka jäivät kuitenkin mieleeni ja siitä avautui minulle uusi harrastus vuosien päästä...

Olin raskaan työviikon jälkeen perjantaina 7.9.2001 päättänyt lähteä heti töistä vapauduttuani liikkeelle ehtiäkseni vielä ennen pimeän tuloa tehdä kunnollisen maastopyörälenkin. Maastopyörälenkkihän menee yleensä siten, että alku on takkuista ja pyörä tahtoo kääntyä takaisin kotiinpäin. Kun kriittinen vaihe on ylitetty, ”kone” lämmennyt ja kotimaisemat vaihtuneet metsä- ja kalliopoluiksi, tapahtuu se muutos, jota on lähdettykin hakemaan. Väsymys unohtuu ja ajamisesta alkaa nauttia. Aistit toimivat ja ajaminen kiviä ja juurakoita välillä ylittäen ja välillä väistellen sujuu kuin osaavilta muusikoilta jatsi. Ylä- ja alamäkien vuorottelu on kuin ensin rakentelisi nautintoa ja sitten lunastaisi sen.

Juuri tällaisessa lunastusvaiheessa, jamien ollessa parhaimmillaan, jouduin onnettomuuteen, joka muutti elämääni jälkikäteen ajatellen todella paljon. Kesken vauhdikkaan alamäen oli edessäni yhtäkkiä iso koira. Se ilmestyi pensaikkoisesta maastosta kuin tyhjästä. Muistan hetken ajatelleeni, että koiran mukana kulkee myös ihmisiä. Tein paniikkijarrutuksen ja sen seurauksen kuperkeikan lentäen päälleni kivikkoon. Muistan selvästi rusahduksen ja sitten hetken pimeyden jälkeen voivottelevan naisen. Naisen huoli oli haljennut kypäräni. Minun ensimmäinen ajatukseni oli taas se, kuinka pääni oli käynyt. Kiitos uhrautuvaisen kypärän, se oli kutakuinkin ennallaan. Sitten valkeni rusahduksen aiheuttaja. Solisluuni törrötti ikävästi nahkan alta.

Olin siis tuomittu sairaslomalle muutamaksi seuraavaksi viikoksi. Kotoani käsin hoitelin joitakin tehtäviä. Tiistaina syyskuun yhdentenätoista, siis 11.9.2001, johdin puhelinkokousta, johon osallistuivat silloisen johtoryhmäni jäsenet Kiinasta, Singaporesta, Rio de Janeirosta, Espoosta, Milanosta, Lontoosta ja Dallasista USA:sta. Kokous päättyi dramaattisissa tunnelmissa pian sen jälkeen, kun Dallasin toimiston kaveri kertoi USA:han julistetun sotatilan. Avasin satelliittikanavan ja näin suorassa lähetyksessä WTC:n tornien kohtalon.

Seuraavat viikot olin enimmäkseen kotonani ja minulla oli mahdollisuus nähdä torniin törmäävät lentokoneet ja tornien romahtaminen kerta toisensa jälkeen TV-kanavien toistaessa uutista ja analysoidessa tapahtumaa. Olin varmaankin terapian tarpeessa, sillä niin voimakkaasti käsi paketissa ja kypärä haljenneena uutiset minuun vaikuttivat. Oma tilani herkisti pohtimaan tapahtuman syitä. Mitä tällaisen terroriteon taustalla oikeastaan on? Mikä saa ihmiset toimimaan toisiaan vastaan siten, että viattomat ihmiset joutuvat kärsimään? Tarkoittavatko terroristit pahaa vai uskovatko he vain oman hyvänsä olevan niin paljon toisten ihmisten hyvän yläpuolella, että se oikeuttaa minkä tahansa toimenpiteen näiden kurittamiseksi? Joku logiikka tapahtumalla varmasti on, mutta mikä?

Tällaiset pohdiskelut alkoivat ahdistaa ja kaipasin vaihtelua. Työt olisivat olleet hyvää terapiaa, mutta päivittäistä konttorille menoa ei sairaslomalaisen sopinut tehdä. Kehitin itselleni toisenlaista terapiaa. Muistin vuosia aikaisemmin saamani vihjeen karpalopaikasta. Syyskuu alkoi olla lopuillaan ja arvelin eteläisen karpalosadon valmistuneen. Pohjoisessahan karpaloita kerätään joskus vasta keväällä pälvipaikoilta. Vaimoni kieltäytyi viemästä minua suolle, mutta eräs ystäväni lähti innokkaasti itsekin mukaan.

Ensikokemus karpalosuolla oli upea. Marjoja oli paljon ja niiden kerääminen sujui yhdellä kädellä mainiosti. Karpalot noukitaan muutenkin marja kerrallaan, eikä ainakaan aloitteleva poimija paljonkaan hyötyisi siitä, että yrittää tehdä sitä kahdella kädellä.

Kärsimättömään suorittamiseen tottuneelle minälle karpaloiden kerääminen oli terapiaa muuhunkin kuin terroriuutisten aiheuttamaan maailmantuskaan. Suo ympäristönä on jo sinänsä terapeuttinen. Suon hiljaisuudessa ei ole paljon keskittymistä haittaavia virikkeitä. Kesällä tilanne saattaa olla sääskien vuoksi toisenlainen, mutta syksyllä suo palkitsee sille antautuvan ystävänsä.

Palasin terrori-iskusyksyn edetessä suolle vielä useita kertoja. Uskalsin ajaa suon maisemiin myös itse välittämättä, että käsi paketissa ajaminen rikkoi liikennesääntöjä. Sellaiseen laittomuuteen minäkin olen siis valmis. Liekö terroristeilla sama itseoikeutuksen tunne pommeja viritellessään? Joka tapauksessa vietin monta hiljaista toipilaspäivää yksin syksyisellä suolla rakastuen siihen ja sen aiheuttamiin kokemuksiin niin syvästi, että koen suorastaan pakottavaa tarvetta palata suolle aina karpaloaikaan.

Olen vuosien varrella myös laajentanut soitteni joukkoa. Olen kerännyt litroittain karpaloita aivan pääkaupunkiseudun kupeesta ja viimeksi tänä syksynä Suomussalmelta karhun tuoreita jälkiä ystävättäreni kanssa ihmetellen. Vaikka eläintä itseään en olekaan nähnyt, tiedän karhun kavereineen piileskelleen jossakin lähimetsässä ja ihmetelleen touhujamme. Nehän seuraavat erämaan kulkijan liikkeitä koko ajan. Jotkut pelkäävät karhuja, mutta minä pelkäisin enemmän liikkumista terroriteoille alttiissa ympäristössä.

Mitäkö keräämilläni karpaloilla teen? Ensinnäkään ei niitä ongelmaksi asti ole ollut. Tärkein asia minulle ei ole saaliin määrä, vaan sen perässä kulkeminen ja suolla käynti. Suuresta vaivasta huolimatta saaliini on vuosittain vain jokunen litra tai korkeintaan pari sangollista. Niistä tekee talven mittaan muutaman kerran kiisseliä ja lisäksi niitä syödään jälkiruokamarjoina kinuskikastikkeen kanssa. Oma suosikkini on ehdottomasti kiisseli maidon kanssa tai herkutteluhimon pahemmin vaivatessa vaniljajäätelön kaverina.

Hävettää tällainen blogi

Taidan kuulua siihen joukkoon, joka alkuinnostuksen jälkeen on ollut hyvin laiska kirjoittamaan blogiinsa. Minulla ei ollut tarkoituskaan tehdä tästä päiväkirjaa, vaan julkaisukanava mahdollisille kirjoituksilleni mahdollisia lukijoita varten. Minulla on kyllä asiaa, joskus paljonkin, mutta en vaan ehdi sitä tekstiksi tuottamaan ennenkuin asia häipyy mielestäni tai menettää merkitystään. Ehkä ne aivojen sopukoista joskus tulevat taas esille ja menevät sormenpäiden kautta kaikkien luettavaksi.

Monet asiani ovat kyllä sillä tavalla työasioita, ettei niitä sovikaan täällä käsitellä. Ne näkyvät itse työssä ja jäävät useimmiten toimeksiantajani ja minun välisiksi. Yhden työasian voin tässä nyt julkistaa. Se liittyy FountainParkin toimintaan, johon olen vähitellen pääsemässä kiinni. Tämä pieni ennakoivaan johtamiseen keskittyvä konsulttifirma on innostanut minut valmistelemaan kirjaa yhdessä alkuperäisen FountainPark-yrittäjän Leila Kontkasen kanssa. Tunnen Leilan vuosien takaa head huntterina, joka auttoi rekrytoimaan knowledge management guru Pirjo Ståhlen Soneraan. Olimme silloin niin aikaamme edellä, että ehkä vasta nyt yrityksissä olisi oikeasti kypsyyttä ottaa tuottavaan käyttöön niitä oppeja, joita silloin yritimme Pirjon kanssa viljellä.

