Samalla kesäyliopiston kurssilla, jolla harjoiteltiin esseitä, opiskeltiin kirjoittamaan myös "puuta heinää" - novelleja, draamaa ja jopa romaania. Itse asiassa oma mielenkiintoni kurssia kohtaan perustui haluun oppia kirjoittamaan sepitettyjä tarinoita todellisuudesta ja tositarinoita sepitetyistä tapahtumista ja henkilöistä. Mielestäni onnistuin oheisessa novelliharjoituksessa hyvin, sillä usea tarinan lukenut tuttavani on samaistunut samaan henkilöön, sihteeri Birgitta Ponnelaan, tarinani varsinaiseen sankariin.
VIRASTOENKELIT
Kuusi vuotta Asioimisviraston Asioimisosaston Yleisten Asioiden toimiston päällikön virassa riittää, ja olisi sopiva aika siirtyä uralla eteenpäin. Tie seuraavaan ylempään virkaan Asioimisosastossa on kuitenkin tukossa.
Osaston johtajaksi valittiin kaksi vuotta sitten virkatieteiden lisensiaatti Leenakaisa Liepelä. Hän on minua nuorempi, mutta paljon oppineempi, eikä hän luovuta paikkaansa kenellekään ylennyksestä haaveilevalle. Tiedustelen silloin tällöin muiden osastojen avoimia virkoja, mutta ei meidän virastossamme ole helppoa siirtyä muihin tehtäviin. Virastossa noudatetaan Virastoasiain Esteettisiä Suosituksia (VEsSu), joiden mukaan organisaatioissa on kolme yksikköä kullakin tasolla. Niitä ei juurikaan ole tapana muutella, eikä uusia tehtäviä siksi ole tarjolla.
Urakehitykseni uhkaa pysähtyä lopullisesti. Joskus mieleeni häivähtää vielä ikävämpi asia. Alaiseni touhuavat jotakin selkäni takana, sillä he vaihtavat usein puheenaihetta saapuessani paikalle. Virastossamme on vahva perinne henkilöstön vaikutukselle päätöksentekoon. Johtajat epäonnistuvat tehtävissään joutuessaan työntekijäverkostojen epäsuosioon. Jotkut taas onnistuvat vaikkeivat näytä erityisen paljon edes yrittävän. Vaikkemme siitä puhu, kilpailemme johtaja Liepelän kanssa henkilökunnan suosiosta. Luulen Liepelän olevan itselleni hieman kateellisen. Olen yleensä saanut hyvät arviot alaisiltani Viranhoitajien Keskinäisten Suhteiden Arviointiraportissa (ViKSA), jonka Asioimishallituksen Raportointikeskus vuosittain teettää.
Osastonjohtaja Liepelä on muodollisesti pätevä. Hän pitää kiinni ohjeista ja säännöistä pikkutarkasti, ja turvautuu usein virka-asemaansa. Virastossamme on tavanomaisempaa, että säännöistä pidetään kiinni vain sen verran, että kaikki näyttää hyvältä. Monet suhtautuvat johtaja Liepelään epäluuloisesti sen vuoksi, että hän on vielä lähes neljän kymmenen vuoden ikäisenä naimaton. Varttuneet miehet pitävät häntä kuitenkin melko viehättävänä. Huhuillaan, että hän olisi jopa edennyt urallaan viehätysvoimaansa käyttäen. Mielestäni neiti Liepelä on kuitenkin melko kalsea tyyppi.
Urani Asioimisvirastossa alkoi kaksikymmentäkolme vuotta sitten vauhdikkaasti. Saavuin vähän jännittyneenä ensimmäiseen työpaikkaani nuorena juuri valmistuneena diplomivirkailijana. Virastokeskuksen portilla koppalakkinen viiksimies oli neuvonut minut rakennuksen H kerrokseen 2, käytävälle H:2a, ja etsimään toimistopäällikkö Luomasen sihteerin. Kävelin hiljaisia siistejä suoria käytäviä, joiden varsilla huoneiden ovet olivat kiinni. Löysin oven jossa oli kyltti: Asioimisosasto, Yleisten asioiden toimisto, päällikkö A.S. Luomanen, ja pienempi kyltti: Yleisten asioiden toimistosihteeri B. Ponnela. Toimelias sihteerini Birgitta oli jo silloin nykyisessä tehtävässään.
