Mitä kuuluu

Olen yrittänyt kirjoittaa täällä blogissa muista asioista kuin mitä minulle ja naapureilleni kuuluu. Nyt teen poikkeuksen, joka ei toivottavasti ole oire vetäytymisestä omiin ympyröihin. Kesäloma kuluu niin intensiivisesti Seinäjoen maisemissa, että muut asiat vaipuvat joksikin aikaa horisonttiin.

Piha on pantu uusiksi. Avopuolisoni on pitkin kevättä riehunut puutarhaksi tarkoitetulla takapihalla. Kun kädet käyvät koko ajan ja listivät kaikkialle tunkeutuvat vuohenputken versot, alkaa homma siellä olla hallinnassa. Raivaamamme pottumaakin näyttää nyt pottumaalta. En ole koskaan nähnyt niin reheviä perunanvarsia. Enteilee sitä, että otamme syksymmällä jälleen perunan mukaan muutenkin kasvis- ja juurespainotteiseen ruokapöytäämme. Pohjanmaa on selvästi sopivaa aluetta elintarviketuotantoon.

Etupihalta lähti neljä peräkärryllistä parikymmentä vuotta leikkaamatta kasvaneita vuorimäntyjä kaatopaikalle. Tilalle tuli turveharkoilla ympäröity rakennelma, jossa on Järvenpäästä asti tuotuja tuijia ja paikallisista puutarhoista kärrättyjä tuivioita, maanpeittoruusuja ja ties mitä. Minulla on mennyt suurin osa uusien kasvien nimistä läpi pään, mutta kokonaisuus näyttää hyvältä.

On siellä muutama uusikin vuorimänty, joita hoidetaan jatkossa niin kuin kuuluu. Juhannuksen tienoilla nipistetään jokaisesta vuosikasvusta osa pois ja saatetaan kasvi vähitellen kauniiksi puskaksi rotevan pianonjalkapuun sijasta.

Mäntypöheikön takaa olimme jo aiemmin raivanneet ryönittyneen ruusupusikon ja rakentaneet sen tilalle oleskelupation. Useat naapurit ovat pysähtyneet kommentoimaan talon saamaa uutta ilmettä. Asuttuaan vuosia naapuristossa jotkut näkevät talomme ensimmäistä kertaa. Käsitykseni pohjalaisista naapureina on muuttunut valtavasti. Kun odotin kohtaavani varovaisen pidättyväisiä jähmeitä emäntiä ja isäntiä, olenkin tavannut mukavia rennosti kontaktia ottavia ihmisiä, jotka toivottavat muukalaiset tervetulleiksi.

Vanhojen vuorimäntyjen parimetriset rungot jäivät vielä odottamaan mahdollista käyttöä. Puolisoni taidot puutarhan rakentelussa ovat kiistattomat, mutta paikka muistuttaa enemmän tyttöjen viinilehtoa kuin miehistä puuhapihaa. Jonnekin kompostin ja pottumaan välille sopisi vielä äijäparkki ja runkovänkyröille voisi olla siellä käyttöä…

Tangot. Seinäjoen kuulumisia ei voi kesällä käsitellä ilman muutamaa lausetta tangojuhlista. Saimme tilaisuuden olla mukana finaalissa. En koskaan aikaisemmin ole jaksanut keskittyä tangoihin esitettyinä lauluina. Nehän ovat vain tanssitavaraa, jonka tahdissa on yritetty viihtyä ja taivutella tyttöjä. Lauluina tangot ovat vaikeita. Niissä on paljon ”sinisiä säveliä”, ylennyksiä ja alennuksia. Ihailen finalistien taitoja. Satojen ihmisten edessä ja suoran tv-lähetyksen seuratessa he loivat virheettömillä esityksillään sellaisen tunnelman, että taidanpa haluta toistekin mukaan.

Tangokatu ja koko kaupungin keskustan tango-olemus on toinen asia. Kyllä sielläkin tunnelmaa riitti, mutta se vaikutti monelle pikemmin viinan kuin tangon siivittämältä. Seinäjoen tämän kesän suurista joukkotapahtumista ilmeeltään ylivoimaisesti siisteimmät olivat herättäjäjuhlat ja harrikkaväen kokoontuminen. Ei roskia, ei julkikännisiä. Provinssirockin ja tangojen oheen kuuluu irrottelu myös viinan voimalla. Suurimmalle osalle se ei ole pääasia, eikä minulla ole syytä sitäkään tuomita, mutta pidän enemmän sellaisista juhlijoista, jotka juomistaan ja promilleistaan riippumatta laittavat roskat roskikseen. Kun känninen mummo hoipertelee vaarinsa kainalossa ja pudottaa nakkipaperin juuri siihen, missä se käy tarpeettomaksi, tekisi mieleni sanoa jotakin. Mutta en viitsi pilata juhlatunnelmaa, vaan puran paheksuntani täällä blogissa.

Tunnustin jokin juttu sitten olevani taipuvainen pikkutarkkuuteen joissakin asioissa. Yksi aihepiiri, jossa se tulee esille, on liikenne. Kuuntelin tässä tekstiä näpytellessäni Radio Vaasaa, nykyistä suosikkikanavaani, jossa annettiin musiikkikuulutuksien lomassa taas kerran se tyhmä tyypillinen liikennetoimittajien viljelemä ohje vilkun käyttämisestä. Tällä kerralla se koski liikenneympyrää, josta ”poistuttaessa näytetään vilkkua oikealle”.

Oppi on kohtalaisen hyvin mennyt perille. Seinäjoellakin ainakin joka toinen käyttää liikenneympyrässä vilkkua ja suurin osa nimenomaan poistuessaan. Poiketen liikennetoimittajien ohjeesta jotkut käyttävät vilkkua ilmaisemaan aikeitaan ennen aiottua kääntymistä tai poistumista.

Jos todellakin on niin, että käännyttäessä tai poistuttaessa pitää vilkkua käyttää, miksi ei tehdä autoihin automaattia, joka rattia käännettäessä kytkee sähköt vilkkureleeseen? Saataisiin 100% vilkunkäyttöaste. Eihän siitä tietenkään mitään hyötyä olisi, sillä liikkujan aikomuksien ennakointia tämä ei helpottaisi yhtään sen enempää kuin vilkun pitäminen jatkuvasti päällä tai ei lainkaan vilkkua.

Ei kaikista laitteista muutenkaan ole mitään hyötyä. Kuka muistaa ajan, jolloin Posti- ja lennätinlaitoksella oli monopoli paikallisten verkkojen välisten puheluiden kytkemiseen? Erillinen kaukopuhelumonopoli oli tsaarin ajoista periytynyt käytäntö, jota jälkikäteen tarkasteltuna voidaan verrata yksinoikeuteen rakentaa siltoja. Monopolin turvin monet sillat olivat kuivalla maalla, mutta sitä kautta piti kuitenkin mennä ja siltamaksut maksaa.

Mitä lienevät nykyiset kuivan maan sillat?

Turmeltu mahdollisuus ja superjoku

Lupasin pari juttua sitten palata ja kertoa, kuinka Sonera ryssi mahdollisuutensa jatkaa telepalveluiden edelläkävijänä ja mitä luulen Finnetin supermatrix-visiolle käyvän.

Otin itselleni ison haasteen. Juttua tulisi kyllä, mutta niin paljon, ettei se tahdo mahtua tänne blogiin. Jutun määrä ja laatu eivät toisaalta korreloi, eivätkä aloittamani tekstit ole päässeet julkaisukynnykseni yli. Asiani on monimutkainen ja vaikea ymmärtää. Ei PENA/'soittoäänestä valikoksi' -visiota Sonerassakaan moni ymmärtänyt tai halunnut ymmärtää, enkä onnistunut myymään sitä Soneran tulevaisuuden reseptiksi.

Yritän nyt päästä eteenpäin ja kuitata lupaukseni. Käytän avukseni hyvää referenssiä, Googlea. Silti juttu on pitkä, käy ensin jääkaapilla.

PENA oli siis visio, jossa matkapuhelinliittymä miellettiin verkossa sijaitsevaksi omistajansa ohjattavissa ja käytettävissä olevaksi edustajaksi, agentiksi. Perinteinen ja edelleen yleinen tapa on mieltää liittymä 'kytkennäksi verkkoon'. Tosiasiassa matkapuhelinliittymä määritellään verkon ulkopuolella tietojärjestelmässä, joka antaa ohjeita itse verkolle sallia asiakkaan tilaamat palvelut - puhelut, tekstarit, soitonsiirrot jne.

Oikeampi nimi matkapuhelinliittymälle olisi vaikkapa "mobiili teletili". Samasta liittymätiedot sisältävästä tietojärjestelmästä tulee ohjeet myös laskutusta varten. Tästä ajatuksesta ei ole enää kovin pitkä matka ymmärää, että asiakkuuden verkossa oleva elementti on personoitua verkkoälyä, joka voisi toimia käyttäjänsä puolesta paitsi puheluiden ohjaamiseksi myös monessa muussa, ja että laskutusmielessä asiakkuus verkossa on tili, jonka kautta voitaisiin ostaa muitakin kuin telepalveluita.

Tili-sanaa käytetäänkin mm. Googlessa, jonka palveluiden saamiseksi sellainen avataan. iGoogle muistuttaa jo suuresti sitä, mitä PENAsta olisi voinut tulla. iGooglen sisältämien henkilökohtaisesti räätälöitävien tietopalveluiden lisäksi PENA olisi hoitanut muitakin televiestintäpalveluita kuin sähköposteja, eli kännykkäpuheluita ja siihen liittyviä palveluita. Kännykkäliittymän takia sen muistakin palveluista olisi voitu jopa laskuttaa ilman erillisiä laskutuskustannuksia.

Agentti-käsite sisältää puolestaan sen, että sellainen touhuaa esimerkiksi tietojen etsimiseksi itsenäisesti. Minun iGoogleni tuntuu tekevän juuri sitä. Olen määritellyt, minkä lehtien uutisia sen kuuluu päivystää ja niiden uutiset sinne näyttävät tulevan. Normaali Google-haku taas hakee verkosta juuri sen tiedon, jonka haluan, kuten agentin kuuluukin.

Pentele että joskus harmittaa, kun näkee muiden toteuttavan juuri sellaisia palveluita, joita pienellä joukolla osasimme ennakoida, muttemme osanneet emmekä saaneet toteuttaa. PENA olisi ollut verkkoriippuva päinvastoin kuin iGoogle, sillä ilman verkonhaltijoiden lupaa ei ole mahdollista toteuttaa tehokkaasti televiestinnän palveluita. Tästä syystä Internetin sisältöpalvelut ja telepalvelut, vaikka käyttäisivätkin Internetin keinoja (VOIP-puhelut esimerkiksi) ovat edelleen käytännössä eriytyneitä.

Mainitisin aiemmin PENAn olleen esillä myös muodossa "soittoäänestä valikoksi", mikä tarkoitti itseasiassa telepalveluiden käyttöliittymän muuttumista PC:stä ja Internetistä tutuksi ikonien klikkailuksi. Sellainen toimisi kunnolla vain verkon tukemana, vaikka Skype onkin onnistunut vilauttamaan tulevaisuuden soittotapaa lähes operaattori- ja verkkoriippumattomasti. Skypekin olisi voitu keksiä Sonerassa, jos sen fokus olisi pysynyt telepalveluiden kehittämisessä.

Soneralle ei olisi ollut ongelma yhdistää Internet-lähtöisiä palveluita ja verkkoriippuvia palveluita ottamalla lähtökohdaksi matkaviestinasiakkuuden mieltäminen jonkinlaiseksi kaikkien palveluiden yleisasiakkuudeksi. Tässä Sonera kuitenkin sekosi. Kun sen kasvutarinasta haluttiin pian pörssilistautumisen jälkeen globaali, hyljättiin kaikki sellainen, jossa verkkoriippuvuus tai perinteinen operaattoritoiminta oli lähtökohtana. Siten matkapuhelinverkon asiakkuuteen sidottujen palveluiden kehittäminen ei enää sopinut ja se tosiasiassa estettiin.

Taustalla oli myös valtataistelu. Kenen ehdoilla mennään kohti tulevaisuutta? Matkaviestintä oli pitkään ollut Soneran johtava tulevaisuudentekijä, mutta kiinteän verkon taustan omaavilla henkilöillä oli yrityksessä valta. Heille sopi hyvin visio palveluteollisuudesta, joka toimisi kiinteän verkon reviirille kuuluvan Internetin ehdoilla. Se tarkoitti tukea ajatuksille, että verkosta riippumattomien palveluiden välittäminen oli tulevaisuutta, ei verkon ominaisuuksien kehittäminen.

Itse asiassa meiltä mobiiliverkkojen palveluita kehittäneiltä vietiin kädet ja pää, kun palvelut eriytettiin verkoista myös organisatoorisesti. Ajatus oli myydä Soneraa kansainvälisille sijoittajille yrityksenä, jonka toiminta ja palvelut asettautuvat fyysisten verkkojen ja Internetin palveluiden väliin. Lähtökohtaisesti ZED oli Soneran matkaviestinnän omille asiakkailleen kehittämä palveluportaali, joka riistettiin sen hallusta paremmin globaaliin kasvutarinaan sopivaksi erilliseksi palveluksi. ZED-vetoinen tarina puri sijoittajiin ja antoi Soneralle sen havitteleman 'internetvaluaation'. Todellisuudessa se oli mahdoton toteutettavaksi. Verkkoja ja markkinoita hallitsevat maailman operaattorit eivät suosineet sellaista ulkopuolista, joka asettautuisi niiden ja palvelusisältöjen väliin, eivätkä palvelusisältöjään verkkoon haluavat myöskään suosineet turhaa väliporrasta arvoketjuun. Operaattoreiden perimät maksut palveluiden välittämisestä koettiin muutenkin kohtuuttoman suuriksi.

