Lisäys 19.5.2008: Eilisessä Hesarissa oli erinomainen Mikko Kososen haastattelu. Mikko on juuri se entinen nokialainen, jonka osaamiseen olen viitannut mm. 16.4. kirjoittamassani blogi-jutussa. Hän osaisi laittaa Suomen sähköiset palvelut ja niiden taustalla olevat toimintamallit tietoyhteiskunnan edellyttämään kuntoon, jos saisi siihen riittävän mandaatin. Toivottavasti hänen nykyinen työnantajansa Sitra voi sen hänelle järjestää. Kiitos toimittaja Jyrki Alkiolle hyvästä jutusta.
-------------------------------
Tämä teksti toistaa samaa teemaa, jota olen monessa muussa tekstissäni pitänyt esillä. Vielä yhden kerran kirjoitan tietoyhteiskunnan toteuttamisesta oikeastaan iloisena siitä, että julkinen keskustelu jatkuu oikeaan suuntaan. Kiitos siitä kuuluu mm. Radio Yhden Ykkösaamulle ja toimittaja Petri Kejoselle, joka on esittänyt oikeat kysymykset asiantuntijoille ja saanut hyviä vastauksia. Toivottavasti poliitikot ja ministeriöiden eliittivirkamiehet ovat kuunnelleet korvat punaisina, sillä terveiset on suunnattu heille. Sain myös sähköpostin kautta rohkaisevia terveisiä Sitran suunnalta. Ei minulla enää ole juurikaan lisättävää sen jälkeen, kun ammattilaiset siellä tarttuvat toimeen...
-------------------------------
Toimiessani Finnet Oy:n toimitusjohtajana minulla oli tilaisuus keskustella asioista myös pääministeri Matti Vanhasen kanssa. Hän oli kutsunut joukon teleoperaattoreiden edustajia ja heitä lähellä olevia asiantuntijoita päiväkävelyseurakseen keskustelemaan, millä toimenpiteillä Suomi taas saataisiin eturivin tietoyhteiskunnaksi. Viitattiin 90-lukuun, jolloin maamme saavutuksia käytiin ulkomailta asti ihailemassa. Operaattoreiden ja Nokian tekoja esiteltiin ylpeänä kuten Pisa-tutkimuksia nykyisin.
Minä olen nyt jälkiviisas. Kävellessäni pääministerin kanssa ja hakiessani sanoja, joilla olisin kuvannut operaattoreiden roolia ja mahdollisia toimenpiteitä, en ymmärtänyt kysyä takaisinpäin, että mitäs meitä ahdistelet. Se, että tietoyhteiskuntaa yritetään toteuttaa ahdistamalla operaattoreita laittamaan paukkuja uusiin kännykkäpalveluihin ja teknologioihin on hölmöläisen hommaa, valon kantamista säkillä pimeään huoneeseen. Tekemällä ikkunat valo tulee sisään itsestään.
Kyselin edellisessä kirjoituksessani syytä siihen, miksi Matti Vanhasen ensimmäisen hallituksen aikana toiminut tietoyhteiskuntaohjelma ei ole tuottanut tuloksia. Seuraavana aamuna kirjoitukseni julkaisemisen jälkeen olikin ohjelmajohtaja Katrina Harjuhahto-Madetoja Ykkösaamussa haastateltavana. Syy siihen, miksi yhteiskunnan palvelut eivät pääse kunnolla nykyaikaan, on hänen mukaansa tsaarinaikaisessa hallintoperinteessä. Silloin oli tärkeää, että suomalaiset hajauttivat hallintoaan ja toimiaan, jottei tsaarin hallinto olisi päässyt siihen käsiksi.
Uskon selitykseen sen perusteella, mitä tiedän tietoliikenteen organisaatioista ja toimintamalleista. Suomessa on pitkään ollut voimissaan kymmeniä alueellisia teleoperaattoreita, kun kaikkialla muualla on jo viime vuosisadan alkupuolella menty yhden tai muutaman toimijan malliin. Hajanaisen rakenteen kerrotaan olevan perua ajalta, jolloin kaikki valtakunnallinen siirtyi Venäjän vallan alaisuuteen. Autonominen Suomi sai pitää maakuntapalvelunsa omissa käsissään.