Kirjastamme kuullaan myöhemmin toivottavasti julkisuudessakin. Nyt kuittaan tämän kirjoituksen valmiiksi. Seuraavalla kerralla palaan lempiaiheeseeni luontoon ja sen kautta ihmiskunnan asioiden hämmästelemiseen. Kävin viime viikolla nimittäin taas karpalosuolla, josta onkin tullut jokasyksyinen pakkomielle. Luulen ymmärtäväni miksi, mutta siitä lisää myöhemmin.

Kaapista ulos

Olen touhunnut suuren muutoksen parissa jonkin aikaa ja tämä kirjoittelu on jäänyt sen johdosta vähemmälle. Tulen nyt sen verran "kaapista ulos", että kerron muuttaneeni yksin kaupungin laitamilla olevasta omakotitalosta kerrostaloasuntoon Järvenpään keskustaan. Alkamassa on uusi elämänvaihe myös tässä mielessä. Muuttoni ei ole hätiköity äkkilähtö. Pitkän prosessin päätteeksi aktivoiduin haeskelemaan itselleni ja "toimistolleni" kämppää.

Asuntomarkkinat ovat vähän samaan tapaan kuumentuneet, kuin joskus 80-luvun lopussa ennen maan ajautumista lamaan. Kaikki vähänkin hyvät tai edulliset asunnot myydään ennen ensimmäistä ilmoitettua näyttöä. Muutaman tällaisen "nopeammat veivät" tapauksen jälkeen osasin itsekin tunkeutua välittäjän ennakkonäyttöön, kun huomasin kiinnostavan asunnon tulleen myyntiin. Näytöllä oli muutama muukin asunnosta kiinnostunut. Kun olen noita kännyköitä tottunut käyttämään, lähetin heti pihalle päästyäni kirjallisen tarjouksen kännykällä välittäjän sähköpostiin ja soitin perään. Kuulin, että myös toinen hyväksyttävissä oleva tarjous oli jätetty, ja asia menisi myyjien päätettäväksi.

Jostakin syystä kuulema samanhintainen tarjoukseni valittiin. Äitini viimeinen asunto, jossa toinen poikani nykyään asuu, sattuu olemaan tässä samassa pihapiirissä. Naapurissani asuu lapsiperhe, jonka arviolta viisivuotias tytär tipautti postiluukustani itse tekemänsä tervetuliaiskortin. Tuntuipa hyvältä. Tytölle löysin muuttokuormastani väriliidut kiitokseksi. Kaukana asuva naisystäväni ihmetteli rohkeuttani, kun kerroin puhelimessa hankkineeni olohuoneeseeni verhot. Ne saavat siirron työhuoneeseen, jos eivät läpäise tulevaa tarkastusta.

24 Online kytki eilen laajakaistayhteyteni. Espoolainen yritys, jonka toimintaan olen saanut osallistua, saa toimia operaattorinani. Asunnon välittäjän ohjekirjasessa ensimmäinen kohta on "muista tilata puhelimesi siirto". Ei minulla ole sellaista puhelinta, jonka siirto ei onnistuisi omassa taskussani. Laajakaistayhteydestä ei välittäjän ohje puhunut mitään. Herätkäähän jo sielläkin.

Tekisi mieleni nähdä sekin päivä, kun laajakaistayhteyttäkään ei tarvitse tilata. Vaihtoehtoja on kaksi: jokaiseen asuntoon tulee laajakaista yhtä itsestään selvästi kuin ajotie. Se vain "klikataan" käyttöön. Tällainen löytyy jo Salon Seudun Puhelimelta, mutta vain sen toimialueelta. Haloo kaikki muut. Toinen vaihtoehto on laajakaistainen radioverkko. Sellaisen haluaisin, joka toimii täällä Järvenpäässä, mökillä Enonkoskella, naisystäväni luona pohojammmaalla ja hänen autiotilallaan yhteisellä kotiseudullamme Suomussalmella. Voi olla, että lopulta 3G on minun verkkoni, elleivät puhelinyhtiöt keksi tuotteistaa omia radiolaajakaistojaan siten, että sama liittymä toimii kaikkialla.

Edellisen tarkoitan muuten vakavaksi vinkiksi teleoperaattoreille. Olen pari kertaa vaihtanut pankkisuhdetta. Kun valmistuttuani muutin opiskelupaikkakunnaltani Oulusta Helsinkiin, kutsui paikallinen pankinjohtaja minut puhutteluun. Hän edellytti, että siirrän raha-asiat hänen hoitoonsa, kun ne olivat aiemmin saman ketjun oululaisessa konttorissa. Minulla oli toinen pankkitili silloisessa Postipankissa, ja sitä ei tarvinnut muuttaa mitenkään. Postipankki vei minut silloin. Sitähän ei enää ole ja pankkisuhteenikin on ihan muualla.

Kyllä ihmisten liikkuminen ja muuttelu on niin tavanomaista toimintaa, että palveluiden tulisi mukautua siihen.

Suomella on Nokiaähky

Sain olla haastateltavana eurovisioviikon Mobile Monday-tapaamisessa (http://www.mobilemonday.fi/) Helsingissä. Tilaisuus oli järjestetty suomalaisen matkaviestintäosaamisen esittelemiseksi laulukilpailun vuoksi Suomeen matkustaneille toimittajille. Minulta kysyttiin mm. sitä, mitä SUURTA on mahdollisesti vielä tulossa. Hetken mietittyäni viittasin painovoimaan. Jos joku keksisi keinon moduloida sitä kännykällä, se olisi suurta. Haastattelija oli ilmeisen pettynyt, sillä hän odotti minun puhuvan vastaavista mobiilipalveluista, kuin tekstiviestit ja verkon kautta jaettavat soittoäänet ovat olleet.

Tulin hieman haastattelijaa vastaan ja kerroin yhdestä vielä toteutumattomasta 90-luvun visiosta. Suomessa kännykällä maksaminen on edelleenkin mahdollista vain harvoissa arjen tilanteissa. Vision mukaan kännykän piti korvata kolikot ja luottokortit, mutta ainoa mieleeni tuleva kunnolla toimiva maksamissovellus on Helsingin julkisen liikenteen kertalippujen osto.

Minulla on ollut vaikeuksia innostua uusista mobiilipalveluista. Kun on saanut olla tekemässä todella suurta asiaa, eli matkaviestintäpalveluita ylipäänsä kaiken kansan käyttöön, ei viihde- ja pelipalveluiden tai yhden tiedon infopalveluiden hehkuttaminen jaksa innostaa. Mukavahan se on, että kännyköille tulee lisää käyttöä, mutta mielestäni turhan monet ns. palvelut ovat kuitenkin hyvin toimivan peruspalvelun oheishömppää. Itse käytän Internetiä ja sähköpostia kännykällä ja minulle ne riittävät palveluiksi tekstareiden ja tavallisten puheluiden lisäksi.

Minulta kysyttiin myös, onko kehitys Suomessa edelleen Nokiavetoista. Kerroin oman näkemykseni, jonka mukaan Nokia ei enää tarvitse Suomea omaksi koekentäkseen, eikä Suomi siihen enää tarjoa samalla tavalla mahdollisuuksia, kuin takavuosina. Vanha kunnon Telecom Finland oli vahva toimija ja sen päätökset lanseerata uusia palveluita tai toimintamalleja sanelivat melko pitkälle kehityksen suunnan ja vauhdin. Sellaista määräävää toimijaa ei Suomessa enää ole. Sen sijaan Suomessa on paljon osaamista ja pienempiä toimijoita, joilta sopii edelleen odottaa innovatiivisia palveluita. ”Suuria” asioita en silti odottaisi.

Seuraavana päivänä soitti Hesarin toimittaja, joka oli ollut seuraamassa tilaisuutta. Hän halusi tarkistaa, minä vuonna tekstiviestin idea syntyi. Sehän oli joskus 80-luvun alussa, ehkä 1983. Hän vaikutti murehtivan, että sen jälkeen on keksitty kovin vähän merkittävää uutta.

Puhelu sai minut hieman mietteliääksi. Olen eräässä aiemmassa blogikirjoituksessani pohtinut sitä, kuinka Soneran tuhoaminen tuhosi samalla Suomen johtavaksi maaksi tehneen kehitysympäristön. Tämä ei kuitenkaan selitä kokonaan sitä, ettei Suomi enää ole televiestintäpalveluiden esimerkkimaa. On nimittäin esimerkiksi kelpaavia maita, joissa ei ole vahvaa operaattoria eikä alan teollisuutta. Suomen ongelma on jossakin muualla.