Tosiasissa kaikki internetvaluaation elementit olivat vain kuorrutusta, jolla Sonerasta tehtiin sen ajan ilmiöihin sopiva peliväline. Todellinen strategia oli ihan muuta kuin tehdä verkkoriippumaton palveluyritys. Sonera piti tehdä pääomistajalta saadun toimeksiannon mukaisesti mahdollisimman arvokkaaksi (=hypettää) ja myydä mahdollisimman kalliilla. Vain tämä selittää sen, miksi samanaikaisesti verkkoriippumattoman aatteen vallitessa kuitenkin laitettiin kaikki liikenevät varat Saksan UMTS-toimilupaan, eli mahdollisuuteen tehdä 3G-verkkoja.

Saksan lisenssi oli pääsymaksu siihen pelipöytään, jossa suurten kauppojen ja pelikentän uusjaon piti tapahtua. Strategian toteuttamista vauhditettiin Soneran optiopaketilla, jonka ehdoissa oli johtoon kuuluville oma pykälänsä. Jos yritys myytäisiin, johto saisi lunastaa optionsa heti. Soneran optio-ohjelma oli olevinaan demokraattinen. Kaikki soneralaiset saivat mahdollisuuden osallistua. Tavalliset soneralaiset olisivat kuitenkin jääneet yrityskauppojen jälkeen odottamaan uuden omistajan haltuun joutuneiden osakkeiden arvon kehitystä moneksi vuodeksi. Erään Soneran palvelutarinan avainjohtajan vastaus kysymykseen siitä, kuinka hän lunastaisi sijoittajille annetut lupaukset, oli paljastava: "Kun on sen aika, minä purjehdin Karibialla".

Nyt tiedetään, että koko Euroopan 3G-pelipöytä romahti, sillä sen pelaajat tiesivät kaikki toisensa kortit bluffiksi. 3G ei koskaan olisi täyttänyt niitä lupauksia, joilla kalliit taajuusluvat oli perusteltu, eikä 3G-teknologia ollut vuosiin kypsä ottamaan paikkaansa verkkojen joukossa muutenkaan. Romahduksen jälkeen ei ollut paluuta entiseen, eikä Soneran muodollinen fuusio Telian kanssa (käytännössä Telian haltuun antaminen) palauttanut Soneralle kykyä rakentaa edelläkävijänä tulevaisuuden televiestintäkonsepteja.

Eli noin se ryssiminen suunnilleen meni. Jos olisimme saaneet touhuta rauhassa, Soneran matkaviestinasiakkaista olisi tehty myös Soneran Internetasiakkaita. Heille olisi kehitetty uusia palveluita, joissa internetin käyttöliittymä ja palvelut sekä matkaviestinverkkojen toiminnallisuus ja palvelut olisivat muodostaneet paketin saman asiakkuuden ympärille. Mobiliteetti olisi tullut myös kiinteään verkkoon, kun asiakkaille olisi tuotettu mahdollisuus kytkeytyä missä vain Soneran verkon alueella saman liittymänsä/verkon käyttöoikeuden/tilin perusteella.

Asiakas olisi itse saanut käyttöönsä yhteyden liittymäänsä eli 'verkkoagenttiinsa'. Tämä olisi ollut 'MyView', portaali omiin palveluihin ja niiden asetuksiin ja muuhun liittymän eli PENA-agentin ohjaukseen. Verkossa olevan asiakkuuselementin 'ulkopinta' olisi kotisivua vastaava käyttöliittymä, jonka muut näkisivät ottaessaan yhteyttä. Sieltä pääsisi klikkaamaan sisään puhelun, viestin, sähköpostin jne. sen mukaisesti, mitä mahdollisuuksia asiakas olisi sallinut tilanneriippuvasti tai pysyvästi.

Google lähestyy asiakkuuksia Internetistä päin, eikä iGoogle vielä ota vastaan ohjeita, jotka liittyvät puheluiden ohjaamiseen. Saapa nähdä milloin...

Ai niin, piti siitä Finnetistäkin sanoa. Supermatrixin kaupallisen menestyksen tekee mahdottomaksi sama teollisuuden rakenneongelma, johon Soneran ZED törmäsi. Kuka luovuttaisi palvelunsa operaattorille, jolla on portinvartijana muutenkin vahva rooli? Toisaalta lopettaisiko päätelaiteteollisuus kehittämästä yhä älykkäämpiä ja toimivampia laitteita ihmisten koteihin ja taskuihin? Ei lopeta. Lopettaisivatko ohjelmistojen valmistajat kehittämästä ja markkinoimasta yhä toimivampia ja monipuolisempia ohjelmia kuluttajille kaupiteltavaksi? Lopettaisivatko verkon takana olevat ajattelemasta siten, että verkko kuin verkko ja operaattori kuin operaattori yhdistäisi heidät palveluita tarvitseviin ja antaisivatko nämä palvelunsa jonkun operaattorin hoidettavaksi, joka tavoittaa vain omaan verkkoonsa liittyneet? Tuskin laajassa mitassa.

Voi olla, että käsitän supermatrixin väärin. Jos Finnet auttaa alueellisia ja paikallisia yrittäjiä palveluineen menemään verkkoon, ja jos sitä kutsutaan supermatrixiksi, kannatan ajatusta lämpimästi. Yksi nykyisistä visioistani on nimittäin se, että myös fyysisesti läheltä löytyvät asiat menevät verkkoon. Jos eivät mene, kuolevat pois, kun ihmiset osuvat verkon kautta palveluita hankkiessaan aina vain jonnekin kauas. On logistisesti typerää hankkia tavaraa maan toiselta puolelta. Tehokkaille lähipalveluille olisi tilausta myös verkkoon tukeutuvien ihmisten palvelemiseksi. Tällaisten ihmisten määrä on kasvava.

Tietoyhteiskunnan toteutuminen ei muuten ole kiinni siitä, mitä verkot tai operaattorit tekevät. Se on kiinni siitä, kuinka palveluita toimittavat muuttavat omia toimintatapojaan siten, että verkkoa ja sen mahdollisuuksia käytetään todella tehokkaasti hyväksi. Pelkoni on, että supermatrix nähdään valtakunnan poliittisia päätöksiä hallitsevien keskuudessa hankkeena, joka toisi tietoyhteiskunnan lopulta Suomeenkin. Valtion ja kuntien organisaatioiden ja toimintatapojen korjaamiseksi ei tarvitsisi vuosiin tehdä mitään, kun on tulossa se superjoku.

Äärettömän jouten

Minussakin asuu ns. pilkunnussija. Vaikka en ole kaikissa asioissa tarkkana ainakaan kaiken aikaa, eräät asiat ottavat lähes aina päähän. Ääretön-sanan huoleton käyttäminen on yksi niistä. Voiko Kimi ajaa äärettömän tarkasti, pesuaine pestä äärettömän puhtaaksi tai joku asia olla äärettömän vaikea? Minusta Kimi voi ajaa täysin virheettömästi, siis äärimmäisen tarkasti ja äärimmäisen puhdasta voi tulla.

Toinen ärsykkini on huomioiminen. Pitääkö lasku maksaa, jos palvelun toimittaja ilmoittaa, että pitää huomioida vain rahoitusyhtiön kautta tulleet laskut? Riittääkö 'huomioiminen' eli huomioiden tekeminen, vai pitäisikö sittenkin 'ottaa huomioon' ja maksaa lasku?

Nämä ovat pikkuasioita, sen ymmärrän. Kieli ja käsitteet ovat aina muuttuneet, eikä elävä kieli sitä koskaan lopeta tekemästä. Mutta 'ääretön' on matemaattinen suure, joka tarkoittaa loputonta tai ikuisesti jatkuvaa ja minusta sen väärinkäyttö ei mene koskaan närästämättä läpi.

Kielen muuttumiseen liittyy silloin tällöin mieleeni tuleva pohde sanan 'jouten' taustasta. Voisiko olla niin, että vapaalla olevien ja mitään tekemättömien verrokkina on ollut joutsen, eli savolaisittain jouten (tai joskus jouhten). Mökkijärveni Joutenveden maisemiin kuuluu lukemattomia joutsenia. Eivät ne mitään näytä tekevän, vaan ovat jouten. Joutsenten joutenolo on näyttävää ja luonnollista.

Tyyniä Joutenveden poukamia valkealla kajakilla meloessani tunnen minäkin olevani jouten. Jos joku sanoisi äärettömän jouten, en huomioisi sitä mitenkään.

Visioita vai 'herroje huaveita'?

Finnet-liitto on koonnut joukon yrityksiä toteuttamaan tietoverkkoa, jossa kotien päätelaitteet pelkistetään näppäimistöiksi ja näytöiksi. Ohjelmistot ja muisti sijaitsevat verkossa ja kodit kytketään niihin nopeilla yhteyksillä. Hyvästit heitetään hankaluuksia aiheuttaville PC:ille.

Jenkkiperäisten konsulttiopusten viljelemä käsitys visiosta on sama, jota eräissä menestyneissä yrityksissä nimitetään strategiseksi tahtotilaksi. Yritysten strategiassa se on usein muotoa "vuonna 2011 olemme johtava xxx". Hämmästyttävän usein sen perustaksi ei esitetä minkäänlaisia markkinanäkymiä tai uskottavaa näkemystä tulevasta kehityksestä. Näin visio jää ilman kytkentää todellisuuteen ja se joutaa kategoriaan "herrojen haaveet".

Minä yritän käsitteiden vastavirtaan. Yrityksellä, jolla ei ole uskottavaa näkemystä tulevaisuuden palvelutarpeista, markkinoista tai teknologioista, ei ole visiota, vaikka se kuinka näkisi itsensä tulevana markkinajohtajana. Uskottava on sellainen visio, jonka voi perustella ja johon myös muut voivat uskoa.

Esimerkiksi kelpaa matkaviestinnän visio 80-lopulta: "Jokaisella suomalaisella on jonain päivänä oma matkapuhelin". Eihän siihen tietenkään kaikki uskoneet ja kehitystä vastaan jurnuttaneita oli paljon. Vision toteutuminen merkitsi monelle vallankumousta. Siihen uskoneiden voima oli kuitenkin valtava. Samaan "juoneen" yhtyivät matkapuhelinverkkoja ja -palveluita operoineiden lisäksi Nokia kilpailijoineen ja vahvat kansainväliset yhteistyöorganisaatiot ja kaikkein tärkeimmät vaikuttajat, eli nopeasti kasvanut asiakaskunta.

Johtamallani Telen matkapuhelinyksiköllä, joka oli yhteisen vision kantava voima Suomessa ja edelläkävijä kansainvälisesti, oli myös oma strateginen tahtotilansa - olla ehdoton markkinajohtaja. Jos konsultit olisivat saaneet häärätä tai liian usea olisi lukenet amerikkalaiset bisnesopukset, olisi sitä kutsuttu visioksi ja vaikuttaminen koko toimialan kehitykseen yhteisen jaetun vision avulla olisi jäänyt muille.

Finnetillä on nyt visio ja onnittelen heitä siitä. Sen toteutuminen merkitsisi renessanssia perinteiselle puhelinpalvelulle. Kun nosti luurin ja pyöritti kampea, vastasi operaattori ja yhdisti puhelun tai toimitti palvelun. Tulevaisuuden luuri on näppäimistö ja näyttö, operaattorin virkaa hoitaa mahtava älyverkko, "supermatrix".

Visio on melko samanlainen, jota tarjosin Soneraksi muuttuneelle Telelle joskus 90-luvun puolivälissä ja sen jälkeen. Kutsuin sitä nimellä "Pena" ja joissakin yhteyksissä sen otsikko oli "valintaäänestä valikoksi". Pena tarkoitti liittymää eli verkon käyttöoikeutta, joka hoiteli asiakkaalle yhteyksien kytkemisen lisäksi mm. poissaolopäivystystä ja tulevaisuudessa yhä enemmän automaattisia tehtäviä. Siis liittymästä piti tuleman PErsonal Network Assistance. Se lähettää omistajalleen "luuria" nostettaessa valintaäänen sijasta valikon (MyView), josta halutut palvelut saa klikata.

Minäpä lopetan tähän, mutta lupaan palata asiaan. Kerron kuinka Sonera ryssi vision ja kuinka uskon Finnetin visiolle käyvän. Kaikki hyvätkään visiot eivät nimittäin toteudu.

Ps. Pyysin ja sain apua muutamalta tuttavalta otsikossa olevan savonkielisen viännöksen kirjoittamistavasta. Kiitos. Savo on monimuotoinen kieli ja yhtä oikeaa tapaa ei liene olemassakaan.

Mobiiliblogi

Menneisyyteni huomioon ottaen olen käyttänyt huonosti hyväkseni matkaviestinnän mahdollisuuksia. En esimerkiksi ole laittanut blogiini tekstiä suoraan kännykästä.

Tämä on siinä mielessä historiallinen kokeilu. Laitoin eilen uuden "täpän" blogin ohjauskeskukseen, ja teksti tulee suoraan matkaviestimestä. Huomaa sanavalintani. Kännykkä on alunperin ollut Mobiran lanseeraama sana, jonka piti tarkoittaa vain kyseisen firman tuotteita.

Kansa päätti toisin ja myös Samsung voi olla kännykkä, samoin SonyEricsson. Sellainen viisi vuotta vanha sönyeeriksonnin kosketusnäyttöpuhelin, jolla tätä kirjoitan, on mielestäni kuitenkin 'matkaviestin'. Sen sanan päätimme ottaa käyttöön Posti- ja lennätinhallituksen radio-osastolla 1980-luvun alkupuolella. Siellä keksittiin myös sana 'matkapuhelin'.