Birgitta otti minut vastaan ja osoitti heti ensimmäisen työtehtäväni. – Tervetuloa virkapaikallenne apulaisdiplomivirkailija Toivonen. Toimistopäällikkö on jo kesälomalla, mutta hän pyysi Teitä käymään käsiksi asioimistarkastaja Huttusen pöydällä oleviin papereihin. Tarkastaja itse taitaa olla aamukahvilla, mutta hänen papereistaan pitäisi nyt kuitenkin aloittaa. Tuossa on herra Toivoselle kynä ja paperilehtiö. Huoneenne on aivan Huttusen huoneen vieressä.
Huttusen huone oli pieni siisti koppi saman käytävän varrella. Työpöydän ja työtuolin lisäksi huonekaluina oli kolme ovellista kaappia, vierasjakkara ja vaatenaulakko. Oma huoneeni oli aivan samanlainen. Vain Huttusen huoneen sininen päällystakki, lierihattu ja käyttämättömän näköiset kalossit, sekä pöydälle asetetut paperit ja työvälineet puuttuivat.
Pelottavan korkea, mutta siisti paperipino Huttusen pöydällä osoittautui tietokonetulostukseksi. Pinon vierellä oli kirje Raportointikeskukselta. Kirjeessä muistutettiin tietokoneen hyödyntämisraportista, joka Asioimisviraston osalta oli vielä palauttamatta. ”Asioimishallituksen rapotointiohjesäännön 7. artiklan mukaisesti edellytämme Virastoa viipymättä toimittamaan viitekirjeessä (Dno V2754-74) 20.4.1974 pyytämämme raportin Raportointikeskuksen kirjaamoon.” Allekirjoitus Emil Vatanen, raportointiekspeditööri.
Tietokone oli vielä silloin uusi keksintö. Maassa vallalla olevan politiikan mukaisesti niiden käyttöä kuitenkin piti edistää. Useimmat vanhemmat työntekijät ahdistuivat saadessaan Asioimisviraston toimia ohjaavalta Asioimishallitukselta tavan takaa ohjeita käyttää tietokonetta entistä tehokkaammin. Asioimispalveluita osasivat kaikki asioimisvirkailijat koneella tuottaa, mutta raporttien laatiminen oli paljon vaikeampaa.
Asioimistarkastaja Huttunen oli luonteeltaan erityisen rauhallinen. Hän ei yleensä kiirehtinyt, vaikka paine työn valmistumiseksi oli kova. Juuri siksi Huttunen oli saanut raportin tehtäväkseen. Asia oli ikään kuin hoidossa, ja kaikki saattoivat olla sen suhteen puhtain mielin. Huttunen ei hosunut, eikä kysellyt muiden apua ikävän tehtävän suorittamiseksi. Raportointikeskus oli kuitenkin mainitsemani kirjeen lisäksi jo muutaman kerran tivannut puhelimitse uutta hyödyntämisraporttia, ja siksi se piti saada nyt tehdyksi.
Raporttien laatimiseksi tarvittavat tietokonekäskyt olivat minulle tuttuja, ja muutamalla käskyllä sain tietokoneen käsittelemään ja tulostamaan raportin edellyttämät lisätiedot. Tehtyäni raportin parissa päivässä pääsi Asioimisvirasto ja sen työntekijät jälleen vastenmielisen raportoinnin pälkähästä. Aivan erityisen ilahtuneita olivat Huttunen, jonka ansioksi työni luettiin, sekä Birgitta, jonka sihteerin tehtäviin kuului vastata Raportointikeskuksesta tuleviin puheluihin ja kirjeisiin. Nyt hänen ei enää tarvinnut käyttää aikaansa verukkeiden keksimiseen.