Kokemuksieni perusteella uskallan myös sanoa, että hajanainen hallinto ei sinänsä estä tehokasta toimintaa. Useat toimijat saadaan mukaan yhteiseen juoneen, kun on pakko. Teleoperaattoreille on pakkoa ollut tuomassa teknologinen murros ja kilpailu. Pientäkään alueellista operaattoria voi enää harvoin syyttää tehottomuudesta ja operaattoreiden keskinäinen yhteistyö palveluiden aikaansaamiseksi on arkipäivää.
Valtion ja kuntien hallinnot ja erilaiset viranomaiset eivät joudu pakon eteen kilpailun vuoksi ja siksi ne pitää erikseen laittaa siihen. On väärin yrittää tehdä pakkoa siten, että jokaisen erillisen toimijan kohdalla puristetaan talouden ruuveja tiukemmalle. Siitä seuraa vain osaoptimoinnin jatkuminen todella ikävissä ja ihmisiä piinaavissa merkeissä. Sen sijaan pitää tehdä menettelytapojen kokonaisuudistus.
'Menettelytapojen kokonaisuudistus' saattaa kuulostaa monimutkaiselta ja uuden byrokratian saatesanoilta, mutta toteutus voi olla hyvin yksinkertainen. Luodaan ensin keskitetty palveluorganisaatio, jolta saa 'yhden luukun' periaatteella kaikki viranomaispalvelut. Samalla lopetetaan kaikki hallinnonala- ja viranomaiskohtaiset palvelutiskit. Tässä on samaa asennetta kuin vitsissä, jonka mukaan Ruotsi siirtyi oikeanpuoleiseen liikenteeseen määräämällä eräänä aamuna rekat ja linja-autot oikealle. Muut seurasivat perässä.
Kun palveluiden jakamisen valta on tällä tavoin keskitetty, annetaan palveluvastaavalle sitten tehtäväksi myös kehittää palveluita. Näin tehdään myös asiakaslähtöisissä liiketoimissa. Annetaan suurin päätösvalta tuotteista ja palveluista niille, jotka kohtaavat asiakkaat. Parannuksia tullaan näkemään paljon, mutta ennen kaikkea sekä palveluita käyttävät että talous hyötyvät siitä, että samalla käynnillä, samoilla välineillä, samojen palveluihmisten toimesta jne. hoituu asia kuin asia. Periaatteessa malli on sama, joka kännykkäoperaattoreilla on tarjolla asiakkailleen ja jälleenmyyjilleen. Kapulakauppiaat saavat liittymän kuin liittymän hetkessä auki, olipa se kenen tahansa kilpailevan operaattorin verkossa. Samalla periaatteella kupongin kuin kupongin voi jättää hoidettavaksi samalle tiskille, olipa kysymys vero-, avioliitto-, omaisuus-, rekisteröinti- tai korvausasiasta, ja siitä se sitten kulkeutuu verkkoa pitkin oikean instanssin käsittelyyn.
Sitten, kun asiakkaita/kansalaisia opitaan palvelemaan uudella tehokkaalla tavalla, ei muuta tarvita tietoyhteiskunnan toteuttamiseksi, kuin viedä kaikki verkkoon. Jos lisää tekniikkaa tarvitaan, insinöörit kyllä tekevät sitä, kun vain joku määrittelee tarpeen. Tärkeintä on se, että osaoptimoinnista luovutaan ja kaikki mitä insinööriorganisaatioilta hankitaan, palvelee yhteistä kokonaisuutta.
Valtion ja kuntien hallinnoissa on paljon muutakin sellaista, joka sietäisi joutua samanlaiseen uudistamiseen kuin kansalaisille näkyvät palvelut. Yhdenmukaisten toimintatapojen ja niitä soveltavien ”jakelukanavien” - kuntien - mallia olen jossakin aiemmassa tekstissäni puffannut. Analogia löytyy Nokiasta. Nokia toimii yhdenmukaisena kaikkialla maailmassa ja sillä on varaa palvella asiakkaita kaikista köyhimmissäkin maissa. Ei olisi, jos niissä toimivat pikku-Nokiat loisivat omia kansallisia toimintamallejaan hallintokoneistoineen, konsultteineen ja härveleineen. Kun kunta toimii mahdollisimman tehokkaasti, se ei käytä omia resurssejaan hallintoon ja menetelmätapoihin, vaan peruspalveluihin. Mummojen kanssa juttelemaan ja heitä kädestä pitämään on varaa palkata kaksi ihmistä, kun jätetään yksi suunnittelun suunnittelija tai pikkupomo palkkaamatta kunnantoimistoon.