Eteläistä naapuriamme kannattaa seurata ja ottaa vähän oppiakin. Virossa on koko maassa voinut suorittaa kännykällä pysäköintimaksut jo viime vuosituhannella. Suomessa on tehty hajanaisia kokeita eri paikkakunnilla, mutta vieläkään ei kännykkä toimi yleisesti maksuvälineenä. Mukaan Helsingin reissulle pitää varata epämääräinen määrä vanhan ajan kolikoita. Viro on edellä muutenkin. Siellä voi äänestää Internetin kautta kansallisissa vaaleissa, enkä hämmästyisi, vaikka sen pian voisi tehdä kännykällä.

Luulen ymmärtäväni, miksi Viro, joka ei ole mikään nokiamaa, menee Suomea edellä. Viimeisin työtehtäväni Soneran palveluksessa oli osallistuminen puhujana Viron tietoyhteiskuntaseminaariin. Pärnulaisen hotellin auditorioon mahtuivat kaikki tärkeät valtion poliittiset, kaupalliset ja tekniset vaikuttajat. Omassa puheenvuorossani minua pyydettiin kertomaan, miten pieni Suomi oli saavuttanut sellaisen johtoaseman telepalveluissa. Taisin melko paljon puhua usean osapuolen toimivasta yhteistyöstä ja johtavan operaattorin keskeisestä roolista. Tämän jutun kannalta ei ole kuitenkaan tärkeää, mitä minä siellä sanoin, vaan mitä kuulin. Muistan elävästi erään kommentin: ”Meillä virolaisilla on yksi etu puolellamme. Me haluamme olla kaikessa parempia kuin te suomalaiset, jotka haluatte olla kaikessa parempia kuin ruotsalaiset.”

Tuon voittoisan asenteen lisäksi heillä on muitakin etuja puolellaan. Virossa on vielä mahdollista tehdä useaa osapuolta koskevia päätöksiä ja siellä on Suomea vähemmän vanhoja toimintamalleja, joiden purkaminen haittaa uudistuksia. Siellä ei esimerkiksi ollut ennen kännykkämaksamista lainkaan maksullista pysäköintiä. Suomessa ovat palveluita omistavat (julkiset palvelut, pankit, kauppa, media), operaattorit ja muut toimijat linnoittautuneet asemiinsa suojatakseen omia etujaan. Kukaan ei ole riittävän vahva murtamaan rajoja, eikä kukaan ole riittävän neutraali toimimaan ”kaiken yhdistäjänä”.

Esimerkkinä tyhmyyksistä, joihin näin voidaan ajautua, olkoon Helsingin kaupungin kokeilema erillinen älylaite, joka piti ostaa ja sijoittaa autossa näkyvälle paikalle osoittamaan suoritettua maksua. Kännykällä maksaminen on niin näppärää, että moni välikäsi jäisi nuolemaan näppejään ja eihän se sovi.

Vaikka tässä innostuin käsittelemään kännykällä maksamista, pätevät havaintoni olemassa olevien ratkaisuiden ja asetelmien jarruvoimasta yleisemminkin. Esko Aho sanoo haastattelussaan (Suomen Kuvalehti 19, 11.5.2007), että nykyisen hallituksen tulee lähteä uudistamaan julkisia palveluita "valtavan ajattelutavan muutoksen" kautta. Hän tarkoitti ”uuden teknologian sekä sen edellyttämien uusien toimintamallien käyttöönottoa niin palvelujen tuottamisessa kuin hallinnossakin”. Hän viittaa muun muassa Tanskaan, jossa sähköiset reseptit ovat olleet käytössä jo vuosia.

Esko Aho on täydellisen oikeassa. Olen minäkin asiaa yrittänyt hämmentää. Lähetin muutamalle tuntemalleni poliitikolle esseeharjoitukseni kuntien palveluista joskus viime vuonna. Siinä esitin myös ratkaisun avaimet: otetaan palveluiden ja toimintatapojen kehittämisvastuu pois kunnilta ja liian pieniltä yksiköiltä ja jätetään kunnille keskitetysti kehitettyjen ja tuotettujen palveluiden jakelukanavan rooli. Mallia voisi hakea vaikka Nokiasta, jolla on varaa toimia asiakkaita lähellä pienissäkin maissa kaikkialla maailmassa, mutta vain Espoon Keilaniemessä päätettyjä välineitä ja toimintamalleja käyttäen. Tehokkaasti toimien ja itsetekemistä ihannoivassa hallintosässäröinnissä säästäen kunnilla olisi varaa palkata riittävästi käsiä mummojen hoitamiseen ja muihin sellaisiin toimiin, joita ei voi etäällä teettää. Kuntien koko ja lukumääräkään ei silloin olisi kriittistä tehokkuuden aikaansaamiseksi.

Suomella on myös jonkinlainen Nokia-Sonera syndrooma. Niiden johdolla saavutetut takavuosien suuret onnistumiset ovat tavallaan laiskistaneet muita. Nyt pitäisi todeta, että Nokiasta ja Sonerasta tai muista operaattoreista ei ole näyttävien uusien palveluiden kehittäjäksi. Näyttävien ja tuloksia tuottavien uudistusten tulee lähteä siitä ajatuksesta, että Nokia ja operaattorit ovat oman osuutensa Suomessa jo tehneet. Viestinnän infrastruktuuri ja kansalaisten valmiudet modernien palveluiden käyttöön ovat jo kunnossa. Nyt pitäisi todellakin mennä laajamittaiseen toimintatapojen kehittämiseen ja uuden teknologian hyödyntämiseen. Siis ei yhtään uutta infrahanketta valtion siipien suojassa, vaan painopiste olemassa olevan hyödyntämiseen. Insinöörit tekevät kyllä infraa tarpeen mukaisesti.

Pari kertaa olen jättänyt Helsingin pysäköintimaksun maksamatta, kun taskussani ei ollut tarpeeksi kolikoita. Se on kaupungille ihan oikein. Seuraavissa eduskuntavaaleissa saatan jättää äänestämättä, jos en voi tehdä sitä verkon kautta. Se olisi oikein saamattomille poliitikoille. Valitettavasti en voi jättää veroilmoitusta tekemättä enkä tarpeen sattuessa terveyspalvelua käyttämättä, vaikka ne yhä hoidettaisiin tavalla, joka ei tietoyhteiskunnan mallimaalle sovi.

Outo suhde ja kummaa kommunikointia

Tarkkailin eräänä aamuna lehden lukemisen lomassa jäniksen ja harakan touhuja pihalla Järvenpäässä. Vähitellen ne veivät huomioni pois mm. uutisista, jotka koskivat Viron ja Venäjän välistä patsaansiirtokärhämää. Näytti siltä, että harakka härnäsi jänistä, joka kai oli etsimässä jotakin suuhun pantavaa. Jänis puolestaan hyökkäili harakan suuntaan vähän kuin nyrkit ojossa, jolloin harakka lehahti aina viime hetkellä siivilleen. Kun jänis asettui taas nuuhkimaan ilmaa tai eväspuskiaan, palasi harakka lähes iskuetäisyydelle. Sama toistui useita kertoja. Omenapuun oksalta harakka keikutti pyrstöllään ähäkuttia jänikselle – tännepä et sinä pääse!

Tuo oli minun tulkintani kummallisen parin touhuista ensinäkemältä. Seuraavana aamuna ne saapuivat samalle paikalle jälleen hesarinlukuaikaan. Nyt vaikutti siltä, ettei parin välillä ollutkaan kisailua, vaan pikemminkin ne seurailivat sopuisasti toistensa liikkeitä. Liekö niiden välille löytynyt rauha, vai oliko edellisen aamun nujakointi ollutkin vain parin sopuisaa kisailua. Harakalla näytti olevan ohjat käsissään. Kun kadulla kulki koiriaan ulkoiluttavia ihmisiä, hypähti se ensin sivummalle, ja jänis seurasi. Vaaran mentyä ohi, ne palasivat peräkkäin entisille kulmille harakan johdolla. Se toimi selvästikin jäniksen ilmavalvontayksikkönä.

Tuollainen luontokokemus houkuttelee ajattelemaan, ettei ihmisen kyky kommunikoida ole välttämättä niin ainutlaatuista, kuin monesti väitetään. Vaikkeivät jänis ja harakka puhu ihmisen lailla, ne selvästikin viestivät toisilleen ja myös ymmärsivät toisiaan. Tuskin ne keskustelivat keskiajan kirjallisuudesta tai mistään muustakaan sellaisesta, jota ihmiset pitävät sivistyksen osoituksena. Ilmaisivat kai vain jotakin käytännöllistä, vaikkapa tällaista: - Hei harakka, anna minä vähän hipaisen. – Hyi sinua, vanha jänis. - Näetkös, tuolla menee se hurtta, jonka ihmisellä oli viime kesänä makoisa salaattipenkki. Nyt olisi tilaisuus käydä vilkaisemassa, onko kesäksi tulossa samaa herkkua. – Jep jep, alahan lentää siitä.

