Outo suhde ja kummaa kommunikointia

Tarkkailin eräänä aamuna lehden lukemisen lomassa jäniksen ja harakan touhuja pihalla Järvenpäässä. Vähitellen ne veivät huomioni pois mm. uutisista, jotka koskivat Viron ja Venäjän välistä patsaansiirtokärhämää. Näytti siltä, että harakka härnäsi jänistä, joka kai oli etsimässä jotakin suuhun pantavaa. Jänis puolestaan hyökkäili harakan suuntaan vähän kuin nyrkit ojossa, jolloin harakka lehahti aina viime hetkellä siivilleen. Kun jänis asettui taas nuuhkimaan ilmaa tai eväspuskiaan, palasi harakka lähes iskuetäisyydelle. Sama toistui useita kertoja. Omenapuun oksalta harakka keikutti pyrstöllään ähäkuttia jänikselle – tännepä et sinä pääse!

Tuo oli minun tulkintani kummallisen parin touhuista ensinäkemältä. Seuraavana aamuna ne saapuivat samalle paikalle jälleen hesarinlukuaikaan. Nyt vaikutti siltä, ettei parin välillä ollutkaan kisailua, vaan pikemminkin ne seurailivat sopuisasti toistensa liikkeitä. Liekö niiden välille löytynyt rauha, vai oliko edellisen aamun nujakointi ollutkin vain parin sopuisaa kisailua. Harakalla näytti olevan ohjat käsissään. Kun kadulla kulki koiriaan ulkoiluttavia ihmisiä, hypähti se ensin sivummalle, ja jänis seurasi. Vaaran mentyä ohi, ne palasivat peräkkäin entisille kulmille harakan johdolla. Se toimi selvästikin jäniksen ilmavalvontayksikkönä.

Tuollainen luontokokemus houkuttelee ajattelemaan, ettei ihmisen kyky kommunikoida ole välttämättä niin ainutlaatuista, kuin monesti väitetään. Vaikkeivät jänis ja harakka puhu ihmisen lailla, ne selvästikin viestivät toisilleen ja myös ymmärsivät toisiaan. Tuskin ne keskustelivat keskiajan kirjallisuudesta tai mistään muustakaan sellaisesta, jota ihmiset pitävät sivistyksen osoituksena. Ilmaisivat kai vain jotakin käytännöllistä, vaikkapa tällaista: - Hei harakka, anna minä vähän hipaisen. – Hyi sinua, vanha jänis. - Näetkös, tuolla menee se hurtta, jonka ihmisellä oli viime kesänä makoisa salaattipenkki. Nyt olisi tilaisuus käydä vilkaisemassa, onko kesäksi tulossa samaa herkkua. – Jep jep, alahan lentää siitä.

Tulee mieleeni toinen jäniskokemus samalta pihalta. Joskus 90-luvun lopussa kuumana kesäpäivänä ryypiskelin aamukahvia terassilla, kun havaitsin omituisen karvapallon kivijalan vieressä. Luulin sitä siiliksi, mutta tarkemmin katsottuani totesin sen jäniksen poikaseksi. Epäilin poikasta ensin kuolleeksi, mutta kyllä sen turkki liikkui hengityksen tahdissa. Jätin eläimen rauhaan, mutta kun se ei keskipäivään mennessä ollut lainkaan liikkunut, pelkäsin poikasen tulleen hylätyksi. Tarjosin sille vettä, mutta ei se ollut kiinnostunut hoidostani.

Soitin vanhalle viisaalle äidilleni, joka neuvoi jättämään jäniksen rauhaan. Niillä kuulemma on tapana, että emo kätkee päiväksi poikueensa eri paikkoihin ja käy ne sitten huoltamassa kunkin vuorollaan. Seurasin päivän edetessä tilanteen kehittymistä. Vasta iltayhdeksältä näin läheisellä pellolla kaksi akuista jänistä. Toinen niistä, isäjänis varmaankin, jäi passiin muutaman kymmenen metrin päähän, mutta toinen tuli kadulle aivan talomme kohdalle ja jäi korvat pystyssä tuijottamaan poikasen suuntaan. Tämä lähti välittömästi taapertamaan emonsa suuntaan, mutta emopa hyppelehtikin tietä pitkin kauemmaksi ja hävisi sitten vastapäisen rakentamattoman tontin ruohikkoon.