Näytetään tekstit, joissa on tunniste kommunikointi. Näytä kaikki tekstit
Näytetään tekstit, joissa on tunniste kommunikointi. Näytä kaikki tekstit
torstai 24. huhtikuuta 2008
sunnuntai 6. toukokuuta 2007
Outo suhde ja kummaa kommunikointia
Tarkkailin eräänä aamuna lehden lukemisen lomassa jäniksen ja harakan touhuja pihalla Järvenpäässä. Vähitellen ne veivät huomioni pois mm. uutisista, jotka koskivat Viron ja Venäjän välistä patsaansiirtokärhämää. Näytti siltä, että harakka härnäsi jänistä, joka kai oli etsimässä jotakin suuhun pantavaa. Jänis puolestaan hyökkäili harakan suuntaan vähän kuin nyrkit ojossa, jolloin harakka lehahti aina viime hetkellä siivilleen. Kun jänis asettui taas nuuhkimaan ilmaa tai eväspuskiaan, palasi harakka lähes iskuetäisyydelle. Sama toistui useita kertoja. Omenapuun oksalta harakka keikutti pyrstöllään ähäkuttia jänikselle – tännepä et sinä pääse!
Tuo oli minun tulkintani kummallisen parin touhuista ensinäkemältä. Seuraavana aamuna ne saapuivat samalle paikalle jälleen hesarinlukuaikaan. Nyt vaikutti siltä, ettei parin välillä ollutkaan kisailua, vaan pikemminkin ne seurailivat sopuisasti toistensa liikkeitä. Liekö niiden välille löytynyt rauha, vai oliko edellisen aamun nujakointi ollutkin vain parin sopuisaa kisailua. Harakalla näytti olevan ohjat käsissään. Kun kadulla kulki koiriaan ulkoiluttavia ihmisiä, hypähti se ensin sivummalle, ja jänis seurasi. Vaaran mentyä ohi, ne palasivat peräkkäin entisille kulmille harakan johdolla. Se toimi selvästikin jäniksen ilmavalvontayksikkönä.
Tuollainen luontokokemus houkuttelee ajattelemaan, ettei ihmisen kyky kommunikoida ole välttämättä niin ainutlaatuista, kuin monesti väitetään. Vaikkeivät jänis ja harakka puhu ihmisen lailla, ne selvästikin viestivät toisilleen ja myös ymmärsivät toisiaan. Tuskin ne keskustelivat keskiajan kirjallisuudesta tai mistään muustakaan sellaisesta, jota ihmiset pitävät sivistyksen osoituksena. Ilmaisivat kai vain jotakin käytännöllistä, vaikkapa tällaista: - Hei harakka, anna minä vähän hipaisen. – Hyi sinua, vanha jänis. - Näetkös, tuolla menee se hurtta, jonka ihmisellä oli viime kesänä makoisa salaattipenkki. Nyt olisi tilaisuus käydä vilkaisemassa, onko kesäksi tulossa samaa herkkua. – Jep jep, alahan lentää siitä.
Tulee mieleeni toinen jäniskokemus samalta pihalta. Joskus 90-luvun lopussa kuumana kesäpäivänä ryypiskelin aamukahvia terassilla, kun havaitsin omituisen karvapallon kivijalan vieressä. Luulin sitä siiliksi, mutta tarkemmin katsottuani totesin sen jäniksen poikaseksi. Epäilin poikasta ensin kuolleeksi, mutta kyllä sen turkki liikkui hengityksen tahdissa. Jätin eläimen rauhaan, mutta kun se ei keskipäivään mennessä ollut lainkaan liikkunut, pelkäsin poikasen tulleen hylätyksi. Tarjosin sille vettä, mutta ei se ollut kiinnostunut hoidostani.
