Ilon aiheita ja ilon pilaajia

Tänään käynnistin kesäpyöräilykauteni ottamalla esille vanhan retkipyöräni ja tekemällä oikein hikilenkin. Olen pyrkinyt pyöräilemään myös talvella säiden ja tilaisuuksien salliessa, mutta jonain yleensä kauniina keväisenä päivänä talvirenkailla varustettu maastopyörä jää talliin ja alle lähtee kevyempi vehje. Lämmin sää ja vapaan kulkemisen tunne ovat niitä ilon aiheita, jotka tielle houkuttelevat.

Nautintoa hillitsi kuitenkin muutama asia, joista ensimmäinen on ilman laatu. Aluksi jouduin ajamaan Järvenpään katuja ja ylittämään pääväylän, Tuusulantien. Odotin ylitysmahdollisuutta tuulen alapuolella ja sain kunnon annoksen (reilua ylinopeutta) editseni ajavien autojen nostattamaa katupölyä, vaikka yritin pidätellä hengitystäni. Matkan jatkuessa pölyä tuli vastaan eri paksuisina annoksina koko ajan, vaikka yritin pysytellä tuulen paremmalla puolella.

Onneksi en tiedä tarkkaan, mitä aineita asfaltista ja hiekasta hierottu pöly sisältää ja mitä vaikutuksia sillä terveyteeni mahdollisesti on. Pieni köhiminen ei kovasti huoleta, mutta syöpää en tahtoisi ryhtyä pelkäämään. Minua ihmetyttää se, että kadulle sallitaan levittää suolaa ja hiekkaa sen lisäksi, että autoissa suositaan nastarenkaita. Suuren osan talvea miljoonat nastat raapivat suolan kosteuttamasta tien pinnasta irti kivipölyä ja öljytöhnää, joka kuivalla kelillä lentää hengitettäväksemme.

Toinen iloni häiritsijä liittyy edelliseen. Talven jäljiltä kadut ja erityisesti risteysalueet ovat enimmäkseen aivan hirvittävässä kunnossa. Syy on sama kuin edellä. Tiet kuluvat varmasti muutenkin, mutta nastojen vaikutus näkyy erityisesti niissä paikoissa, joissa on tapana kiihdytellä ja jarrutella, eli raapia tien pintaa oikein kunnolla. Asfalttimiehet ovat iloisia, töitä riittää. Veronmaksajien rahat käyttäisin mieluummin vaikka vanhusten arvokkaan elämän tueksi kuin jokavuotiseen pikiralliin.

Kolmaskin häiriöni on nastarenkaiden aiheuttama. Meluun pääteiden tuntumassa varmaankin tottuu, mutta keväisten pyörälenkkien yhteydessä korvat ovat herkimmillään ja tekee mieli hakeutua kauemmaksi. Nastoilla talven mittaan karheutettujen tienpintojen rallatus ja enemmistöautoilijoiden aiheuttama metallinen nastakonsertti eivät ole minun makuuni.

No, minähän olen tunnustautunut nastattomien talvirenkaiden kannattajaksi. Siihen on muitakin syitä kuin edellä kuvatut ilmiöt. Hyvillä kitkoilla (kelvottomiakin myydään!) pärjää aivan mainiosti kaikissa niissä olosuhteissa, joissa olen ajanut, siis kaikissa mahdollisissa Suomen talven olosuhteissa. Toki pitää ajaa erityisen varovaisesti harvoin sattuvilla sileän jään keleillä. Vastoin yleensä esitettyä "faktaa" minä pidän kitkoja turvallisempina, sillä ne säilyttävät ominaisuutensa lähes samanlaisina koko käyttöikänsä ja kerran opittu ajotapa toimii aina. Nastojen paras puhti katoaa ensimmäisen talven aikana. Asfaltin hiominen on kovaa niillekin ja ne muuttuvat vähitellen pyöreäkulmaisiksi metallirallakoiksi, joiden ääni antaa väärän turvallisuuden tunteen. Tiukka paikka saattaa tuoda yllätyksen.

Joku saisi järjestää talvirengastestin, jossa upouusien renkaiden sijasta käytettäisiin sellaisia, jotka tyypillisesti ovat käytössä, eli talven tai pari alla olleita. Veikkaan menestystä kitkoille.

Ja sitten takaisin asiaan. Pyörälenkkini herättävin kokemus ja neljäs ilon himmentäjä liittyi omaan itseeni. Jossakin naapurikaupungin Keravan liepeillä ohitseni sujahti kaksi kilpapyörää kuskeineen. Olen talvisista pyöräretkistä huolimatta tottunut siihen, että keväällä pyörä ei kulje kovin nopeasti. Kumma vehje. Yleensä kevään edetessä tilanne muuttuu ja olen tullut pyörineni sellaiseen kuntoon, että ohitseni ei ole sujahdeltu.

Kilpapyöräilijät eivät iloani himmentäneet, vaan edelläni ajanut niittitakkityttö. Näin hänet muutaman kymmenen metrin päässä ja arvelin tulevamme yhtaikaa alikulkuun, jossa tiesin pyörätien kapenevan niin, ettei siinä mahtunut ohittamaan. Harmittelin hetken mielessäni, että joutuisin matelemaan hyvän matkaa tytön takana. Hämmästyksekseni välimatka ei lyhentynyt juuri lainkaan edes loivasta ylämäestä huolimatta. Yleensä ylämäet ovat suosineet minua. Tyttö ajoi mummomallisella fillarilla ja yhdellä kädellä. Toisessa kädessään hänellä sauhusi savuke.

Minun ei siis tarvinnut hidastaa vauhtia tytön vuoksi. Ei vain kevään ensimmäisiä lenkkejä vaivaava, vaan yleisempikin hidastuminen oli kai jo tapahtunut huomaamattani vuosien mittaan. Loppumatkan tiedostin mielessäni omien rajojeni olemassaolon. Nautin silti Sipoon hiljaisista ja pölyttömistä teistä Keravanjoen itäpuolella. Järvenpäähän palattuani vilkaisin sivuprofiiliani ohittaessani näyteikkunan. Siellä se hiipumiseni syy oli nähtävänä. Kohdassa, jossa muistelen vyötäröni sijainneen, oli sinne aiemmin kuulumaton lisäkuorma.

Hyvä ruoka - parempi mieli?

Vielä yksi tärkeä asia. Alussa olevan kuvan ansaa vastaavia vaaranpaikkoja löytyy pyöräreittieni varsilta paljon. Erityisesti Järvenpään katurakentajille terveisiä. Käykää vaikka opintomatkalla. Keravaa kauemmaksi ei tarvitse mennä.