Sitä mukaa kuin tietotekniikka tuli tärkeämmäksi, sain yhä uudestaan näyttää taitojani. Niinpä olen vuosien mittaan edennyt nykyiseen hyvään virkaani kuin kohtalon ohjaamana. Viimeisimmästä ylennyksestä on kuitenkin jo kuusi vuotta.
Huttunen, joka on edennyt eläkevirkaansa yliasioimistarkastajaksi, on vuosien mittaan viihtynyt yhä enemmän Birgitan seurassa. Tyypillistä on, että he touhuavat jommankumman virkahuoneessa ovi suljettuna. Ilmeisesti heidän suhteensa ei kuitenkaan ole intiimi, sillä Huttunen tiedetään kunnolliseksi perheenisäksi. Sitä paitsi he tekevät työnsä moitteeettomasti. Aivan viime aikoja lukuunottamatta minulla ei ole ollut syytä kysellä tämän työparin tekemisten perään.
Molemmat edustavat vaikutusvaltaisimpia henkilöstöryhmiä. Niiden kanssa olisi parasta olla hyvissä väleissä. Yliasioimistarkastaja Huttunen valittiin kymmenisen vuotta sitten Kaikkien Virastojen Yhteisen Virkailijaliiton (KaViYVi) vanhemmaksi neuvonantajaksi. Birgitta puolestaan on keskeinen henkilö viraston sihteereiden verkostossa. Siinä verkostossa tiedetään kaikki viraston ja useimmat sen työntekijöiden asiat.
Sihteerit verkottuvat myös eri virastojen välillä ja toimivat myös ylempien ja alempien hallintotasojen yhdistäjänä. Olen pari kertaa omaatuntoani venyttäen antanut Birgitalle luvan kustantaa Asioimishallituksen alaisten Virastojen Sihteerikerhon (AaVSik) illanistujaisia toimistoni vähistä edustusvaroista tinkien samalla muista edustusmenoista. Sen seurauksena Asioimishallituksen alamaistoimivirkailijat ovat kyllä joskus huomauttaneet kahvileipien niukkuudesta isännöimissämme kokouksissa.
Tänä aamuna tilanteessani tapahtui muutos. Tulin jälleen ajatuksissani töihin, ja törmäsin topakkaan neiti johtajaan. Yleensä vältän hänen läheisyyttään, mutta olin ajatuksissani varomaton, ja jouduin samaan hissiin. Hän oli jotenkin tuohduksissaan ja vei minut suoraan huoneeseensa. Jos olisin voinut valmistautua tapaamiseen, olisin tiedustellut Huttusen ja Birgitan neuvoja. He olisivat varmasti jälleen tienneet, kuten aina, miksi johtaja kutsui huoneeseensa.
Johtaja Liepelä kertoi keskustelustaan Asioimisviraston Ylijohtajan, Asioimisneuvos Taustasen kanssa. - Asioimishallituksella on aivan uskomaton ajatus Asioimisviraston kehittämisestä. Ne aikovat poiketa VEsSun suosituksista, ja tuhota kauniin kolmikko-organisaatiomme, hän puhisi poiketen tavanomaisesta kuivakkaasta tyylistään. - Tietotekniikan käyttö on nyt edennyt niin pitkälle, että eräitä toimintoja voidaan keskittää.
Olin vielä niin järkyttynyt neiti Liepelän yllättävästä kohtaamisesta, etten saanut sanaa suustani.
Totta olikin, että tietotekniikasta oli tullut arkirutiinia. Myös omat erityistaitoni tietokoneiden osaajana olivat menettäneet merkitystään. Takavuosien näytöt tuntuivat pikemmin hauskoilta muistoilta menneistä ajoista, kuin pohjalta edetä vielä pidemmälle virkamiehen urallani.
- Ymmärrättehän Toivonen, keskittäminen tarkoittaa, että jotakin lopetetaan. Keskittäminen kohdistuu Yleisiin asioihin, neiti Liepelä jatkoi.