Tulee mieleeni toinen jäniskokemus samalta pihalta. Joskus 90-luvun lopussa kuumana kesäpäivänä ryypiskelin aamukahvia terassilla, kun havaitsin omituisen karvapallon kivijalan vieressä. Luulin sitä siiliksi, mutta tarkemmin katsottuani totesin sen jäniksen poikaseksi. Epäilin poikasta ensin kuolleeksi, mutta kyllä sen turkki liikkui hengityksen tahdissa. Jätin eläimen rauhaan, mutta kun se ei keskipäivään mennessä ollut lainkaan liikkunut, pelkäsin poikasen tulleen hylätyksi. Tarjosin sille vettä, mutta ei se ollut kiinnostunut hoidostani.

Soitin vanhalle viisaalle äidilleni, joka neuvoi jättämään jäniksen rauhaan. Niillä kuulemma on tapana, että emo kätkee päiväksi poikueensa eri paikkoihin ja käy ne sitten huoltamassa kunkin vuorollaan. Seurasin päivän edetessä tilanteen kehittymistä. Vasta iltayhdeksältä näin läheisellä pellolla kaksi akuista jänistä. Toinen niistä, isäjänis varmaankin, jäi passiin muutaman kymmenen metrin päähän, mutta toinen tuli kadulle aivan talomme kohdalle ja jäi korvat pystyssä tuijottamaan poikasen suuntaan. Tämä lähti välittömästi taapertamaan emonsa suuntaan, mutta emopa hyppelehtikin tietä pitkin kauemmaksi ja hävisi sitten vastapäisen rakentamattoman tontin ruohikkoon.

Minulla oli hetken taas sellainen olo, että tarttis mennä apuun ja kutsua emo takaisin. Maltoin kuitenkin mieleni. Kun jäniksen poikanen oli hetken maantieojassa rämmittyään päässyt tielle, se pysähtyi kuuntelemaan. Näin vastapäisen tontin ruohikosta emojäniksen korvat heilumassa kuin suuntima-antennit. Pikkujänis suunnisti suoraan niitä kohti häviten heinikkoon. Myös emojänis hävisi, mutta loikki hämmästyksekseni samaa tietä kuin oli kadonnutkin takaisin paikalle, josta oli alun perin kutsunut poikasensa liikkeelle. Se nuuski hetken tietä ja totesi ilmeisesti poikasensa ylittäneen sen. Lopulta se seurasi täsmälleen poikasensa jälkiä ruohikon kätköihin.

Minulle tapahtuma jäi ikuiseksi muistoksi ja osoitukseksi yksinkertaisena pitämiemme eläinten älystä ja kommunkointitaidoista. Ruokkimistilanteessa oli kysymys siitä, että poikanen johdateltiin ensin turvallisesti sopivaan paikkaan. Missään vaiheessa koko jänisperhe ei ollut samanaikaisesti alttiina tien tai asutuksen aiheuttamille vaaroille. Kaikki sujui kuin käsikirjoituksessa. Ainoa vaaratekijä päivän mittaan olin minä, joka ilman äitini neuvoa olisin saattanut sählätä emon ja sen poikasen välisen huoltoyhteyden pilalle.

Ihmisten välisessä kommunikoinnissa käsitellään ehkä paljon mutkikkaampia asioita, mutta niissä myös epäonnistutaan useasti. Kahden hyvin erilaisen maan, Viron ja Venäjän, toivoisin ymmärtävän toisiaan paremmin, kuin erilajiset jänis ja harakka. Äitini neuvoa niiden olisi vaikea noudattaa. Se nimittäin oli hyvin yksioikoinen venäläisten suhteen – kuten monilla kodeistaan Karjalasta evakkoon ajetuilla on. Se on se voissapaistamisjuttu, tiedätte varmaan. Hänen luottamuksensa naapureitamme kohtaan rajoittui siihen, ettei niihin koskaan ole luottamista. Venäläistä musiikkia hän rakasti.
-------------------------------------------------------
Ps. muutama päivä julkaisemisen jälkeen:

Sain ystävältäni palautetta tästä jutusta, jossa ihmettelen siis harakan ja jäniksen touhuja. Jutun on lukenut melko moni ja minä itse tietenkin monta kertaa. Muilta oli jäänyt huomaamatta, että jossakin jutun vaiheessa harakka muuttui varikseksi. Nyt olen sen korjannut.

Kokemus oli huojentava. Ensinnäkin ihmisillä taitaa olla tapana lukea tekstejä siten, että huomio on olennaisessa. Yksityiskohdat saavat vaihtaa muotoaan, väriään ja nimeään, jos tarinan juoni ei siitä horju. Toiseksi teen ihan varmasti samantapaisia virheitä jatkuvasti. Jospa niitä ei muut kuin tuntemattomana pysyttelevä ystäväni huomaisikaan.

Juttuni ideana ei ollutkaan käsitellä lajien käyttäytymistä, vaan keskustella kommunikoinnista. Kaksi eri lajia edustavaa eläintä kykenivät keskinäiseen kommunikointiin, mutta Venäjällä ja Virolla on siinä suuria ongelmia. Kommunikoinnin määrällä ja hienoudella ei lopulta ole niin suurta merkitystä kuin sanoman perillemenolla. Armeijan johtajakoulutuksessa tätä oikein korostetaankin. Jos käsky ei mene perille, on vastuu käskyn antajalla.

Fiksu ystäväni oivalsi paitsi lintulajien sekaannuksen, myös tarinan hengen: "...tuleehan lehmästäkin härkä ja kanantytöstä kananpoika jos ihmisen kaikkiin päätelmiin on uskominen."

Vappuja

Opin viime kesänä viheltämään kuikkauroksen lailla, niin ainakin luulen. Kokeilin vihellystäni useita kertoja, eikä se pettänyt koskaan. Keskellä järven selkää uiva kuikkaemo kääntyi suuntaani ja ui uteliaana kohti. Emon perässä uivat poikaset sen sijaan epäröivät aivan kuin ne olisivat ihmetelleet emonsa käytöstä. Kun huijaukseni paljastui, emo toitotti jonkinlaisen paniikkiäänen ja sukelsi pakoon. Ääniä en osaa kirjoittaa, mutta tuttu kutsuvihellyshän menee jotenkin näin: ku-iiikka, ku-iiikka, ku-iikka. Emon paniikkiäänen voin kuvitella tarkoittavan ”voi hemmetti”, vaikka se kuulostaa pikemminkin aaagh-ilta.

Vietin Vapun tällä kerralla mökillä askarrellen pienten pihatöiden parissa ja terassia rakennellen. Kylmässä säässä kokeilin lämpimikseni, vieläkö kuikkakielen taitoni olivat tallella. Vihelsin pimenevälle järvelle kutsuvihellykseni. Ensin järveltä vastasi naaras jollakin hyvin lempeällä äänellä, mutta sitten puuttui keskusteluun todennäköisesti aito kuikkauros. Kolmistaan siinä hetken huutelimme toisillemme, mutta kuikkien mekkalan tasosta ja sävystä totesin itseni ns. kolmanneksi pyöräksi ja päätin olla enempää sotkematta pariskunnan puuhia.

Vuosien varrella onkin tullut vietettyä monenlaisia Vappuja. Ensimmäiset Vappumuistoni ovat Ämmänsaaresta ja liittyvät konkreettisesti kevään tuloon. Suomussalmella oli 50-luvulla runsaasti kommunisteja. Heidän monisatapäinen vappukulkueensa oli nähtävyys, jota myös porvariperheet kokoontuivat seuraamaan. Kulkue marssi kotimme ohitse vain silloin, kun kevät oli edennyt riittävän pitkälle. Jos Ämmänsaaren ympäri kulkevan reitin tiet eivät olleet riittävästi kuivaneet, teki kulkue pienemmän lenkin. Meillä porvariperheiden pennuilla siis riitti jännitettävää, kunnes kulkueen ensimmäiset punaliput näkyivät mäennyppylän takaa tai joku tiesi kertoa reitin lyhentämisestä, jolloin tietysti pettymys oli suuri.

Olen minä kuulemma kerran liittynyt kulkueeseen mukaankin. Joku marssijoita kadun varrella seurannut tuttavamme oli rientänyt puhelimeen ja soittanut hädissään äidilleni. Reilusti alle kouluikäinen Matti-poika oli napattu sitten pois porukasta kesken matkan. Kun kännyköitä ei siihen aikaan ollut, saatoin ehtiä kuitenkin melko pitkälle työväenliikkeen imussa.

Mieleeni ovat jääneet myös ensimmäiset Vaput opiskeluvuosilta Oulussa. Kaksi Vappua minä jaksoin viettää täysillä teekkarikastajaisineen ja pitkitettyine hauskanpitoineen, mutta kolmannen opiskelijavappuni vietin äitini eväissä. Teekkarivaput olivat niin ylenpalttisen kosteita ja vauhdikkaita, että katsoin silloin viisaammaksi käyttää pyykkikassia kotona juuri Vappuna.