Ensimmäisen kerran sitä esitti insinööri Kalevi Merontausta, mutta se naurettiin sivuun. Kun Nokia lanseerasi öljykannupuhelimensa, Talkmanin, tuntuikin matkapuhelin uudestaan mutusteltuna aivan sopivalta termiltä.

Miksikö entisellä nokialaisella ja intosuomalaisella on SonyEricsson? Kyllästyin tappelemaan Nokiani ja läppärini keskinäisen epäsopivuuden kanssa. Kalenterin pitää päivittyä suuntaan ja toiseen ilman ongelmia. Otin esille jo museointivaiheeseen joutuneen Finnet Oyn toimitusjohtajan työvälineenä toimineen ruotsalaisjapsin ja panin piuhat kiinni. Ei ongelmia.

Takaisin vaakamestarin aikaan

Ajoin fillarilla asemalle ja kiinnitin huomiota Seinäjoen vanhan omakotialueen kadunnimiin. Vaakamestarinkadun kohdalla sain päähäni pohtia aikaa, jolloin oli vaakamestareita. En oikeasti tiedä mitä sellaiset ovat tehneet, mutta kuvittelen heidän olleen rautatielaitoksen palveluksessa, koska muutkin kadunnimet viittasivat rautatieammatteihin: Ratamestarinkatu, Ratavartijankatu, Jarrumiehenkatu,…

Vaakamestarit ovat varmaankin olleet korkeasti arvostettuja spesialisteja, alansa erikoistuntijoita ja vastuullisia asiansa hoitajia. Kuvittelen vaa’an olleen järeän vehkeen, jolla on punnittu junan vaunuja ja niiden kuormia. Vaakamestariksi on päässyt henkilö, joka tuntee välineen ja kykenee sen myös tarvittaessa kunnostamaan, jos ei aivan kotikonsteilla, niin kuitenkin lähietäisyydeltä löytyvien keinojen avulla.

Kun mieli kulkee pyörää polkiessa tuollaisissa asioissa, on herkkyyttä myös vähän syvällisempään ajatteluun. Ajan kuluessa tapahtuneet muutokset ovat valtavia ja ne ovat vaikuttaneet ihmisten elämään paljon enemmän kuin kadonneina ammattinimikkeinä. Tekniset välineet ovat yhä mutkikkaampia ja niiden toimivuus on kiinni globaaleilla markkinoilla toimivista yrityksistä ja niiden verkostoista – toisista globaaleista toimijoista, joilta hankitaan komponentteja ja ohjelmistoja.

Vaakamestarilla on ollut käytettävissään oman ammattitaitonsa lisäksi kumppaneiden verkosto, aivan kuten nykyisilläkin yrityksillä ja yrittäjillä kuuluu olla. Harvassa asiassa voi toimia aivan yksin. Siinä missä vaakamestarin kumppanit olivat kävelyetäisyydellä olevia muita ammattimiehiä, ovat nykyisten mestareiden kumppanit sähköpostin, Internetin ja lentomatkojen takana. Maailma on globaali verkosto, jossa lähes kaikki riippuu lähes kaikesta muusta.

Niin se on ollut aina, asiat riippuvat toisistaan ja vaikuttavat toisiinsa. Nyt asiat ovat kaukana, eikä niistä vastuussa olevia ihmisiä tunneta. Ne lainalaisuudet, joiden varassa verkoston jäsenet toimivat, ovat hämäriä ja muuttuvat nopeasti. Vaakamestareiden aikaan asiat muuttuivat hitaammin ja niihin vaikuttavat ihmiset tunsivat toisensa.

Kehityksen pyörä ei anna meidän palata menneisyyteen. Tuli kuitenkin mieleeni, että jospa kehitys tekisikin täyden ympyrän. Palaisimme joissakin asioissa takaisin aikaan, jolloin asiat hoituivat läheltä löytyvien kumppanien kanssa ja globaaleita asioita käytettäisiin perushyödykkeinä, vastaavasti kuin vettä ja ilmaa, joiden globaalisuus on myötäsyntyistä. Internetistä on jo tullut globaali väline, jonka avulla kaikki tieto on kaikkialla aina käytettävissä.

Visioni onkin, että samalla kun tekniset keinot kehittyvät yhä kauemmaksi vaakamestarin ajoista ja ihmisten kontakti niihin muuttuu yhä etäisemmäksi, niistä tulee kuin ilmaa ja vettä. Niitä käytetään itsestään selvyyksinä ja ihmiset suuntaavat oman toimintansa asioihin, joita heillä on mahdollisuus vaikuttaa.

Vaakamestarin tavoin tällaisessa yhteisössä on mestareita, jotka osaavat käytännön asioita. Kuinka vaihdetaan lamppu, kaadetaan puu, rakennetaan maja tai valmistetaan ruokaa. Tai kuinka pidetään huolta, että katukyltit ovat suorassa. Käden taidot ovat usein korkeammalle arvostettuja kuin teoreettiset tiedot. Oletteko kuulleet seuraavaa? ”Lukioon joutuvat ne, jotka eivät pääse ammattikouluun.” Minä kuulin sen asiantuntijalta, 25-vuotiaalta nuorelta mieheltä. Tämä on tietenkin kärjistys, mutta se kuvastaa tapahtumassa olevaa muutosta.

Ihmisten välinen vuorovaikutus lisääntyy. Ihmiskontakteja löytyy netistäkin, mutta erityisen mielenkiintoisia tulevat olemaan sellaiset ihmiset, joita voi kosketella, joiden hajun tai tuoksun voi aistia ja joiden kanssa voi syödä, juoda ja nauraa. Ja paljon muuta.

Teknologiaa ja kaiken maailman tietoa on tarjolla pian niin paljon, että mitään rajoituksia ei ole. Voidaan keskittyä sisältöön ja merkityksiin. Ihmiselle merkittävin asia on ihminen. Mitä muuta tarkoitusta elämällä voisi lopulta olla kuin elämä itse?


Tämä tällä kertaa Seinäjoen kadunnimistä. Olen pitänyt tavoitteenani vähintään kerran kuukaudessa tuikata jotakin tänne blogiini. Huhtikuussa meni viime hetkeen. Palaan tänne mökillä viettämäni Vapun jälkeen. Siellä elämän keskipisteenä ovat edellisinä vappuina olleet kevätkonserttiin yltyvät sammakot.

Eläkkeelle 70-vuotiaana

Jos yleinen eläkeikä olisi 70 vuotta, pidettäisiin vielä 65-vuotiaistakin huolta yrityksen voimavarana. Kuvassa on isoäitini setä, Septaatus Mononen, joka puuhasteli polttopuita vielä yli 90-vuotiaana, eikä jäänyt koskaan eläkkeelle kotitilaltaan.

Olin saattelemassa eläkkeelle erästä 70-vuotiasta hallituskollegaani. Hän olisi edelleen täysissä voimissa niihin tehtäviin, joissa on viimeiset vuodet ollut, mutta piti sopivana jättää paikkansa nuoremmille. Hallitus työskentelee pari päivää kuukaudessa ja sen työt sopivat fyysisen rasittavuutensa puolesta varmasti hyvinkin iäkkäille ihmisille. Kaikki eivät voi tulla "hallitusherroiksi", mutta tästäkin poikkeustapauksesta kannattaisi ottaa oppia.

Eläkkeelle lähtemisiän nostoa kannattavat viimeaikojen kuuman keskustelun perusteella kaikki. Monet kuitenkin ehdottavat, että etsittäisiin muita keinoja, kuin yleisen eläkeiän nosto. En usko, että siltä kuitenkaan vältytään. Laitoin jopa oman nimeni siihen eläkeadressiin, jolla kannatettiin yleisen eläkeikärajan nostamista 65 vuoteen.

Olen ollut mukana monessa organisaatiossa erilaisissa johtotehtävissä. Kokemusteni perusteella uskon monien markkinatalouden periaatteiden olevan voimissaan sen perusteita koettelevan talouslaman jälkeenkin. Yksi niistä on yritysten pyrkimys menestymiseen.

Yrityksen pitää ajatella omaa parastaan, joka toki useimmiten tarkoittaa myös sitä, että henkilökunnasta yrityksen voimavarana huolehditaan. Hoitaakseen tehtäväänsä hyvin yrityksen johto pyrkii pitämään huolta siitä, että resursseja käytetään mahdollisimman tehokkaasti ja tarkoituksenmukaisesti.

Kun ihmisen työuran loppupäässä häämöttää eläkkeelle lähteminen, otetaan se huomioon mm. työtehtäviä suunniteltaessa ja organisaatiota kehitettäessä. Yleensä näkökenttä tällaisissa asioissa yltää muutaman vuoden päähän. Kun henkilö on saavuttamassa eläkeikänsä 63 vuotta, se vaikuttaa hänen työtehtäviensä suunnittelemiseen jo vuosia aikaisemmin. Hänelle ei enää anneta uusia vastuita, jotka edellyttävät sitoutumista pidempään. Näin rakentuu ulostyöntöautomaatti, joka toteuttaa eläkkeelle lähtemisen heti, kun mahdollista. Eikä kysymyksessä ole ikärasismi, vaan järkevä liiketoiminnan johtaminen.


Miksi minä yritän hämmentää tätä asiaa, ei johdu omasta eläke-edustani. Nykyisessä työssäni eläkekertymäni ei juuri kartu ja olenkin henkisesti varautunut tekemään hommia niin kauan kuin kysyntää ja virtaa riittää. Motiivini on omat lapseni. Heidän oletetaan maksavan edellisten sukupolvien aiheuttaman laskun. Sen lisäksi, että he vääjäämättä joutuvat puurtamaan nykyisiä 40- ja 50-vuotiaita kauemmin, he joutuvat kustantamaan näiden turhan aikaiset valtion velkarahalla maksetut eläkkeet.

Eläkkeitähän ei makseta kunkin palkasta aikoinaan sivuun pannuista varoista. Niillä maksetaan nykyiset eläkkeet. Tulevat polvet maksavat meidän eläkkeemme.

Mielestäni koko eläkejärjestelmä tulisi rakentaa kokonaan uudella tavalla. Nostetaan yleinen eläkeikä mahdollisimman korkeaksi, jolloin se alkaa ohjaamaan työvoimastaan huolehtivien organisaatioiden toimintaa. Työuria ryhdyttäisiin suunnittelemaan yritystasolla siten, että ”ulostyöntö” asettuisi myöhemmäksi. Seniori-iässäkin olevan työporukan kunnosta pidettäisiin huolta firman piikkiin.

Jottei yksittäisten henkilöiden kohdalla tulisi aiheutettua ylivoimaista taakkaa selvitä sairauksien ja uupumuksen rasittamasta eläkeikää edeltävästä kaudesta, systeemiin pitää rakentaa joustoa. Annetaan oikeus lähteä eläkkeelle vaikkapa 60-vuotiaana, jos suostuu tinkimään eläkkeen määrästä ja ilmoittaa asiasta työnantajalle hyvissä ajoin, vaikka kaksi vuotta aiemmin.

Joustokeinoja tulisi antaa myös työnantajalle. Huonojen aikojen sattuessa pitäisi sallia ”seniorilomautukset” keveimmin perustein, kuin nykyiset lomautukset. Esimerkiksi yli 60-vuotiaat saisi laittaa huilaamaan jonkinlaista lomautuseläkettä vastaan parin viikon varoitusajalla vanhimmista ensin aloittaen.

Eivätkä ideat tähän lopu. Mieleeni tulee PLH:n Radio-osaston asiakaspalveluista 70-luvulla vastanneen Esko Tanskasen puolivakavasti esittämä ajatus päästä pikku hiljaa eläkkeelle. Ensimmäisenä olisi vuonna parilla kuukaudella pidennetty kesäloma. Toisena tulisi vielä vähän enemmän lomaa ja vähitellen siirryttäisiin moodiin, jossa työpaikalla käydään enää parin kuukauden mittaisella nuorempien paimentamiskeikalla ennen lopullista eläkkeelle jäämistä.

Tällaisen mahdollisuuden kirjoittaminen osaksi eläkejärjestelmää johtaisi siihen, että työpaikoilla aivan oikeasti myös suunniteltaisiin seniori-ikää lähestyvien työt sen mukaisesti. Sitä Eskon systeemi ei sano, koska olisi ensimmäinen pidennytyn vapaan vuosi. Olisiko sopiva aloittaa vaikka 62-vuotiaana kolmen kuukauden kesälomalla ja tehdä vielä 66 ikäisenä hommia vimeiset puoli vuotta?

”Eläkeliukumassa” olevia henkilöitä ei varmaan enää rasitettaisi ankaralla hiostamisella, vaan he saisivat antaa kokemuksensa nuoremmilleen opastajina, apulaisina, sparraajina. Nokia-aikaisen esihenkilöni neuvo alaisilleen johtajille, joiden hän toivoi näkyvän enemmän kenttätyössä, oli seuraava: ”Jos ette osaa siellä mitään muuta tehdä, keittäkää vaikka kahvia.” Se pätee tähänkin. Seniorityöntekijät voisivat parhaimmillaan tarjota osaamista ja tukea, jota nuoremmat eivät mistään muualta voisi saada. Tai vähintäänkin he voisivat huolehtia työyhteisön päivittäisestä hyvinvoinnista.

Itsekin voisin hyväksyä uran tsupparista (18 v) kahvinkeittäjäksi (65 v), kunhan siinä välissä saisi rakentaa uraa ja painaa kunnon hommia.

Yksityistä ja yhteistä

Kyllä minä ihmettelen sitä keskustelua, jota käydään ns. Lex Nokiasta. Olen itse ratkaissut työyhteisön jäsen Matti Makkosen ja yksityishenkilö Matin viestinnän tietosuojaongelmat tavalla, joka tekee mielestäni tarpeettomaksi koko jupakan.