Vaikka irtisanomisia tehtiinkin virastossa hyvin harvoin, odotin jotain niinkin ikävää tapahtuvan. Vaikutti siltä, että johtaja Liepelän oli vaikea löytää sanoja. Mietittyään hetken hän jatkoi.
- Tarkempia tietoja ei asioimisneuvos minulle vielä kertonut, mutta Yleisten asioiden toimistot lakkautetaan ja Asioimisvirastoon perustetaan neljäs osasto. Kuvitelkaa Toivonen, neljäs osasto!
Poistuin ahdistuneena. Kehtasikin mokoma liepeilijä murehtia virastoesteettisten ohjeiden mukaisen organisaation hävittämistä, kun minä menettäisin toimistoni. Ei voinut vähempää kiinnostaa! Ottakoot organisaationsa mallin vaikka himmelistä!
Ikävistä tunteistani huolimatta kykenin näkemään suunnitelman logiikan. Asioimisten määrää on voitu lisätä tietotekniikan ansiosta vuosittain jopa kolminkertaiseksi ilman, että asioimisvirkailijoita on tarvittu lisää. Yleisten asioiden hoitamisessa tietotekniikan rooli korostui. Oli selvää, että tietotekniikka vaikutti myös siihen paljon.
Jatkoin raskain ajatuksin kohti omaa toimistoani. Mietin jo sanoja, joilla tulisin kertomaan ikävät uutiset toimistoni työntekijöille. Viittaisin ”yleiseen kehitykseen” ja asettuisin sankarillisesti itsekin työnsä menettävien joukkoon. Heidän kannaltaan keskittäminen vaikutti epäoikeudenmukaiselta. Toimistoni oli tehnyt koko ajan hyvää työtä tietotekniikan käytön edistämiseksi. Pitkälti sen ansiosta koko Asioimisvirastoa pidettiin nykyisin esimerkkinä jopa kansainvälisesti.
Reittini kulki pian eläkeiän saavuttavan yliasioimistarkastaja Huttusen huoneen ohi. Huttunen joskus vanhoilla päivillään riehaantui työskentelemään niin, että unohti jopa viranhoito-ohjesäännön mukaisen 7 minuutin kahvitauon. Niin nytkin. Hän oli paneutuneena tietokoneen näppäimiin vierellään Birgitta. He näyttivät puuhailevan taas yhdessä, mutta olivat unohtaneet oven raolleen. Saadakseni todisteita epäilylleni heidän osuudestaan neiti Liepelän kertomiin tapahtumiin, en malttanut jäädä hetkeksi seuraaman parin tohuja.
Huttusen sormet olivat tietokoneen näppäimillä. Birgitalla tuntui olevan ohjat: – Laita Huttunen sinne taloussuunnitelmaan sitten riittävät edustusvarat. Vai laitettaisiinko oikein omalle momentilleen nuo iänikuiset kahvileipäasiat. Voidaan sitten käyttää edustusvarat tarkoituksenmukaisemmin. Tiedä vaikka joskus pitää taas junailla näitä organisaatioasioita AaVSikin tyttöjen kanssa, selosti Birgitta Huttuselle, jonka eläkehommiin kuuluivat toimistoni talousasiat.
- Niin teemme kuin päätämme! Huttunen vastasi toistamalla tavanomaisen hokemansa, ja näpytteli numeroita koneeseen. Hän jatkoi ääntänsä madaltaen: - Pitäisivät vain jo sen kokouksensa, että saataisiin julkistaa uusi osastomme. Olipa mukava vielä kerran kiittää sitä näppärää Toivosen poikaa ylennyksellä. Yleisten Asioiden Osasto on jo jotakin ja meidän Toivonen sitä vetämässä!
Johtaja Liepelän huoneesta kantamani tunne vaihtui hetkessä syvään helpotukseen ja riemuun. Vedin henkeä, mutten täysin pystynyt hillitsemään itseäni.