Kaipa sitä vielä muutaman kerran jaksoi vappua oikein juhliakin opiskeluvuosien jälkeen ennen perheen perustamista. Järvenpään perhevaput olivat sitten simaa ja tippaleipiä, serpentiiniä ja ilmapalloja. Kun sellaisetkaan eivät enää ole ajankohtaisia, ovat Vaput ruvenneet muistuttamaan normaaleita keväisiä viikonloppuja.

Eivät Vapun ohjelmanumerot kuitenkaan ole loppuneet, kiitos kuikkien ja muiden luontoihmeiden. Niiden saapumista on hauska odottaa kevään edetessä, ja kuten vihellysharjoitukseni osoittaa, pääsen niiden kanssa yhtä hyvään yhteyteen kuin aikoinaan korpikommunistien kanssa. Jotenkin tunnen viehtymystä niiden olemassaolosta, vaikka itse en joukkoon kuulukaan.

Novelli virastomaailmasta

Samalla kesäyliopiston kurssilla, jolla harjoiteltiin esseitä, opiskeltiin kirjoittamaan myös "puuta heinää" - novelleja, draamaa ja jopa romaania. Itse asiassa oma mielenkiintoni kurssia kohtaan perustui haluun oppia kirjoittamaan sepitettyjä tarinoita todellisuudesta ja tositarinoita sepitetyistä tapahtumista ja henkilöistä. Mielestäni onnistuin oheisessa novelliharjoituksessa hyvin, sillä usea tarinan lukenut tuttavani on samaistunut samaan henkilöön, sihteeri Birgitta Ponnelaan, tarinani varsinaiseen sankariin.


VIRASTOENKELIT

Kuusi vuotta Asioimisviraston Asioimisosaston Yleisten Asioiden toimiston päällikön virassa riittää, ja olisi sopiva aika siirtyä uralla eteenpäin. Tie seuraavaan ylempään virkaan Asioimisosastossa on kuitenkin tukossa.

Osaston johtajaksi valittiin kaksi vuotta sitten virkatieteiden lisensiaatti Leenakaisa Liepelä. Hän on minua nuorempi, mutta paljon oppineempi, eikä hän luovuta paikkaansa kenellekään ylennyksestä haaveilevalle. Tiedustelen silloin tällöin muiden osastojen avoimia virkoja, mutta ei meidän virastossamme ole helppoa siirtyä muihin tehtäviin. Virastossa noudatetaan Virastoasiain Esteettisiä Suosituksia (VEsSu), joiden mukaan organisaatioissa on kolme yksikköä kullakin tasolla. Niitä ei juurikaan ole tapana muutella, eikä uusia tehtäviä siksi ole tarjolla.

Urakehitykseni uhkaa pysähtyä lopullisesti. Joskus mieleeni häivähtää vielä ikävämpi asia. Alaiseni touhuavat jotakin selkäni takana, sillä he vaihtavat usein puheenaihetta saapuessani paikalle. Virastossamme on vahva perinne henkilöstön vaikutukselle päätöksentekoon. Johtajat epäonnistuvat tehtävissään joutuessaan työntekijäverkostojen epäsuosioon. Jotkut taas onnistuvat vaikkeivat näytä erityisen paljon edes yrittävän. Vaikkemme siitä puhu, kilpailemme johtaja Liepelän kanssa henkilökunnan suosiosta. Luulen Liepelän olevan itselleni hieman kateellisen. Olen yleensä saanut hyvät arviot alaisiltani Viranhoitajien Keskinäisten Suhteiden Arviointiraportissa (ViKSA), jonka Asioimishallituksen Raportointikeskus vuosittain teettää.

Osastonjohtaja Liepelä on muodollisesti pätevä. Hän pitää kiinni ohjeista ja säännöistä pikkutarkasti, ja turvautuu usein virka-asemaansa. Virastossamme on tavanomaisempaa, että säännöistä pidetään kiinni vain sen verran, että kaikki näyttää hyvältä. Monet suhtautuvat johtaja Liepelään epäluuloisesti sen vuoksi, että hän on vielä lähes neljän kymmenen vuoden ikäisenä naimaton. Varttuneet miehet pitävät häntä kuitenkin melko viehättävänä. Huhuillaan, että hän olisi jopa edennyt urallaan viehätysvoimaansa käyttäen. Mielestäni neiti Liepelä on kuitenkin melko kalsea tyyppi.

Urani Asioimisvirastossa alkoi kaksikymmentäkolme vuotta sitten vauhdikkaasti. Saavuin vähän jännittyneenä ensimmäiseen työpaikkaani nuorena juuri valmistuneena diplomivirkailijana. Virastokeskuksen portilla koppalakkinen viiksimies oli neuvonut minut rakennuksen H kerrokseen 2, käytävälle H:2a, ja etsimään toimistopäällikkö Luomasen sihteerin. Kävelin hiljaisia siistejä suoria käytäviä, joiden varsilla huoneiden ovet olivat kiinni. Löysin oven jossa oli kyltti: Asioimisosasto, Yleisten asioiden toimisto, päällikkö A.S. Luomanen, ja pienempi kyltti: Yleisten asioiden toimistosihteeri B. Ponnela. Toimelias sihteerini Birgitta oli jo silloin nykyisessä tehtävässään.

Birgitta otti minut vastaan ja osoitti heti ensimmäisen työtehtäväni. – Tervetuloa virkapaikallenne apulaisdiplomivirkailija Toivonen. Toimistopäällikkö on jo kesälomalla, mutta hän pyysi Teitä käymään käsiksi asioimistarkastaja Huttusen pöydällä oleviin papereihin. Tarkastaja itse taitaa olla aamukahvilla, mutta hänen papereistaan pitäisi nyt kuitenkin aloittaa. Tuossa on herra Toivoselle kynä ja paperilehtiö. Huoneenne on aivan Huttusen huoneen vieressä.

Huttusen huone oli pieni siisti koppi saman käytävän varrella. Työpöydän ja työtuolin lisäksi huonekaluina oli kolme ovellista kaappia, vierasjakkara ja vaatenaulakko. Oma huoneeni oli aivan samanlainen. Vain Huttusen huoneen sininen päällystakki, lierihattu ja käyttämättömän näköiset kalossit, sekä pöydälle asetetut paperit ja työvälineet puuttuivat.

Pelottavan korkea, mutta siisti paperipino Huttusen pöydällä osoittautui tietokonetulostukseksi. Pinon vierellä oli kirje Raportointikeskukselta. Kirjeessä muistutettiin tietokoneen hyödyntämisraportista, joka Asioimisviraston osalta oli vielä palauttamatta. ”Asioimishallituksen rapotointiohjesäännön 7. artiklan mukaisesti edellytämme Virastoa viipymättä toimittamaan viitekirjeessä (Dno V2754-74) 20.4.1974 pyytämämme raportin Raportointikeskuksen kirjaamoon.” Allekirjoitus Emil Vatanen, raportointiekspeditööri.

Tietokone oli vielä silloin uusi keksintö. Maassa vallalla olevan politiikan mukaisesti niiden käyttöä kuitenkin piti edistää. Useimmat vanhemmat työntekijät ahdistuivat saadessaan Asioimisviraston toimia ohjaavalta Asioimishallitukselta tavan takaa ohjeita käyttää tietokonetta entistä tehokkaammin. Asioimispalveluita osasivat kaikki asioimisvirkailijat koneella tuottaa, mutta raporttien laatiminen oli paljon vaikeampaa.

Asioimistarkastaja Huttunen oli luonteeltaan erityisen rauhallinen. Hän ei yleensä kiirehtinyt, vaikka paine työn valmistumiseksi oli kova. Juuri siksi Huttunen oli saanut raportin tehtäväkseen. Asia oli ikään kuin hoidossa, ja kaikki saattoivat olla sen suhteen puhtain mielin. Huttunen ei hosunut, eikä kysellyt muiden apua ikävän tehtävän suorittamiseksi. Raportointikeskus oli kuitenkin mainitsemani kirjeen lisäksi jo muutaman kerran tivannut puhelimitse uutta hyödyntämisraporttia, ja siksi se piti saada nyt tehdyksi.

Raporttien laatimiseksi tarvittavat tietokonekäskyt olivat minulle tuttuja, ja muutamalla käskyllä sain tietokoneen käsittelemään ja tulostamaan raportin edellyttämät lisätiedot. Tehtyäni raportin parissa päivässä pääsi Asioimisvirasto ja sen työntekijät jälleen vastenmielisen raportoinnin pälkähästä. Aivan erityisen ilahtuneita olivat Huttunen, jonka ansioksi työni luettiin, sekä Birgitta, jonka sihteerin tehtäviin kuului vastata Raportointikeskuksesta tuleviin puheluihin ja kirjeisiin. Nyt hänen ei enää tarvinnut käyttää aikaansa verukkeiden keksimiseen.

