Karpaloterapiaa

Iäkäs sukulaiseni vei minut kerran suon reunaan ja viittasi kädellään kauas suon keskelle. Siellä niitä olisi – karpaloita. Hämmästelin hieman asiaa, sillä olin pitänyt karpaloa pohjoisen marjana. Me olimme kuitenkin etelässä, muutaman kymmenen kilometrin päässä pääkaupungista Hyvinkään ja Mäntsälän välisellä alueella.

Hän halusi näyttää minulle aarteensa, ennen kuin hänen voimansa ehtyisivät eivätkä sallisi tulla suolle. Karpaloapajalle asti emme silloin menneet, eikä tainnut olla edes karpaloaika. Tapahtuma ja paikka jäivät kuitenkin mieleeni ja siitä avautui minulle uusi harrastus vuosien päästä...

Olin raskaan työviikon jälkeen perjantaina 7.9.2001 päättänyt lähteä heti töistä vapauduttuani liikkeelle ehtiäkseni vielä ennen pimeän tuloa tehdä kunnollisen maastopyörälenkin. Maastopyörälenkkihän menee yleensä siten, että alku on takkuista ja pyörä tahtoo kääntyä takaisin kotiinpäin. Kun kriittinen vaihe on ylitetty, ”kone” lämmennyt ja kotimaisemat vaihtuneet metsä- ja kalliopoluiksi, tapahtuu se muutos, jota on lähdettykin hakemaan. Väsymys unohtuu ja ajamisesta alkaa nauttia. Aistit toimivat ja ajaminen kiviä ja juurakoita välillä ylittäen ja välillä väistellen sujuu kuin osaavilta muusikoilta jatsi. Ylä- ja alamäkien vuorottelu on kuin ensin rakentelisi nautintoa ja sitten lunastaisi sen.

Juuri tällaisessa lunastusvaiheessa, jamien ollessa parhaimmillaan, jouduin onnettomuuteen, joka muutti elämääni jälkikäteen ajatellen todella paljon. Kesken vauhdikkaan alamäen oli edessäni yhtäkkiä iso koira. Se ilmestyi pensaikkoisesta maastosta kuin tyhjästä. Muistan hetken ajatelleeni, että koiran mukana kulkee myös ihmisiä. Tein paniikkijarrutuksen ja sen seurauksen kuperkeikan lentäen päälleni kivikkoon. Muistan selvästi rusahduksen ja sitten hetken pimeyden jälkeen voivottelevan naisen. Naisen huoli oli haljennut kypäräni. Minun ensimmäinen ajatukseni oli taas se, kuinka pääni oli käynyt. Kiitos uhrautuvaisen kypärän, se oli kutakuinkin ennallaan. Sitten valkeni rusahduksen aiheuttaja. Solisluuni törrötti ikävästi nahkan alta.

Olin siis tuomittu sairaslomalle muutamaksi seuraavaksi viikoksi. Kotoani käsin hoitelin joitakin tehtäviä. Tiistaina syyskuun yhdentenätoista, siis 11.9.2001, johdin puhelinkokousta, johon osallistuivat silloisen johtoryhmäni jäsenet Kiinasta, Singaporesta, Rio de Janeirosta, Espoosta, Milanosta, Lontoosta ja Dallasista USA:sta. Kokous päättyi dramaattisissa tunnelmissa pian sen jälkeen, kun Dallasin toimiston kaveri kertoi USA:han julistetun sotatilan. Avasin satelliittikanavan ja näin suorassa lähetyksessä WTC:n tornien kohtalon.

Seuraavat viikot olin enimmäkseen kotonani ja minulla oli mahdollisuus nähdä torniin törmäävät lentokoneet ja tornien romahtaminen kerta toisensa jälkeen TV-kanavien toistaessa uutista ja analysoidessa tapahtumaa. Olin varmaankin terapian tarpeessa, sillä niin voimakkaasti käsi paketissa ja kypärä haljenneena uutiset minuun vaikuttivat. Oma tilani herkisti pohtimaan tapahtuman syitä. Mitä tällaisen terroriteon taustalla oikeastaan on? Mikä saa ihmiset toimimaan toisiaan vastaan siten, että viattomat ihmiset joutuvat kärsimään? Tarkoittavatko terroristit pahaa vai uskovatko he vain oman hyvänsä olevan niin paljon toisten ihmisten hyvän yläpuolella, että se oikeuttaa minkä tahansa toimenpiteen näiden kurittamiseksi? Joku logiikka tapahtumalla varmasti on, mutta mikä?

Tällaiset pohdiskelut alkoivat ahdistaa ja kaipasin vaihtelua. Työt olisivat olleet hyvää terapiaa, mutta päivittäistä konttorille menoa ei sairaslomalaisen sopinut tehdä. Kehitin itselleni toisenlaista terapiaa. Muistin vuosia aikaisemmin saamani vihjeen karpalopaikasta. Syyskuu alkoi olla lopuillaan ja arvelin eteläisen karpalosadon valmistuneen. Pohjoisessahan karpaloita kerätään joskus vasta keväällä pälvipaikoilta. Vaimoni kieltäytyi viemästä minua suolle, mutta eräs ystäväni lähti innokkaasti itsekin mukaan.

Ensikokemus karpalosuolla oli upea. Marjoja oli paljon ja niiden kerääminen sujui yhdellä kädellä mainiosti. Karpalot noukitaan muutenkin marja kerrallaan, eikä ainakaan aloitteleva poimija paljonkaan hyötyisi siitä, että yrittää tehdä sitä kahdella kädellä.

Kärsimättömään suorittamiseen tottuneelle minälle karpaloiden kerääminen oli terapiaa muuhunkin kuin terroriuutisten aiheuttamaan maailmantuskaan. Suo ympäristönä on jo sinänsä terapeuttinen. Suon hiljaisuudessa ei ole paljon keskittymistä haittaavia virikkeitä. Kesällä tilanne saattaa olla sääskien vuoksi toisenlainen, mutta syksyllä suo palkitsee sille antautuvan ystävänsä.

Palasin terrori-iskusyksyn edetessä suolle vielä useita kertoja. Uskalsin ajaa suon maisemiin myös itse välittämättä, että käsi paketissa ajaminen rikkoi liikennesääntöjä. Sellaiseen laittomuuteen minäkin olen siis valmis. Liekö terroristeilla sama itseoikeutuksen tunne pommeja viritellessään? Joka tapauksessa vietin monta hiljaista toipilaspäivää yksin syksyisellä suolla rakastuen siihen ja sen aiheuttamiin kokemuksiin niin syvästi, että koen suorastaan pakottavaa tarvetta palata suolle aina karpaloaikaan.

Olen vuosien varrella myös laajentanut soitteni joukkoa. Olen kerännyt litroittain karpaloita aivan pääkaupunkiseudun kupeesta ja viimeksi tänä syksynä Suomussalmelta karhun tuoreita jälkiä ystävättäreni kanssa ihmetellen. Vaikka eläintä itseään en olekaan nähnyt, tiedän karhun kavereineen piileskelleen jossakin lähimetsässä ja ihmetelleen touhujamme. Nehän seuraavat erämaan kulkijan liikkeitä koko ajan. Jotkut pelkäävät karhuja, mutta minä pelkäisin enemmän liikkumista terroriteoille alttiissa ympäristössä.

Mitäkö keräämilläni karpaloilla teen? Ensinnäkään ei niitä ongelmaksi asti ole ollut. Tärkein asia minulle ei ole saaliin määrä, vaan sen perässä kulkeminen ja suolla käynti. Suuresta vaivasta huolimatta saaliini on vuosittain vain jokunen litra tai korkeintaan pari sangollista. Niistä tekee talven mittaan muutaman kerran kiisseliä ja lisäksi niitä syödään jälkiruokamarjoina kinuskikastikkeen kanssa. Oma suosikkini on ehdottomasti kiisseli maidon kanssa tai herkutteluhimon pahemmin vaivatessa vaniljajäätelön kaverina.