Huikkasin tervehdyksen oven raosta. – Huttunen ja Birre, perhana. Pyytelin heiltä samalla mielessäni anteeksi, että olin epäillyt heidän lojaalisuuttaan.
Iskin heille silmää, vaikka tuskin sitä osasin. Suljin Huttusen huoneen oven, ja jätin heidät jatkamaan tärkeää työtään.
VIRASTOENKELIT
Kuusi vuotta Asioimisviraston Asioimisosaston Yleisten Asioiden toimiston päällikön virassa riittää, ja olisi sopiva aika siirtyä uralla eteenpäin. Tie seuraavaan ylempään virkaan Asioimisosastossa on kuitenkin tukossa.
Osaston johtajaksi valittiin kaksi vuotta sitten virkatieteiden lisensiaatti Leenakaisa Liepelä. Hän on minua nuorempi, mutta paljon oppineempi, eikä hän luovuta paikkaansa kenellekään ylennyksestä haaveilevalle. Tiedustelen silloin tällöin muiden osastojen avoimia virkoja, mutta ei meidän virastossamme ole helppoa siirtyä muihin tehtäviin. Virastossa noudatetaan Virastoasiain Esteettisiä Suosituksia (VEsSu), joiden mukaan organisaatioissa on kolme yksikköä kullakin tasolla. Niitä ei juurikaan ole tapana muutella, eikä uusia tehtäviä siksi ole tarjolla.
Urakehitykseni uhkaa pysähtyä lopullisesti. Joskus mieleeni häivähtää vielä ikävämpi asia. Alaiseni touhuavat jotakin selkäni takana, sillä he vaihtavat usein puheenaihetta saapuessani paikalle. Virastossamme on vahva perinne henkilöstön vaikutukselle päätöksentekoon. Johtajat epäonnistuvat tehtävissään joutuessaan työntekijäverkostojen epäsuosioon. Jotkut taas onnistuvat vaikkeivat näytä erityisen paljon edes yrittävän. Vaikkemme siitä puhu, kilpailemme johtaja Liepelän kanssa henkilökunnan suosiosta. Luulen Liepelän olevan itselleni hieman kateellisen. Olen yleensä saanut hyvät arviot alaisiltani Viranhoitajien Keskinäisten Suhteiden Arviointiraportissa (ViKSA), jonka Asioimishallituksen Raportointikeskus vuosittain teettää.
Osastonjohtaja Liepelä on muodollisesti pätevä. Hän pitää kiinni ohjeista ja säännöistä pikkutarkasti, ja turvautuu usein virka-asemaansa. Virastossamme on tavanomaisempaa, että säännöistä pidetään kiinni vain sen verran, että kaikki näyttää hyvältä. Monet suhtautuvat johtaja Liepelään epäluuloisesti sen vuoksi, että hän on vielä lähes neljän kymmenen vuoden ikäisenä naimaton. Varttuneet miehet pitävät häntä kuitenkin melko viehättävänä. Huhuillaan, että hän olisi jopa edennyt urallaan viehätysvoimaansa käyttäen. Mielestäni neiti Liepelä on kuitenkin melko kalsea tyyppi.
Urani Asioimisvirastossa alkoi kaksikymmentäkolme vuotta sitten vauhdikkaasti. Saavuin vähän jännittyneenä ensimmäiseen työpaikkaani nuorena juuri valmistuneena diplomivirkailijana. Virastokeskuksen portilla koppalakkinen viiksimies oli neuvonut minut rakennuksen H kerrokseen 2, käytävälle H:2a, ja etsimään toimistopäällikkö Luomasen sihteerin. Kävelin hiljaisia siistejä suoria käytäviä, joiden varsilla huoneiden ovet olivat kiinni. Löysin oven jossa oli kyltti: Asioimisosasto, Yleisten asioiden toimisto, päällikkö A.S. Luomanen, ja pienempi kyltti: Yleisten asioiden toimistosihteeri B. Ponnela. Toimelias sihteerini Birgitta oli jo silloin nykyisessä tehtävässään.