Sitä mukaa kuin tietotekniikka tuli tärkeämmäksi, sain yhä uudestaan näyttää taitojani. Niinpä olen vuosien mittaan edennyt nykyiseen hyvään virkaani kuin kohtalon ohjaamana. Viimeisimmästä ylennyksestä on kuitenkin jo kuusi vuotta.

Huttunen, joka on edennyt eläkevirkaansa yliasioimistarkastajaksi, on vuosien mittaan viihtynyt yhä enemmän Birgitan seurassa. Tyypillistä on, että he touhuavat jommankumman virkahuoneessa ovi suljettuna. Ilmeisesti heidän suhteensa ei kuitenkaan ole intiimi, sillä Huttunen tiedetään kunnolliseksi perheenisäksi. Sitä paitsi he tekevät työnsä moitteeettomasti. Aivan viime aikoja lukuunottamatta minulla ei ole ollut syytä kysellä tämän työparin tekemisten perään.

Molemmat edustavat vaikutusvaltaisimpia henkilöstöryhmiä. Niiden kanssa olisi parasta olla hyvissä väleissä. Yliasioimistarkastaja Huttunen valittiin kymmenisen vuotta sitten Kaikkien Virastojen Yhteisen Virkailijaliiton (KaViYVi) vanhemmaksi neuvonantajaksi. Birgitta puolestaan on keskeinen henkilö viraston sihteereiden verkostossa. Siinä verkostossa tiedetään kaikki viraston ja useimmat sen työntekijöiden asiat.

Sihteerit verkottuvat myös eri virastojen välillä ja toimivat myös ylempien ja alempien hallintotasojen yhdistäjänä. Olen pari kertaa omaatuntoani venyttäen antanut Birgitalle luvan kustantaa Asioimishallituksen alaisten Virastojen Sihteerikerhon (AaVSik) illanistujaisia toimistoni vähistä edustusvaroista tinkien samalla muista edustusmenoista. Sen seurauksena Asioimishallituksen alamaistoimivirkailijat ovat kyllä joskus huomauttaneet kahvileipien niukkuudesta isännöimissämme kokouksissa.

Tänä aamuna tilanteessani tapahtui muutos. Tulin jälleen ajatuksissani töihin, ja törmäsin topakkaan neiti johtajaan. Yleensä vältän hänen läheisyyttään, mutta olin ajatuksissani varomaton, ja jouduin samaan hissiin. Hän oli jotenkin tuohduksissaan ja vei minut suoraan huoneeseensa. Jos olisin voinut valmistautua tapaamiseen, olisin tiedustellut Huttusen ja Birgitan neuvoja. He olisivat varmasti jälleen tienneet, kuten aina, miksi johtaja kutsui huoneeseensa.

Johtaja Liepelä kertoi keskustelustaan Asioimisviraston Ylijohtajan, Asioimisneuvos Taustasen kanssa. - Asioimishallituksella on aivan uskomaton ajatus Asioimisviraston kehittämisestä. Ne aikovat poiketa VEsSun suosituksista, ja tuhota kauniin kolmikko-organisaatiomme, hän puhisi poiketen tavanomaisesta kuivakkaasta tyylistään. - Tietotekniikan käyttö on nyt edennyt niin pitkälle, että eräitä toimintoja voidaan keskittää.

Olin vielä niin järkyttynyt neiti Liepelän yllättävästä kohtaamisesta, etten saanut sanaa suustani.
Totta olikin, että tietotekniikasta oli tullut arkirutiinia. Myös omat erityistaitoni tietokoneiden osaajana olivat menettäneet merkitystään. Takavuosien näytöt tuntuivat pikemmin hauskoilta muistoilta menneistä ajoista, kuin pohjalta edetä vielä pidemmälle virkamiehen urallani.

- Ymmärrättehän Toivonen, keskittäminen tarkoittaa, että jotakin lopetetaan. Keskittäminen kohdistuu Yleisiin asioihin, neiti Liepelä jatkoi.

Vaikka irtisanomisia tehtiinkin virastossa hyvin harvoin, odotin jotain niinkin ikävää tapahtuvan. Vaikutti siltä, että johtaja Liepelän oli vaikea löytää sanoja. Mietittyään hetken hän jatkoi.
- Tarkempia tietoja ei asioimisneuvos minulle vielä kertonut, mutta Yleisten asioiden toimistot lakkautetaan ja Asioimisvirastoon perustetaan neljäs osasto. Kuvitelkaa Toivonen, neljäs osasto!

Poistuin ahdistuneena. Kehtasikin mokoma liepeilijä murehtia virastoesteettisten ohjeiden mukaisen organisaation hävittämistä, kun minä menettäisin toimistoni. Ei voinut vähempää kiinnostaa! Ottakoot organisaationsa mallin vaikka himmelistä!

Ikävistä tunteistani huolimatta kykenin näkemään suunnitelman logiikan. Asioimisten määrää on voitu lisätä tietotekniikan ansiosta vuosittain jopa kolminkertaiseksi ilman, että asioimisvirkailijoita on tarvittu lisää. Yleisten asioiden hoitamisessa tietotekniikan rooli korostui. Oli selvää, että tietotekniikka vaikutti myös siihen paljon.

Jatkoin raskain ajatuksin kohti omaa toimistoani. Mietin jo sanoja, joilla tulisin kertomaan ikävät uutiset toimistoni työntekijöille. Viittaisin ”yleiseen kehitykseen” ja asettuisin sankarillisesti itsekin työnsä menettävien joukkoon. Heidän kannaltaan keskittäminen vaikutti epäoikeudenmukaiselta. Toimistoni oli tehnyt koko ajan hyvää työtä tietotekniikan käytön edistämiseksi. Pitkälti sen ansiosta koko Asioimisvirastoa pidettiin nykyisin esimerkkinä jopa kansainvälisesti.

Reittini kulki pian eläkeiän saavuttavan yliasioimistarkastaja Huttusen huoneen ohi. Huttunen joskus vanhoilla päivillään riehaantui työskentelemään niin, että unohti jopa viranhoito-ohjesäännön mukaisen 7 minuutin kahvitauon. Niin nytkin. Hän oli paneutuneena tietokoneen näppäimiin vierellään Birgitta. He näyttivät puuhailevan taas yhdessä, mutta olivat unohtaneet oven raolleen. Saadakseni todisteita epäilylleni heidän osuudestaan neiti Liepelän kertomiin tapahtumiin, en malttanut jäädä hetkeksi seuraaman parin tohuja.

Huttusen sormet olivat tietokoneen näppäimillä. Birgitalla tuntui olevan ohjat: – Laita Huttunen sinne taloussuunnitelmaan sitten riittävät edustusvarat. Vai laitettaisiinko oikein omalle momentilleen nuo iänikuiset kahvileipäasiat. Voidaan sitten käyttää edustusvarat tarkoituksenmukaisemmin. Tiedä vaikka joskus pitää taas junailla näitä organisaatioasioita AaVSikin tyttöjen kanssa, selosti Birgitta Huttuselle, jonka eläkehommiin kuuluivat toimistoni talousasiat.

- Niin teemme kuin päätämme! Huttunen vastasi toistamalla tavanomaisen hokemansa, ja näpytteli numeroita koneeseen. Hän jatkoi ääntänsä madaltaen: - Pitäisivät vain jo sen kokouksensa, että saataisiin julkistaa uusi osastomme. Olipa mukava vielä kerran kiittää sitä näppärää Toivosen poikaa ylennyksellä. Yleisten Asioiden Osasto on jo jotakin ja meidän Toivonen sitä vetämässä!

Johtaja Liepelän huoneesta kantamani tunne vaihtui hetkessä syvään helpotukseen ja riemuun. Vedin henkeä, mutten täysin pystynyt hillitsemään itseäni.

Huikkasin tervehdyksen oven raosta. – Huttunen ja Birre, perhana. Pyytelin heiltä samalla mielessäni anteeksi, että olin epäillyt heidän lojaalisuuttaan.

Iskin heille silmää, vaikka tuskin sitä osasin. Suljin Huttusen huoneen oven, ja jätin heidät jatkamaan tärkeää työtään.

Kännykkäpalveluiden putki?

Ks. 17.6.2008 jälkikäteen kirjoittamani lisäys tämän tekstin lopussa. Se puolestaan liittyy kommenttiin, jonka tuntematon lukija oli lähettänyt jutun "Makkos-Matti" yhteyteen. Kannattaa lukea sekin.