Ensinnä tunnustan sen, että toimiessani jonkun palveluksessa käytän palkkaani vastaan aikaani ja minulle työtä varten luovutettuja resursseja työnantajani hyväksi. Minulla ei ole sähköpostissani mitään sellaista, minkä olemassaolo tai edes sisältö pitäisi salata työnantajalta.

Samalla edellytän, että saan säilyttää myös yksityisyyteni. Vapaa-aikani ja omat välineeni kuuluvat minulle, eikä työnantajallani ole niihin mitään oikeuksia.

Sähköposti on hyvin edullinen väline ja se on helppo hankkia. Minä olen ollut samanaikaisesti etunimi.sukunimi at tele, sonera, nokia tai finnet ja siviili makkos.matti at milloin mitäkin. Olen antanut aina sihteerilleni oikeuden tai pikemminkin velvotteen seurata työpostiani, jotteivät kiireiset asiat jäisi hoitamatta ollessani estynyt hoitamaan mailiani. Jos joku lähettää siviilipostia työosoitteeseen, on se lähettäjän valinta.

Makkosmatin postiin eivät sihteerienkään oikeudet ole koskaan ulottuneet.

Tuo edelläoleva on minun henkilökohtainen ratkaisuni. Jos kaikki tekisivät samoin, voisi lopettaa kiistelyn siitä, kuka saa seurata kenenkin posteja. Käytännöstä voitaneen sopia juridisesti pätevästi työntekijän ja työnantajan välillä.

Jos ratkaisuni ei jostakin syystä muille kelpaa, on minulla mielessäni toinenkin idea. Aloitin työurani Posti- ja lennätinhallituksen radio-osastolla. Siellä oltiin tarkkoja siitä, kuinka postit tuli osoittaa oikealle vastaanottajalle ja kuinka toimittiin oikein postia vastaanotettaessa.

Jos posti tarkoitettiin firmalle, laitettiin ensin firman nimi ja sitten mahdollinen henkilö. Vastaanottopäässä kirje avattiin sen toimesta, jonka tehtävänä oli avata firmalle tuleva posti. Hän toimitti postin sitten eteenpäin oikealle henkilölle tai asiaa hoitavalle. Jos henkilön nimi oli ensin, ei postia saanut muut avata.

Luulisin, että yrityksissä voitaisiin helposti toteuttaa vastaava käytäntö sähköposteissa. Yksityiset postit voisi erottaa vaikka etuliitteellä, esimerkiksi pri-matti.makkonen. Näin Nokiakin erottelee firman mailia käyttävät ulkopuoliset ext- etuliitteellä. Jos Nokian ja muiden huoli on vain se, mitä työntekijät lähettävät, ei tuollaistakaan järjestelyä tarvita. Samalla vaivalla kuin lähettäessäni ilmoittaisin olevani tällä kerralla siviili-Matti, ottaisin käyttöön gmailin, ja lähettäisin sieltä.

Sitä rikosta, että työntekijä varastaa tietoa ja toimittaa sen eteenpäin, ei Lex Nokia voi mitenkään estää. Muistitikulla voi helposti siirtää salaisuuksia, paljon turvallisemmin kuin sähköpostien liitetiedostoilla. Ja todellakin - ilmaisia vaihtoehtoja työnantajan antamalle sähköpostille kyllä on ja niihin ei kai Lex Nokiallakaan yritetä yltää.

Siis täysin tarpeeton laki, jos tarkoituksena on ehkäistä teollisuusvakoilua. Täysin tarpeeton keskustelu, jos pyritään suojaamaan yksityisyyttä yritysten intressejä vastaaan. Yksityisyyden voi toteuttaa yksityisillä välineillä.

On myös hiusten halkomista erotella tunnistetiedot ja sisältö. Yksityisiin välineisiin ei saa tulla haistelemaan edes tunnisteita, firman vehkeiden sisältö voitaisiin puolestani sopia firman omaksi kokonaan.

Saanko maksaa velkani, isoisä?

Tänään hiihtelin uusissa maisemissa epämääräisten ”X:n laavu 3,4 km” kylttien opastamana. En tiedä, paljonko hiihdin, sillä kylttien luotettavuus oli huono. ”Laavu 0,5 km” osoitti näköetäisyydellä noin viidentoista metrin päässä olevaa kaupunginosaseuran laavua. Lunta ei ollut enempää kuin 10...15 cm, mutta pohjalaisittain harvennetuissa metsämaisemissa se riitti. Sankemman metsän kohdissa pienet kivet ja oksat tekivät kulun haasteellisemmaksi. En kertaakaan ajatellut kääntyväni takaisin, vaan seurasin kylttejä riippumatta siitä, oliko seuraavaa kylttiä ollenkaan tai että ne näyttivät epäloogisia tietoja. Aikaa meni kolmatta tuntia.

Hiihtolenkillä ehtii ajattelemaan kaikenlaista. Kuten sitä, kuinka ihmeellinen on ihmisen kyky käsitellä aivoissaan samanaikaisesti isoa maisemakuvaa suunnistamista varten ja tietoa pienistä luonnonesteistä, kivistä ja kannoista ja ohjata kehoa tekemään koko ajan pientä säätöä liikkumiseen niiden väistämiseksi. Koneet eivät pysty siihen muuten kuin ihmisen avulla. Pätevän kaivinkoneenkäyttäjän tarkkuus perustuu kuulemma siihen, että kaivinkoneen kauhan ohjausmekanismi menee konemiehen selkäytimeen. Koneesta tulee ihmisen raaja.

Nauttiessani retkestä mietin myös suomalaista kansanluonnetta ja tapoja, joilla se siirtyy sukupolvelta toiselle. Hiihtäminen metsämaisemissa ilman keskustelukumppania on yksi niistä nautinnoista, jonka vain murto-osa maailman ihmisistä ymmärtää. Vain me suomalaiset ja ehkä joku norjalainen ja venäläinen emme tunne ahdistusta joutuessamme yksin luonnon keskelle.

Vaikka minä en muista hiihtäneeni kuin pari kertaa isäni kanssa, tunnen metsässä yksin kulkiessani toteuttavani perimääni ja ikiaikaista viettiä. Uusimmat geenitutkimuksen tiedot kertovat, että geenit eivät ole muuttumattomia, vaan niillä on kyky oppia. Nälänhädästä kärsineiden sukupolvien lapset osaavat varautua nälkää varten ja äidin kokemat traumat vaikuttavat lapsen perimään.

Ei siis ole aivan järjetön oletus, että taipumus viihtyä erämaissa on periytyvä ominaisuus. Isämme ja isoisämme ovat kokeneet retkillään saman, jonka minä voin kokea tänään. Vapaus, seikkailun tunne, fyysinen koetus, tilanteen hallinta ja siitä selviäminen ovat myönteisiä tuntemuksia, jotka ehkä ovat siirtyneet myös omille jälkeläisilleni. Samoin kuin minulla, esi-isilläni oli retkiensä jälkeen hyvä omatunto syödä aidon näläntunteen vallassa.

Myönteiset tuntemukset? Nekö olen perinyt esi-isiltäni? Tiedän isieni eläneen vaikeita aikoja ja ainakin kolme edeltävää isäsukupolveani on kuollut nuorena. Isäni teki itsemurhan alle viisikymppisenä seuraten epäonnistuneista liiketoimistaan masentuneen oman isänsä esimerkkiä. Myös isäni isoisän kuolema oli ollut erikoinen. Hevonen oli palannut yksin kotiin kyliltä ja isäni isoisä löydettiin kuolleena reitin varrelta. Hän oli menettänyt velkatakaustensa vuoksi omistuksen satoja vuosia suvun hallussa olleeseen Rinteelän tilaan Enonkosken Hanhijärvellä.

Olen penkonut sukujeni vanhoja valokuvia. En ehtinyt tutustua isoisääni Eino Makkoseen, mutta nähdessäni hänen kuvansa tunnen suurta myötätuntoa. Jotenkin tuntuu, että haluaisin kiittää häntä siitä elämästä, jota saan elää. Samaa tunnen myös muistaessani omaa isääni, jolle en ehtinyt puhua aikuisten miesten asioita. Kun en voi heitä enää kiittää, mikä olisi oikea tapa purkaa kiitollisuuden tunne? Tunne on vähän sama kuin haluaisi maksaa velkansa, mutta velkoja vain on kateissa. Voisiko pitää toisen rahat itsellä tai maksaa jollekin muulle?

Kun otan huomioon sen mahdollisuuden, että geenien mukana kulkee myös kokemuksia sukupolvelta toiselle, voin ratkaista pulmani. En olekaan velkaa menneille sukupolville, vaan tuleville. Olen saanut kyvyn nauttia elämästäni, teen sitä täysin siemauksin ja maksan nautinnoista syntyneen kiitollisuudenvelkani jälkipolville antamalla heille saman kyvyn.

Niin se menee. Nauttikaa elämästänne (kohtuus muistaen) ja siirtäkää se perintö eteenpäin, niin ette jää kenellekään velkaa. Elämä on saamanne lahja, ei velvollisuus. Siitä on oikeus nauttia. Olen maksanut velkani teille Aatos, Eino, Antti, Antti vanhempi,… Ette eläneet turhaan. Päinvastoin, monet poistuitte turhan aikaisin monta myönteistä kokemusta menettäen.

Ps. Sain tästä kirjoituksesta palautetta (ks. kommentit), jotka puolestaan ansaitsevat kommentin. Itsemurha on todella vakava asia. Vaikka itse katson vuosikymmenien jälkeen asiaa kuin olisin ulkopuolinen, on isieni perinnön kokeminen ja hyväksyminen ollut rankkaa. Minun kohdallani perinne katkeaa. Jos poikani tai heidän mahdolliset jälkeläisensä joskus edes vähän tarvitsisivat minua, haluan olla heille oikeasti olemassa. Voisin opetella vaikka onkimaan ja siirtää sen taidon eteenpäin.

Altistaminen sattumalle

Joskus tulee miettineeksi, minkä vuoksi ihmiset edelleen ensisijaisesti matkustavat kokouksiin ja tapaamaan toisiaan, vaikka heidän toisilleen antamansa informaation voisi kätevästi siirtää teleteitse. Useimmiten se olisi tehokkaampi, nopeampi ja edullisempi tapa.

Kirjoitan tätäkin juttua 177 km/h kiitävässä junassa matkalla kohti tapaamisia. Enkä todellakaan matkusta sen vuoksi, että minulla olisi mukanani tavaraa, jonka kuljettaminen olisi vastuullani.

Ainoat välittömästi mieleeni tulevat asiat, joita televiestintä ei voisi välittää, ovat tavaroiden kuljettamisen ohella eräät ihmisen fyysiset elementit. En istu junassa myöskään niiden vuoksi. En ole matkalla lisääntyäkseni enkä viedäkseni tuoksuni - kenties hajuni - muiden riesaksi.

Minulla on kolmen seuraavan päivän aikana ainakin viisi erilaista tämän saman junamatkan mahdollistamaa tapaamista pääkaupunkiseudulla. Todennäköisesti jokaiseen niistä on joku pätevä syy, jonka vuoksi olen junassa, enkä Seinäjoella virittelemässä yhteysvälineitäni.

Kaksi ensimmäistä tapaamista kytkeytyvät toisiinsa. Kun toisen vuoksi kuitenkin olen liikkeellä, se toinenkin onnistuu. Ensimmäinen tilaisuus on vuosittainen suuri viestintäalan kokoontuminen, jonka yhteydessä on paitsi hyvin verkkoonkin sopivia esitelmiä ja puheita, mielenkiintoinen paneelikeskustelu. Sellainenkin voisi onnistua verkoitse, mutta jotenkin uskon paikalla olemisen itselleni paremmaksi. Keskustelijat ja yleisö muodostavat kokonaisuuden, jonka ilmapiiri ja tunnelmat välittyvät vain niille, jotka ovat läsnä. En tiedä mitä menettäisin, jos en olisi mukana. Todennäköisesti en mitään kovin merkittävää, mutta kun ei sitä koskaan tiedä... Olemalla itse muiden nähtävänä jätän samalla heille merkin itsestäni. Jospa joku nykäisisi hihasta tai ottaisi yhteyttä jonkun merkityksellisen asian vuoksi, koska näki minut... Näin on joskus käynytkin.

Kun vähän mietin tuota edellistä ja niitä muita tapaamisiani, löydän yhden yhteisen nimittäjän kaikille. Se on sattuma tai pikemminkin mahdollisuuden antaminen sattumalle. Sattuman määrittely on sellainen, ettei sitä voi ennakolta suunnitella ja sopia. Sattumalle voi antaa paremmat tai huonommat edellytykset, mutta koskaan sitä ei voi täysin hallita. Olemalla vuorovaikutuksessa ennalta arvaamattomien muuttujien, muiden ihmisten kanssa, voi lopputulos olla yllättävä. Siitä voi olla hyötyä heti, tai se voi vaikuttaa johonkin myöhemmin. Menemällä mukaan tilaisuuksiin, altistuu tapaamaan ihmisiä, joita ei koskaan voi suunnitella tai ennakoida tapaavansa. Ja se voi johtaa mihin tahansa.

Johtaessani Nokian maailmanlaajuista tulosyksikköä, pidin itsestään selvänä sitä, että eri maanosiin hajaantunut johtoryhmäni kokoontui kuukausikokouksiinsa nimenomaan verkon kautta. Kokemukset olivat erittäin positiivisia. Kokoukset olivat yleensä ennalta hyvin suunniteltuja tiettyjen asioiden käsittelemiseksi ja sopimiseksi. Hyvin harvoin niissä antauduttiin luovaan keskusteluun yllättävien tulosten mahdollistamiseksi. Sellaisia keskusteluja varten järjestettiin aivan omat tilaisuutensa. Pari kertaa vuodessa kokoonnuimme kaikki yhteen paikkaan, jossa agenda ei ollut tiettyjen ennalta suunniteltujen asioiden käsitteleminen, vaan nimenomaan toisin päin. Pyrittiin löytämään uusia asioita ja näkökulmia, toki oman liiketoimintamme puitteissa. Kyllä ne puitteetkin joskus kyseenalaistettiin.

Tässä jutussa on johtopäätösten aika, sillä juna lähestyy päämäärää. Etätyö ja teleteitse tapahtuva yhteydenpito ovat useassa tapauksessa välttämättömyyksiä ja joka tapauksessa niiden avulla on mahdollista järjestää tehokkaita vuorovaikutustilanteita asioiden käsittelemiseksi ja viemiseksi eteenpäin. Televiestinnän ehdoton etu on myös, että sen avulla on mahdollista löyhentää ajan kahleita. Kun yhden sopii vastata viestiisi illalla ja toisen aamulla, voit tehdä johtopäätökset ja yhteenvedon vaikka seuraavana iltana. Huonompi tapa hoitaa asia olisi odottaa sopivaa hetkeä, jolloin kaikki ehtisivät samaan neukkariin. Monet toimivat ilman pätevää syytä juuri niin.

Pätevä syy? Kävisikö paremman mahdollisuuden antaminen sattumalle? Mahtoikohan Darwin pohtia tätä samaa asiaa, sillä siinä on kyseessä evoluutioteorian sovellutus. Vain, jos tietoverkot altistuvat tietoisesti sattumalle ja ottavat luovuuden asiakseen, voimme lopettaa pendelöinnin toistemme tykö.

Pendolino saapuu Pasilaan.

Voi jälkipolvia

Kun muutto on vielä tuoreena muistissa, on sopiva hetki miettiä, mitä kaikesta vuosikymmenien elämän mukaani antamasta jää jälkipolville. Sellaista tavaraa, jolle ei oikein ole mitään tarvetta, mutta jota ei tohdi poiskaan heittää, on monta laatikollista. Sitä oli kulkeutunut mukana jo edellisessä muutossa siististi pakattuna mahdollista tulevaa tarvetta ajatellen ja samoissa paketeissa tavara kulki myös uuteen paikkaan.

"Mahdollisesti joskus tarvittavien" ehdotonta eliittiä ovat muistot työvuosilta. Kansiota, lehtiä ja lehtileikkeitä, kirjoituksia, … Samanlaisen työperäisen historian omaavia, mutta ei aivan eliittiin yltäviä, ovat muistoesineet työmatkoilta, liikelahjat, postikortit ja vanhat matkapuhelimet museolatureineen ja akkuineen sekä joukko luettuja ja lukemattomia kirjoja. Aivan omassa luokassaan on pahvilaatikko, jossa on asianomistajan kappaleeni Soneran teleurkintajupakan kuulustelupöytäkirjoista.

Alan ymmärtää, minkä vuoksi useat vahvoissa elämänkäänteissä eläneet ihmiset kirjoittavat muistelmiaan. Kuittaamalla menneet yksiin kansiin voi vapauttaa muistojen massan menemään kadotukseen. Se yksi kirja jää sitten sukuperinnöksi, kunnes joku myöhempi sukupolvi siivoaa senkin pois.

Vaatteet muodostavat oman ryhmänsä. Vaikka en välitäkään seurata muotia, olen vaatteista päätellen laittanut kymmeniä kertoja elämäni aikana sivuun ehjän ja sopivan vaatekappaleen uudemman tieltä. Joihinkin säilytettyihin vaatteisiin minulla on ilmeisesti jonkinlainen tunneside, koska kerta toisensa jälkeen käteeni sattuessaan ne siirtyvät takaisin varastoitavien joukkoon. Näin mm. lakkiaispukuni (vm. 1971) on löytänyt aina paikkansa.

Useimmat "todella arvokkaat", muistorikkaat vaatteet vaikuttavat kutistuneilta, kuten vuonna 1972 ostamani nahkatakki. Pituus on ok, mutta napit eivät enää mene kiinni. Kun muutin Oulusta Helsinkiin 1975 diplomityön tehdäkseni, kaikki omaisuuteni mahtui yhteen matkakapsäkkiin ja se nahkatakki oli ylläni.

Jos menee joskus taas niin huonosti, että takista tulee sopiva, puen sen ylleni ja lähden takaisin pohjoiseen kaikki omaisuuteni matkalaukussa. Se helpottaisi jäämistöni perivän jälkipoven urakkaa. Ennakoin kuitenkin, että ei asia noin mene, vaan perittävää roinaa on vähintään yhtä paljon kuin minulla nyt on. Omakotitalon sokkeloihin on helppo kätkeä kaikki tarpeeton. Sitä paitsi melko paljon on tarpeellistakin. Huonekaluja ja muita kodin välineitä hankitaan tarpeeseen tai ainakin koettuun sellaiseen usein lisääkin.

Tavarasta jälkipolvet todennäköisesti selviävät kätevimmin tulen, kaatopaikan, kirpputorin ja kierrätyksen avulla. Niin kävi suurimmalle osalle äitinikin jäämistöstä yhdeksän vuotta sitten. Äitini oli vuosikymmeniä jatkuneen evakkotaipaleensa aikana muutamaan kertaan hävittänyt kaiken tarpeettoman, mutta silti häneltä jäi mekkoa ja paitaa, kenkää ja pöksyä pienen kyläkaupan verran. Jonnekin ne tavarat vain häipyivät.

Kaikista vaikeinta on tieto ja muistot. Suuri osa muistoesineistä menettänee arvonsa silloin, kun minä itse lakkaan niitä arvostamasta. Sen sijaan valokuvat, videot, kirjoitukset jne. saattavat pitää otteensa paremmin. Ne ovat osa juuristoa, jonka olen kasvattanut paitsi itselleni, myös jälkeläisilleni.

Olen tallettanut itselleni kaiken mahdollisen sekä isäni että äitini jälkeensä jättämän tiedon. Mukanani kulkee valokuvia, kirjeitä ja ajankuvaa sisältäviä kirjoja. Itse asiassa olen myös täydentänyt tietoja keräämällä lähinnä valokuvia sukulaisilta. Epäilen, että joku ajastamme kiinnostunut jälkeläinen haluaa tietää myös minun jättämistäni tiedoista. Niitä tullaan ehkä penkomaan aivan, kuten itsekin olen yrittänyt penkoa vanhempieni sukujen menneisyyttä juurieni löytämiseksi.

-----------------

Päinvastoin kuin kirpputorin kautta kierrätettävät tavarat, tieto on sellaista, jota ei tohtisi hukata. Tuntuu, että tavarasta luopuminen on helpompaa ainakin itselleni.

Tässäpä taitaakin piillä viisaus. Tavaraa tulee ja menee, mutta tietoa kertyy. Vertaus kenties ontuu, mutta mieleeni tuli Raamatun luomiskertomus. Eikös se mennyt jotenkin niin, että ensin oli Sana ja sitten vähitellen kaikki muu. Kun tätä tulkitsee ”tietoinsinöörin” logiikalla, sen voisi suomentaa seuraavasti: Ensin oli tieto kaikesta ja sen perusteella kaikki luotiin. Sana on tietoa!

Minulla on läppäri ja tuhdimpi kone täynnä tiedostoja, kaksi erillistä kovalevyä ja kymmeniä dvd- ja cd-levyjä. Niissä on epämääräisessä järjestyksessä alkuperäisiä erilaisia dokumentteja, video- ja valokuvia sekä näiden varmuuskopioita. Juuristaan kiinnostuneella jälkeläiselläni on paljon enemmän työtä sen kaiken selvittämisessä, kuin minulla on ollut muutaman kymmenen vanhan sukuvalokuvan digitoimisessa ja kuvien henkilöiden tunnistamisessa.

Voi jälkipolvia, jos joutuvat tiedostojani penkomaan. Suurin osa on täysin hyödytöntä, kuten digikuvasarja mökin terassin kaidetta pitkin ryömivästä toukasta. Kun joukossa saattaa olla merkityksellistäkin dataa, ei toukan vaellusta voi rojauttaa kadotukseen ennen pientä pohtimista.

Vai voisiko jälkipolvet toimia aivan toisin, kuin minä ja sadat tuhannet muut nykypolven edustajat omaan haltuunsa jääneiden tietojen suhteen? Meille kenkälaatikko, johon vanhemmat taltioivat muistonsa, edustaa vielä merkityksellisiä muistoja. Olemme kuitenkin toisenlaisen tulevaisuuden äärellä, ja omat lapsemme elävät jo siinä.

Visio - siis ei selvä vastaus, vaan aavistus oikeasta - on seuraava. Internet totuttaa ihmiset siihen, että kaikki tieto on verkossa. Kuka tulevista polvista tahtoo hakea tietoja tästä ajasta, sen ihmisistä ja elämästä henkilökohtaisista hujan hajan olevista tiedostoista ja arkistoista, kun nettikin on keksitty! Tämäkin blogikirjoitus jää kiertämään nettiin siististi paketoituna pitkäksi aikaa, vaikka en sitä kenkälaatikkoon laittaisikaan kulkemaan mukanani paikasta toiseen. Vaikka se muuttuisikin joskus datamössöksi ja kuolisi bittiavaruuteen, moni muu tieto jää kiertämään toinen toistaan seuraaviin tietoverkko- ja palvelinsukupolviin.

Visio johtaa huimaan ja vähän pelottavaankin mielikuvituksen lentoon. Jos kaikki muu katoaa, tieto jää. Lopussa on sitten taas vain Sana... Kaiken maailman tiedon mahduttavan kapasiteetin omaavaa ja maailmanlopun kestävää tallennusvälinettä ei ihmisten hallussa ole, mutta aurinkokunnan toimivuuden puolesta meillä olisi vielä joku vuosimiljardi aikaa sellaista kehittää.

Universumin elämänkierron hallitseminen on niin mahdoton tavoite, että monet jättävät sen jumalalleen. Ehkäpä sama Sanan haltija pitää huolta seuraavastakin kierroksesta. Ennen sitä maailma vaan olisi paljon parempi paikka, jos ihmiset ihan itse pyrkisivät pitämään huolta omasta tulevaisuudestaan.

Uuden vuoden toivomukseni: Unohdu paha tieto, säily hyvä.

Hyvää Uutta Vuotta 2009 kaikille!

Rauhallista Joulua

Toivotan kaikille tänne laiskansorttiseen blogiini osuneille Rauhallista Joulua ja Onnellista Vuotta 2009.

Oma vuoteni päättyy vauhdikkaan muutoksen jatkuessa ja viedessä minut jälleen uuteen elämänvaiheeseen. Muutin pari viikkoa sitten virallisen kotipaikkani Seinäjoelle. Järvenpää säilyy edelleen tukikohtanani työnteolle ja pätkätöilleni pääkaupunkiseudulla. Itse asiassa minusta tuli pitkästä aikaa taas asuntovelallinen. Se pitää yllä mielenkiintoa työntekoa ja ansaitsemismahdollisuuksia kohtaan, eikä viikottainen junamatka "etelään" ole lainkaan vastenmielistä.

Seinäjoki? Uusvanha elämänkumppanini, nuoruuden ystäväni, on pysyvästi sielläpäin, ja yhteinen kotimme on kehittynyt vähitellen sinne. Jossakin sitä pitää joka tapauksessa asua, eikä Seinäjoki häviä asuinpaikkana Järvenpäälle. Se on alueensa ehdoton vilkas keskuspaikka, kun Järvenpäälle antaa leimansa pääkaupungin läheisyys. Porukat häipyvät arkipäivisin Helsingin, Espoon ja Vantaan firmoihin töihin ja katukuvaa jäävät värittämään köpöttävät vanhukset, kaljaporukat ja jokunen heitä palveleva.

Järvenpäähän verrattua Seinäjoki kuhisee nuorta elämää ja luonto on lähellä. Kuten Järvenpäässä, sielläkin voi kiertää fillarilla järven. Kyrkösjärven tekojärven kierrosta suuri osa on luonnonsuojelualuella kulkevaa metsäpolkua. Kaupungissa on jopa laskettelukeskus. Lakeus aukeaa yhteen suuntaan ja mäkiset metsämaat ja suot toiseen suuntaan. Junalla tulee Helsingin keskustaan alle kolmessa tunnissa ja sama onneksi myös toisin päin.

Tällaisissa tunnelmissa otan Joulun vastaan ja odotan ispiraatiota kirjoittaa taas tänne jotakin. Parempaa inspistä odotellessa muutama sana sukulaisista. Sain käsiini (kiitos Liisa Kirveen) kansanrunoilija Pietari Makkosen elämäntyötä esittelevän kirjan. Pietari oli kotoisin silloin Kerimäen, nykyisin Enonkosken Hanhijärveltä ja se on myös minun isoisäni synnyinpaikka. Esi-isiäni, enimmäkseen Antteja, on asunut Hanhijärvellä 1500-luvulta asti. Suvun perimätiedon mukaan Pietari olisi setäni jossakin sukupolvessa. Hanhijärven asumusta on ollut perustamassa myös mies nimeltään Hannu Hanhi! Olisipa hänkin samaa sukua.

Kirja on myös täynnä 1700-luvun lopun ja 1800-luvun alkupuolen elämänkuvaa, sillä Pietari oli aikansa vaikuttaja monessa asiassa. Pietari oli mm. kunnallisissa luottamustoimissa, mutta purki usein ajatuksiaan runoiksi. Muutamassa Pietarin runossa käsitellään Suomen kieltä ja sen heikkoa asemaa viranomaisten kanssa asioitaessa. Itse Elias Lönnrot kirjoitti muistiin Pietarin runoja ja lehti Mehiläisen viimeisessä numerossa (1837?) hän julkaisi runon "Suruwirsi Suomen kielen tilasta" seuraavien saatesanojen kanssa: "Karjalassa ja Sawossa, joissa suuri osa talonpoikia nykyaikoina selwästi kirjoittaa suomea, näitä nurkkaherroja ei ollenkaan kaiwattaisi, jos saisiwat talonpojat kirjoituksensa omalla kielellänsä. Kuinka kansa itseki sitä asiata toiwoo, olemma monesti kuulleet lausuttawan, ja todistukseksi panemma tähän seuraawan, talonpojalta Petteri Makkoselta Kerimäen pitäjästä tehdyn runon, jonka syksyllä w. 1837 häneltä kirjotimma."

Sieltäkö lienee periytynyt taipumukseni osoitella kriittisesti viranomaisten palveluita. Samalla turhan toiminnan karsimisen ja oikeaan asiaan keskittymisen asialla on sukuni ollut jo neljällä vuosisadalla... Epäluuloni ruotsalaisia kohtaan tasapuolisina ja Suomen etuja kunnioittavina kumppaneina ei ole periytynyt, vaan peräisin kaksi vuosikymmentä jatkuneesta yhteistyöstä heidän kanssaan. Sekin olisi oman juttunsa arvoinen kokemus.

Äitini äidin kautta sukuni on ruotsinkieliseltä Pohjanmaalta, Teerijärveltä. Se mahtaa selittää nopean sopeutumiseni Seinäjoen maisemiin! Kävin pikkuserkkuni Pipsan kanssa tapaamassa äitiemme serkkua Loimaalla, jonne tämän pohjalaisen sukuhaarani jäseniä evakuoitiin Karjalasta. Siis juuri niin. Olen selittänyt tämän erikoisen karjalaisen yhteyden pohjanmaan ruotsinkieliseen sukuuni ensimmäisessä blogijutussani (Makkos-Matti, huhtikuu 2007). Tarkoituksemme oli paitsi tavata muita pikkuserkkujamme ja sukuamme, ottaa talteen vanhoja valokuvia skannerilla ja digikameralla. Rosa-serkun valokuva-albumit osoittautuivat aarteeksi. Kuvat odottavat vielä käsittelyään tietokoneen uumenissa.

Mutta palataan taas joskus tänne jonkun asian puitteissa. Oikein mukavaa Joulun ja vuoden vaihteen odotusta kullekin.

Neekerit lumihangessa

Anteeksi tuo otsikossa oleva N-sana. Sen merkitys ei minulle ole tummaihoisia afrikkalaistaustaisia ihmisiä alentava. Se ilmaisee yksilöimätöntä poikkeamista enemmistöstä samalla tavalla, kuin kaunotar, herrasmies tai maalainen. Maalaisia kutsutaan maalla etu-, suku- tai lempinimillään, mutta kaupungissa heistä tulee vain maalaisia. Kaunotarkin on sitä vain silloin, kun erottuu joukosta ja herrasmiehet ovat kuulemma harvinaisia. Länsimaisista tulee Kiinassa pitkäneniä, mikä ei ainakaan minua koskaan siellä käydessäni haitannut.

Seinäjoen etäasumukseeni jakaa ilmaisjakelupostia pari niin tummaa ihmistä, että pimeässä heistä ei juuri erota muuta kuin anorakin aukosta pilkistävät silmät ja valkoiset hampaat. Olen syksyn edetessä tuntenut voimakasta myötätuntoa heitä kohtaan. Olen yrittänyt osoittaa sen avaamalla kerrostalon ulko-ovet ja käyttäytymällä heidät kohdatessani niin luonnollisesti kuin vain suinkin osaan. Eli en ole paljon pyrkinyt juttelemaan, mutta omalla olemuksellani olen toivottanut heidät ja heitä työllistävän mainospostin tervetulleeksi. Olen sanonut päivää ja hymyillyt, kuten äitini opetti asiaansa hoitaville vieraille tekemään.

Toissapäivänä tulevan lumimyrskyn jo haamuillessa maisemia todistin taas nuorten vierastyöläisten ponnistuksia. Heillä on työvälineinään aivan liian pienet polkupyörät. Onneksi he ovat hoikkia ja kykenevät mukautumaan välineeseen, vaikka polvet ohjaustankoa hipoen. Veikkaan, että liukkaat kelit ovat heille uutta. Toinen nuorista, tyttö, ei uskaltanut lainkaan ajaa lumisissa kohdissa. Hän seisoi välillä hajareisin pyöränsä päällä todennäköisesti uupumuksen ja epäuskon tunteita kokien. Hetken päästä hän taas eteni pyörästään tukea hakien. Homma tuli niinkin valmiiksi. Postiluukusta kolahti lopulta Eniron puhelinluettelo, ei siis mikään kevyt läpyskä.

Olen ollut näkevinäni samat nuoret myös läheisen oppilaitoksen oppilaiden joukossa. Arvelen heidät tuleviksi kauppa-alan ammattilaisiksi, jotka haluavat tehdä vapaa-aikanaan työtä taloutensa kohentamiseksi. Näin ollen he ovat juuri sellaista, joita toivoisin Suomen nuorison olevan. Heidän varaansa voisin uskoa sen osan omaa tulevaisuuttani, jossa muut maksavat työllään minunkin elantoni.

En ole koskaan ajatellut niin, että olisin ansainnut itse omat eläkkeeni muuten, kuin osallistumalla sellaisen tulevaisuuden rakentamiseen, että uudet sukupolvet kykenevät ja haluavat maksaa minun eläkkeeni. Paljon näkee kaupungilla väkeä, jonka varaan en tulevaisuuttani laskisi. Keskioluen hinnasta suuri osa on veroa, mutta sellainen verotulo ei pidä maata pystyssä. Onneksi monesta muovikassikaljanuorestakin tulee kunnon työmiehiä ja –naisia. Silti liian moni norkoilee läpi elämänsä avustuksia samoista varoista, joista minunkin leipäni pitäisi joskus kustantaa.

Jokaisen on tehtävä voitavansa sen eteen, että kaikki Suomen nuoret löytäisivät oman tapansa tehdä työtä yhteiskunnan hyväksi ja sen jäsenenä. Heidät pitäisi saada ymmärtämään ja hyväksymään, että samalla, kun he kantavat yhteiskunnan velvoitteita, he tekevät työtä oman tulevaisuutensa hyväksi. Sen lisäksi nykyisten päättäjien ja arjessa toimivien tulisi tehdä kaikkensa, että maahan tulisi lisää nuoria, jotka yhtä sinnikkäästi pyrkivät tekemään töitä itsensä hyväksi, kuin postimme jakajat.

Ihonvärillä ei ole merkitystä, kuinka hyvin hommat sujuvat lumihangessa. Ympäristössään erikoinen ulkonäkö lisää kyllä näkyvyyttä, mutta silmiinpistävintä Seinäjoen postinjakajissa on se mistä suomalaiset tunnetaan - sisu.

Haluaisivatkohan Seinäjoen mustat ahertajat maksaa joskus eläkkeeni? Pelkään, että saatuaan kaupallisen koulutuksensa valmiiksi, he häipyvät muualle vaikka olisivatkin oppineet ajamaan fillarilla lumipöperössä.

Minä teen edelleen parhaani pitääkseni heidät täällä. Kannattaisi muidenkin avata heille ovia ja sanoa päivää. Ja joku saisi etsiä sopivankokoiset työvälineet.

Menestymisen eväät

Minun ei pitäisi yrittää kirjoittaa asiaa, pakina on tyylini. Näin sanoi äidinkielen opettajani Jorma Lagerstedt lähettäessään hartaasti kirjoittamani aineen Suomen ja Neuvostoliiton välisistä suhteista ylioppilaslautakunnalle cum laude approbaturina. "Laakermetri" oli oikeassa. Toinen aineeni oli parissa tunnissa suhautettu pakina. Sen nimeä tai aihetta en edes muista, mutta ällä sillä tuli.

Tässä on nyt näyte tyylistä, jota minun ei pitäisi harrastaa.

Kuntavaalit kiihottivat minua miettimään menestymisen eväitä eri puolueille. Annan vapaasti neuvoni seuraavien vaalien voittoon kolmelle suurimmalle. Noudattamalla niitä on tulevien vaalien voittajina kolme suurta… Saatan joskus neuvoa myös vihreitä, entisiä kommareita ja ruotsalaisia. Soinia ja kristillisiä en pysty neuvomaan.

Kokoomus

Jos puolue ja sen toimijat osoittautuvat rehellisiksi ja levittämiensä viestien arvoisiksi ja ovat tosiasioita kunniottavaa, tekevää ja yritteliästä porukkaa yhteiseksi parhaaksi, olen iloinen heidän voitostaan.

On loistava tilaisuus näyttää, ettei puolue ole ökykapitalismin käsikassara, joksi se usein mielletään. Toivon lopultakin vahvaa uudistusta niihin tapoihin, joilla yhteiskunta tuottaa palvelunsa. Mikko Kososen valinta Sitran johtoon sopii hyvin kuvaan uudesta mahdollisuudesta.

Kokoomukselle en nyt keksi ohjeeksi muuta, kuin entistä suuremman avoimuuden. Kuunnelkaa ihmisiä puoluerajoista välittämättä ja antautukaa avoimeen keskusteluun hyvien ratkaisujen löytämiseksi. Tekemiseen ja yrittämiseen kannustavasta politiikasta ei tarvitse luopua. Ihmiset pitävät sellaisesta, kunhan ketään ei pakoteta elättämään itseään läpi elämänsä ns. paskahommilla tuen ja koulutuksen puutteessa. Etenemisen mahdollisuudet pitävät huolta siitä, että myös hanttihommilla on tekijänsä.

Demarit

Monet mieltävät teidät suurten organisaatioiden ja joukkovoiman puolueeksi. Kerätään paljon väkeä, annetaan sen valita johto, joka saa sitten edustaa koko joukkoa. Sen kääntöpuoli on byrokratia ja kabinettipolitiikka.

Demarit eivät ole oppineet johtamaan joukkoja avoimella keskustelulla vaan edustuksellisen demokratian antamilla valtuuksilla. Se johtaa kabinetteihin, joiden päätöksiä ja linjauksia yritetään tuputtaa kansalle joskus kummallisilla keinoilla. SAK:n niljakas apu viime eduskuntavaaleissa on osoitus siitä, miltä neuvotteluhuoneiden hämärässä tehdyt päätökset saattavat pahimmillaan näyttää. Demaridemokratian dilemma on myös se, ettei kansa oikein usko kabinettien viesteihin, ellei niitä edusta riittävän vahva johtaja. Pitää olla Manu tai Paavo. Jutta ei tule samaan yltämään.

Demarit pyrkivät tekemään isoja näyttäviä tekoja, jolloin epäonnistumisetkin ovat isoja ja näyttäviä. Silloin, kun demarit tekevät liiketoimintaa koskevia päätöksiä, käytetään yhteisiä varoja - riskejä ei tunneta eikä niitä itse kanneta. Kansa on maksanut kuvaputkitehtaasta ja Sonerasta kalliin hinnan.

Menestymisen kaava on seuraava. Antakaa nuorille naisille oikeasti valtaa. Todistaakseen kovuuttaan kabineteissa kyttäävälle demarieliitille ja peittääkseen epävarmuuttaan he ovat julkisissa keskusteluissa olleet kuin hyökkääviä rakkeja. Tyhjentäkää kabinetit ja ottakaa poliittiseksi ohjenuoraksi aito ja avoin keskustelu kansan kanssa ja sen edessä. Arja Alho ja Erkki Tuomioja ovat uskaltaneet tehdä sitä ja saaneet kabinettidemareilta turpiin.

Jos viestinne on se, että ihmisten pitäisi mielummin kokoontua suuriin keskuksiin, sanokaa se rehellisesti. Jatkakaa kertomalla, millaista elämä sellaisessa olisi, jos saisitte kaiken vallan. Olisiko Itä-Pasila ihanteenne mukainen esimerkkiyhteisö vai mikä? Konkretisoikaa esimerkein. Teidän pitää saada ihmiset haluamaan sellaista yhteiskuntaa, jota aiotte toteuttaa.

Sitten vielä yksi asia. Ihmiset haluavat kokea olevansa tarpeellisia. He haluavat tehdä mielummin jotakin hyödyllistä, kuin nauttia yhteiskunnan palveluiksi naamioituja avustuksia. Millä tavoin sosiaalidemokraattisessa yhteiskunnassa ihmisiä osallistetaan toimintaan, muuhun kuin vaalikarjana olemiseen?

Keskusta

Teillä on määrittelyongelma. Kannatusta pitäisi saada lisää suurissa asutuskeskuksissa. Tämän ovat ymmärtäneet jo aiemmat johtajanne, jotka hylkäsivät nimen Maalaisliitto. Enemmistön mielikuvissa puolueenne on kuitenkin vahvasti harvaan asutettujen alueiden puolue. Kun keskustalaisuuden varsinainen olemus on hämärä, äänten norkoileminen asutuskeskuksista antaa lisäksi vaikutelman, ettei millään muulla ole oikeastaan väliä kuin kannatuksella, jonka avulla saadaan valtaa. Puolueen toinen haaste on, että perinteiset kannattajat kokevat asutuskeskusten nuoleskelun selän kääntämiseksi tavoitteille maaseudun ja koko maan asuttamisen hyväksi.

Ja mitä on todellinen keskustalaisuus? Se on yhtä mahdoton määritelmä puolueelle kuin puolueettomuus ja myy yhtä hyvin kuin hajuttomuus ja mauttomuus ruokaa. Sillä nimellä asettaudutte vanhojen määrittelyjen ahtaaseen väliin. Perinteiset vasemmisto ja oikeisto ovat muistoja menneisyydestä ja niihin kiinnittyvät marginalisoituvat vääjäämättä.

Ennen kuin muutatte nimeänne, miettikää uudestaan toimintanne sisältö. Mitä haluatte sanoa olevanne ja oikeasti sitä tarkoittaa? Kävisikö lähteä liikkeelle vanhoista arvoista ja sanoa puolueen ajavan sitä, että asumisen ja toiminnan edellytykset kaikkialla Suomessa olisivat hyvät? Mitä viesti tarkoittaisi pääkaupunkiseudulla? Sitäkö, että sieltä kerätään rahaa, jolla tuetaan muuta Suomea? Vai osattaisiinko viesti ja sen tarkoittama politiikka oikeasti suunnitella siten, että Etelä-Suomen taajamien ja Itä-Suomen tavoitteet eivät olisikaan ristiriidassa?

En osaa ratkaista keskustan sisältökysymystä, mutta palkatkaa joku hemmetin hyvä markkinointiporukka miettimään sitä kanssanne. Siis markkinointiporukka miettimään sitä, mitä haluatte olla ja miksi haluatte ihmisten teidät mieltävän. Vasta, jos puolueen arvoja ja todellista tahtoa hallitsevat ja markkinoijat pääsevät yhteisymmärrykseen siitä, mitä puolueen pitää ja mitä se voi itsestään sanoa, on mahdollista rakentaa uskottavaa ja ihmisiä puhuttelevaa viestintää. Voi olla, että kasvava joukko taajamien ihmisiäkin haluaa siihen sitten samaistua.

Samalla kyllä pitäisi puolueen keulakuvat vaihtaa. Vanhanen on pätevä johtamaan virkamieshallitusta, jos joskus sellaista vielä tarvitaan. Korhoselle löytyy varmaan joku julkisuudelta suojattu virka.

Kansainvälinen tunnustus

Lisäys 12.3.2009

Alla kertomani palkitseminen johti keskusteluun, johon osallistuivat minun ja Seppo Tiaisen lisäksi eräät kollegani GSM:n alkutaipaleelta. Kävimme heidän kanssaan huolellisesti läpi nykyisen SMS:n syntymisestä edeltäneet vaiheet. Totesimme mm. että SMS on erityinen tapa toteuttaa tekstiviestipalvelu, ja että se nimenomainen tapa, joka päätyi lopulliseksi spesifikaatioksi onkin peräisin Saksa-Ranska-yhteistyöstä. Pohjoismaisen valmistelun mukainen totetustapa on jäänyt tekemättä. Tämän vuoksi minä vastedes kieltäydyn hyväksymästä itselleni "tekstiviestin isän" tai "SMS:n keksijän" nimikkeitä. En minä niistä koskaan pitänytkään, sillä ne veivät huomion pois suuremmista saavutuksistani. Mieluummin haluan itseni muistettavan pitkästä elämäntyöstä matkaviestinliiketoiminnan kehittäjänä.

------------------------------------------------------------------------------

The Economist lehti palkitsee vuosittain Innovaatiopalkinnoilla (Innovation Award) henkilöitä, joilla on ollut merkittävä panos tieteenalansa, tekniikan tai liiketoiminnan kehitykseen.

Tänä vuonna palkinnot jaettiin seitsemännen kerran, ja minulla oli kunnia olla palkittujen joukossa osallisuudestani tekstiviestin ideoimiseen 25 vuotta sitten. Olin varmasti itseäni fiksummassa joukossa, katsokaa vaikka The Economistin sivuilta.

Poikkeuksellisesti jaettiin tällä kerralla myös yrityspalkinto, jonka sai mikäpä muu kuin Nokia.

Palkinto ei ole rahaa, vaan pelkkää kunniaa. Joutuisinkin vaikeuksiin, jos joku keksisi palkita minut edes jonkinlaisella siivulla tekstiviestiliiketoiminnan maailmanlaajuisista miljardivoitoista… Silloin pitäisi oikeudenmukaisesti jakaa rahaa myös koko mobiilipalveluiden teollisuuden luomisesta niille kymmenille ihmisille, jotka 70- ja 80-luvuilla tekivät vanhoissa valtioiden teleoperaattorilaitoksissa pohjatyön tavanomaista kuukausipalkkaa vastaan. Tekstariakin oli kanssani ideoimassa Tiaisen Seppo ja Tapiolan Juhani. Ja osingoille pitäisi aivan oikeutetusti päästää myös konkreettista speksaustyötä tehneet pohjoismaisen FMK- ja eurooppalaisen GSM-työryhmän jäsenet.

Ps. Lukaise myös kommentti. Joka asiaan löytyy jotain poikkipuolista sanomista. Vastauksena kommentoijalle ei ole muuta, kuin että tekstiviestien tuominen matkapuhelimiin oli aikanaan yhtä ilmeinen keksintö kuin maapallon pyöreydestä aiheutuvat löydöt, jos matkaa lähtee tekemään jonnekinpäin. Kolumbus osui ensimmäisenä Amerikkaan. Vaikka hän ei keksinytkään jo aikojen alusta ollutta pallomuotoa asuinplaeneetallemme, hän kuitenkin yhtenä ensimmäisistä keksi pyöreyden olemassaolon. Minä annan sitäpaitsi kaiken mahdollisen kunnian niille, jotka olivat pohjustaneet idean syntymistä (tekstipiipparit ja vaikka armeijaradiot) sekä niille sadoille GSM:n kehittäjille, jotka tekivät SMS:stä todellisuutta. Mielelläni otan myös kiitoksia vastaan siitä, että sain yhdessä Jumpun ja Sepon kanssa esittää tekstiviestien toteuttamisen osana "tulevaisuuden matkaviestintää".

Kalakeitto

Kaikesta tekemästäni en voi olla ylpeä, mutta tästä olen. Siksi haluan sen jakaa kaikkien tänne palstalle eksyvien kesken.

Syön tätä kirjoittaessani Järvenpään poikamiesboxilla jo kolmatta päivää samaa kalakeittoa. Se maistuu edelleen, joten sen täytyy olla hyvää. Pohjana siinä on liemi, joka syntyy keitettäessä palsternakkaa, varsiselleriä, sipulia ja porkkanoita. Mausteeksi ravistelin kurkkumaa, tai ehkä pikemminkin värin vuoksi. Yhden kasviliemikuution tipautin joukkoon.

Vettä oli ehkä litra, yksi palsternakka, pari sellerin vartta, yksi sipuli ja puolenkymmentä keskikokoista porkkanaa. Olisin laittanut perunaa, mutta ei ollut. Kaikki tavara oli kuutioituna pieniksi ja suunnilleen samankokoisiksi, eli tarkoitus oli tehdä keitosta ns. insinöörimallista. Sellaisessa ei ole mitään epämääräisiä monenkokoisia möykkyjä.

Kirjolohifileen vetelin veitsellä kuutioiksi ja ruskistin sen aamupalan jäljiltä rasvaisessa pannussa. Tämä voi olla yksi maun salaisuus. Häivähdys pekonia, mutta tuskin tunnistettavasti. Jotain kiinalaismakua antavaa maustetta ripottelin aivan vähän lohikuutioiden höysteeksi.

Sitten lohikuutiot keittoon. Tässä vaiheessa keksin pienen tempun. Jääkaapista löytyi yksi naapurin tyhjältä tontilta nyysitty omena. Siivusin sen lohien perään. Unohduin touhuamaan jotain muuta ja keitto sai muhia pienellä lämmöllä ehkä varttitunnin. Omenat olivat liuenneet liemeen, mutta muuten keitto näytti edelleen olevan täynnä sattumia. Joku voisi kutsua noin paksua keittoa muhennokseksi.

Etsin jääkaapista ranskankermaa, mutta kun sitä ei ollut, koristelin keiton lirauksella salaattikastiketta. Se sattui olemaan hedelmäistä kookoksen makuista. Ja sopii!

Nyt on keitto syöty, kattila tyhjä ja lautanen nuoltu. Kokeilkaa itse palsternakkaa ja selleriä. Niillä saa ihmeitä aikaan, kun kaikki muu osuu kohdalleen.

Oho!

Viime viikolla kirjoittamani juttu "Kuin mustaan aukkoon kirjoittaisi" avasi ymmärrystäni Internetin mahdollisuuksista ja voimasta entisestään. Makkosmatin vajaassa tunnissa väsäämää juttua siteerattiin pari päivää myöhemmin maan arvolehtien joukkoon kuuluvassa Talouselämässä. Huimaa.

Pitänee jatkossa harkita entistä tarkemmin, mitä tänne kirjoittaa. Taisin tölväistä viestintäministeriä ja hänen päätöstensä valmistelijoita. Silti tuo otsikkoni ei ole kansallisen käytännön mukainen kevyt ja välitön anteeksipyyntö, vaan aito hämmästykseni median valppautta kohtaan. Olen edelleen sanojeni takana ja pidän tietoyhteiskunnan toteuttamista ensisijaisesti toimintatapojen kehittämisenä, enkä usko siihen, että uusia verkkoja pitää perustella niiden vuoksi.

Uusia verkkoja pitää tehdä siksi, että ne ovat parempia kuin entiset ja hyvä peruste valtion varoin toteutettavalle laajakaistainvestoinnille olisi, että se palauttaisi tulevaisuuden keskeisen infrastruktuurin kansakunnan hallintaan.

Juttuni ei siis uponnut mustaan aukkoon, vaan sujahti vauhdilla sen läpi. Uudessa ulottuvuudessa sillä on mahdollisuus vaikuttaa päätöksentekijöiden ajatuksiin ja johonkin todelliseen päätökseen. Kiitos Talouselämä.

Tekisi mieleni seuraavaksi vaikuttaa meneillään olevaan maailman omaisuuden uusjakoon tai ainakin estää samanlaisen toistuminen tulevaisuudessa. On pitkään ollut hyve, että laittaa rahansa poikimaan nopeasti rahankierrätyksellä sen sijaan, että sijoittaisi ne esimerkiksi kestävän kasvun yrityksiin. Olen itse ollut kaupittelemassa Soneran listautuessa 90-luvun lopulla sen osakkeita institutionaalisille sijoittajille, jotka lähes ääni väristen vakuuttivat olevansa pitkäaikaisia sijoittajia, jotka haluavat sitoutua Soneran menestyksen turvaajiksi.

P**kapuhetta, samat sijoittajat käärivät ensimmäisinä pikavoitot taskuihinsa. Heidän nokkeluuttaan ja taitoaan ihailtiin niin, että koko yritys valjastettiin valtio-omistajan tuella samanlaisten toimijoiden moottoriksi. Soneran romahdus on täsmälleen samanlainen ilmiö, joka nyt vaivaa koko maailmantaloutta. Lupauksilla rakennettiin täysin reaalimaailmasta irti oleva arvonnousu, jonka edetessä nokkelimmat keräsivät muhkeat voitot. Kuplan puhjettua sen jätteet jäivät hitaampien käsiin.

Tapasin Jyrki Kataisen sattumalta Seinäjoen käsityömessuilla. Olemme sen verran tuttuja, että kättelimme ja vaihdoimme muutaman sanan. Kaikki tärkeät asiat jäivät puhumatta. Olisi pitänyt pyytää, että hän ja muut vallassa olevat tekisivät kaiken tarvittavan, ettei enää koskaan sallita himokapitalismin kerätä sinisilmäisten kansalaisten varoja höttöjä lupausmarkkinoita perustamalla.

Omaa tyhmyyttäni minäkin olen uskonut johtavan pankin kohtuullisen riskin sijoitustuotteiden olevan turvallinen paikka rahoilleni. Pankki on jaksanut rauhoitella rahoituskriisin edetessä. Kun olen muutenkin rauhallinen, olen pankin viestien jälkeen ollut suorastaan veltto ja ollut panikoitumatta. Olisi pitänyt panikoitua jo pari vuotta sitten, kun hulvaton meno oli kovimmillaan.

Tavallisen ihmisen on mahdotonta ymmärtää yhteyttä amerikkalaisten roskalainojen ja omien turvallisten sijoitusten välillä. Pankkini olisi voinut neuvoa minua siirtämään oikealla työllä tienaamani varat parempaan turvaan markkinoiden alettua horjua.

Se varmaan sanoo lopullisen saldon selvittyä ja pölyn laskeuduttua: Oho! Jos sitäkään.

Saksalaiset tuloo? Hyvä Tekes!

Jokin TV:n ajankohtais- tai tiedeohjelma esitteli eräänä iltana saksalaista aurinko- ja valoenergiateknologiaa. Olisikohan ollut Freiburgin kaupunki, jota ohjelman mukaan voisi pitää oikeana "viherpiipertäjän unelmakaupunkina". Siellä kerätään auringon auliisti jakamaa energiaa talteen tuulimyllyjen ja valoherkkien paneelien avulla niin, että se näkyy ja tuntuu katukuvassa. Paikallisessa korkeakoulussa kehitetään teknologiaa, jolla energiatehokkuutta parannetaan ja aurinkoenergian tuottamisesta tehdään yksinkertaisempaa ja edullisempaa.

Visio on, että tuotantoteknologian parantaminen ja suosion kasvu tekevät muutamassa vuodessa aurinkoenergiasta edullisempaa kuin energia, jota saadaan polttamalla perinteiseen tapaan fossiilisia tai kierrätettyjä materiaaleja tai pilkkomalla atomeja. Sen jälkeen markkinat pitävät huolta massiivisesta uuteen energiatalouteen siirtymisestä ilman tukijaisia, joita nykyään käytetään. Tämän päivän radiouutiset tosin raportoivat saksalaisten ajautumisesta suuriin vaikeuksiin. Vihertalous ei ole vielä ratkaisu, ja ydinenergiasta kieltäymisen vuoksi Saksassa valmistellaan kymmenien miljardien investointeja perinteisiin polttamiseen perustuviin voimaloihin.

Saksalaiset ovat olleet ns. "herrakansaa". Sellaiset kuvittelevat, että heidän pitäisi hallita muidenkin kansojen tekemisiä. Saksa turmeli viime vuosisadan alkupuolen brutaalilla toiminnallaan pitkäksi aikaa mahdollisuuksiaan olla johtava kansakunta Euroopassa. Jospa heidän halunsa näyttää muille mallia ja hallita maailman kehittymistä olisikin nyt suuntautumassa Freiburgin hengessä niihin vääjämättä kaikkien eteen tuleviin yhteiskunnallisiin valintoihin ja niitä tukeviin teknologioihin, joita ilman maailma suistuisi katastrofiin. Olisipa mukavaa, jos he siinä aikomuksessaan onnistuisivat.

Ilahduin tutustuessani Tekesin strategian sisältövalintoja esittelevään julkaisuun "IHMINEN - TALOUS - YMPÄRISTÖ, Valinta tulevaisuuden rakentamiseksi". Siinä esitellään neljä teemoiksi kutsuttua painopistealuetta. Yksi niistä perustuu siihen, että me suomalaiset elämme keskellä niukkuutta. On loistava ajatus pyrkiä kääntämään niukkuus voimavaraksi. "Niukkaresurssiset ratkaisut -teema rakentuu ajatukselle, että ympäristötietoisuudesta, regulaatiosta sekä raaka-aineiden ja energian hinnasta nousee uusia haasteita ja liiketoimintamahdollisuuksia. Tavoitteena on saada niukkaresurssisuudesta kilpailuetua suomalaiselle elinkeinoelämälle."

Tekesin strategia ja saksalaisten touhut energiapihin yhteiskunnan hyväksi merkitsevät melko lailla samoja asioita. Hyvä, hyvä! Kannattaisi varmaan mennä taaskin kimppaan sakujen kanssa. Suomi on hyötynyt yhteistyöstä saksalaisten kanssa historian saatossa monesti. Vaikka nykymenoon onkin vähän etäistä hakea oppia historiasta, en voi välttyä mielleyhtymältä. Olemme eläneet kahden muun hallitsemaan pyrkivän kansan välissä ja joutuneet toistuvasti niiden keskinäisten kahnausten välikappaleeksi tai vuoroon kummankin havittelemaksi hallintoalueeksi. Vähän kauempaa Saksasta on usein löytynyt puhtia auttaa meitäkin selviytymään.

Olen sitä sukupolvea, joka kuuli iseiltään ja äideiltään positiivisia kommentteja saksalaisen teknologian hyvästä laadusta. Minulla ei koskaan ole ollut Mersua, mutta pari Folkkariani eivät ole rikkoneet mielikuvaa. Nykyinen naftapihi Skodani on paras autovalintani koskaan ja se on täynnä Audin ja VW:n logoilla varustettuja osia.

Näen joskus sisälläni "pienen saksalaisen", teknologiaa, hyvää laatua ja nuukuutta arvostavan kansalaisen. Tiukkapipoinen niuhottaja on sen ikävä ilmentymä, mutta positiivinen puolikin sillä on. Se tavallaan pyrkii tekemään kuuman keiton vähällä tulella. Se voi tarkoittaa myös meidän suomalaisten avulla ja meidän tekemillämme keksinnöillä tuotettua ympäristöä kuormittamatonta energiaa ja ennen kaikkea sellaista energian kulutusta, johon viherpiipertäjien värkeillä tuotettu energia riittää.

Elintaso? Vähäinen energian tuottaminen ja käyttö ei välttämättä merkitse elintasosta tinkimistä tai elämänlaadun huononemista. Mieleeni painuneisiin elämyksiin kuuluu mm., kuinka aurinkopaneeliin osuneet auringonsäteet muuttuvat LCD-näytön kautta näkyväksi olympialaisten keihäänheittokilpailuksi tai Lordin euroviisuvoitoksi verkkosähköttömän mökkini hämärässä.

Se, että pidän seuraavaa sananlaskua osuvana, kertoo ajattelustani paljon: "Hullu suomalainen tekee ison tulen ja katsoo kaukaa".

”Kuin mustaan aukkoon kirjoittaisi”

Keskustelin kerran tutun toimittajan kanssa hänen kirjoituksistaan. Hän kiitti antamastani palautteesta ja sanoi olevan tavanomaista, mitä otsikossani siteeraan. Hämmästyttävää, jos maan etevimpien toimittajien jutut herättävät vain harvoin selvää palautetta. Nostankin hattua niille, jotka jaksavat puurtaa hyviä juttuja vuodesta toiseen satunnaisten palautteiden varassa.

Tässä on nyt kytkentä omaan blogintapaiseeni. Kun harvoin jostakin tulee sen suuntainen rasahdus, että tiedän juttuani luetun, motivoidun kehittämään seuraavaa. Ja päinvastoin. Kun mitään ei kuulu, hiipuu into laittaa ajatuksia esille.

Nyt sain kuitenkin palautetta. Uskollinen lukija sanoo käyneensä tuon tuosta kurkistamassa blogiani ja pettyneensä, kun uusia juttuja ei ole. Tämä siitä sitten seurasi. Kirjoitan vaikka tikusta asiaa tehden.

Ihminen haluaa vaikuttaa ja nähdä, kuulla tai kokea siitä palautteen. Tämä koskee myös kirjoittamista. Kirjoittamisen lisäksi on monta muuta vaikuttamisen keinoa. Itse asiassa tällainen lähes mustaan aukkoon kirjoittaminen on hyvin epävarma keino. Kuka lukee, mitä ymmärtää, kuinka suhtautuu, muuttaako omaa toimintaansa...

Olen joskus ollut roolissa, jossa toimintani vaikuttavuus oli niin suuri, että jokaista sanaa ja tekoa piti oikein harkita. Kun Suomeen tehtiin kännykkäbisnestä, johdin Telen Matkapuhelinpalvelut -nimistä tulosyksikköä. Sen asema oli niin vahva, että siellä itse asiassa päätettiin, kuinka ala tulisi lähivuosina kehittymään. Teknologisten ratkaisuiden kehittäminen ja valitseminen sekä investointien suuntaaminen ja ajoitus olivat sen merkittäviä päätöksiä. Jääräpäinen linjanveto vanhan toimintavarman NMT:n kehittämisestä ja markkinoimisesta 90-luvulla vielä sen jälkeen, kun uudempaa teknologiaa edustava GSM oli jo lanseerattu, turvasi Telen kaupallisen menestymisen ja parhaat lähtökohdat markkinajohtajuuden voittamiseen tulevalla GSM-aikakaudella. Monet muistavat vielä kirjainhirviölogon NMT-GSM ja 0400-alkuiset numerot, joilla kytkettiin toisiinsa tulevaisuuden lupaukset ja aikansa toimivin matkaviestintekniikka.

Strategia toimi. Sen tuomasta menestyksestä ei muistanut käydä kiittämässä kuin omat kollegat, jotka ymmärsivät asian todellisen merkityksen. Omistajan edustajat, valtion virkamiehet, antoivat päinvastoin palautetta jopa kehityksen hidastamisesta. He olisivat olleet valmiita peesaamaan kilpailijana markkinoille tulleen Radiolinjan tarpeita ja siirtää asiakkaat vauhdilla uuteen alussa hyvin epävarmaan kilpailtuun GSM-verkkoon. Silti siitä ajasta jäi hyvä maku. Merkittäviä päätöksiä sain tehdä ja niiden vaikuttavuus oli ilmeinen.

Tuossa GSM:n suosimisen politiikassa 90-luvun alussa on muuten samaa kuin 3G:n suosimisessa kytkykaupan kautta tänään. Samat miehet taustalla, sama agenda. Kyllä markkinat olisivat hoitaneet oikean tekniikan käyttöön ilman sitäkin.

Kunpa saisi taas sellaiset ohjat käsiinsä, joiden avulla voisi päättää tulevaisuudesta. Laittaisin nykyiset Liikenne- ja viestintäministeriön virkamiehet aivopesuriin ja viestintäministerin vaihtoon heidän aikomuksestaan huutokaupata radiotaajuuksia ja rakentaa saaduilla varoilla laajakaistaverkkoja.

Vaikka onkin kaunis ajatus laittaa valtion rahalla haja-asutusalueiden tuntumaan sellaiset piuhat, että niistä saisi todella vikkelät laajakaistat pienellä lisäpanostuksella joka savuun, tässä ei kuitenkaan mennä taaskaan tietoyhteiskuntaan oikeassa järjestyksessä. Tulisi käyttää rahat viisaammin ja laittaa eri viranomaisten palvelut sellaiseen kuntoon, että niitä voitaisiin käyttää tietoyhteiskunnan edellyttämällä tavalla verkoitse. Se ei ole kiinni verkkojen nopeudesta vaan viranomaisten toimintatavoista. Sitä paitsi toimintatapoja kehittämällä saavutettaisiin sellaiset säästöt, ettei valtion rahaa lopulta kuluisi lainkaan.

Nykyisilläkin verkoilla asiointipalvelut voitaisiin hoitaa. LVM ei ole kuitenkaan osoittautunut sellaisen kehityksen ajuriksi, vaan uskoo uusien verkkojen tekevän tietoyhteiskunnan. Siksi leikin ajatuksella, että laittaisin kepoisen ministerin vaihtoon. Eipä kuitenkaan taida vaihtua eikä viestintäministeriö parantaa kulkuaan tämän kirjoituksen vuoksi. Mustaan aukkoon uppoaa taas yksi juttu lisää. Masentavaa.

Vai olisiko valtion laajakaistainvestointien motiivina sittenkin joku muu kuin tietoyhteiskunnan toteuttaminen? Kaduttaako viestinnän eliittiviranomaisia se, että sen ohjausvallassa vuosisadan ollut valtiollinen verkonrakentaja on annettu naapurimaan valtion hallitsemaan yhtiöön, joka ainakin Suomessa tekee päätöksiä vain liiketaloudellisin perustein. Laajakaistahankkeella valtiosta tulisi uudestaan yhden tulevaisuudessa entistä tärkeämmän perusinfran haltija.

Jospa motiivi onkin se? Jos se sanottaisiin ääneen, voisin sallia ministerin jatkaa vielä toistaiseksi.

Onko Kainuun malli maakuntaralli?

Edellinen blogikirjoitukseni ja siitä Suomussalmella ilmestyvän Ylä-Kainuu-lehden toimitussihteeri Juhani Mustosen kanssa käymäni keskustelu johti pyyntöön kirjoittaa lehteen kolumni. Mielelläni sen tein. Aihe on tuttu, toistan itseäni.

Lehti ilmestyi 2.9.2008.
.......................................................................


"Kyllä te osaatte, kun minä näytän mallia" opetti Kuikka-Koposeksi ristimämme jermu taimien käsittelyä meille kesäpojille jossakin Pesiön työmailla 60-luvun lopulla. Mallin katsomisella onkin maailmalla pärjännyt monessa paikassa, vaikka uuttakin on välillä tarvinnut luoda.

Kymmeniä vuosia poismuuttoni jälkeen palaan säännöllisesti kotiseudulleni Suomussalmelle ja teen tavallaan ulkopuolisin silmin havaintoja nykyisestä elämänmenosta. Monet asiat ovat hyvällä mallilla, mutta muutaman keskustelun perusteella ihmettelen julkisten palveluiden kohtaloa ja tulevaisuutta. Moni käynnistää aikaisin aamulla autonsa Ämmänsaaressa ajaakseen päivittäin Kajaaniin tuottamaan kainuulaisille keskitettyjä palveluita. Toiset ajavat sitten perässä niitä palveluita käyttämään. Siinä rallissa ei ole mitään järkeä.

Kainuun hallintomallin aiheuttaman kehityksen tausta on, että kustannuksissa pitää säästää, mutta palvelut kuitenkin edelleen tuottaa. Päättäjät ovat seuranneet sokeasti ohjetta, jonka mukaan tietty määrä väestöä pitää olla, että palvelua kannattaisi tuottaa. Palveluiden vieminen pitkien etäisyyksien taakse näivettää syrjäseutuja entisestään aivan kuin se olisi ollut tarkoituksenakin hallintomallin kehittäjillä ja päättäjillä.

Löytyisikö parempi malli, jota voisi Koposen neuvon mukaisesti seurata? Sellainen, jossa ihmiset saisivat asioida kotiseutunsa keskuksissa kohtuullisten matkojen päässä ja joka silti säästäisi kustannuksia. Minulla olisi tiedossani yksi - Nokia.

Yrityksessa on ratkaistu tehokkaan toiminnan ja kaikkialla läsnäolemisen haasteet tavalla joka sopiisi malliksi Kainuun kunnillekin. Toiminnan johtaminen ja suunnittelu on keskitetty, mutta palveluiden ja tuotteiden jakaminen on viety asiakkaiden lähelle. Pienimmissäkin maissa on kannattavaa toimia, kun niihin kuhunkin ei luoda täydellisiä pienoisnokioita kaikkine byrokratioineen, vaan käytetään Espoon Keilaniemessä hankittuja välineitä ja siellä päätettyjä menetelmiä. Eri maiden Nokiat keskittyvät vain palvelemaan asiakkaitaan.

Sopisiko Kainuun kunnille pienimmästä isoimpaan olla keskitetysti johdettujen palveluiden jakelukanava? Samassa asioimispaikassa voisi hoitaa kaikenlaiset viranomaispalvelut. Siinäkään nimittäin ei ole mitään järkeä, että jokainen hallinnonala ja virasto tarjoilevat omat palvelunsa omilla enemmän tai vähemmän keskitetyillä tiskeillään. Käyttämällä lisäksi nykyajan tekniikkaa saataisiin suurin osa palveluista hoidettua kotoa käsin. Netti ei ole kirosana, jos sen avulla vähennetään maakuntarallia.