Birgitta otti minut vastaan ja osoitti heti ensimmäisen työtehtäväni. – Tervetuloa virkapaikallenne apulaisdiplomivirkailija Toivonen. Toimistopäällikkö on jo kesälomalla, mutta hän pyysi Teitä käymään käsiksi asioimistarkastaja Huttusen pöydällä oleviin papereihin. Tarkastaja itse taitaa olla aamukahvilla, mutta hänen papereistaan pitäisi nyt kuitenkin aloittaa. Tuossa on herra Toivoselle kynä ja paperilehtiö. Huoneenne on aivan Huttusen huoneen vieressä.
Huttusen huone oli pieni siisti koppi saman käytävän varrella. Työpöydän ja työtuolin lisäksi huonekaluina oli kolme ovellista kaappia, vierasjakkara ja vaatenaulakko. Oma huoneeni oli aivan samanlainen. Vain Huttusen huoneen sininen päällystakki, lierihattu ja käyttämättömän näköiset kalossit, sekä pöydälle asetetut paperit ja työvälineet puuttuivat.
Pelottavan korkea, mutta siisti paperipino Huttusen pöydällä osoittautui tietokonetulostukseksi. Pinon vierellä oli kirje Raportointikeskukselta. Kirjeessä muistutettiin tietokoneen hyödyntämisraportista, joka Asioimisviraston osalta oli vielä palauttamatta. ”Asioimishallituksen rapotointiohjesäännön 7. artiklan mukaisesti edellytämme Virastoa viipymättä toimittamaan viitekirjeessä (Dno V2754-74) 20.4.1974 pyytämämme raportin Raportointikeskuksen kirjaamoon.” Allekirjoitus Emil Vatanen, raportointiekspeditööri.
Tietokone oli vielä silloin uusi keksintö. Maassa vallalla olevan politiikan mukaisesti niiden käyttöä kuitenkin piti edistää. Useimmat vanhemmat työntekijät ahdistuivat saadessaan Asioimisviraston toimia ohjaavalta Asioimishallitukselta tavan takaa ohjeita käyttää tietokonetta entistä tehokkaammin. Asioimispalveluita osasivat kaikki asioimisvirkailijat koneella tuottaa, mutta raporttien laatiminen oli paljon vaikeampaa.
Asioimistarkastaja Huttunen oli luonteeltaan erityisen rauhallinen. Hän ei yleensä kiirehtinyt, vaikka paine työn valmistumiseksi oli kova. Juuri siksi Huttunen oli saanut raportin tehtäväkseen. Asia oli ikään kuin hoidossa, ja kaikki saattoivat olla sen suhteen puhtain mielin. Huttunen ei hosunut, eikä kysellyt muiden apua ikävän tehtävän suorittamiseksi. Raportointikeskus oli kuitenkin mainitsemani kirjeen lisäksi jo muutaman kerran tivannut puhelimitse uutta hyödyntämisraporttia, ja siksi se piti saada nyt tehdyksi.
Raporttien laatimiseksi tarvittavat tietokonekäskyt olivat minulle tuttuja, ja muutamalla käskyllä sain tietokoneen käsittelemään ja tulostamaan raportin edellyttämät lisätiedot. Tehtyäni raportin parissa päivässä pääsi Asioimisvirasto ja sen työntekijät jälleen vastenmielisen raportoinnin pälkähästä. Aivan erityisen ilahtuneita olivat Huttunen, jonka ansioksi työni luettiin, sekä Birgitta, jonka sihteerin tehtäviin kuului vastata Raportointikeskuksesta tuleviin puheluihin ja kirjeisiin. Nyt hänen ei enää tarvinnut käyttää aikaansa verukkeiden keksimiseen.
Sitä mukaa kuin tietotekniikka tuli tärkeämmäksi, sain yhä uudestaan näyttää taitojani. Niinpä olen vuosien mittaan edennyt nykyiseen hyvään virkaani kuin kohtalon ohjaamana. Viimeisimmästä ylennyksestä on kuitenkin jo kuusi vuotta.