Silloin tällöin ryöpsähtää keskustelu kännykkäpalveluista. Monesti keskusteluissa kysellään uusien innovatiivisten palveluiden perään ja ihmetellään, kuinka Suomi, entinen kännykkäpalveluiden mallimaa, on jäänyt jälkeen muun maailman kehityksestä. Kyselijöiden joukossa on ollut jopa pääministeri Matti Vanhanen. Toisaalta ihmetellään, mistä ihmeen palveluista onkaan kysymys? Useimmille puhe ja tekstarit riittävät ja mieluiten edullisin hinnoin.

Minäpä kerron oman näkemykseni siitä miten tähän on tultu ja mitä asialle voitaisiin tehdä. Juttu on pitkä ja tylsä, joten älä lue tämän pidemmälle, ellet ole alan ihminen.

Tunnen matkaviestinpalveluiden ja nykyisen tilanteen taustat läheisesti. Olin keskeisellä paikalla, Soneran matkapuhelinpalveluista vastaavana johtajana, kun Suomen edistyksellisiä palveluita kehitettiin ja esiteltiin kansainvälisissä lehdissä ja Suomeen tehtiin vierailuja mobiilimaailman ihmeitä katsomaan. Sain usein kutsuja seminaareihin ja konferensseihin puhumaan matkaviestinpalveluista. Soneran listautuessa pörssiin sen myyntipuheiden ydintä olivat edistykselliset palvelut: "Wash your car or buy a coke with your mobile phone". "More than 10% of the revenues come already today from value added mobile services". Annettiin pyöreitä lupauksia tulevista kasvavista palvelutuotoista.

Olennaista 80- ja 90-lukujen palvelukehityksessä oli se, että ne tehtiin nimenomaan operaattorin liiketoiminnan puitteissa ja sitä tukemaan. Operaattorin keskeiseksi tehtäväksi nähtiin silloin verkon omistamiseen ja hallitsemiseen perustuva yhdistäminen ja liikenteen välittäminen. Verkko tarkoitti vastuullista asemaa asiakkaiden ja palveluiden välissä. Operaattori, etupäässä Soneran matkaviestinyksikkö, kehitti hyvällä motiivilla, innostuneesti ja tuloksekkaasti palveluita, koska niiden yleistyminen lisäsi liikennettä ja sitä kautta operaattorin tuloja. Vaikka palvelutuotot kasvoivat yli kymmenen prosentin, ne olivat tosiasiassa enimmäkseen tekstiviestiliikennettä.

Operaattorin oli luontevaa toimia kehittäjänä tai kehityksen mahdollistajana ja tukijana, sillä sen asemaa eivät uhanneet palvelutoimijat (media, pankit, soittoääniteollisuus jne.) eikä se uhannut palveluiden tuottajia, koska se ansaitsi rahansa yhteyksien kytkemisestä ja verkossa välitetystä liikenteestä. Operaattori ei pyrkinyt kasvattamaan omaa liiketoimintaansa palveluiden suuntaan enempää, kuin oli tarpeen tien raivaamiseksi palveluiden siirtymiselle verkkoon. Se ei myöskään ollut mustasukkainen niille, jotka kenties ansaitsivat verkon läpi käytetyillä palveluilla.

Oman kehityksen ja hyvän luontevaan työnjakoon perustuvan yhteistyön ansiosta Soneran matkaviestintä oli 1990-luvun lopulle tultaessa palveluiden määrässä, laadussa ja käytössä maailman kärjessä. Siltä ajalta on peräisin mielikuva, että Suomi on erityisen edistyksellinen matkaviestinpalveluiden maa. Soneran matkaviestinnällä oli myös operaattorin rooliin sopivia visioita, joita se ei ehtinyt toteuttamaan.

Matkaviestinyksikön ”ongelmana” 90-luvun lopussa oli se, ettei se kyennyt enää osoittamaan sellaista kasvua, johon oli totuttu ja jota pörssiyhtiöksi tulleen Soneran uskottiin tarvitsevan. Yksikkö oli ollut mukana toteuttamassa kansainvälisiä operaattorihankkeita Baltiassa, Venäjällä, USA:ssa, Turkissa ja Unkarissa, mutta myös nämä olivat samanlaisen verkkosidonnaisen operaattoriparadigman mukaisia, kuin operaattoritoiminta Suomessa. Ne menestyivät kaikki sinällään, mutta eivät tarjonneet riittäviä kasvumahdollisuuksia eivätkä markkinoita Soneran viennille. Vientituotteita yritettiin vääntää lähes mistä tahansa, mutta operaattorioppien vieminen oli kuitenkin se, jolla oli kysyntää. Siinä ansainta perustui sijoitusten arvonnousuun, mikä sekään ei ollut vähäistä. Esimerkiksi Turkcelliin Soneraa pyydettiin osakkaaksi vain siksi, että sen mukana tulisi tarpeellinen osaaminen ja kokemus operaattorina toimimisessa. Niin myös tapahtui.

Se, mitä matkaviestinyksikössä ylpeänä esiteltiin palveluihmeenä, oli joidenkin mielestä uhrausta muiden hyväksi koituville liiketoimille. Vilkuiltiin palvelusisältöjen suuntaan ja sisäisissä palavereissa uhiteltiin esimerkiksi Soneran omien pankki- tai mediapalveluiden käynnistämisellä. Oltiin kateellisia Nokialle, jonka epäiltiin kahmaisevan operaattoreilta roolin asiakasrajapinnassa. Operaattorin perustehtävään keskittymisen varotettiin johtavan ”bittiputken” rooliin. Tämä ohitti sen tosiasian, että matkaviestinliittymien ja yhteyksien hallitseminen vaatii verkolta paljon älykkäitä toimintoja, ja ne antavat operaattorille mahdollisuuksia kehittää rooliinsa sopivia verkkoriippuvia palveluita. Operaattorin verkko on myös tehokkain kuviteltavissa oleva keino välittää maksuja asiakkailta verkon kautta käytettävien palveluiden tuottajille.

Tällaisten lähtökohtien vallitessa Sonerassa tehtiin pörssilistauksen jälkeen pahoja virheitä, joilla kehityksen kärkenä toiminut huolella toteutettu operaattorikonsepti tuhottiin. Miksi niin kävi, on vaikea selittää menemättä henkilökohtaisten toilailujen ja motiivien tarkasteluun. Sitä teen ehkä joskus myöhemmin. Joka tapauksessa valittu kansainvälisen kasvun strategia ja tavoite päästä rahastamaan maailmanlaajuisesti eräänlaisena välimiehenä operaattoreiden ja niiden asiakkaiden välissä oli mahdoton toteuttaa.

Ennen Soneran toista osakemyyntikierrosta 1999 sen johtoryhmässä ja hallituksessa tehtiin tietoinen päätös ”internetvaluaation” hakemisesta ja irtautumisesta perinteisten verkoillaan ansaitsevien operaattoreiden joukosta. Tarinoita "verkkoriippumattomista" kasvuliiketoiminnoista sepitettiin entistä innokkaammin. Matkaviestintäyksiköstä irrotettiin ensin sen lisäpalvelutuotteet, joista tehtiin Zed ja sitten koko palveluyksikkö kuviteltujen verkkoriippumattomien kansainvälisten kasvubisnesten tueksi. Muutosten puuhamiehet tuleva toimitusjohtaja Relander ja uusista palveluista vastuun saanut Juha Varelius maalailivat sijoittajille valtavia kasvumahdollisuuksia, joita Soneran uusi strategia tarjoaisi. Tarinat purivat ja osakkeen hinta nousi pilviin. Siinä vaiheessa hypetystä ei mikään voinut pysäyttää. Kansanedustajat esittivät kilpaa sijoituskohteita ”Soneramiljardeille”.

Sonera talutettiin tielle, jolla odotti täysi katastrofi. Internetvaluaation tarkoituksena oli päästä riittävän isoilla panoksilla ”pelipöytään”, jossa Euroopan telemarkkinat muotoiltaisiin uudestaan. Pelipöydän pääsymaksuna oli myös Saksasta ostettu UMTS-toimilupa, joka oli kaataa koko yrityksen. Yksikään verkkoriippumattomista palvelukonsepteista ei menestynyt, UMTS osoittautui arvottomaksi ja valtion tuella Sonera nilkutti Ruotsin valtion hallitseman Telian syliin.

Telian sylissä ei Soneran roolista suomalaisten mobiilipalveluiden tärkeimpän laboratoriona enää jäänyt paljon jäljelle. Tässä on sen asian ydin, josta tämä teksti alkoi. Suomessa ei ole enää riittävän voimakasta ja neutraalia asiakkaiden kanssa operoivaa osapuolta kokoamaan esimerkillään ja pioneerityöllään ne toimijat, jotka palvelukehityksen kärki tarvitsee. Se mitä Soneran mukana tuhottiin, ei ollut vain Sonera yrityksenä, vaan siinä meni suomalainen lähes instituutionomainen kehitysympäristö. Hujan hajan Tekesin, pienten firmojen ja keskenään kilpailevien operaattoreiden projekteihin kylvetyt rahat menevät hukkaan ilman tukevaa runkoa, jonka 90-luvun Tele ja Sonera asiakkaineen muodostivat.