Soitin vanhalle viisaalle äidilleni, joka neuvoi jättämään jäniksen rauhaan. Niillä kuulemma on tapana, että emo kätkee päiväksi poikueensa eri paikkoihin ja käy ne sitten huoltamassa kunkin vuorollaan. Seurasin päivän edetessä tilanteen kehittymistä. Vasta iltayhdeksältä näin läheisellä pellolla kaksi akuista jänistä. Toinen niistä, isäjänis varmaankin, jäi passiin muutaman kymmenen metrin päähän, mutta toinen tuli kadulle aivan talomme kohdalle ja jäi korvat pystyssä tuijottamaan poikasen suuntaan. Tämä lähti välittömästi taapertamaan emonsa suuntaan, mutta emopa hyppelehtikin tietä pitkin kauemmaksi ja hävisi sitten vastapäisen rakentamattoman tontin ruohikkoon.
Minulla oli hetken taas sellainen olo, että tarttis mennä apuun ja kutsua emo takaisin. Maltoin kuitenkin mieleni. Kun jäniksen poikanen oli hetken maantieojassa rämmittyään päässyt tielle, se pysähtyi kuuntelemaan. Näin vastapäisen tontin ruohikosta emojäniksen korvat heilumassa kuin suuntima-antennit. Pikkujänis suunnisti suoraan niitä kohti häviten heinikkoon. Myös emojänis hävisi, mutta loikki hämmästyksekseni samaa tietä kuin oli kadonnutkin takaisin paikalle, josta oli alun perin kutsunut poikasensa liikkeelle. Se nuuski hetken tietä ja totesi ilmeisesti poikasensa ylittäneen sen. Lopulta se seurasi täsmälleen poikasensa jälkiä ruohikon kätköihin.
Minulle tapahtuma jäi ikuiseksi muistoksi ja osoitukseksi yksinkertaisena pitämiemme eläinten älystä ja kommunkointitaidoista. Ruokkimistilanteessa oli kysymys siitä, että poikanen johdateltiin ensin turvallisesti sopivaan paikkaan. Missään vaiheessa koko jänisperhe ei ollut samanaikaisesti alttiina tien tai asutuksen aiheuttamille vaaroille. Kaikki sujui kuin käsikirjoituksessa. Ainoa vaaratekijä päivän mittaan olin minä, joka ilman äitini neuvoa olisin saattanut sählätä emon ja sen poikasen välisen huoltoyhteyden pilalle.
Ihmisten välisessä kommunikoinnissa käsitellään ehkä paljon mutkikkaampia asioita, mutta niissä myös epäonnistutaan useasti. Kahden hyvin erilaisen maan, Viron ja Venäjän, toivoisin ymmärtävän toisiaan paremmin, kuin erilajiset jänis ja harakka. Äitini neuvoa niiden olisi vaikea noudattaa. Se nimittäin oli hyvin yksioikoinen venäläisten suhteen – kuten monilla kodeistaan Karjalasta evakkoon ajetuilla on. Se on se voissapaistamisjuttu, tiedätte varmaan. Hänen luottamuksensa naapureitamme kohtaan rajoittui siihen, ettei niihin koskaan ole luottamista. Venäläistä musiikkia hän rakasti.
-------------------------------------------------------
Ps. muutama päivä julkaisemisen jälkeen:
Sain ystävältäni palautetta tästä jutusta, jossa ihmettelen siis harakan ja jäniksen touhuja. Jutun on lukenut melko moni ja minä itse tietenkin monta kertaa. Muilta oli jäänyt huomaamatta, että jossakin jutun vaiheessa harakka muuttui varikseksi. Nyt olen sen korjannut.
Kokemus oli huojentava. Ensinnäkin ihmisillä taitaa olla tapana lukea tekstejä siten, että huomio on olennaisessa. Yksityiskohdat saavat vaihtaa muotoaan, väriään ja nimeään, jos tarinan juoni ei siitä horju. Toiseksi teen ihan varmasti samantapaisia virheitä jatkuvasti. Jospa niitä ei muut kuin tuntemattomana pysyttelevä ystäväni huomaisikaan.
Juttuni ideana ei ollutkaan käsitellä lajien käyttäytymistä, vaan keskustella kommunikoinnista. Kaksi eri lajia edustavaa eläintä kykenivät keskinäiseen kommunikointiin, mutta Venäjällä ja Virolla on siinä suuria ongelmia. Kommunikoinnin määrällä ja hienoudella ei lopulta ole niin suurta merkitystä kuin sanoman perillemenolla. Armeijan johtajakoulutuksessa tätä oikein korostetaankin. Jos käsky ei mene perille, on vastuu käskyn antajalla.
Fiksu ystäväni oivalsi paitsi lintulajien sekaannuksen, myös tarinan hengen: "...tuleehan lehmästäkin härkä ja kanantytöstä kananpoika jos ihmisen kaikkiin päätelmiin on uskominen."
Tuo oli minun tulkintani kummallisen parin touhuista ensinäkemältä. Seuraavana aamuna ne saapuivat samalle paikalle jälleen hesarinlukuaikaan. Nyt vaikutti siltä, ettei parin välillä ollutkaan kisailua, vaan pikemminkin ne seurailivat sopuisasti toistensa liikkeitä. Liekö niiden välille löytynyt rauha, vai oliko edellisen aamun nujakointi ollutkin vain parin sopuisaa kisailua. Harakalla näytti olevan ohjat käsissään. Kun kadulla kulki koiriaan ulkoiluttavia ihmisiä, hypähti se ensin sivummalle, ja jänis seurasi. Vaaran mentyä ohi, ne palasivat peräkkäin entisille kulmille harakan johdolla. Se toimi selvästikin jäniksen ilmavalvontayksikkönä.
Tuollainen luontokokemus houkuttelee ajattelemaan, ettei ihmisen kyky kommunikoida ole välttämättä niin ainutlaatuista, kuin monesti väitetään. Vaikkeivät jänis ja harakka puhu ihmisen lailla, ne selvästikin viestivät toisilleen ja myös ymmärsivät toisiaan. Tuskin ne keskustelivat keskiajan kirjallisuudesta tai mistään muustakaan sellaisesta, jota ihmiset pitävät sivistyksen osoituksena. Ilmaisivat kai vain jotakin käytännöllistä, vaikkapa tällaista: - Hei harakka, anna minä vähän hipaisen. – Hyi sinua, vanha jänis. - Näetkös, tuolla menee se hurtta, jonka ihmisellä oli viime kesänä makoisa salaattipenkki. Nyt olisi tilaisuus käydä vilkaisemassa, onko kesäksi tulossa samaa herkkua. – Jep jep, alahan lentää siitä.
Tulee mieleeni toinen jäniskokemus samalta pihalta. Joskus 90-luvun lopussa kuumana kesäpäivänä ryypiskelin aamukahvia terassilla, kun havaitsin omituisen karvapallon kivijalan vieressä. Luulin sitä siiliksi, mutta tarkemmin katsottuani totesin sen jäniksen poikaseksi. Epäilin poikasta ensin kuolleeksi, mutta kyllä sen turkki liikkui hengityksen tahdissa. Jätin eläimen rauhaan, mutta kun se ei keskipäivään mennessä ollut lainkaan liikkunut, pelkäsin poikasen tulleen hylätyksi. Tarjosin sille vettä, mutta ei se ollut kiinnostunut hoidostani.
Soitin vanhalle viisaalle äidilleni, joka neuvoi jättämään jäniksen rauhaan. Niillä kuulemma on tapana, että emo kätkee päiväksi poikueensa eri paikkoihin ja käy ne sitten huoltamassa kunkin vuorollaan. Seurasin päivän edetessä tilanteen kehittymistä. Vasta iltayhdeksältä näin läheisellä pellolla kaksi akuista jänistä. Toinen niistä, isäjänis varmaankin, jäi passiin muutaman kymmenen metrin päähän, mutta toinen tuli kadulle aivan talomme kohdalle ja jäi korvat pystyssä tuijottamaan poikasen suuntaan. Tämä lähti välittömästi taapertamaan emonsa suuntaan, mutta emopa hyppelehtikin tietä pitkin kauemmaksi ja hävisi sitten vastapäisen rakentamattoman tontin ruohikkoon.
Minulla oli hetken taas sellainen olo, että tarttis mennä apuun ja kutsua emo takaisin. Maltoin kuitenkin mieleni. Kun jäniksen poikanen oli hetken maantieojassa rämmittyään päässyt tielle, se pysähtyi kuuntelemaan. Näin vastapäisen tontin ruohikosta emojäniksen korvat heilumassa kuin suuntima-antennit. Pikkujänis suunnisti suoraan niitä kohti häviten heinikkoon. Myös emojänis hävisi, mutta loikki hämmästyksekseni samaa tietä kuin oli kadonnutkin takaisin paikalle, josta oli alun perin kutsunut poikasensa liikkeelle. Se nuuski hetken tietä ja totesi ilmeisesti poikasensa ylittäneen sen. Lopulta se seurasi täsmälleen poikasensa jälkiä ruohikon kätköihin.
Minulle tapahtuma jäi ikuiseksi muistoksi ja osoitukseksi yksinkertaisena pitämiemme eläinten älystä ja kommunkointitaidoista. Ruokkimistilanteessa oli kysymys siitä, että poikanen johdateltiin ensin turvallisesti sopivaan paikkaan. Missään vaiheessa koko jänisperhe ei ollut samanaikaisesti alttiina tien tai asutuksen aiheuttamille vaaroille. Kaikki sujui kuin käsikirjoituksessa. Ainoa vaaratekijä päivän mittaan olin minä, joka ilman äitini neuvoa olisin saattanut sählätä emon ja sen poikasen välisen huoltoyhteyden pilalle.
Ihmisten välisessä kommunikoinnissa käsitellään ehkä paljon mutkikkaampia asioita, mutta niissä myös epäonnistutaan useasti. Kahden hyvin erilaisen maan, Viron ja Venäjän, toivoisin ymmärtävän toisiaan paremmin, kuin erilajiset jänis ja harakka. Äitini neuvoa niiden olisi vaikea noudattaa. Se nimittäin oli hyvin yksioikoinen venäläisten suhteen – kuten monilla kodeistaan Karjalasta evakkoon ajetuilla on. Se on se voissapaistamisjuttu, tiedätte varmaan. Hänen luottamuksensa naapureitamme kohtaan rajoittui siihen, ettei niihin koskaan ole luottamista. Venäläistä musiikkia hän rakasti.
-------------------------------------------------------
Ps. muutama päivä julkaisemisen jälkeen:
Sain ystävältäni palautetta tästä jutusta, jossa ihmettelen siis harakan ja jäniksen touhuja. Jutun on lukenut melko moni ja minä itse tietenkin monta kertaa. Muilta oli jäänyt huomaamatta, että jossakin jutun vaiheessa harakka muuttui varikseksi. Nyt olen sen korjannut.
Kokemus oli huojentava. Ensinnäkin ihmisillä taitaa olla tapana lukea tekstejä siten, että huomio on olennaisessa. Yksityiskohdat saavat vaihtaa muotoaan, väriään ja nimeään, jos tarinan juoni ei siitä horju. Toiseksi teen ihan varmasti samantapaisia virheitä jatkuvasti. Jospa niitä ei muut kuin tuntemattomana pysyttelevä ystäväni huomaisikaan.
Juttuni ideana ei ollutkaan käsitellä lajien käyttäytymistä, vaan keskustella kommunikoinnista. Kaksi eri lajia edustavaa eläintä kykenivät keskinäiseen kommunikointiin, mutta Venäjällä ja Virolla on siinä suuria ongelmia. Kommunikoinnin määrällä ja hienoudella ei lopulta ole niin suurta merkitystä kuin sanoman perillemenolla. Armeijan johtajakoulutuksessa tätä oikein korostetaankin. Jos käsky ei mene perille, on vastuu käskyn antajalla.
Fiksu ystäväni oivalsi paitsi lintulajien sekaannuksen, myös tarinan hengen: "...tuleehan lehmästäkin härkä ja kanantytöstä kananpoika jos ihmisen kaikkiin päätelmiin on uskominen."
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)