Huttunen, joka on edennyt eläkevirkaansa yliasioimistarkastajaksi, on vuosien mittaan viihtynyt yhä enemmän Birgitan seurassa. Tyypillistä on, että he touhuavat jommankumman virkahuoneessa ovi suljettuna. Ilmeisesti heidän suhteensa ei kuitenkaan ole intiimi, sillä Huttunen tiedetään kunnolliseksi perheenisäksi. Sitä paitsi he tekevät työnsä moitteeettomasti. Aivan viime aikoja lukuunottamatta minulla ei ole ollut syytä kysellä tämän työparin tekemisten perään.
Molemmat edustavat vaikutusvaltaisimpia henkilöstöryhmiä. Niiden kanssa olisi parasta olla hyvissä väleissä. Yliasioimistarkastaja Huttunen valittiin kymmenisen vuotta sitten Kaikkien Virastojen Yhteisen Virkailijaliiton (KaViYVi) vanhemmaksi neuvonantajaksi. Birgitta puolestaan on keskeinen henkilö viraston sihteereiden verkostossa. Siinä verkostossa tiedetään kaikki viraston ja useimmat sen työntekijöiden asiat.
Sihteerit verkottuvat myös eri virastojen välillä ja toimivat myös ylempien ja alempien hallintotasojen yhdistäjänä. Olen pari kertaa omaatuntoani venyttäen antanut Birgitalle luvan kustantaa Asioimishallituksen alaisten Virastojen Sihteerikerhon (AaVSik) illanistujaisia toimistoni vähistä edustusvaroista tinkien samalla muista edustusmenoista. Sen seurauksena Asioimishallituksen alamaistoimivirkailijat ovat kyllä joskus huomauttaneet kahvileipien niukkuudesta isännöimissämme kokouksissa.
Tänä aamuna tilanteessani tapahtui muutos. Tulin jälleen ajatuksissani töihin, ja törmäsin topakkaan neiti johtajaan. Yleensä vältän hänen läheisyyttään, mutta olin ajatuksissani varomaton, ja jouduin samaan hissiin. Hän oli jotenkin tuohduksissaan ja vei minut suoraan huoneeseensa. Jos olisin voinut valmistautua tapaamiseen, olisin tiedustellut Huttusen ja Birgitan neuvoja. He olisivat varmasti jälleen tienneet, kuten aina, miksi johtaja kutsui huoneeseensa.
Johtaja Liepelä kertoi keskustelustaan Asioimisviraston Ylijohtajan, Asioimisneuvos Taustasen kanssa. - Asioimishallituksella on aivan uskomaton ajatus Asioimisviraston kehittämisestä. Ne aikovat poiketa VEsSun suosituksista, ja tuhota kauniin kolmikko-organisaatiomme, hän puhisi poiketen tavanomaisesta kuivakkaasta tyylistään. - Tietotekniikan käyttö on nyt edennyt niin pitkälle, että eräitä toimintoja voidaan keskittää.
Olin vielä niin järkyttynyt neiti Liepelän yllättävästä kohtaamisesta, etten saanut sanaa suustani.
Totta olikin, että tietotekniikasta oli tullut arkirutiinia. Myös omat erityistaitoni tietokoneiden osaajana olivat menettäneet merkitystään. Takavuosien näytöt tuntuivat pikemmin hauskoilta muistoilta menneistä ajoista, kuin pohjalta edetä vielä pidemmälle virkamiehen urallani.
- Ymmärrättehän Toivonen, keskittäminen tarkoittaa, että jotakin lopetetaan. Keskittäminen kohdistuu Yleisiin asioihin, neiti Liepelä jatkoi.
Vaikka irtisanomisia tehtiinkin virastossa hyvin harvoin, odotin jotain niinkin ikävää tapahtuvan. Vaikutti siltä, että johtaja Liepelän oli vaikea löytää sanoja. Mietittyään hetken hän jatkoi.