Mitä nyt sitten voitaisiin tehdä palvelukehityksen nostamiseksi sille tasolle, että Suomea voitaisiin uudelleen kutsua kärkimaaksi? Osaamisesta se ei ole kiinni, sillä ICT-klusterimme ja mobiiliosaamisemme on edelleen maailman huippua. Samoin suomalaiset asiakkaat ovat valveutuneita ja valmiita ottamaan käyttöön sellaisia palveluita, joiden todella koetaan olevan hyödyllisiä edellyttäen, ettei niitä samalla koeta rahastusyrityksiksi.

Se mitä puuttuu, ovat toimijoiden motiivit ja uskallus panostaa palveluiden viemiseksi verkkoon. Motiivien puutteesta saa syyttää edellä kuvattuja tapahtumia, jotka paitsi tuhosivat parhaan osaamiskeskuksen, jättivät pitkään kestävän epäluulon operaattoreiden vilpittömyyttä kohtaan. Operaattoreiden uskotaan käyttävän sillanpääasemaansa törkeästi hyväkseen ja rahastavan muiden kehittämillä palveluilla sen sijaan, että tyytyisivät kohtuullisiin korvauksiin palveluiden ja palvelumaksujen välittämisestä.

Mobiilipalveluiden arvoketjussa operaattorin luontevana roolina palveluiden yhdistämisen lisäksi on maksuja koskevien tietojen välittäminen ja käsitteleminen siten, että palvelun tuottaja saa lopulta maksun palveluita käyttäviltä. Operaattoreiden perimät laskutuskorvaukset ovat kuitenkin tyypillisesti moninkertaiset niistä aiheutuneisiin kustannuksiin verrattuna. Operaattorit perustelevat maksujensa suuruutta sillä, että ne ylipäänsä mahdollistavat palvelut verkon kautta. Hyväksyttävämpi perustelu olisi maksujen välittämisestä koituvat kustannukset. Ne vain sattuvat olemaan niin minimaaliset, ettei operaattorin ole mahdollista perustella niillä ylisuuria hintojaan.

Tässä onkin opin paikka regulaattorille, pelisääntöjen laatijalle. Sen sijaan, että ne toimillaan ahdistelisivat verkkoja ja verkkojen välistä kilpailua tai ottaisivat kantaa siihen minkä sukupolven tekniikalla verkot pitää toteuttaa, katsokoot palveluiden ja verkon rajapintoja tarkemmin. Enkä tarkoita verkon ja verkon asiakkuuden rajapintaa, eli ns. palveluoperoinnin rajapintaa, vaan palveluoperoinnin ja palvelutuotannon rajapintaa. Laskutuskorvauksien, yhdysliikennemaksujen ja vastaavien valvonta ja hintojen reilu kohtuullistaminen, sekä palvelutuottajille annettavat paremmat oikeudet päästä jakamaan asiakas- ja liittymähallinnan kriittisiä tietoja avaisivat lippaan reheviin uusiin palveluinnovoinnin lähteisiin.

Edellä oleva vuodatus on syytä lukea sumealla logiikalla. En ole varma siitä, että olen nähnyt kaiken olennaisen ja kyennyt käsittelemään sitä oikein. Minun ajatteluani kahlitsee liiallinen omakohtaisuus. En myöskään ole varma siitä, mikä lopulta on kansakunnan edun mukaista. Sekö, että voisimme jälleen elvistellä maailman parhailla mobiilipalveluilla, vai se, että kansakunnan käytettävissä on edullisia televiestintäyhteyksiä, joiden hyödyt näkyvät yleisenä tuottavuuden kasvuna. Olen taipuvainen kallistumaan jälkimmäiselle kannalle, sillä se mitä Internet on jo tehnyt laakakaistaisten yhteyksien puitteissa, tulee hallitsemaan kehitystä myös mobiilipuolella. Se merkitsee älykkäiden palveluiden tulvaa tehokkaiden yhteyksien läpi. Jos joku haluaa kutsua sitä bittiputkeksi, kutsukoon.

Minun mielestäni parempi termi on palveluputki. Operaattorit saisivat mieluusti kilpailla sillä, kenen putki välittää palveluita tehokkaimmin ja edullisimmin ja kenen asiakaspalvelu vastaa, kun asiakas haluaa puhua sen kanssa.

--------------------------------------------------------

Lisään tähän tekstiini jälkikäteen kommentin (17.6.2008). Olen saanut jonkun verran palautetta näistä blogiini kenen tahansa luettavaksi kirjoittamistani jutuista. Enimmäkseen ne ovat olleet rohkaisevia. Sellaiset palautteet, jotka ovat tulleet blogin palautekanavan kautta, olen julkaissut lähes kaikki. Kuten jokainen voi todeta, ei täällä mitään vilkasta keskustelua käydä. Vilkkainta oli Ilkka Kanervan mokailun/poliittisen lynkkauksen taustoihin liittyvä mielipiteenvaihto.

Kannattaa katsoa tuore kommentti ajallisesti ensimmäisen eli blogissa pohjimmaisena olevan tekstini yhteydessä. Sijainnistaan huolimatta se liittyy nimenomaan tähän kirjoitukseen ja sen kohtaan, jossa kerron Soneran tuhoon johtaneista tapahtumista. Tuntematon kommentoija varoittaa selliin joutumisen uhalla panemasta Soneran tuhoa Relanderin ja Vareliuksen syyksi. Huh!

Luin tarkkaan uudestaan tekstini, enkä näe tarvetta muuttaa sitä mitenkään. En syytä kyseisiä henkilöitä Soneran tuhoamisesta, vaan kerron heidän toiminnastaan sen, minkä kaikki jo tietävätkin. En myöskään viittaa heihin, kun puhun henkilökohtaisten motiivien osuudesta Soneran tuhoon. Pojathan tekivät työtä tilattua ja välillä se näytti todella lupaavalta! Hyvällä onnella Sonera olisi voitu myydä jollekin toiselle operaattorille sellaiseen hintaan, että silloinen johto voisi nauttia erityisehtoisten optioidensa tuotoista vaikkapa purjehtimalla Karibialla loppuikänsä.

Kuten tuntemattoman kommentissa aivan oikein viitataan, on taustalla omistajan tahto ja sen toteuttaminen. Omistajien valitsemat henkilöt ovat vastuussa niistä linjauksista, jotka tehtiin, eivät näitä linjauksia toteuttaneet. Valtio oli dominoiva omistaja ja sen tahtoa edustavia henkilöitä oli paljon - viime kädessä koko eduskunta. Sielläkin puhuttiin Soneran hinnannousun jälkeen innostuneesti Sonera-miljardeista, joilla Suomen valtion velka olisi voitu puolittaa.

Toinen asia on se, mistä linjaukset saivat alkunsa ja kuka niitä ajoi päättäjien agendalle. Ettei vain olisi ollut… No, en minä selliin halua. Jos oman näkemykseni joskus tuon julki tätä yksityiskohtaisemmin, teen sen hyvin harkiten. Sen verran asiaan sekaantui tavallisten palveluideoistaan innostuneiden bisnesmiesinsinöörien ja –nörttien lisäksi arvonsa tuntevia herkkähipiäisiä tahoja, eliittipoliitikkoja ja -virkamiehiä ja näille ajatuksia tuottaneita kalliita konsultteja, että varmuudella näkemykseni ärsyttäisivät ja riski joutua varomattomista sanomisista poseen saattaa olla oikeasti olemassa. Hesarissa viime sunnuntaina (15.6.2008) ollut Soneran menneisyyttä koskeva kirjoitus oli paljastava: vain minä ja Juho Lipsanen annoimme haastattelun omalla nimellämme.

Eniten kerrottavaa niille, jotka haluaisivat ymmärtää Soneran kehityksen syyt, lienee 80- ja 90 lukujen ajan Telecom Finlandia/Teleä/Soneraa johtaneella Aulis Salinilla. Aulis teki paljon näkymätöntä hyvää työtä, josta hän on saanut kiitoksen ja mm. vuorineuvoksen arvon. Olisi vahinko historiankirjoitukselle, ellei hänen tietojaan saataisi käyttöön. Omien päätöstensä ja linjanvetojensa lisäksi hän ehkä osaisi kertoa mm. niistä arvovalinnoista, joiden pohjalta tehtiin keskeiset henkilö- ja strategiavalinnat, jotka sitten johtivat... No niin, nyt lopetan tämän pyykin pyörittämisen. Se ei minun käsissäni tulisi valmiiksi.

Olen muuten iloinen saamastani kommentista. Joku muukin lukee blogiani kuin ystävät ja sukulaiset!