Minulla oli hetken taas sellainen olo, että tarttis mennä apuun ja kutsua emo takaisin. Maltoin kuitenkin mieleni. Kun jäniksen poikanen oli hetken maantieojassa rämmittyään päässyt tielle, se pysähtyi kuuntelemaan. Näin vastapäisen tontin ruohikosta emojäniksen korvat heilumassa kuin suuntima-antennit. Pikkujänis suunnisti suoraan niitä kohti häviten heinikkoon. Myös emojänis hävisi, mutta loikki hämmästyksekseni samaa tietä kuin oli kadonnutkin takaisin paikalle, josta oli alun perin kutsunut poikasensa liikkeelle. Se nuuski hetken tietä ja totesi ilmeisesti poikasensa ylittäneen sen. Lopulta se seurasi täsmälleen poikasensa jälkiä ruohikon kätköihin.

Minulle tapahtuma jäi ikuiseksi muistoksi ja osoitukseksi yksinkertaisena pitämiemme eläinten älystä ja kommunkointitaidoista. Ruokkimistilanteessa oli kysymys siitä, että poikanen johdateltiin ensin turvallisesti sopivaan paikkaan. Missään vaiheessa koko jänisperhe ei ollut samanaikaisesti alttiina tien tai asutuksen aiheuttamille vaaroille. Kaikki sujui kuin käsikirjoituksessa. Ainoa vaaratekijä päivän mittaan olin minä, joka ilman äitini neuvoa olisin saattanut sählätä emon ja sen poikasen välisen huoltoyhteyden pilalle.

Ihmisten välisessä kommunikoinnissa käsitellään ehkä paljon mutkikkaampia asioita, mutta niissä myös epäonnistutaan useasti. Kahden hyvin erilaisen maan, Viron ja Venäjän, toivoisin ymmärtävän toisiaan paremmin, kuin erilajiset jänis ja harakka. Äitini neuvoa niiden olisi vaikea noudattaa. Se nimittäin oli hyvin yksioikoinen venäläisten suhteen – kuten monilla kodeistaan Karjalasta evakkoon ajetuilla on. Se on se voissapaistamisjuttu, tiedätte varmaan. Hänen luottamuksensa naapureitamme kohtaan rajoittui siihen, ettei niihin koskaan ole luottamista. Venäläistä musiikkia hän rakasti.
-------------------------------------------------------
Ps. muutama päivä julkaisemisen jälkeen:

Sain ystävältäni palautetta tästä jutusta, jossa ihmettelen siis harakan ja jäniksen touhuja. Jutun on lukenut melko moni ja minä itse tietenkin monta kertaa. Muilta oli jäänyt huomaamatta, että jossakin jutun vaiheessa harakka muuttui varikseksi. Nyt olen sen korjannut.

Kokemus oli huojentava. Ensinnäkin ihmisillä taitaa olla tapana lukea tekstejä siten, että huomio on olennaisessa. Yksityiskohdat saavat vaihtaa muotoaan, väriään ja nimeään, jos tarinan juoni ei siitä horju. Toiseksi teen ihan varmasti samantapaisia virheitä jatkuvasti. Jospa niitä ei muut kuin tuntemattomana pysyttelevä ystäväni huomaisikaan.

Juttuni ideana ei ollutkaan käsitellä lajien käyttäytymistä, vaan keskustella kommunikoinnista. Kaksi eri lajia edustavaa eläintä kykenivät keskinäiseen kommunikointiin, mutta Venäjällä ja Virolla on siinä suuria ongelmia. Kommunikoinnin määrällä ja hienoudella ei lopulta ole niin suurta merkitystä kuin sanoman perillemenolla. Armeijan johtajakoulutuksessa tätä oikein korostetaankin. Jos käsky ei mene perille, on vastuu käskyn antajalla.

Fiksu ystäväni oivalsi paitsi lintulajien sekaannuksen, myös tarinan hengen: "...tuleehan lehmästäkin härkä ja kanantytöstä kananpoika jos ihmisen kaikkiin päätelmiin on uskominen."