- Tarkempia tietoja ei asioimisneuvos minulle vielä kertonut, mutta Yleisten asioiden toimistot lakkautetaan ja Asioimisvirastoon perustetaan neljäs osasto. Kuvitelkaa Toivonen, neljäs osasto!
Poistuin ahdistuneena. Kehtasikin mokoma liepeilijä murehtia virastoesteettisten ohjeiden mukaisen organisaation hävittämistä, kun minä menettäisin toimistoni. Ei voinut vähempää kiinnostaa! Ottakoot organisaationsa mallin vaikka himmelistä!
Ikävistä tunteistani huolimatta kykenin näkemään suunnitelman logiikan. Asioimisten määrää on voitu lisätä tietotekniikan ansiosta vuosittain jopa kolminkertaiseksi ilman, että asioimisvirkailijoita on tarvittu lisää. Yleisten asioiden hoitamisessa tietotekniikan rooli korostui. Oli selvää, että tietotekniikka vaikutti myös siihen paljon.
Jatkoin raskain ajatuksin kohti omaa toimistoani. Mietin jo sanoja, joilla tulisin kertomaan ikävät uutiset toimistoni työntekijöille. Viittaisin ”yleiseen kehitykseen” ja asettuisin sankarillisesti itsekin työnsä menettävien joukkoon. Heidän kannaltaan keskittäminen vaikutti epäoikeudenmukaiselta. Toimistoni oli tehnyt koko ajan hyvää työtä tietotekniikan käytön edistämiseksi. Pitkälti sen ansiosta koko Asioimisvirastoa pidettiin nykyisin esimerkkinä jopa kansainvälisesti.
Reittini kulki pian eläkeiän saavuttavan yliasioimistarkastaja Huttusen huoneen ohi. Huttunen joskus vanhoilla päivillään riehaantui työskentelemään niin, että unohti jopa viranhoito-ohjesäännön mukaisen 7 minuutin kahvitauon. Niin nytkin. Hän oli paneutuneena tietokoneen näppäimiin vierellään Birgitta. He näyttivät puuhailevan taas yhdessä, mutta olivat unohtaneet oven raolleen. Saadakseni todisteita epäilylleni heidän osuudestaan neiti Liepelän kertomiin tapahtumiin, en malttanut jäädä hetkeksi seuraaman parin tohuja.
Huttusen sormet olivat tietokoneen näppäimillä. Birgitalla tuntui olevan ohjat: – Laita Huttunen sinne taloussuunnitelmaan sitten riittävät edustusvarat. Vai laitettaisiinko oikein omalle momentilleen nuo iänikuiset kahvileipäasiat. Voidaan sitten käyttää edustusvarat tarkoituksenmukaisemmin. Tiedä vaikka joskus pitää taas junailla näitä organisaatioasioita AaVSikin tyttöjen kanssa, selosti Birgitta Huttuselle, jonka eläkehommiin kuuluivat toimistoni talousasiat.
- Niin teemme kuin päätämme! Huttunen vastasi toistamalla tavanomaisen hokemansa, ja näpytteli numeroita koneeseen. Hän jatkoi ääntänsä madaltaen: - Pitäisivät vain jo sen kokouksensa, että saataisiin julkistaa uusi osastomme. Olipa mukava vielä kerran kiittää sitä näppärää Toivosen poikaa ylennyksellä. Yleisten Asioiden Osasto on jo jotakin ja meidän Toivonen sitä vetämässä!
Johtaja Liepelän huoneesta kantamani tunne vaihtui hetkessä syvään helpotukseen ja riemuun. Vedin henkeä, mutten täysin pystynyt hillitsemään itseäni.
Huikkasin tervehdyksen oven raosta. – Huttunen ja Birre, perhana. Pyytelin heiltä samalla mielessäni anteeksi, että olin epäillyt heidän lojaalisuuttaan.
Iskin heille silmää, vaikka tuskin sitä osasin. Suljin Huttusen huoneen oven, ja jätin heidät jatkamaan tärkeää työtään.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti