Näköpulmia

Hyvää Joulua ja tulevaa vuotta 2012

2011-12-19T20:37:00.001+02:00

Tekstiviesti ja vastahakoinen keksijä

2010-12-09T10:01:00.005+02:00

Suomen brandityöryhmän raportissa sivulla 89 on seuraava teksti:

"Ai minäkö? No ei sen niin väliä Vuonna 2002 Helsingin Sanomien
Kuukausiliite aloitti toden teolla tekstiviestien historian tutkimisen. Haastateltujen
joukossa oli vuonna 1952 Suomussalmella syntynyt diplomi-insinööri
Matti Makkonen, jolla oli vuosien kokemus matkapuhelintekniikan kehittämisestä.
Makkonen kertoi, miten kehitystyö oli edennyt, muttei nimennyt ketään
keksinnön isäksi. Monta haastattelua myöhemmin toimittajalle alkoi valjeta,
keneltä idea tekstiviesteistä oli peräisin. Ajatus oli tullut Makkoselta itseltään,
ja lopulta hän myönsi, joskin hieman vastahakoisesti, olevansa tekstiviestin
keksijä."

Tekstissä ei sinänsä ole mitään vikaa, mutta siinä ei ole otettu huomioon asian viimeisimpiä käänteitä, eikä se siksi anna oikeaa kuvaa tekstiviestin keksimisestä. Tieto 'suomalaisten keksimästä tekstiviestinnästä' on levinnyt vähitellen maailmalle ja saanut entiset kollegat penkomaan vanhoja asiakirjoja ja kaivamaan esille tapahtumien kulun kovien faktojen valossa. Tässä jälleen kerran täydellisempi tarina.

1. Teksti on lähes alkuperäinen radioviestinnän muoto, toista sataa vuotta vanha. Siirtomenetelmä oli kantoaallon pätkiminen ja koodina toimivat morse-aakkoset. Käyttöliittymä oli sähkötysavain ja kuulokkeet. Itsekin olen suorittanut asevelvollisuuteni viestijoukoissa ja sain jopa kuntoisuuslomaa saavuttamalla 80 merkkiä/minuutti anto- ja vastaanottonopeuden. Tekstiviestiä sinänsä ei radiosysteemiin enää kukaan voinut keksiä 80-luvun alussa.

2. 80-luvun alussa tehtiin pohjoismaisena yhteistyönä pohjatyötä tulevaisuuden matkaviestinjärjestelmään (FMK - Framtida Mobila Kommunikationer). Siinä lähtökohtana oli ISDN:n soveltaminen mobiilijärjestelmässä. Myös ISDN spesifikaatio tunnistaa tekstiviestinnän yhtenä palvelumuotona, vaikka ei käsittääkseni tunne senkaltaisia käyttösovelluksia kuin nykyisin tunnettu SMS on.
3. Kun eurooppalainen GSM-yhteistyö pääsi myöhemmin 80-luvun puolen välin tienoilla kunnolla vauhtiin ja kiinni konkreettiseen suunnittelutyöhön, siirtyi pohjoismaisten operaattoreiden panostus sinne ja sinne vietiin myös aiemman työn tulokset. Yksi pohjoismaisessa spesifikaatiossa tunnistettu palvelu oli tekstiviesti kaavailuineen sen toteuttamisesta verkon palveluna. On epäselvää, onko maininta tullut ISDN-spesifikaatiosta vai Helsingin Sanomille kertomamme suomalaisen aivoriihen tuloksena, kuten toimittaja Kati Juurus päätteli. Lisäkseni ideapalaveriin osallistuivat Seppo Tiainen ja Juhani Tapiola. Itse olen elänyt siinä uskossa, että aivoriihen tulos, ajatus pienestä matkapuhelimeen integroidusta 'tekstinäpeltimestä', siirtyi eteenpäin Juhani Tapiolan kautta silloin toimineeseen FMK-Marknad -työryhmään, jonka tehtävänä oli mm. koota tieto palvelutarpeista. Kukaan ei enää kymmenien vuosien jälkeen muista tapahtumia, eikä työryhmien dokumentaatiota ole tallella.
4. Samoihin aikoihin oli vastaavaa ideaa kehitelty myös ranskalais-saksalaisena yhteistyönä. Sitä, kumpi porukka oli ensin tunnistanut palvelutarpeen ja ottanut sen valmisteltavaksi tulevaisuuden järjestelmän ominaisuudeksi, on mahdotonta selvittää luotettavalla tavalla. Joka tapauksessa se tekninen tapa, jolla SMS on toteutettu, perustuu ranskalais-saksalaiseen valmisteluun, ei pohjoismaiseen. Koska ei voida mitenkään epäillä, että ranskalaiset tai saksalaiset olisivat kuulleet ideasta meiltä suomalaisilta, jotka toki idean saatuamme pidimme sen toteuttamista itsestään selvänä, ei ole oikein ottaa SMS:n keksimisen kunniaa itselle. Ei sitä oikein voi antaa muillekaan edellä kerrottujen seikkojen perusteella.

Tämän oikean tiedon tulisi olla myös suomalaisten tarinoiden pohjana. Muuten meistä kerrotaan samanlaisia vitsejä kuin Uspat Regoffista, venäläisestä keksijästä, jolla on maailman eniten patentteja. Melko monessa patentoidussa välineessä lukee US PAT REG OFF.

Suomen menestyksen ja suomalaisten imagon kannalta on tärkeää, että olemme avoimin mielin ja innolla mukana kansainvälisissä yhteisöissä. Siellä on parempi arvostaa korkeimmalle yhteistyön tuloksia ja nähdä omat panostukset, suuret ja pienet, niiden osana. Usein tarpeen tunnistaminen on isompi innovaatio kuin se tapa, jolla tarve tyydytetään. Kyllä siitäkin voi olla ylpeä.

Kesäkuu 2010

2010-07-01T21:08:00.002+02:00

Elämän muutokset tulevat joskus ryöpsähtäen. Pitkään aikaan ei tapahdu mitään, mutta sitten muuttuvat monet asiat kuin paketoituna. Itse asiassa vielä parempi analogia on joki.

Olen tullut melomalla Kilpisjärveltä Tornioon (Artic Canoe Race 1993). Siellä oppi kahdeksassa päivässä hyväksymään omien valintojensa vääjäämättömän viennin. Kun jokeen lähti, se vei mukanaan. Vastaan tuli yli 500 km pitkällä matkalla toistasataa koskea ja pitkiä suvantoja. Joistakin koskista selvisin kuivana, joissakin kaaduin ja jouduin uimaan. Lähestyvän kosken kohina teki valppaaksi ja koskesta selviäminen onnelliseksi.

Kesäkuu 2010 toi mukanaan kosken siinä joessa, johon hyppäsin itse asiassa kymmenen vuotta sitten jättäessäni 25-vuotisen työnantajani Soneran. Edellinen koski toi minut pari vuotta sitten Seinäjoelle, josta käsin olen käynyt ansiotyötä hakemassa ja tekemässä milloin missäkin, pätkän siellä, toisen täällä. Olin oikeastaan tottunut siihen ja ajattelin sillä tavalla meloskelevani aikanaan eläkkeelle asti.

Mutta ei. Kollegani Anvian hallituksessa totesivat yrityksen toimitusjohtajan vaihtuvan ja alkoivat tuijottaa minua sennäköisesti, että kuulin korvissani taas kosken kohisevan. Harkittuani viikon ehdotusta ottaa vaihteeksi yhden yhtiön, Anvian, asiat omakseni, myönnyin ja nyt on muutoksesta sovittu.

Muutoksen nurja puoli on se, että en enää voi valita vapaasti sitä, mihin aikani käytän. Aikaa menee niin paljon kuin sitä on yhtiön hyväksi ja jos sen lisäksi vähänkin jää paukkuja, ne saa Makkos-Matti ja läheiseni. Plussaa on vakituinen ja mielenkiintoinen työ lähimaisemissa.

Panen tämän blogini nyt taka-alalle, enkä enää ahdistu siitä, etten ole muistanut sinne mitään kirjoittaa. Jos kirjoitan niin kirjoitan. Kiitos teille muutamalle, jotka kommenteista päätellen olette melko säännöllisesti täällä käyneet. Pidetään yhteyttä muuten vain. Sähköpostini makkosmatti päivystää gmailissa.

Heimoperimä ja maantiede

2010-05-26T12:31:00.005+02:00

Viime tipassa saan tehdyksi toukokuun annoksen blogiani, olkaatten hyviä te muutamat, jotka uskollisesti olette täällä käyneet kurkistamassa. Pikkukirjoittamisen tarve on purkautunut enemmän tuonne Facebookin puolelle, jossa olen olemassa vain läheisimpiä ystäviä ja perheenjäseniä varten.

Sosiaalisen median konseptini kaipaakin uudistamista, sillä yritystoimintaa palvelemaan tarkoittamani blogi (melibom.blogspot.com) on kuolleempi, kuin yritystoimintani, eikä tämän 'siviiliblogini' kautta ole tullut yhtään työkeikkaa. Kuuntelin eilen herättävää sosiaalisen median esitystä ja päätin kesän aikana korjata konseptiani ajan tasalle. En tiedä vielä kuinka, mutta suunnittelutilaus on siirtynyt aivolohkojeni välillä.

JA KIITOS KOMMENTEISTA, LUKEKAA IHMEESSÄ NEKIN JA KOMMENTOIKAA LISÄÄ.
----------------

Ja sitten itse asiaan. Olen mielestäni monisuomalainen pikemmin kuin supisuomalainen. Vaikka synnyin ja kasvoin Kainuussa, on perimäjuuriani etelässä, idässä ja lännessä. Lisäksi olen täydentänyt suomalaisuuttani versomalla sinne, missä juuriani ei ole ollut. Pystyn kaiken tämän pätevöittämänä myös osallistumaan keskusteluun, jossa eri alueiden suomalaisia verrataan toisiinsa.

Lehdissä oli pari kuukautta sitten juttuja siitä, mistä suuryritysten johtajat ovat kotoisin ja kuinka pohjalaiset ovat yliedustettuina. Ilkka, lehti jota uuspohjalaisena aamuisin luen Hesarin lisäksi, nostatti kirjoituksessaan maakuntahenkeä eteläpohjalaisten menestykseen viitaten. Kieltämättä siinä, että Nokian, Koneen, Itellan ja monen muun yrityksen ylimmän johdon juuret ovat pohjalaiset, on aihetta mainintaan.

Eikä kysymyksessä ole vain yksilöiden menestyminen. Totuus on myös se, että idän kunnille on tyypillisempää taantuminen kuin etelän ja lännen alueille. Selitykseksi tarjotaan täkäläisten ihmisten perimään kuuluvaa yrittäjyyttä. Siihen selitykseen en sellaisenaan usko, sillä mikä olisi enemmän yrittäjyyttä, kuin itäsuomalaiseen perinteeseen kuuluva uudisasuttaminen, peltojen raivaaminen korpeen ja leivän nyhtäminen hallan riivaamilta pientiloilta. Tavallaan tätä todistaen kainuulaiselta pientilalta kotoisin oleva puolisoni opettaa innolla ja pätevästi yrittäjyyttä pohjalaisille koululaisille.

Yrittäjyyden olemusta olen miettinyt myös omien kokemusteni kautta mm. silloin, kun rakensin tai pikemminkin rakennutin mökkiä Itä-Suomeen Enonkoskelle. Ensimmäisenä etsin hankkeeseeni sopivia yrityksiä ja yrittäjiä googlaamalla ja nettiä penkomalla. Hämmästykseni oli aito, kun lähes kaikki tarjonta tuli lännestä. Paikkakunnan ja lähialueen yritykset puuttuivat täysin, ikään kuin niitä ei olisikaan. Löysinhän minä tekijät sitten läheltäkin, mutta eri menetelmällä. Panin sanan kiertämään ja sukulaisten sukulaisten ja tuttavan tuttavien kautta kaikki järjestyi. Löytyi hirsimestari Seppo Asikainen Heinävedeltä veistämään ja yrittäjä Juha Kukko Enonkoskelta tekemään kavereineen muut rakennustyöt. Kuljetukset ja maansiirtotyöt sujuivat kuten pitikin. Yrittäjyyyttä siis löytyi, mutta sen markkinointi toimi toisin.

Markkinointi? Siinäkö selittävä ero siihen, miksi länsi näyttää menestyvän paremmin? Uskon, että selitys piilee vähän syvemmällä. Yritysten halu ja pyrkimykset mennä maailmalle näyttävät erilaisilta. Vaikuttaa siltä, että pohjalaisilla yrittäjillä on enemmän hinkua kasvaa alueensa ulkopuolella kuin idän yrittäjillä. Ja sen vuoksi markkinointi toimii eri tavalla ja sen vuoksi pohjalaiset yrittäjät menevät eteenpäin isoissa yhtiöissä. Eivät he pysähdy kotikulmille tyytyväisinä siihen, että tulevat toimeen, vaan saavutusten jälkeen katse on jo taas kauempana. Tämä ei varmasti ole koko selitys, mutta jos tällaista ilmiötä on vähänkään, se saattaa kumuloitua koko alueen edistykseksi tai jälkeenjäämiseksi.

Mikä sitten selittää tällaisen toimintapaeron? Liikun mielelläni polkupyörällä, jolloin voin aistia ja suorastaa hengittää paikallista elämän sykettä. En voi välttyä ajatukselta, että myös maantiede vaikuttaa ihmisten käyttäytymiseen. Kun idässä katsoo kaukaisuuteen, voi nähdä järven toiselle rannalle tai seuraavalle vaaralle ja siellä korkeintaan naapurin, joka yrittää ansaita elantonsa samoilla paikallisilla edellytyksillä kuin katsojakin. Lännessä ei silmä pökkää mihinkään! Lakeutta riittää, on talo siellä toinen täällä, mutta maailma jatkuu niiden takana loputtomiin. Eikös silloin ole helppo sisäistää ajattelutapa, jossa on luonnollista mennä aina vaan kauemmaksi. Sitäpaitsi täällä näkee samalla silmäyksellä koko lakeuden leveydeltä ja pituudelta myös kavereita, joiden kanssa on luontevaa muodostaa porukoita ja yrityksiä, kun idässä potentiaaliset kaverit kätkeytyvät metsien ja järvien sopukoihin nyhjäämään omissa oloissaan.

En tuota edellä olevaa aivan tieteellisellä vakavuudella esitä, mutta kannattaisi sitäkin tutkia. Ympäristön vaikutus kansan luoteeseen voi olla täysin selvä asia, koska ihminen pyrkii sopeutumaan vallitseviin oloihin. Niillä mennään, mitä on annettu.

Toinen usein mielessäni käynyt selitys eroille on teollinen perinne. Idässä on paljon vanhaa saha- ja paperiteollisuutta. Tuli iso yhtiö ja antoi töitä. Kun se lähtee pois, kaivataan jotakin, joka taas antaisi töitä sen sijaan, että tuotettaisiin työtä itse itselle. Siitä, että työn antaminen olisi jonkun velvollisuus, pitää oppia pois ja ottaa käyttöön ne yrittäjyyden elkeet, joiden voimalla Savo ja Kainuu on asutettu. Osaajia idän alueilta kyllä on löytynyt valtiomiehiksi ja presidenteiksi asti, eivätkä osaamisen ja yrittämisen perinteet mihinkään ole häipyneet. Ne vain pitää kaivaa esille ja ottaa mallia niistä, jotka menestyvät paremmin.

Pahin menestymisen jarru olisi asettua odottamaan avustuksia tai ryhtyä keplottelemaan sellaisia vaikka EU:lta. Sellaistakin taitaa tapahtua. Menestyvä yritys pärjää tuotteillaan ja palveluillaan.

Evoluutio tarvitsee haasteita

2010-04-12T20:51:00.003+02:00

Poistin hetki sitten aiemman blogikirjoitukseni "Johtajatkin ovat ihmisiä". En tullut katumapäälle jutun sisällön vuoksi. Minua alkoivat kiusaamaan sen imuroimat roskapostit. Joku nimettömänä esiintyvä on pommittanut juttua asiaankuulumattomilla englanninkielisillä kommenteilla. Olen monesti iloinnut saapuneen uuden kommentin ilmoituksesta ja pettynyt nähdessäni sen taaskin olevan anonyymi roskakommentoija. Nyt minulle sitten sattui lipsahdus ja asiattoman kommentin tuhoamisen sijasta julkaisin sen. En löytänyt keinoa, jolla julkaistun kommentin olisi saanut pois ja tuhosin koko jutun. Jospa se ei enää haudassa imuroisi roskaposteja.

Tuosta tuli taas pontta pohdiskella, kuinka nopeasti kehittyvä Internet ja sen ilmiöt muistuttavat elämää itseään. Sattumalta myös TV:stä tuli hetki sitten dokumentti, jossa tarkasteltiin verkottumisen lainalaisuuksia. Tiede todistaa sen, että ihmisten sosiaaliset verkot, tautiepidemiat ja Internetin rakenne noudattavat kehittyessään samoja lainalaisuuksia.

Uskon, että Charles Darwinin teoriat pätevät myös netissä. Erkki Kurenniemi väitti eräässä esitelmässään, että Internet edustaa samanlaista evoluutioharppausta, kuin solujen jakautuminen, kahdella jalalla käveleminen ja puhekyvyn kehittyminen ovat olleet. Internetin myötä ihmiskunnalle kehittyy globaali tietovarasto, hermosto ja kyky käyttää niitä. Internetin kehittyminen alkoi siitä, kun tietoa opittiin monistamaan ja jakamaan koneellisesti, eli keksittiin kirjapainotaito.

Samalla kun evoluutio on kehittänyt hyödyllisiä rakenteita, se on tuhlannut valtavasti resursseja. Kuuluu asiaan, ettei ihmisen geeneistä läheskään kaikki ole tarpeellisia. Koodi on rakentunut onnistumisten ja erehtymisten tuloksena vuorovaikutuksessa ympäristön kanssa ja joukkoon on jäänyt pätkiä tarpeettomiksi jääneistä kehityspoluista. Täysin luonnollista.

Niin tämä nettikin kehittyy. Tänne tulee ja tänne jää aivan hillittömän paljon tarpeetonta sälää. Kun nettiin syötetään tietoa tai tiedon annetaan mennä sinne, ei kukaan voi tietää mitä käyttöä sille lopulta on.

Senkin minä ymmärrän, mikä tuollaisten kiusallisten roskapostien tarkoitus on. Tietenkin niillä on liikkeellelaskijalleen oma tarkoituksensa, esimerkiksi Viagra-myynnin edistäminen. Netin evoluution näkökulmasta niillä on tarkoituksena aiheuttaa hämmennystä ja toimia, joilla netistä tulee parempi. Netti ei vielä korjaa itse itseään, mutta symbioosissa ihmisen kanssa tapahtuu jotakin.

Minun kohdalla tapahtui toivottavasti se muutos, etten enää paina 'julkaise', kun pitää painaa 'poista'.

Ahdistaa olla oikeassa

2010-03-21T10:28:00.005+02:00

Pikkupoikana tiesin kaikki maailman asiat. Näin äitini kertoo minun sanoneen aivan vakavalla mielellä. Ja olinhan minä fiksu poika, tiesin numerot ja kirjaimet ja osasin kirjoittaa oman nimeni vanhemman sisareni mallin mukaan ennen kouluikää. Minun itsetuntoani ei häirinnyt se, että nimikirjoitukseni 'ITTAM' herätti hilpeyttä.

Tulee nykyisinkin samanlainen tunne esimerkiksi maahanmuuttokeskustelun yhteydessä. Kuinka tutkijat, tohtorismiehet ja -naiset, huippupoliitikot ja lehdet voivat ymmärtää kansan mielipiteet maahanmuuttajia kohtaan niin väärin? Kansan enemmistö on muka maahanmuuttovastainen, ellei peräti rasistinen.

Eihän se niin ole. Kysymyksessä on niin yksinkertainen asia, että sen on lähes jokainen oppinut jo lapsena: 'Maassa maan tavalla tai maasta pois.' Tämä oppi vaikuttaa ihmisten ajatuksiin ja tuntemuksiin joko tiedostaen tai tiedostamatta. Sellaiset, jotka haluavat edes yrittää sopeutumista, ovat tervetulleita ihon väristä tai kielestä riippumatta. Kuitenkin se uhka, jonka osan maahantuojista koetaan aiheuttavan, laittaa ihmiset vastaamaan maahanmuutosta kysyjille varmuuden vuoksi 'ei'. Pitäisi puhua erikseen niistä ja näistä maahanmuuttajista, niin saataisiin oikeat mielipiteet esille.

Maahanmuuttajien joukossa on karkeasti ottaen kahdenlaista porukkaa: niitä, jotka haluavat tulla osaksi suomalaista yhteiskuntaa, vaikuttaa siihen ja antaa sen vaikuttaa itseensä ja niitä, joille oma kulttuuri ja tavat ovat niin pyhiä, ettei niistä voi joustaa edes vieraalle maalle asettuessaan. Jälkimmäisten joukossa varsinaisia änkyröitä ovat ne, jotka eivät voi seurustella ja avioitua vääräuskoisen kantaväestön kanssa. He eivät sulaudu osaksi suomalaista yhteiskuntaa ja kulttuuria, vaan muodostavat epäluuloja herättäviä ja ylläpitäviä suljettuja yhteisöjä. Miksi sellaisia tänne haluttaisiin, jotka eivät halua tulla joukkoon, vaan muodostaa omia joukkojaan? Näiden vuoksi kaikelle maahanmuutolle tulee kansan mielissä ikävä leima.

Tervetulleita ovat esimerkiksi thaimaalaiset, joiden omaan kulttuuriperimään kuuluu suuri suvaitsevaisuus. Kuulin pitkään Bangkokissa asuneelta kollegaltani, että paikallinen väestö piti rikkautena sitä, että naapuristossa oli mahdollisimman monta erilaista uskontoa. He osasivat nauttia uudesta vuodesta sekä meidän tavallamme että kiinalaisten kanssa. Pääsiäinen sopi siinä missä juutalaisten vastaavat juhlat.

Vietnamin venepakolaiset ovat sulautuneet joukkoomme lähes yhtä hyvin kuin karjalaiset, omat pakolaisemme. On kaunista katsottavaa ja kuultavaa avoimesti monikulttuurinen perhe, jonka isän tai äidin juuret ovat selvästi jossakin muualla. Poikieni lapsuuden lähipiiriin kuului kaksi mitä ihaninta isompaa tyttöä, joiden isä oli ihonväriltään musta ja äiti ei. Monet kerrat he hakivat poikia ulos leikkeihinsä, vaikka ikäero tyttöjen hyväksi oli melkoinen. Hyvin kelpasivat tytöt aikuistuessaan suomalaisille avioliittomarkkinoille.

Ja kuinka iloinen olenkaan entisen kotiseutuni poikien puolesta, kun he saavat vaimoikseen Ludmilan tai Tatjaanan Pirkkojen ja Liisojen muutettua muualle.

Tämän asian voisi kiteyttää seuraavasti: ”NOOKKUOJ AOLUTEVRET”

Ps. Juttu näköjään provosoi kommentin. "Timo" ei malttanut lukea juttua ajatuksella. Tässä vastaus hänelle: minä en vaadi maan tavan noudattamista, vaan tulkitsen kansan enemmistön ajatuksia. Oman suvaitsevuuteni raja kulkee siinä, haluaako maahanmuuttaja tapoineen tulla joukkoon mukaan vaikuttamaan ja saamaan vaikutteita vai muodostaa tänne oman erinomaisen suljetun piirinsä. Ruisleipää kaipaavat suomalaiset maailmalla ja kunniamurhaa suunnittelevat isät ja veljet täällä ovat melkolailla eri asioita. Ps2. Editoin vielä varmuuden vuoksi muutaman selvennyksen itse tekstiin.

Asuuko minussa oikeutensa tietävä kuluttaja vai ikävä nihilisti?

2010-03-15T18:18:00.002+02:00

En ole huvittuneena seurannut keskustelua, jonka pääministeri Vanhanen aiheutti ottamalla kantaa lähikauppansa maitovalikoimaan. Kaimaani pyritään moittimaan siitä, että hän olisi antanut äänensä ruotsalaista tuotetta vastaan. Eihän se niin ollut. Hän edellytti kauppansa valikoimaan kuuluvan myös sellaisia tuotteita, joita hän haluaa ostaa, tai vaihtavansa kauppaa. Juuri näin kuluttajan kuuluu toimia käyttääkseen valtaansa.

Löysin myös itsestäni kunnon kuluttajan, kun kuulin avopuolisoltani, ettei suosimaamme aitoa kainuulaista juustoleipää enää saakaan käyttämistämme kaupoista. On tullut kuulemma päätös ylemmältä taholta, mistä maitoherkku vastaisuudessa tulee. Penteleen pentele. Ketjuohjaus luulee saavansa valita puolestani oikean juustoleivän tilalle jonkun epämääräisen makuisen leipäjuuston.

Ei muuten onnistu, kaivan oikean tuotteen vaikka naapurikylästä ja vaihdan kauppaani heti, kun löydän sen, joka vastaa tarpeistamme. Tämän oman kokemukseni perusteella ymmärrän M. Vanhasen reaktiot ja tunnen myötätuntoa häntä kohtaan.

Toinen asia on kotimaisen tuotannon suosiminen. Olen kymmeniä vuosia pyrkinyt suosimaan erityisesti elintarvikkeissa suomalaisia tuotteita. Ominaisuus piinaa minua erityisesti silloin, kun joku tuo eteeni Virossa valmistettua Pirkka-tuotetta tai perinteisellä suomalaisella brändillä koreilevaa hollantilaista keksiä. Kaupassa tihrustan pienellä kirjoitetut tekstit välttyäkseni itse vahingossa hankkimasta muualla tuotettua tavaraa. Turkulaisille nostan hattua ja olen liittynyt joukkoon, joka ei osta Ruotsissa valmistettua Turun sinappia, vaan Turussa valmistettua Auran sinappia. Reilusti ulkomaiset tuotteet ovat parempia, kuin meitä huijaavat mukasuomalaiset.

En oikein ymmärrä, mikä alun perin on saanut minut suosimaan suomalaisia maataloustuotteita. Minulla ei ole metsää, viljelysmaata eikä karjaa. Olisivatko 60-luvun mainokset, joissa kehotettiin suosimaan suomalaista, olleet pysyvästi vaikuttavia? Enää ei sellaisia mainoksia näe, missä ’pumpulitehtaat tytöt’ työllistetään omia suosimalla. Taitavat olla EU-kiellettyjä. Joka tapauksessa ei hyvä, jos lehmät ja pellot menevät muualle. Kaikesta suosimisesta huolimatta niin kävi pumpulitehtaille ja pois mentyään takaisin ne eivät tule.

On toki oikein, että tavara voi kulkea vapaasti rajojen ylitse. On silti hyvä muistaa, että suomalainen tuotanto voi hyvin ja kehittyy vain, jos sen tuotteita ostetaan. Niitä ostetaan, jos ne ovat hyviä ja niitä on tarjolla. Mikä on hyvää kenenkin mielestä, vaihtelee. Minulle on tärkeää myös se, mitä vaikutuksia omalla hankinnallani on esimerkiksi suomalaisen tuotannon olemassaoloon.

On myös oikein, että vapaan kilpailun tiimellyksessä kokonainen kansa yrittää pelata omaan pussiinsa. Itselläni suosimisvietti yltää myös omistukseen. Jos tuotetta valmistavan yrityksen omistaja on suomalainen, kuvittelen kertyvien voittoeurojen jäävän hanakammin ruokkimaan lähiympäristön liike-elämää.

Tai kulkeutuvan etelän golf-kentille ainakin suomalaisissa taskuissa.

Ps. Sain Vaalan juustolasta tiedon, että aitoa kainuulaista juustoleipää tulee Sjoen kitymarkettiin kahdesti viikossa. Sieltä sitä nyt haetaan.

Uskomaton uhka Brysselistä

2010-02-18T10:51:00.003+02:00

Brysselistä kuuluu kummia. EU:n uusi maksupalvelulaki uhkaa estää sellaisten palveluiden tuottamisen, jonka avulla suomalaiset ovat voineet maksaa mm. ratikkalippunsa kätevästi kännykällä. On olemassa satoja muita palvelusovelluksia, joissa kännykän käyttäminen maksamiseen tehostaisi toimintaa ja palvelisi ihmisiä paremmin.

(http://www.uusisuomi.fi/kotimaa/85294-eusta-uhka-suomen-kannykkalipuille)

Kysymys kiteytyy kuulema siihen, kuuluuko kännykkämaksaminen maksupalvelulain piiriin vai onko se lisäarvopalvelu, jonka saa käyttöönsä kännykällä. Suomalaisen lain valmistelijan mielestä kännykällä maksaminen ei tuo lisäarvoa.

Nyt ovat lain valmistelijat tuijottaneet puskiin ja lillukanvarsiin niin, että ovat kadottaneet metsän näkyvistä. On käsittämätöntä, että asiakkaat pakotetaan aikaan ennen kännykkämaksamista, tai että palveluiden kehittäjiä vaaditaan tekemään turhia muutoksia toimiviin kännykkämaksamisen konsepteihin, jotta ne muka tuottaisivat lisäarvoa.

Kännykällä maksaminen sinänsä on lisäarvopalvelu: laite on aina mukana, se kykenee välittämään maksua ja suoritetta tarkoittavat tiedot suoraan palvelun tarjoajan ja asiakkaan välillä. Mikään muu systeemi ei sitä tee ilman, että väliin rakennetaan kassajärjestelmiä, käteislippaita, luottokortin lukijoita jne.

Eikö toiminnan tehostaminen kätevällä ja mutkattomalla menetelmällä muka tuo lisäarvoa? Haloo haloo EU-byrokraatit ja heidän seurailijansa! Tässä lienee taaskin kysymys siitä, että ne, joilla on ollut ikimuistoinen oikeus toimia maksutapahtumien käsittelijänä ja välittäjänä, ovat lobanneet byrokraattien päät sekaisin. Vanhojen maksusysteemien haltijoiden pönkittäminen haiskahtaa halulta pitää yllä kuivalle maalle rakennettuja siltoja ja siltamaksuja. Ei saa kiertää oikopolkujen kautta!

Minulla on lain valmistelijoille vinkki. Ottakaa oppia telepalveluita koskevista pykälistä tai kuunnelkaa niitä, jotka valmistelevat postipalvelulakia. Telepalveluita ja postipalveluita koskevissa pykälissä tunnetaan käsite 'yleispalveluvelvoite'. Sen soveltaminen maksupalveluihin tarkoittaisi esimerkiksi sitä, että perinteisiä maksupalveluita tuottavat velvoitetaan tuottamaan palvelunsa EU:n määrittelemällä tavalla ja että julkisten palvelutapahtumien tuottajat velvoitettaisiin tarjoamaan joku yleisvelvoitteen mukaisista maksutavoista. Näin kaikki EU-kansalaiset voisivat kaikkialla EU:n alueella saada palvelunsa, mutta tällä tasa-arvotavoitteella ei häirittäisi niitä, jotka haluavat kehittää ja käyttää kehitystä eteenpäin vieviä ja markkinoiden rajoja kokeilevia uusia toimintamalleja.

Miljoonapuhe

2010-01-23T12:33:00.009+02:00

Nyt saa pistää tikulla silmään, sillä muistelen vanhoja. Löysin aarteen, CD-levyn, jolle olin varmuuskopioinut omia tiedostojani 90-luvun lopussa. Olin sillon Pekka Vennamon ristimä "Mr.Mobile", joka sai pitää puheita ja ennustaa tulevaisuutta. Pidin kai omia juttujani niin arvossa, että laitoin talteen :)

Seuraavassa on näyte. Se on juhlapuhe vuodelta 1996, jolloin Telen (tulevan Soneran) verkoissa oli yhteensä miljoona NMT- ja GSM-asiakasta. Monet esittämäni visiot ovat vieläkin visioita. Tässä puheessa esitän myös vision matkapuhelimen ja Internetin yhteispelistä. Minua harmittaa vieläkin se, etten saanut sitä operaattorin liittymälähtöistä visiota Sonerassa toteuttaa valtaan päässeen palvelusisältöjä korostavan liiketoiminta-ajattelun seurauksena.

---------------------------------------------------------------------------

Hyvät kutsuvieraat ja ystävät

Miljoona matkapuhelinliittymää ja tämä tilaisuus houkuttelevat esittämään visioita ja ennustuksia. Olemme pitäneet tapanamme järjestää suurten etappien johdosta toimialamme edustajille - asiakkaista ja laitekauppiaista tietoliikenneteollisuuden ja julkisen vallan edustajiin asti - samantapaisia tilaisuuksia, kuin tämä. 70-luvulla juhlittiin jokaista 10000 uutta liittymää. Nyt on tahti harventunut - kymmenen tuhannen raja ylitetään parin viikon välein.

Edellinen suuri tapaamisemme oli 1992, jolloin vietimme NMT:n kymmenvuotissyntymäpäivää. Silloin keskeinen kysymys oli, milloin miljoonan matkapuhelimen raja Suomessa rikottaisiin. Kaikki eivät tainneet uskoa, että koskaan tätä rajaa rikkoisimme, ja rohkeimmat ennustivat vuosituhannen vaihdetta, kuinkas muuten.

Historian ja menneen kehityksen kiittämisen lisäksi olemme pyrkineet tilaisuuksiemme yhteydessä katsomaan eteenpäin ja hakemaan haasteita ja suuntaa koko toimialalle. Johtavan matkapuhelinoperaattorin ominaisuudessa olemme aina halunneet kantaa vastuuta myös kumppaniemme menestyksestä.

Erityisesti nyt, kun televiestinnässä ja yhteiskunnassa tapahtuu suuria muutoksia, tulee esille koko joukko uusia kysymyksiä. Pääsemmekö entiseen tapaan kiihtyvällä nopeudella kahteen miljoonaan, kenties kolmeen? Suomalaisten lukumäärä on 5 miljoonaa, onko raja vasta siellä? Miksi kaikki ihmiset hankkisivat matkapuhelimen? Mikä on matkapuhelin viiden vuoden kuluttua? Kuinka toimialarakenne kehittyy? Kuka pärjää, kuka katoaa kuvasta?

Oikeiden kysymysten löytäminen saattaakin olla arvokaampaa tulevan kehityksen hallitsemiseksi kuin valmiit vastaukset. Tulevaisuutta koskevat kysymykset ovat sitä paitsi todennäköisemmin oikeita, kuin tulevaisuutta koskevat vastaukset. Oikeat kysymykset mielessään on helpompaa kohdata muuttuvat tilanteet, ja toimia niiden edellyttämällä tavalla kuin joutua jatkuvasti murehtimaan pieleen menneitä ennustuksiaan.

Mitä ovat oikeat kysymykset nyt?

Määrällinen ennustaminen, eli kuinka monta liittymää tai asiakasta meillä on vuoden, viiden vuoden tai kymmenen vuoden kuluttua, on tietenkin aina ajankohtaista nopeasti kehittyvällä ja kasvavalla alalla. Näiden ennusteiden perusteella tehdään kauaskantoisia ratkaisuja mm. taajuuksien jakamisessa, teknologian määrittelyssä ja verkkojen arkkitehtuurissa. Yleinen mielenkiinto seuraa liittymiemme lukumäärää maailmanlaajuisesti.

Olemme yleensä tarkastelleet myös sitä, mitä matkapuhelintekniikassa on tapahtumassa. Tämä asia on edelleen tärkeä, puhutaanhan yleismaailmallisista ties mitä modulaatiotekniikkaa käyttävistä ensi vuosituhannen järjestelmistä. Verkkojen peittoalueet? Nekin kehittyvät, mutta kun Tele tarjoaa jo tänään maanlaajuiset ja lähes globaalit NMT-GSM palvelut, ja peittää loputkin alueet Inmarsatin satelliittipalveluilla, ei peittoalueista oikeastaan enää voi paljon muuta sanoa, kuin että riittävästi peittää.

Tärkeimpinä kysymyksinä pidän kuitenkin niitä, jotka pyrkivät hakemaan syitä kehitykselle. Kysymykset, jotka ovat tyyppiä miksi, miten, minkälainen, kenelle, mitä siitä seuraa, mitä siihen liittyy, antavat meille eväitä vaikuttaa tulevaisuuteemme. On myös joukko kysymyksiä, joita nousee yhteiskunnallisen oikeudenmukaisuuden, sekä taloudellisten ja ekologisten arvojen perusteella. Onko kehitys hyväksi, hyötyykö kansantalous, väheneekö työttömyys, edistämmekö kestävää kehitystä? Kun matkapuhelimia on jo lähes joka neljännellä suomalaisella, ja kasvu on nopeampaa kuin koskaan aiemmin, ovat tällaiset kysymykset oikeutettuja, ja myös meidän tulee hakea niihin vastauksia.

Kuten tämän seminaarin ohjelmasta olette jo havainneet, olemme kannustamassa keskusteluun edellämainituista kysymyksistä ja laajentaneet pohdiskelumme matkaviestintää laajemmaksi. Tämä viestii sitä, että haluamme kytkeä matkapuhelimet laajempaan yhteyteen. Miljoona matkapuhelinta ovat mukana joka tapauksessa paitsi televiestinnässa myös yhä useamman ihmisen jokapäiväisessä tai oikeastaan jokahetkisessä elämässä.

Kaikkia kysymyksiä emme tänään varmasti löydä, emmekä kaikkiin tunnistamiimme kysymyksiin saa vastausta. Suurin osa vastauksista syntyy varmasti teidän kaikkien omissa ajatuksissa esiintyjien toivottavasti aiheuttamien herätteiden myötävaikutuksesta. Toivomme keskustelun jatkuvan myös tämän tilaisuuden jälkeen.

Puheenvuoroni otsikko on "Telen tuotteet osana viestinnän kehitystä". Jotta edes hieman pysyisin annetussa aiheessa, esitän jonkun ajatuksen siitä, kuinka me omalla tavallamme viemme eteenpäin sitä kehitystä, jota tietoyhteiskunnaksi kutsutaan.

Meille matkaviestinnän ihmisille keskeinen kysymys on se, mikä saa yhä useammat ihmiset ottamaan käyttöönsä matkaviestimen. Tähänastinen kehitys on riippunut lähinnä siitä, millä hinnalla on myyty kuinkakin pieniä matkapuhelimia. Telen tuotepanostus on ollut pääosin sen ratkaisemista, kuinka kaikki käyttäjät saadaan mahtumaan verkkoihin. Olemme toki itse osasyyllisiä ennusteet jatkuvasti ylittäneeseen kasvuun tekemällä kaikkemme kasvun nopeuttamiseksi. Olemme kehittäneet erilaisille käyttäjäryhmille sopivia liitymiä, ja palveluja, jotka lisäävät matkapuhelimien käytettävyyttä, hyväksyttävyyttä ja houkuttavuutta. Liikkuvien ihmisten palveluun kuuluu myös se, että verkkojen käyttöalueita on koko ajan laajennettu. GSM toimii jo yli 40 maassa ja NMT lähes joka kolkassa Pohjois-Euroopassa. Näitä asioita teemme myös vastaisuudessa.

Yhä useampi kehityshankkeemme liittyy kuitenkin siihen, kuinka palvelumme sisältöä ja ominaisuuksia voidaan kehittää yhä kasvavien asiakastarpeiden tyydyttämiseksi ja samalla uusien käyttäjäryhmien palvelemiseksi. Tästä on jo lukuisia käytännön esimerkkejä, kuten Privatel yrityksille, Privat ja Privat Family perhekonsepti yksityisille, ja tietenkin Kotisoitto, jossa yhdistetään luovalla tavalla älyverkon kautta matkapuhelinverkko ja kiinteä puhelinverkko.

Kotisoitto on jonkinlainen esisoitto joukolle palveluita, jotka tuotetaan verkosta ja sen omistussuhteista riippumatta verkkoihin liitetyillä älykkäillä laitteilla ja eri verkkojen ominaisuuksiin soveltuvalla asiakashallinnalla. Kotisoiton voi hankkia riippumatta siitä, onko siihen kytkettävä lankapuhelin Telen, HPY:n tai minkä tahansa muun operaattorin verkossa. Kotisoitossa on lisäksi huomionarvoista se, että se on käyttäjän, henkilön palvelu, vaikka sen "isäntäpalvelu" olisikin yrityksen omistuksessa. Matkapuhelinliittymästä irrallaanhan ei kotisoittoa ole olemassakaan. Lisää tämäntapaisia tuotteita on luvassa. Telen palveluihin kuuluu myös mahdollisuus eritellä toisistaan jo laskua kirjoitettaessa ne puhelut, jotka käyttäjä haluaa soittaa omaan laskuunsa niistä, jotka yritys on halukas maksamaan.

Tele esitteli ensimmäisenä maailmassa ITU:n Telecom 95 näyttelyssä viime syksynä virtuaalivaihteen, älykkään järjestelyn, jonka avulla matkapuhelimet saadaan toimimaan vaihteen alaliittymien tavoin. Privatelista tämä palvelu, joka on kaupallisesti tulossa markkinoille vielä tänä vuonna, eroaa siten, että siinä ei käytetä kiinteän verkon vaihdetta lainkaan. Yritykselle virtuaalivaihde liittymineen on ratkaisu, joka korvaa kiinteän vaihteen palveluineen. Tämän lisäksi jokainen käyttäjä saa kaikki normaalit matkapuhelinpalvelut.

Virtuaalivaihteen kehittelyyn liittyykin tämän puheenvuoroni ehkä merkittävin viesti uudesta matkaviestinnän kehityksen suunnasta. Virtuaalivaihteen ominaisuudet ovat hyvin monipuoliset. Jokaisen yrityksen tietoliikenneasioita hoitavat ihmiset tietävät, mitä merkitsevät jatkuvat muutokset palvelujen hallinnalle. Ihmisiä tulee ja menee, heidän palvelutarpeensa muuttuvat, ja Tele ja laitevalmistajat tuovat jatkuvasti tuotteisiinsa uusia palveluja ja ominaisuuksia. Matkapuhelinpalvelu on vielä siinä mielessä haastavampi, että sen voi ottaa taskussa mukaansa ja käyttää myös henkilökohtaisissa tarpeissa, ja silti se pitäisi jotenkin olla yrityksen hallinnassa.

Tähän asti matkapuhelinpalvelun ominaisuuksia on muutettu ottamalla yhteyttä Telen NMT-GSM asiakaspalveluun, joka päätteillään pääsee muuttamaan verkoissa olevia asetuksia. Myös parhaille NMT-GSM kauppiaille on annettu mahdollisuudet suoraan päätteiltä aktivoida ja muuttaa palveluita. Kun puhutaan sellaisista tuotteista kuin virtuaalivaihde on, tulee palvelujen managerointi välikäsien kautta työlääksi. Tapahtumia ja optioita on yksinkertaisesti liian paljon näin hallittavaksi. Ratkaisuksi löydettiin - niin, mikäpä muu kuin Internet tai oikeammin TCP/IP protokolla ja siihen tukeutuvat älykkäät ohjelmat. Virtuaalivaihteen ominaisuuksia voidaan siis muutella samaan tapaan hiirellä klikkailemalla, kuin Internetissä surfaillaan linkkejä käyttäen sivulta toiselle toiseen. Linkin korvaa aktivoitava tai muutettava palveluominaisuus.

Eikä tässä vielä kaikki. Se varsinainen uusi suunta matkaviestinnän kehittymiselle on vasta tämän edellisen soveltaminen laajemmalle käyttäjäjoukolle. Kun verkkojen ominaisuudet kerran joka tapauksessa virtuaalivaihteiden ja muiden monimutkaisten yrityksille suunnitelujen palvelujen vuoksi viritetään sellaiseen kuntoon, että koska tahansa asiakas voi aktivoida ja passivoida ja muutenkin muuttaa mielin määrin palvelunsa parametriasetuksia, miksi niitä ei sitten käytettäisi kaikkien asiakkaiden palvelemiseksi. Ja tämä puolestaan tekee mahdolliseksi yhä monipuolisempien palvelujen tuottamisen ilman, että niiden käyttö ja hallinta olisi vaikeaa.

Se, että periaatteessa jokaikinen matkapuhelinverkon käyttäjä voisi hallita omaa palvelukonseptiaan matkapuhelimen ohella Internetin kautta saamaan kuin virtuaalivaihdetta hallitaan, tarkoittaa käytännössä, että jokainen matkapuhelinasiakas on myös Internetasiakas ja matkapuhelinverkot ja Internet toimivat yhdessä. Liikkuvan asiakkaan tavoittaminen onnistuu entiseen tapaan, ja sen lisäksi hän voi hallita kommunikointiaan Internetin kautta paljon nykyistä monipuolisemmin. Hän voi ohjata tietyt puhelut vaikkapa sihteerille, mutta tarkasti valitsemansa suoraan itsellensä kännykkään. NMT-GSM vastaajaan lähetetyt telefaxit asiakas lukee tietenkin joko Internetin kautta tai tulostaa nykyiseen tapaan johonkin telefaxlaitteeseen. Kun tähän vielä yhdistetään kehitys, jossa matkapuhelimesta tulee todellinen matkaviestin - PC:n, organisaattorin ja kännykän yhdistelmä, on uuden maailman ainekset jo koossa. Loput on vain mielikuvituksesta ja ohjelmista kiinni.

On varmasti turhan aikaista luetella niitä kaikkia mahdollisuuksia, joita tällainen älyverkon, älykkään matkapuhelinverkon ja Internetin sekä päätelaitteissa olevien ohjelmien yhdistelmä tulee käytännössä tarjoamaan. Sen verran vakavasti otamme Telessä tämän mahdollisuuden, että olemme jo varanneet kaikille NMT-GSM liittymillemme myös Internetosoitteet. (Kuva, jossa 9400400063@gsm.inet.fi) En aivan vielä tänään uskalla todeta myös miljoonan Internet-asiakkaan rajan rikkoutuneen. Vie vielä oman aikansa, ennenkuin NMT-GSM-Inet- symbioosin palvelut konkretisoituvat jokaisen ulottuville. Tähän suuntaan olemme kuitenkin päättäneet mennä, ja tuloksia uskomme myös syntyvän. Miljoonas Internetasiakas ei tule olemaan 25 vuoden kehityksen takana.

Lopuksi haluan ottaa vielä kantaa muutamaan aiemmin mainitsemaani kysymykseen. Matkaviestinnän kasvun rajoja haettaessa on hyvä muistaa, että tietoliikenne kokonaisuudessaan on välittämistä, pohjimmiltaan ihmiseltä ihmiselle. Nimenomaan matkapuhelin on henkilökohtainen väline, joka toteuttaa juuri sitä tehtävää, jota käyttäjänsä haluaa. Se kulkee käyttäjänsä mukana, lähettää ja ottaa vastaan viestejä tai ohjaa ne muualle, yhdistää käyttäjänsä keskustelemaan toisen ihmisen kanssa ja sillä käyttäjä voi tilata itselleen mitä erilaisempia palveluja. Miksi ei jokainen ihminen lopulta haluaisi tällaista välinettä, jolla hän henkilökohtaisesti hallitsee omaa kommunikointiaan?

On vielä paljon ihmisiä, jotka uskovat, etteivät koskaan tarvitse kännykkää. Entä jos kännykkä avaakin tiet arkisten askareitten kätevämpään hoitamiseen? Yrityksissä on jo monet toiminnot rakennettu siten, että henkilökohtainen viestintäväline, tänään vielä lähinnä puhelimena käytettävä, on keskeinen ja välttämätön. Perheen sisäinen kommunikointi voisi myös sujua paljon näppärämmin, kun jokaisella olisi samaan perheen palvelukonseptiin kuuluvat henkilökohtaiset puhelimet.

Hinnat? Puhelujen hinnat ovat jo nyt samaa luokkaa - monesssa tapauksessa halvemmat, kuin perinteisellä lankapuhelimella, enkä usko niiden tulevaisuudessakaan nousevan. Sitäpaitsi, jotta langat voitaisiin varata niille paremmin sopiviin nopeaa tiedonsiirtoa tarvitseviin tarpeisiin, on puhelut järkevintä hoitaakin omilla matkapuhelimilla.

Yhteiskunnallinen oikeudenmukaisuus? Verkon palveluja ja palvelukonsepteja tulee riittämään tavallisesta täydelliseen ja puhelimia on vähintään yhtä hyvät valikoimat. Edullisimmillaan puhelin voi olla jo parillakin omistajalla käynyt, ja sen hankkiminen ei ole kustannuskysymys. Digitaalimaailman tuotteet saattavat sitäpaitsi olla paljon pitkäikäisempiä, kuin vanhan ajan virityksiä vaativat koneet. Työtönkin tarvitsee kontakteja kauempana oleviin ihmisiin, ja hän jos kuka odottaa soittoa koska vain, missä vain.

Ihminen? Seuraava paneelikeskustelu käsittelee tätä aihetta, mutta en malta olla lopuksi lupaamatta sitä, että Telen matkaviestintää kehitetään ihmisten ehdoilla. Meille on tärkeää se, että jokainen suomalainen voisi jonain päivänä hyötyä omasta henkilökohtaisesta matkaviestimestään, emmekä tähän päämäärään voi päästä ilman jokaisen suomalaisen hyväksyntää. Vielä silloinkin, kun matkaviestimellä voi tehdä lähes mitä tahansa munankeittämistä ja ojankaivuuta ehkä lukuun ottamatta, suurin osa käytöstä on puhumista ihmisten kesken. Markkinointiviestinnän sloganit tulevat ja menevät, mutta aina on ajankohtaista kehottaa ihmisiä puhumaan toisillensa.

Tähän loppuun varamasti vielä mahtuu kiitokset kaikille niille, joiden ansiosta miljoonan matkapuhelimen raja on rikottu. Joukkoon mahtuvat kaikki ne viisaat miehet ja naiset, joiden linjanvetoja ja esimerkkiä lähdimme noudattamaan jo 70-luvulla. Yhteistyökumppaneistamme erityisesti matkapuhelinkauppiaat ansaitsevat maininnan. Heidän kanssaan aiomme jakaa myös tulevat kehitysvaiheet, sillä uskomme, että 25 vuoden aikana rakennettu luottamus toimii hyvänä perustana myös uusiin haasteisiin vastaamiselle. Niin, ja kiitos tietenkin fiksuille suomalaisille, jotka ovat matkapuhelimet niin moniin eri käyttötarpeisiinsa hankkineet.

Matti Makkonen

Vanhoja valelääkäreitä?

2010-01-14T23:03:00.005+02:00

Karjaalla lääkärinä toiminut reipas nuorimies ja hänestä käytävä keskustelu pani muistelemaan omia vähäisiä kokemuksiani lääkäreistä. Taitaa olla viroissa melko paljon kelvotonta porukkaa riippumatta siitä, ovatko heidän paperinsa kunnossa vai eivät. Karjaan valelääkäri sentään yritti kovasti olla hyvä lääkäri. Kokemusteni mukaan usealla lääkärillä ei ole minkäänlaista hinkua tehdä työtään hyvin.

Tapaus 1

Loukkasin reiteni Uudenkaupungin sähkölaitoksella kesäharjoittelijana ollessani törmäämällä sähkötolppaan. Tapaturma sinänsä on mielenkiintoinen tarina, mutta jääköön toiseen kertaan. Sen lääketieteelliset seuraamukset johtivat minut teknikko Laineen saattamana terveyskeskukseen. Päivystävä lääk.kand. N.N. määräsi minulle mustelmavoidetta ja laittoi kotiin. Yöllä reiteni turposi niin, että jalka näytti syöttöporsaalta ja tuntui tosi pönkeältä. Uudestaan terkkariin ja oikean lääkärin nähtäväksi. ”Kuka h:tti tätä katsoi?” jäi mieleeni hänen diagnoosikseen. Suoraan vuodeosastolle, jolla pötkötin pari viikkoa, kunnes revenneet verisuonet vähän korjautuivat ja reiden sisään vuotanut veri oli imetty pois.

Tapaus 2

Äitini oli keväällä kärsinyt vatsakivuista. Hänen luottolääkärinsä 'tohtori' A.A. määräsi särkylääkkeitä. Kesäkuussa äidin käsi meni satunnaisesti veltoksi, mutta palasi pian ennalleen. Luottolääkäri kielsi nojaamasta kyynärpäähän... Pätevää koulutusta ja kokemusta saanut apuhoitajasisareni epäili jotain vakavampaa ja hankki äidilleni tutkimuspaikan Kiljavan sairaalasta. Lähtöpäivänä hän huomasi myös mökellystä, pientä epäselvyyttä, puheliaan ja ennen selkeäsanaisen karjalaismummon sanoissa. Sitä myöten oli selvää, että aivoissa veri jätti jotkut kohdat kiertämättä. Tai siis kiersi tietyt paikat käymättä hapetushommissa. Kiljavalla huomattiin lisäksi, että äidilläni oli pitkälle kehittynyt maksasyöpä. Myöhemmin sen alkuperäksi todettiin paksusuoli. Äitini oli luottanut oman 'tohtorinsa' rauhoittaviin diagnooseihin taudin pikkuhiljaa kehittyessä. Äidin kuoltua syyskuun alussa pyysivät Järvenpään terveyskeskuksen saattohoitajat meiltä anteeksi. Tohtori A.A.:ta emme koskaan ole tavanneet, eikä hän toivottavasti enää ole virassaan.

Tapaus 3

Sain nuorena miehenä, alle 40-vuotiaana, pahoja vatsavaivoja. Itse asiassa ne tuntuivat rintakipuna ja eräänä aamuna ne yllättivät työpaikalla niin, että sihteerini hätääntyi. Hänen edellinen esimiehensä kuoli sydämen pettäessä sattumalta minun käsiini yhteisellä työmatkallamme, eikä sihteeri halunnut draaman toistuvan. Hän soitti ambulanssin. Miehet mittailivat aikansa ja sanoivat sydämen olevan kunnossa. Kivutkin siinä jo hellittivät otettaan ja sovimme minun hakeutuvan lääkäriin. Työpaikan luottolääkäri tohtori K.K. totesi kaikkien mittausten ja havaintoletkun nielemisen jälkeen vaivojen todennäköiseksi lähteeksi pohjukaissuonen haavautuman. Lomien ja viikonlopun aikana se antoi olla rauhassa, mutta pahimpina päivinä puhelimen soiminen aiheutti kivun. Stressitauti, vatsahaava... Useita vuosia kävin kerta toisensa jälkeen uusimassa reseptin kivut peittäviin pillereihin. Samalta luottotohtorilta tietenkin, kunnes hän sattui olemaan tarpeeni sattuessa lomalla. Lomalääkäri P.P. uusi pillerireseptin, mutta kysäisi mitä tiedän helicobakteereista. No, en mitään, mutta sellaista päätettiin etsiä ja se masustani löytyikin. Pöpö häädettiin pois ja sen jälkeen vatsa on sietänyt kaikkea mitä pääkin. P.P. lohdutti monivuotisen huonon hoidon olleen onnekasta. Jos haavautuma olisi ollut jossakin muualla kuin pohjukaissuolessa, olisi minulla suuri riski sairastua vielä syöpäänkin. K.K. lienee jo eläkkeellä. Jos ei, niin toivottavasti on paljon lomilla.

Tapaus 4

Ollessani jo aikuisessa iässä, yli 50 vuotias, koin polveni alkaneen jotenkin lonksumaan ja päätin hakea silloisen työnantajani piikkiin neuvoa polven käyttökunnossa pitämiseksi Helsingin Ruoholahdessa sijaitsevasta lääkärikeskuksesta. Pian kättelyn jälkeen nuori lääkäri kysyi mahdollisista kivuista ja kun ilmaisin jotain pientä kivunpoikastakin olevan, hän lupasi oitis määrätä särkylääkettä. Kerroin, että en haluaisi lääkettä, vaan ohjeet siitä kuinka polvi saadaan pysymään kunnossa. Joiltakin kollegoilta oli mennyt nivelkierukka huonoksi ja joutuivat sitten leikkauspöydälle. Vähän polvea ropeloituaan hän toisti lääkemääräysehdotuksen ja toistin oman näkemykseni särkylääkkeiden tarpeettomuudesta jo pienen adrenaliinin ponnettamana. Sen verran minäkin ymmärsin, etteivät särkylääkkeet vaikuttaneet vaivan syyhyn. Päädyimme ottamaan vielä röntgenkuvat, mutta niidenkään perusteella ei mitään selvää vikaa löytynyt. Vielä kerran jouduin kieltäytymään särkylääkereseptistä.

Sovimme lopuksi, että tarkkailisin polven tilan kehittymistä. Jututin muutamaa maallikkoa ja päädyin kokeilemaan uusia kenkiä. Vaivat hävisivät. Olen myöhemmin huomannut, että jotkut kengät saavat vaivani palaamaan ja toiset häviämään. Minulla on taipumusta astua periksi antavat kengät 'linttaan'. Ilmiötä vastustavat kengät riitelevät polveni kanssa siitä, missä asennossa mennään. Jos epäsopu jatkuu, jompi kumpi antaa periksi.

Tapaus 5

Mielessäni on näitä tapauksia muitakin, joissa lääkärin ammattitaito joutuu kyseenalaiseksi, mutta tulee mieleeni yksi maininnan arvoinen positiivinen kokemus. Vanhempi poikani sai alle 2-vuotiaana toistuvasti korvatulehduksen, johon Järvenpään lääkäri aina määräsi kaikille lapsiperheille tuttua ja inhottua mansikan makuista antibioottilitkua. Kerran korva taas vihoitteli juuri joulun alla, jolloin Järvenpäässä palvelu oli jo suljettu. Keravalla oli lääkärikeskus vielä auki. Siellä sattuikin olemaan asiansa osaava mies paikalla (uskon hänen olleen oikea lääkäri). Hän kirjoitti reseptin, kuten vastuuriskejä kaihtavan lääkärin kai kuuluikin, mutta antoi sitten ohjeen. ”Älkääpä vielä hakeko lääkettä vaan katsokaa huomiseen. Jos korva yön aikana pahenee, hakekaa lääke ja syökää kuuri. Jos ei, korva todennäköisesti paranee.” Korva parani. Toisen vastaavan hoitotoimenpiteen tohtoroimme sitten omin päin, eikä pojan korvia ole sen jälkeen mikään vaivannut. Ne kai oppivat hoitamaan itsensä, kun eivät antibiotiit puuttuneet peliin.

Hyvää Joulua ja Onnellista vuotta 2010!

2009-12-19T11:47:00.000+02:00

Ensimmäinen täysi vuoteni asukkaana täällä pohjalaisten joukossa on takana ja on aika tehdä siitä ja kuluneesta vuodesta muutenkin itselleni tiliä.

Aivan aluksi haluan sanoa, että minut on vastaanotettu hyvin ja olen viihtynyt erinomaisesti. Olen saanut lähimaisemista myös hieman töitä Anvian, eli entisen Vaasan Läänin Puhelimen hallituksessa. Lähes joka viikko olen kuitenkin käynyt leipää kinuamassa myös pääkaupunkiseudulla. Pendolinot ja IC:t ovat tulleet tutuiksi. Onnekseni ne ovat yleensä kulkeneet luvatussa aikataulussa ja nopeimmillaan matka on sujunut kahdessa ja puolessa tunnissa. Elämä on muutenkin ollut hyvin uusilla raiteillaan.

AinaCom, Anvia, Bookit, FountainPark, Ixonos, Itella, LEADPartners, NSN, Keski-Suomen Yrittäjät, Keski-Suomen liitto, Laurea ammattikorkeakoulu,… Kiitos teille kaikille yhteistyöstä. Kaikkien kanssa on ollut mukava tehdä töitä. Lähinnä tämän blogini välityksellä olen saanut olla mukana keskustelemassa myös tietoyhteiskunnan haasteista. Samat teemat saivat hyvää julkisuutta marraskuussa Elinkeinoelämän valtuuskunnan raportin perusteella. Myös Blogini sai julkista huomiota, kun kehtasin arvostella Nokian strategiaa. Hyvät mielessäni sen kuitenkin tein. Mielestäni avoin keskustelu on hyväksi myös entiselle työnantajalleni.

Vielä hieman siviiliasioista. Seinäjoen maastopyöräreitit ja talven ladut tulivat tutuiksi, suppilovahveroita löytyi ja paikalliset kaupat ja kuppilat tiedän. Mitäpä mies muuta tarvitsee viihtyäkseen hyvän seuran lisäksi? Äijätöitä tein sen verran, että veistelin ja pystytin mökillä halkovajan paikalla kasvaneista puista. Kiitos ystävä-Maralle ja poika-Antille avusta. Toivottavasti vaja kestää talven rasitukset ja puutavara pysyy kauan hiilinielussaan.

Muita mökkielämän saavutuksia oli yhden norpan näkeminen myös tänä kesänä. Karhuhavaintokin tuli - yksi marjainen jätös saaressa Joutenvedellä. Samassa saaressa kasvoi osterivinokkaita, niin luulen. Vinoja, valkoisia ja hyviä olivat ainakin.

Suomussalmen lakkasoilla tuoreisiin karhun jälkiin on helppo osua. Viime kesänä ei lakkoja ollut ja karhut saivat puolestamme olla rauhassa. Ensimmäisen kerran vuoden 1972 jälkeen vietin juhannuksen synnyinseudullani Suomussalmella. Vettä satoi, haitari soi ja hauskaa oli.

Nauttikaa arvokkaasti elämästänne, kalleimmasta lahjastanne.

Makkos-Matti

Totuus Lautakasasta

2009-12-15T10:33:00.003+02:00

Tein joskus 80-luvulla pari virkamatkaa Neuvostoliittoon. Oikeastaan molemmat matkat olivat suomalaisen teollisuuden myyntimatkoja, jotka oli puettu ”suomalais-neuvostoliittolaisen tieteellisteknisen yhteistyövaltuuskunnan” toiminnaksi. No, maiden välinen yhteistyö oli silloin kaupankäyntiä ja valtion työntekijän osallistumisessa myyntiponnisteluihin ei ollut mitään hämärää. Pidin parhaan kykyni mukaisesti esitelmän NMT-järjestelmästä, jollaisen suomalainen teollisuus haluaisi rakentaa myös Neuvostoliittoon.

Hämärältä sen sijaan vaikutti eräs tapahtuma toisen reissun yhteydessä. Kun saavuin hotellihuoneeseeni, puhelin soi. Langan toisessa päässä oli kehräävän käheä naisääni, joka oli kiinnostunut mahdollisesta yksinäisyydestäni. Ujona maalaispoikana menin aivan hämilleni, enkä oikein muuta osannut, kuin sanoa kaiken olevan kunnossa. Treffejä ei syntynyt.

Myöhemmin kuulin, että joku oli kuullut, että joku olisi kertonut, että tällaisilla keinoilla Neuvostoliiton vakoilukoneisto värväsi avustajia. Ensin houkuteltiin paheisiin ja sitten pieniä palveluksia vastaan luvattiin olla kertomatta niistä kotiin.

Keskustelu eräästä lautatoimituksesta on kiihottanut mielikuvitustani yhdistämään siihen kuulopuheet ja omat kokemukseni neuvostojen liitosta.

------------------------------

Olipa kerran Svetlana ”Lautakasa” Ljubova. Miksi häntä sanottiin Lautakasaksi, ei kukaan enää muista, sillä tyttö oli hemaiseva ja kaikkea muuta kuin ns. lauta. Oli myös Ivan, joka himoitsi päästä Lautakasan kanssa lähempään kanssakäymiseen. Ivan oli kuitenkin köyhä, eikä hänen asemansa ollut muutenkaan kaksinen. Lautakasa oli arvotavaraa ja riiasi vain arvoasteikon yläpäässä olevien kanssa hyvää korvausta vastaan.

Ivanilla oli kuitenkin kaveri, Juri. Juri toimi virastossa, jonka tehtäviin kuului valtion vieraiden turvallisuudesta ja hyvinvoinnista huolehtiminen. Virastolla oli muitakin tehtäviä, kuten vieraiden värvääminen valtion tiedustelupalvelun kumppaneiksi. Olihan siinä selvää synergiaa. Vieraat olivat sen puhuteltavissa, kuunneltavissa ja valvottavissa 24 tuntia vuorokaudessa.

Yksi Jurin käyttämistä värväyskeinoista oli yhteistyö Lautakasan kanssa. Lautakasa piti seuraa vieraalle ja Juri sai mitä halusi vihjaamalla vieraalle tietävänsä yhtä sun toista vieraan ja Lautakasan puuhista ja lupaamalla pitää kuitenkin tietonsa omanaan.

Lautakasasta aiheutui virastolle kustannuksia, joita varten Jurilla oli valtuudet. Juri oli tavallinen mies itsekin ja ymmärsi kaverinsa Ivanin tuskaiset tarpeet Lautakasan suhteen. Ivan oli hänen paras kaverinsa ja hyödyllinen kumppani esimerkiksi Jurin datshan rakentamisessa. Siellä saunan lämmössä heille syntyi ajatus, josta molemmat hyötyivät.

Aina Lautakasa ei onnistunut. Uhriksi valittu vieras saattoi olla liian ovela väistääkseen ansan tai liian puhtoinen sekaantumaan vieraisiin naisiin. Kun tuli huti, Lautakasa jäi toimeen valmiina vapaaksi. Jurin virasto maksoi siitäkin, olihan Lautakasaa vaivattu laittamaan itsensä edustuskuntoon.

Tästä kaikesta tietoisena sopivat kaverukset Juri ja Ivan, että Juri toimittaa Lautakasan tämän joutoaikoina Ivanin vieraaksi, vaikkapa Jurin datshalle. Siellä saavat sitten tehdä mitä lystäävät, vaikka korjata datshan vierashuonetta, jos eivät muuta keksi. Jurin tilillä Lautakasan palkkio merkittiin vieras X:n viihdyttämisen kuluiksi. Kiinni jäämisen riski oli pieni, eikä kukaan haluaisi asiasta meteliä nostaakaan, sillä koko toiminta oli hämärän rajoilla.

Tapahtui vuosia myöhemmin, että viaton hra X, joka ei koskaan ollut kuullutkaan Lautakasasta, yritettiin saada nalkkiin. Jurin paperit kulkivat viraston päällikön, toveri Pavelin kautta. Pavel tiesi tai luuli tietävänsä, että myös hra X on muhinoinut Lautakasan kanssa. Kun hra X myöhemmin osoittautui olevan oikea kultamuna, korkeaan asemaan noussut viskaali, päätti jo eläkkeelle siirtynyt Pavel viihdyttää itseään heiluttamalla hra X:n asemaa. Onhan oikein, että nuoruudessaan törkeyksiin sortunut saisi vähän kärsiä. Hän vuosi tiedon hra X:n ja Lautakasan taannoisesta suhteesta eräälle viestintävälineelle, jolle X:n horjuttaminen Pavelin paljastuksilla sopi. Melkoinen myrsky siitä syntyikin...

Myrskyn syytä ei kukaan saanut selville, sillä kaikilla muilla, paitsi viattomalla hra X:llä on syytä pitää tietonsa piilossa. Tiedotusvälinekään ei tiedä muuta, kuin kuulemansa ent. toveri Pavelin totuudeksi luuleman ja sellaiseksi vannoman tarinan. Pavel on hämillään hra X:n sitkeästä puolustuksesta, mutta ehkä myös iloinen aiheuttamastaan vipinästä.

Lautakasasta X:n piikkiin nauttinut Ivan on onnistunut elämässään. Pienellä vilpillä ja ahkeralla verkottumisella on pärjännyt maailman myllerryksissä. Hänellä on oma datsha Jurin naapurissa ja kaverukset kalastelevat yhdessä. Makea nauru kuuluu vuoroin kummankin saunasta. Lautakasa on edelleen arvossaan. Hän keittelee kaverusten saaliskaloista soppaa ja odottaa Ivanille viidettä lasta. Siellä datshan lämmössä ei kukaan muista menneitä.

Tietokehitysmaa Suomi kiittää

2009-11-26T08:16:00.004+02:00

Kansalaisen ja asiaa itsekin hämmentäneen ominaisuudessa kiitän Elinkeinoelämän valtuuskuntaa ja sen tietoyhteiskuntaselvitykseen osallistuneita (Matti Lehti, Risto Siilasmaa, Pekka Ala-Pietilä, Sari Baldauf ja Teppo Turkki) koko kehitysmaa Suomen puolesta. Eilen (25.11.2009) ja toivottavasti tänäänkin ovat uutiset antaneet runsaasti huomiota raportille, jonka mukaan Suomi on maiden välisessä vertailussa kaukana kärjestä, kehitysmaiden tasolla.

Asia ei ole uutinen kenellekään siihen paneutuneelle ja useat ovat vaatineet toimenpiteitä tilanteen parantamiseksi. Professorit Paul Lillrank ja Olli Martikainen sekä Sitran nykyinen ja entinen yliasiamies Mikko Kosonen ja Esko Aho ovat kiinnittäneet julkisuudessa huomiota samoihin ongelmiin ja toisaalta tietoyhteiskunnan mahdollisuuksiin, joihin Suomenkin olisi syytä tarttua.

Vaikka asialla ovat olleet noinkin merkittävät näkijät ja osaajat, vasta nyt saa vakava asia riittävää näkyvyyttä. Ainakin Teppo Turkki, Risto Siilasmaa ja Matti Lehti olivat näyttävästi esillä sähköisillä kanavilla. Iloitsen siitä mahdollisuudesta, että asiat lopultakin päätetään laittaa kuntoon. Olen aikaisemmin tässä blogissani heittänyt turhautuneena hanskat Sitralle, mutta oikea osoite on tietenkin maan hallitus, jolta päätöksiä nyt tarvitaan.

Oikeat ohjukset, oikea maali, mutta mahtaako vieläkään osua

Kuulin uutisista myös Matti Vanhasen kommentteja, jotka olivat enimmäkseen Evan selvitystä myötäileviä. Korkean kaimani sanoissa vilahti kuitenkin yllättävä haaste: Mari Kiviniemi. Hän kuulemma vastaa niistä toimenpiteistä, joiden tuloksena kunnissa, niiden yhteistyöelimissä, valtionhallinnon eri haaroissa ja näiden alaisissa lukuisissa virastoissa ja laitoksissa aletaan toimia yhteiseen tietoarkkitehtuuriin perustuvalla parempaan kokonaisuuteen ja kilpailukykyisen tietoyhteiskunnan toteutumiseen johtavalla tavalla.

Tohdin esittää lisähaasteen nyt ääneen päässeille vaikuttajille. Käykää Mari Kiviniemen kanssa hyvin, hyvin vakava keskustelu. En häntä tunne, mutta luen Ilkkaa, hämmästyttävän hyvää maakuntalehteä. Jokin viikko sitten kolumnissaan Mari Kiviniemi viittasi kintaalla kollegansa Paula Risikon ehdottamiin muutoksiin terveydenhuollon organisoimiseksi siten, että tehokkuuden parantamiselle tulisi paremmat edellytykset. Mari vetosi kuntien itsenäiseen päätösvaltaan järjestää vastuullaan olevia asioita. Tässä on juuri se kohta, joka pitää kääntää nurin. IT-valta pitää nyt keskittää ja todella päättäväisesti, aivan kuin Risto Sillasmaa ja Lehden Matti sanovat. Eikä vain valtionhallinnossa vaan valtion ja kuntien hallinnoissa, kaikessa mikä koskee yhteiskunnan palveluita kansalaisilleen.

Alas itsehääräämisvalta

Suvi Lindenillä oli itse asiassa hyvä ehdotus nimittää seuraavaan hallitukseen oma ministerinsä vastaamaan tietoyhteiskunnan toteuttamisen kannalta keskeisistä asioista. Miksi ei jo tässä hallituksessa? Itse en usko Mari Kiviniemen kykenevän tekemään tietoyhteiskunnan hyväksi mitään merkittävää. Osaamista ja tietoa siitä, mitä toimia tarvitaan, on hallitukselle nyt tarjolla. Kuunnelkaa ja tehkää saman tien. Ottakaa vaikka Lehden Matti väliaikaiseksi IT-ministeriksi.

Kun jotkut toimittajat kaikesta päätellen lukevat näitä yksinäisiä juttujani, vetoan myös teihin. Pitäkää Risto ja Lehden Matti kanavilla kunnes hiki alkaa virrata Vanhas-Matilta ja hänen kabinettinsa jäseniltä. Älkää tyytykö poliitikkojen selittelyihin ja hujan hajan oleviin muka-toimenpiteisiin, ennen kuin toimenpiteitä kehuvat oikeat osaajat. Vähintään yhtä kovaa jahdatkaa, kuin Ilkka Kanervan tekstareita tai vaalirahoitusta, jotta tarpeelliset muutokset tehtäisiin. Ministerit tuppaavat virittämään toimenpiteensä sen perusteella, minkä arvioivat parhaiten tuovan ääniä seuraavissa vaaleissa, mutta nyt ei maata voida johtaa siten. Uskon sitäpaitsi laajojen kansalaisjoukkojen olevan valmiit heittämään hyvästit eri hallinnonalojen, kuntien ja virastojen hääräämisvallalle ja antamaan tukensa niille, joilla on kyky taluttaa Suomi nykyaikaan.

Vetoaminen hallitusohjelmaankaan ei saa nyt pysäyttää muutosta. Siinä jokseenkin todetaan, että edellisen hallituskauden työ antoi riittävät ohjeet. Ja p**kat, sanoo sisälläni asuva kainuulaisjuntti.

Sikamaista, pöyristyttävää,….

2009-11-10T10:52:00.008+02:00

En tuota parempaa otsikkoa keksi kuvaamaan tunnetta, jonka influenssarokotusten ruuhkautuminen aiheuttaa. Tekstiviesteillä ja kännyköillä voitaisiin rokotusajat porrastaa siten, ettei ruuhkia synny. Ne olisivat lähes kaikkien käytettävissä koska tahansa myös tähän tarpeeseen. Lisäksi tarvitaan hieman ohjelmistoja ja kytkentöjä tietojärjestelmissä, ei mitään kovin vaikeita.

Vaikeinta on, että tarvitaan myös uusi toimintatapa. Sen sijaan, että tuhat ihmistä toivotetaan jonottamaan, pitäisi heille lähettää tekstiviestillä vaikkapa vain jonotusnumero. Pidemmälle kehitetty palvelu voi lähettää jopa ehdotuksen rokotusajaksi ja vastaanottaa tiedon siitä, kelpaako aika vai ei. Jos aika ei kelpaa, yritetään toista aikaa ja kutsutaan viimeisenä keinona samaan jonoon kuin ne, joita ei kännyköillä tavoiteta. Finnair varaa asiakkailleen istumapaikat tällä menetelmällä ja säästää tarpeen asioida palvelutiskillä. Vuodessa säästetään kymmenet tuhannet tarpeettomat jonotukset tiskeille ja manuaalisesta palvelusta aiheutuvat kustannukset.

Tarvitaan myös tietojen rekisteröimistä, kännykkänumerot ja muut perustiedot systeemin muistiin. Valmiiden rekisterien puuttuessa voisi toimia samoin, kuin jonotkin rakennetaan. Sen sijaan, että laitetaan paikalliseen lehteen kutsu osallistua jonotustapahtumaan, pyydetäänkin lähettämään ilmoittautumisviesti. Tapahtumaketjun käynnistämiseen ei välttämättä tarvita muuta, kuin tyhjä viesti. Järjestelmä tunnistaa lähettävän numeron ja voi jatkaa asian käsittelyä. Prosessissa voi päästä nopeammin eteenpäin, kun lähettää tyhjän viestin sijasta tiedon siitä, mihin riskiryhmään tietää kuuluvansa, esimerkiksi A= imettävä äiti, B= pitkäaikaissairas, C= ikä. Mahdollisuuksia järjestää asia on useita.

Keksintö, jolla tuollaisessa palvelussa tarvittavat tekstaridialogit voidaan käsitellä, on nimeltään iSMS, eli älytekstiviesti. Se on oikeastaan tavallinen tekstari, äly on verkossa. Älytekstari mahdollistaa dialogin lisäksi moneen palveluun riittävän varman tunnistamisen ja se tekee palvelun käyttäjälleen äärimmäisen yksinkertaiseksi. Älytekstiviesti edellyttää yksinkertaisimmillaan vastaamista yhdellä kirjaimella tai numerolla saapuneisiin kysymyksiin. Käyttäjätunnuksia tai avainkoodeja ei tarvita. Jokaisessa kännykässä on kaikki tarpeelliset ominaisuudet jo olemassa ja kuka tahansa kännykän omistaja voi niitä käyttää välittömästi.

Edellä oleva on paitsi täyttä asiaa, myös mainos. Älytekstiviestipalveluita voi kysellä Ainacomista tai Bookitista. (http://www.ainacom.fi ja http://www.bookit.fi ). Se, että mainostan blogissani olemassa olevia tuotteita ja palveluita on poikkeuksellista. Rokotusjonot ovat kuitenkin osoitus siitä, että tieto paremmasta ei ole mennyt perille ja haluan tehdä oman osuuteni sen välittämiseksi. Myös Janne Vainio (linkki oikealla) puhuu bogissaan samasta asiasta.

Toinen mainos

Kun mainostamaan olen ryhtynyt, heitän vielä toisenkin. Toimin partnerina yhtiössä nimeltään LEADPartners. Huipputuotteemme VARJOTOIMINTA palvelee kaikkia sellaisia yrityksiä, joilla on haasteenaan joko lisääntyvä kilpailu tai toisinpäin: kilpailun puute. Varjotoiminnalla simuloidaan joko tunnistettua tai kuviteltua kilpailijaa. Se auttaa yritystä varautumaan paremmin kilpailuun tai liian vähäisen kilpailun tapauksessa ottamaan simuloinnin kautta vauhtia, jota hyvä kilpailu aina aiheuttaa. Jokaisen yrityksen pitäisi joskus käyttää LEADPartersin tarjoamaa työkalua. Uskallan panna oman maineeni likoon sen puolesta, että väline toimii. Hopi hopi! Vilkaise ensin LEADpartnersin sivuja http://www.leadpartners.fi

Uskalla johtaa, perusinsinööri Miettinen

2009-10-30T12:06:00.007+02:00

Jälki-PS: Katsokaa myös insinööri-Maran kommentti. Siinä on tarkoitustani tulkitsevaa viisautta enemmän kuin itse osasin kirjoittaa.

--------------------------------------------------------------

Perusinsinööri Veijo Miettinen on iskenyt tarinaa Tekniikka ja Talous-lehdessä ja sen edeltäjässä Insinööriuutisissa niin kauan kuin muistan. Jutut ovat usein ajankohtaiseen aiheeseen osuvia ja ainakin minun insinöörin sielua hyväileviä. Nyt oli julki nappisuoritus, johon seuraavan linkin pitäisi johtaa.

http://www.tekniikkatalous.fi/viihde/veijo/article342443.ece?s=r&wtm=-30102009

Jos ette viitsi katsoa linkin taakse, tässä lyhyt yhteenveto. Veijo vertaa yritystoimintaa puutarhanhoitoon. Ekonomit ovat hyviä ottamaan irti puutarhan hedelmistä viimeisetkin mehut ja tuoton ehtyessä ymmärtävät lähteä ostamaan hedelmiä muualta, mistä nyt halvimmalla saavat. Juristit ymmärtävät hedelmiä kasvattavan puun arvon ja patentoivat sen lajikkeen. Jos kauppa ei käy toivotulla tavalla, he syyttävät kilpailijoita geenien kopioimisesta ja pyrkivät tekemään bisnestä käräjöimällä. Insinöörit ovat sen sijaan uteliaita kokeilemaan, kuinka lajikkeita voisi parantaa ja kehittävät uusia viljelymenetelmiä.

Juttu on tietenkin tarkoitettu huvittamaan, mutta sillä on oikeasti vakava sanoma. Jotta suomalaisella teollisella toiminnalla olisi edellytykset menestyä, yritysten johtoon pitäisi saada enemmän sellaista osaamista, joka ymmärtää yrityksen substanssin todelliset mahdollisuudet ja on valmis kokeilemaan sen rajoja liiketoiminnassa. Tai jos osaamista sattuu vielä olemaan, on valmis antamaan sille enemmän tilaa. Kyllä ekonomikin voi käsittää yrityksen substanssin, samoin juristi, mutta Veijon tapaan uskon, että nimenomaan insinöörit ovat taipuvaisia ymmärtämään paremmin yrityksen tuotteita ja niiden mahdollisuuksia kuin muut. Ekonomisteja olen oppinut kyllä kunnioittamaan silloin, kun pohditaan markkinointia: ”Kuka ja miksi näitä tuotteita hankkisi?” ei ole tyypillisesti insinöörin kysymys ja jonkun pitää sekin esittää.

Sain kirjoittaa esipuheen Minna Isoahon kesällä ilmestyneeseen kirjaan ”Uskalla johtaa. Haasta itsestään selvyydet”. Otsikko houkuttelee lukemaan ja kirja on hyvä. En kuitenkaan tuntenut etukäteen tarkasti kirjan sisältöä ja onnistuin rakentamaan siihen jännitettä. Omassa esipuheessani korostin johtajien toimialanäkemystä ja –osaamista. Minna puolestaan jossakin kohti kirjaa korostaa sitä, että toimialaosaamista ei johtamisessa tulisi liikaa korostaa. Eikä Minna ole yksin johtamisoppineiden joukossa.

Ei millään pahalla Minna ja muut johtamisen gurut, mutta monet nuoret johtajanklopit ottavat tuollaiset opit kirjaimellisesti ja pyrkivät tunkemaan todelliset osaajat kammioihinsa. Kaikkia organisaatiota pitäisi päinvastoin opettaa nostamaan osaajat esille ja kuuntelemaan mitä heillä on sanottavanaan. Totta on, etteivät asiantuntijat ole useinkaan parhaita organisaation johtajia, mutta parhaissa organisaatioissa osataan asiantuntijoille rakentaa myös sellaisia vaikutuskanavia, joissa oivallinen henkilöjohtaminen tai tenhoava puhetaito eivät ole välttämättömyyksiä.

Paras tapa varmistaa substanssiosaamisen vaikutus on edellyttää sitä ylimmältä johdolta. Suurimmat teollisuuden virheet perustuvat suuriin virhearviointeihin kokonaisen teollisuudenalan kehityksestä, ja suurimmat onnistumiset perustuvat oivaltavaan näkemykseen tulevasta. Esimerkiksi insinöörilähtöinen ”kännykkä kaikille” 1980-luvulla esitettynä ei todellakaan ollut itsestään selvyys, mutta se yhdisti muutaman avaintoimijan yhteisen vision taakse mahtavin tuloksin.

Annan tukeni perusinsinööri Miettiselle kansakunnan pelastamiseksi. Jos kokonaisena kansakuntana peesaisimme juuri koulusta päässeitä ekonomisteja ja juristeja, ei tulevaisuutemme näyttäisi hyvältä. Opit insinöörien päästämisestä yritysten puikkoihin löytyvät jopa Kalevalasta. Jos viisas Väinämöinen olisi meitä johtamassa, kuuntelisimme, mitä Seppo Ilmarinen voisi tehdä hyväksemme. Vaikka Väiski ei ollutkaan insinööri, vaan muusikko, hän ymmärsi osaajamiesten arvon. Kun hän tarvitsi rahantekokonetta Pohjolan naisten myötätunnon voittamiseksi, hän kutsui seppä Ilmarisen takomaan Sampoa. Kelvollisen vesikulkuneuvon rakentamiseksi hän kaivoi hommiin Antero Vipusen - Tuonelasta asti.

Ps. aiheen ulkopuolelta. Kun tekstissä kuitenkin puhutaan yhdestä kirjasta, niin mainostanpa toistakin. Hankkikaa ihmeessä Alpo Mannisen viikko sitten ilmestynyt ”Reppana”. Alposta on tulossa parin terapiakirjan jälkeen hyvää vauhtia oikea kirjailija. Yritin samoihin aikoihin lukea venäläisiä mestarikertojia, enkä jaksanut 30 sivua pidemmälle. Alpon kirjan kanssa ei ollut mitään ongelmia. Reppana on romaani, puuta heinää, mutta niin todellisen tuntuinen ja hyvin kerrottu, että tekisi mieli uskoa Alpon sepittämä ajankohtainen nykymiehen selviytymistarina todeksi.

Tekeekö Nokiakaan kaiken oikein?

2009-10-06T11:40:00.009+02:00

Ps2. Jos joku vielä osuu tänne, kannattaa vilkaista myös kommentit jutun pohjalla. Juttuni herätti tavanomaista enemmän keskustelua, joten se täytti tehtävänsä. Minä kuuluun niihin, jotka uskovat elektroniikan, sulautettujen ohjelmistojen, designin ja ennen kaikkea palveluiden käyttämisen mahdollistavien välineiden ja ohjelmistojen voimaan. Itse palvelut ja sisällöt tuppaavat olemaan joko maksuttomia tai niitä toimittaa ne, jotka toimittavat palveluita myös vanhoin menetelmin - pankkipalvelut, media jne... Uskon myös siihen, että palveluista riippumaton väline on parempi, kuin sellainen, jonka kautta saa vain kyseiseen välineeseen integroidut palvelut. Mutta ei maailma ole mustavalkoinen ja se on poikkeuksia täynnä. Toivottavasti Nokia pysyy edelläkävijänä valtavirrassa, eikä sorru poikkeuksiin.

Ps. Pakko kommentoida omaa tekstiäni saamani palautteen vuoksi. En tietenkään ottanut huomioon sitä, että asiasta nousee keskustelua lehtien palstoilla asti ja lehtien otsikot revittävät asiaa pidemmälle kuin tarkoitin. Ikävistä lauseistani huolimatta vilpitön haluni on auttaa Nokiaa löytämään sellainen tapa kehittää internet-aikaan sopivaa toimintaa, että voimme taas kaikki Nokian ystävät olla iloisia menestyksestä. Uskon Nokian olevan todella hyvä niissä teknologioissa, joilla tehdään tarpeelliset laitteet, mutta omat kokemukseni sen palveluista ovat vielä huonot. Nokialla on tahtoa ja päättäväisyyttä tulla johtavaksi toimijaksi Internetissä, mutta se onnistuu vain, jos käyttäjän ensimmäiset kokemukset tukevat sitä. Siinä Nokialla on parantamista.

Älkääkä nyt lynkatko minua sen vuoksi, että potkin maailman parasta matkapuhelinten valmistajaa parempaan suoritukseen.

Matti

------------------------------------------

Otin edellisessä jutussani kantaa Soneran tekemisiin, vaikka ei pitäisi. Vielä vähemmän minun kuuluisi kommentoida Nokiaa, mutta nyt on tällainen ’sanonpa kuitenkin’ kausi meneillään. Ja takuulla kirjoitan hyvässä tarkoituksessa ja toivon, että olisin kritiikkini osalta väärässä.

Nokia on vuosia puhunut siitä, kuinka siitä tulee merkittävä toimija Internetin palveluissa. Minusta se on hyvin kyseenalainen linjaus. Nokia haastaa Googlea myöten monia sellaisia toimijoita, jotka jo ovat luoneet itselleen vahvan aseman netissä ja lisäksi koko sen flooran, joka netin hyödyntämiseksi kukoistaa. Netin menestyjät ovat paljon ketterämpiä toimimaan ja tuottamaan uusia asioita Internetin ehdoilla ja lisäksi ne ovat riippumattomia laitetoimittajista. Googlen palvelut pelaavat minkä tahansa puhelimen kautta.

Rikkomalla omaa fokustaan Nokia antaa tilaa Samsungille, Applelle ja ties kenelle. Ne nakertavat itselleen markkinaosuuksia perinteisillä Nokian aseilla, uusilla innovatiivisilla laitteilla. Niiden kautta voi puolestaan käyttää mitä tahansa netistä löytyvää palvelua. Nokia on jo menettänyt asemansa matkaviestimien edelläkävijänä. Markkinajohtajuus sillä lienee edelleen, ja toivon olevani väärässä pelätessäni senkin aseman horjuvan.

Mistä minä saan pontta kirjoittaa tätä? Seuraan jonkin verran markkinakehitystä ja kaikki ovat tietoisia Nokian vaikeuksista USA:ssa ja Samsung kuuluu päihittävän sen Venäjällä. Jotain nämäkin kertovat. Mitä enemmän kännykät ovat osa Internetiä, sitä merkitsevämpi on menestyminen USA:ssa. Huonoa menestystä ei voi kuitata sillä, etteivät jenkit ymmärrä hyvän päälle.

Vielä enemmän saan energiaa sanojeni taakse yrittämällä tulla mukaan Nokian strategiaan. Olen yrittänyt ottaa OVI-palvelua käyttööni suurimpana motiivinani se, että tarvitsen vakaan itselläni ikuisesti pysyvän laajakaistoihin ja operaattoreihin sitomattoman sähköpostin. Ajattelin, että Nokia toimijana ja sähköposti sen @ovi.com –domainissa voisi olla parempi valinta kuin gmail tai laajakaistaoperaattoreiden @24 tai @netikka.

Olen onnistunut rekisteröitymään, mutta en käyttämään palvelua. Tietokoneella minä pääsen sisään, mutta kännykkäni ilmoittaa jostakin serveriongelmasta. Sähköpostiosoitteeksi OVI tarjoaa käyttäjätunnuksestani serverin minulle vääntämää versiota, enkä osaa sitä muuksi muuttaa. Jostakin linkistä pääsin avaamaan itselleni uuden haluamani sähköpostiosoitteen, mutta en enää kykene toistamaan sisäänpääsyä siihen sähköpostiin. Nokian serverin minulle allokoimaan mailiin onnistun pääsemään, mutta sitä osoitetta en halua käyttää. Enkä jaksa enää painia asian kanssa.

Lähetin kysymyksen OVI:n kännykkäherjasta, enkä saa vastausta. Käyttövinkkitekstareita tulee kyllä, joten Nokia on minut noteerannut. Olen lukenut OVI:n ja Nokian sivuilta muiden käyttäjien kirjoittamia ongelma-ratkaisu-keskusteluja, mutta en löydä ratkaisua omaan ongelmaani. Joku voi väittää, että Nokia osaa, kaikki tieto löytyy sen sivuilta ja minä olen se, joka ei osaa. Minulla ei ole ollut minkäänlaisia vaikeuksia ottaa käyttööni koko joukkoa g-palveluita ja aktivoida itselleni ja puolisolleni laajakaistaoperaattorin sähköpostit, mutta Nokian kanssa tulee koko ajan vastaan pettymyksiä. Näissä asioissa olen maallikko, tavallinen testiasiakas. Testin tuloksena Nokia saa palvelutoimijana arvosanan 5 perinteisellä 4-10 kouluasteikolla. Parjatut operaattoritkin palvelevat asiakkaitaan paremmin. Jos meinaa profiloitua palvelufirmaksi, eivät sekavat nettisivut riitä, vaan kysyminen pitää tehdä helpoksi ja jokaiselle pitää vastata.

Armeijan johtajakoulutuksesta on jäänyt mieleeni yksi asia. Jos käsky ei mene perille, on vika aina käskyn antajassa. Se soveltuu tähänkin. Se on Nokian vika jos minä en osaa valjastaa käyttööni sen tarjoamia palveluita. Tekisitte vaan edelläkävijäkännyköitä ja tukisitte laitteidenne ominaisuuksilla kaikkien muiden tarjoamien palveluiden käyttämistä. Jos tekee mieli harjoitella Internet-toimijaa, kätkeytykää jonkun salanimen taakse, ettei mene maine myös kännykkävalmistajana. Vähän kuin Sonera teki nimimerkillään ZED. Se tosin töpeksi sitten muutenkin.

Nokia yrittää uudistua yritysostoin. Miksi sen piti mennä ostamaan hirvittävän kallis digikarttafirma, kun asiakkaat voivat ilmaiseksi ladata parempia karttoja ja toimivampia navigointiohjelmia? Nyt se kuuluu ostaneen matkailuaiheisen yhteisöpalvelun entisiltä työntekijöiltään. Vaikuttaa kaveripiirin vedätykseltä. Ostoksen kuvitellut hyödyt menevät menojaan, kun porukka kävelee ulos tai joku uusi innovatiivinen yhteisöilmiö tekee samat asiat ja paljon enemmän. Sitähän netissä tapahtuu koko ajan.

Soneran surullinen kehitys

2009-09-28T18:44:00.003+02:00

Minun ei pitäisi sekaantua millään tavalla Soneran asioihin, mutta nyt en malta olla kommentoimatta sen viimeaikaista kehitystä. Tunnen oikeastaan sääliä sen vuoksi, että joskus huolella rakennettu operaattorikonsepti ei enää toimi ja Sonera on menettänyt kiistattoman johtoasemansa matkaviestinnän markkinoilla. Johtajia yhtiöön tulee ja menee, mutta käyrät sojottavat väärään suuntaan.

Yksi epäonnistumisen tekijä on varmasti tapa, jolla yritys on kytketty ruotsalaiseen päätöksentekoon. Suomen maajohtaja ei voi poiketa Tukholman nuoteista paljonkaan. Sonera ei soita markkinatilanteeseen sopivaa jazzia vaan laulaa kuorossa dyygamladyyfriiaa. Jos vapauksia olisi enemmän, se ei takaisi tietenkään mitään, vaan voisi johtaa sähläämiseen ja vielä suurempaan epäonnistumiseen.

Sonera on menettänyt paitsi markkinajohtajuuden, ennen kaikkea henkisen johtajuuden markkinoilla. Sonera oli 90-luvulla markkinoille tiennäyttäjä. Se toi ensimmäisenä maailmassa markkinoille monia koko toimialaa eteenpäin vieneitä tuotteita. Yksi niistä oli hinnoittelumalli, jolla suosittiin yksityisiä ihmisiä (NMT-Privat). Kilpaillakseen lankaverkon puheluminuuteista se otti myös käytännöksi sekuntiveloituksen. Sen ansiosta voitiin viestiä edullisista lyhyistä puheluista. Sonera oli se maailman operaattori, jonka tekemisiä seurattiin. Kuten kokeiluja kännykällä maksamisesta.

Nyt Sonera mielletään operaattoriksi, joka ei enää ole yhtään sen parempi kuin kilpailijansa, ja joka lisäksi yrittää ottaa palveluistaan ylihintaa. Hitaus kilpailuun vastaamisessa ja yritys nostaa hintoja palauttamalla puheluiden aloitusmaksut ovat jättäneet jäljet uskollisimmankin asiakkaan mieleen. Sonera seurailee nihkeästi tai suorastaan vastustaa asiakkaille mieluisia markkinaliikkeitä sen sijaan, että pitäisi aloitetta käsissään. Soneran asiakkaat ovat herkkiä vaihtamaan operaattoria, eikä ihme.

On ymmärrettävää ainakin sijoittajien kannalta, että yritys pyrkii pitämään yllä mahdollisimman korkeaa hintatasoa. Sonera yritti väistää hintakilpailua TELE-Finland konseptillaan, jonka se kehitti omaksi halpa-brandikseen vastauksena Saunalahden, Dnan ja ACN:n rynnistykseen. Sen seurauksena varsinainen Sonera koettiin jähmeäksi ja kalliiksi. Vanhat asiakkaat käänsivät sille selkänsä huomattuaan maksavansa ylihintaa. TELE-Finland vedettiin kuitenkin markkinoilta, kun samaan aikaan Dna ja Saunalahti jatkoivat uskottavalla tavalla edullisten palveluiden linjaa. Soneran puheet uusista palveluista, joilla pyrittään puolustelemaan korkeampia hintoja, on ollut ja on edelleen höpöhöpöä. Samaa soittoäänihömppää saa kaikilta eikä todellisia operaattorin lisäarvopalveluita juurikaan ole. Jotain pahaa tapahtui myös Soneran asiakaspalvelussa, sillä välillä sekin pääsi otsikoihin huonosta palvelusta. Samalla Dna laittoi asiakaspalvelunsa niin hyvään kuntoon, että voivat sitä kehua mainonnassaan uskottavuuden kärsimättä.

Mitä on edelläkävijyys ja kuinka sen voi saavuttaa?

Lehdissä näkee joskus mainittavan, että DNA käynnisti hintakilpailun. Se ei pidä paikkansa, sillä hintakilpailun käynnistivät virtuaalioperaattorit Saunalahti ja ACN. Näiden tulo markkinoille numeroiden siirrettävyyden myötä sysäsi liikkeelle kehityksen, jonka tuloksena hinnat tippuivat. Uudet operaattorit yrittivät määräaikaisilla puheaikatarjouksilla houkutella asiakkaita ja muut vastasivat. Kaikki pitivät kuitenkin listahintansa ylhäällä tarkoituksella tienata kampanjointiin käytetyt rahat myöhemmin.

Suuri joukko asiakkaita oppi käyttämään sisäänheittotarjouksia hyväkseen. Tämä johti siihen hullunmyllyyn, joka tunnetaan nimellä ’churn’ (kirnu). Vaikka hinnastot pysyivät ennallaan, todellinen hintataso romahti, sillä churnin pyörittämiseen paloi se raha, mitä kalliimmilla hinnoilla kerättiin. Sitä paitsi se kerättiin niiltä asiakkailta, jotka eivät vaihtaneet operaattoria, mikä koetteli kaikkien operaattoreiden uskottavuutta.

DNA oli se operaattori, joka vihelsi churn-pelin poikki. Satun tietämään, kuinka se tapahtui, sillä olin silloin kyseisen operaattorin hallituksen puheenjohtajana. Totesimme ensin, että churnin vuoksi hintataso näyttää joka tapauksessa olevan alempana kuin listahintojen perusteella toivoisi. Sitten päätimme selkeyttää tilannetta tuomalla todellisen hintatason hinnastoihin ja samalla lopettaa churnia ruokkivat puheaikatarjoukset. Näin päädyttiin vielä nykyisikin tarjolla oleviin ’69-hintoihin’. Uuden hinnoittelukäytännön vakiintumista vauhditettiin onnistuneella kampanjoinnilla: ”Elämä on.” Tämä pohjusti DNA:n roolin uutena tiennäyttäjänä.

DNA:ssa vaihdettiin myös yksinkertaisempaan palvelukonseptiin. Kaikki huomio laitettiin kahteen perusasiaan: verkon pitää toimia ja asiakaspalvelun vastaa puhelimeen. Höpötys uusista palvelusisällöistä ja niillä tulojen keräämisestä pantiin taustalle. Kaikesta päätellen tämä linja siellä on myös pidetty ja tuloksena on parantuneiden talouslukujen lisäksi parantunut asiakastyytyväisyys ja uskottavuus.

Huolimatta siitä, että Elisalla Saunalahti mukaan lukien on suurin liittymämäärä, markkinoiden henkinen johtajuus taitaa kuitenkin olla tällä hetkellä Dnalla. ”Elämä on”-kampanja ja sen seuraajat, johdonmukainen linja hinnoittelussa, asiakkaan puheluihin vastaava asiakaspalvelu ja lopulta parhaiten lanseerattu mobiili laajakaista, Mokkula, vaikuttavat ihmisten mielissä pitkään.

Millä Sonera voisi uudestaan saada otteen markkinoiden johtajuudesta? Siinäpä pulma. Ilman taitavaa linjan muutosta se vaipuu kolmosoperaattoriksi. Voi olla, että ruotsalaiskomennon alaisuudessa ei mikään voi sitä estää ilman, että Elisa ja Dna jotenkin tyrivät omat mahdollisuutensa.

Syysunelmia

2009-09-14T15:12:00.003+02:00

Laiskan blogini puolustukseksi sanottakoon, että yritän sanoa vain silloin, kun on sanottavaa.
Olin kirjoittamaisillani sormet adrenaliinin vauhdittamana omia kommenttejani julkiseen vaalirahakeskusteluun yhtenä päivänä ja Paula Risikon tekemään ehdotukseen terveydenhoitojärjestelmän uudistamiseksi toisena. Adrenaliini on haihtunut, enkä enää muista mitä sydämeni käski sanomaan. Mutta joka kuukausi pitää jokin teksti tulla, ettei homma unohdu, joten sanonpa sanottavani noista teemoista.

Vaalirahajupakkaan liittyen taisin muistella vanhoja sanomisiani. Jossakin tuolla alempana vanhojen tekstieni joukossa on joku, jossa ihmettelen Suomen asemaa maailman vähiten korruptoituneiden maiden kärjessä. ”Suomihan on maailman taitavimmin korruptoitu maa”, äidyin sanomaan. Olin itse asiassa silloin kauan ennen vaalirahajupakkaa äkeissäni Järvenpään päättäjille lähinnä Prisman sijoittamisesta parhaalle rantapaikalle kaupungin keskustaan ja SOK:n vanhan myllynrotiskon ostamisesta kaupungin riesaksi. Sekin on aivan keskustan tuntumassa ja HOK-Elanto olisi saanut tehdä Prismansa sinne.

Nyt julkisen vaalirahakeskustelun jälkeen en voi enää välttyä epäilemästä, että virkamiesten hölmöilyn, luottamusmiesten kritiikittömyyden ja puoluerahoituksen välinen yhteys on juuri se, minkä vanha kansanviisaus opettaa: ”Ei saa purra ruokkivaa kättä.” Tämän opin soveltamisesta ei ole pitkä matka korruptioon – päätösten junailemiseen rahan tai rahoituksen voimalla tai käänteisesti sen lopettamisen uhalla. Jotkut yrittävät määritellä korruption vain yksilöiden voitelemiseksi. Kokonaisen puolueen voiteleminen on paljon vaarallisempi korruption muoto sekä valtakunnan tasolla että kunnissa.

Paula Risikon avaus terveydenhuollon rakenteiden muuttamiseksi: Hyvä, hyvä!! Suomea ei tehdä hyvin toimivaksi tehokkaaksi yhteiskunnaksi, joka kykenee hoitamaan sairaansa ja vanhuksensa, ellei reippaasti käydä käsiksi vuosikymmenten mittaan luutuneisiin hallinto- ja tuotantorakenteisiin. Risikko taisi tulla jopa oman reviirinsä ulkopuolelle, josta vielä yksi ”hyvähyvähyvä!” lisää. Ne reviirit ovat juuri kaikkein pahin kehityksen jarru.

Saman reviiriylityksen saisi tehdä myös Suvi Linden ja vaatia tietotekniikan ja etäpalveluiden tehokäyttöä muilta hallinnonaloilta. Minä muuten tarkoitan etäpalveluilla itse asiassa lähipalveluita, siis sellaisia, joiden vuoksi ei tarvitse edes kotoaan poistua, ellei halua. Palvelut voidaan tuottaa etäällä ja sieltä katsoen käyttää toisaalla, missä vain ja vaikka etäällä, mutta palveluiden käyttäjän näkökulmasta ne voisivat olla tässä näppäimistöllä ja ruudulla tai mieluummin kännykässä, eli hyvin lähellä. Tämän lisäksi yhteiskunnan eri toimijoiden palvelupisteet voitaisiin yhdistää käyttämällä hyväksi teknologiaa. Yhteys samalta palveluhenkilökunnan päätteeltä mihin tahansa virastoon ja viranomaiseen ei vaadi ”rakettitieteiden” hallintaa ja se mahdollistaisi valtion ja kuntien hallintojen rajat ylittävät yhden luukun periaatteella toteutettavat palvelut. Tehokkuuden lisäksi asiakkaat olisivat tyytyväisiä.

Sähköinen äänestäminenkin meni farssiksi. Onneksi, sillä eihän siinä ollut kysymys muusta kuin palveluautomaatin sijoittamisesta äänestystiloihin. Sähköinen äänestäminen on minulle totta vasta sitten, kun kuka tahansa äänioikeutettu voi sen tehdä omalla standardikännykällään tai vähintään nettiin kytketyllä tietokoneella. Ehkä pitäisikin puhua etä-äänestämisestä. Kaikki teknologia olisi jo olemassa, mutta uskallusta ja tahtoa niiden hyödyntämiseen ei vain löydy. Sähköinen tunnistaminenkin voidaan tehdä riittävän luotettavasti nykyisillä lähes kaikkien käytössä olevilla vehkeillä.

No joo, on tietenkin se yksi mutta kun eli mutku. "Laki ei mahdollista..." Haloo, sitä varten meillä on kansanedustajat, että he tekevät paremmat lait.

Datayhteyspainajaisia

2009-08-17T18:03:00.007+02:00

Ps2. Tämä on nurja paikka ps:ille, mutta sivut toimivat muutenkin LOT-periaatteella (last on top). Arvo on jättänyt juttuun arvokkaan kommentin, jonka ymmärrän täydellisesti. Vastakommentoin kuitenkin, että nyt kun tämä Nokian pikkuihme palvelee tarkoittamallani tavalla, uskon entistä vahvemmin, että kännykkäverkot voivat palvella kaikkien ajateltavissa olevien etäpalveluitteni yhteytenä. TV-kuva on se palvelu, joka toimii vedenjakajana: mobiiliyhteyksillä, mukaan lukien @450-verkko, TV:n katsominen tai videokuvan siirtäminen on vielä pitkään pioneerihenkisten räpeltämistä. LTE/4G tuo vedenjakajan uuteen paikkaan: enää HD-kuvaa varten tarvitaan omat radio- tai kaapeliverkot. Yritysten sisäiset tietojärjestelmät ja turvallisuuden erityispalvelut yms. ovat toki asia erikseen. Ne asettavat sellaisia vaatimuksia, joihin yleiseen käyttöön tarkoitetut mobiiliverkot eivät ehkä taivu.

Ps. Tarina sai onnellisen lopun. Painajaiseni loppui, kun rupesin epäilemään aiempien välineiden sotkevan uusien käyttöön ottamista. Kehumani toimintavarmuudeltaan junanvessaluokkaan kuuluvan SonyEricssonin ohjelma varasi sen com-portin, josta nokialainen olisi halunnut mennä ulos. Tein Söny-E:n ohjelmalle niks naks, ja kas, yhteys Noksun kautta toimi. Com-portin jäljille minut auttoi dna:n asiakaspalvelu, joka reippaasti ja hyvällä asenteella yritti auttaa. Kiitos ratkaisevasta vinkistä ja tiedoksi: ongelma ei ollut modeemikäskyissä eikä sp3:n ja Nokian epäsopivuudessa.

---------

Ottaa just nyt päähän. Nokia osaa kyllä radiot, mutta käyttäjäystävällisen ja käyttäjää viisaamman ohjelmiston tekeminen ei onnistu.

Kun olin isojen teleyritysten päivätyössä, sain uusia laitteita käyttööni aina, kun niitä oli tulossa ja yleensä kokeilin niiden mahdollistamia uusia palveluita ensimmäisten joukossa. Jos palvelu toimi ja vastasi tarpeitani, se jäi käyttöön. Jos ei, sai jäädä unohduksiin.

Olen ollut varovainen, suorastaan konservatiivinen, uusien mobiilipalveluiden käyttämisessä omalla kustannuksellani. Kesän mittaan olen kuitenkin yrittänyt sinnikkäästi tulla nykyaikaan. Harkinnan jälkeen päätin ensin kokeilla mokkulaa tai pikemminkin kyseisen operaattorin termein nettitikkua ja kun se kokeilu meni kiville, sitouduin kahdeksi vuodeksi tuttuun operaattoriin ja hankin sen subventoiman kännykän, pikkukapula N79:n.

Mokkulan tarve iski, kun yritin liikuskella ympäri Suomea kesälomahenkisesti ja samalla olla valmiina yritysten hallituksien touhuihin. Piti ottaa sähköpostista läppäriini isohkoja tiedostoja ”missä vaan, milloin vaan”. Kokemukset ovat kuin siitä kaikkien kokemasta painajaisesta, joissa jotakin mukavaa on muka tapahtumassa ja kaikki kuitenkin menee pieleen tai haihtuu pois.

Nettitikku kenkkuili heti kättelyssä, sillä koneeni ei suostunut lataamaan sen sisään kätkettyjä ohjelmia. Sain operaattorilta neuvon ladata ajurit valmistajan sivuilta. Niitäkään ei koneeni tunnistanut, mutta ystäväni koneessa tikku heräsi. Vaihdoimme koneita ja siirtelimme tiedostot puoleen ja toiseen.

Seuraava kokemus oli, että yhteys toimi joskus, mutta useimmiten ei. Yhteys näytti pelaavan kuten operaattorin mainoksessa vain kiinteässä kotikoneessani. Siihen yltää vakaa 3G-yhteys mutta myös Anvian piuha, jolloin mokkulaa ei tarvitaisi. Enonkosken mökillä, Suomussalmen autiotilalla ja kotini pihapiirissä eivät läppärin tikkuyhteydet toimineet kuin satunnaisesti.

Sain monen sähköpostin jälkeen ohjeet sopimuksen purkamiseksi. Luulin jo välillä joutuvani käräjäteitse nuljuilemaan irti 24 kk sopimuksestani.

Ongelmani oli alun perin se, että 3G-nokiani oli ryhtynyt keljuksi, eikä enää suostunut toimimaan PC:n modeemina eikä päivittämään kalenteria. Turvauduin jonkin aikaa vanhaan SonyEricssoniin, jonka kanssa ei ollut mitään hankaluuksia. Sen (P910i) kosketusnäyttöön ja monikäyttöiseen rullakytkimeen perustuva käyttöliittymä on aivan mahtava. Sen rinnalle minä sitä mokkulaa…

Kun mokkulakokeilu epäonnistui, yritin ilman tuloksia löytää vastaavaa SonyE:tä moderneilla radioyhteyksillä. Pitää olla mm. 900 MHz:n 3G, jolla operaattorini tarjoaa nopeita yhteyksiä minulle tärkeissä paikoissa.

Nokialla tarjontaa sen sijaan riitti ja se sai anteeksi aiemmat huonot kokemukseni tietokoneyhteyksistä. Vanha liittymäni, joka siis toimii hyvin kaikkialla missä pitääkin, sai 2 vuoden varman jatkoajan ja minä operaattorin osittain rahoittaman laitteen. Sen verran olen ehtinyt kokeilla, että itse laite on aivan mahtava, kun siinä on paidantaskukoossa kaikki yhteysmuodot mitä voi kuvitella tarvitsevansa, GPS, kartat, hyvä kamera. Peukalo on kipeänä kaikesta kokeilemisesta pienenpienillä näppäimillä ja silmiin sattuu pikkunäytön tihrustaminen kesämökin hämärässä.

Ja mökille tulee operaattoriltani 3G-yhteydet, kun se itseään Suomen kattavimmaksi 3G:ksi mainostama nettitikkuoperaattori ei antanut kuin takkuavan 2G:n. Sähköpostit ja uutissivut vilahtavat pienelle näytölle.

Kaikki ei kuitenkaan mene kuin pitää. Sitä en pidä kovin pahana, että tutulla ja moneen kertaan optimoidulla Seinäjoen ja mökkini välisellä reitillä GPS teetti 50 km lenkin ja olisi johtanut aivan harhaan monta kertaa, jos olisin kapulan sisältä kajattavaa tyttöä uskonut. Ihme sinänsä, että se näytti kartalta ihan oikeat paikat ja lähietäisyydellä opasti perille kohtuullista reittiä. Eikä tyttö laittanut hanskojaan tiskiin, vaikken totellutkaan. ”Pysy tällä tiellä” kuului pian sen jälkeen, kun uppiniskaisesti olin kääntynyt neuvosta piittaamatta väärään suuntaan.

Mutta samalla, kun huvittelen GPS-lelun ja karttojen kanssa, datayhteyspainajaiseni jatkuu. Kolme päivää olen painiskellut saadakseni puhelimen toimimaan modeemina ja nyt olen puhki. Kaikki parametrit on käännetty, ohjeet luettu ja keskustelupalstan vinkit pengottu. Todennäköisesti en vain älyä jotakin asetusta laittaa oikein, sillä kai puhelinta voi modeemina käyttää, kun kerran Nokian niin lupaa. Mielestäni vehkeiden pitäisi tajuta laittaa asetuksensa kohilleen, kun minä tökkään yhteyden muodostamista pyytävää ikonia.

Montako käsiparia mummolle?

2009-07-30T10:44:00.004+02:00

Se minua ihmetyttää, kuinka hallituksen tuottavuusohjelmasta on tullut lähes kirosana. Sen nimeä noidutaan, kun puolustetaan tarpeettomien työtehtävien säilyttämistä elvyttämisen ja työllistämisen vuoksi.

Mieleeni tulee kaksi selitystä: väärä mittari ja 'antaa niiden näyttää' asenne.

Tuottavuusohjelman saavutuksista puhutaan usein henkilösäästöinä ja ilmeisesti ohjelman keskeisin mittari onkin työhön käytettävä henkilöpanos. Todennäköisesti ohjelman toteuttamisesta vastaavat pikkupomot eri organisaatioissa asettavat tavoitteita vastaavasti ja mittaavat tuloksia henkilösäästöinä.

Vanha totuus on, että tavoitteiden, tulosten ja mittareiden välillä on seuraava yhteys: sitä saadaan, mitä mitataan. Henkilöitä vähenee vanhusten huollosta, koulutuksesta, sosiaalitoimesta jne. ilman, että rakenteet ja toimintatavat muuttuvat. Pikkupomot saavat kiitoksensa, mutta lopputulos on kamala. Seurauksena on työntekijöiden uupuminen ja palveluiden laadun romahtaminen.

Entä jos tavoitteet olisivatkin muotoa 'montako henkilöä lisää saadaan tuottavaan työhön'? Montako käsiparia enemmän saadaan mummoja hoitamaan, kun hallintoa kevennetään? Monelleko oppilaalle voidaan antaa parempaa opetusta? Paljonko enemmän aikaa saa potilas lääkäriltään? Kuinka nopeasti pääsee palveluun? Kuinka pieni kunta voi olla ja silti säilyttää elinkelpoisuutensa?

Edellä olevat mittarit liittyvät kaikki tuottavuuteen. Niistä olisi paljon mukavampi käydä tuloskeskusteluja kuin henkilösäästöistä, joita varmasti myös syntyisi - sivutuotteena, ei pääasiana.

Toiseen mainitsemistani syistä tutustuin johtaessani Telen matkaviestintäyksikköä. Sen liiketoiminta kehittyi nopeasti ja myös organisaatiota piti vastaavasti kehittää. Moni asia herätti ihmisissä suorastaan intohimoja. Haluttiin näyttää kykyjä, luoda uutta tai puolustaa entistä asemaa. Henkilöiden välillä oli kilpailua. Joskus kävi niin, että uuden tehtävän tai lisää vastuuta saanut jätettiin yksin, kun onnistuminen olisi edellyttänyt kilpasiskon tai -veljen tuen. 'Antaa sen näyttää' -asenteella tärveltiin monta hyvää suoritusta.

Epäilen, että poliittisessa kentässä tällaiselle on paljon enemmän tilaa. Haluaisiko vannoutunut demari tai demarien mandaatilla oleva virkamies sinivihreän politiikan menestyvän?

Tuottavuusteema tuli mieleeni eilen, kun avopuolisoni kanssa keräsimme mökkimaisemista talteen kesän valtavaa vattusatoa. Siinä, missä minä keräsin litran, hän keräsi kolme. En vielä ole keksinyt keinoa, jolla kolminkertaistaisin oman tuottavuuteni. Kysymys ei ole hien ja rasituksen määrästä. Ehkä puolisoni osaa valita parhaat puskat ja ottaa vain ne marjat, jotka ovat käsien ulottuvilla. Ja ehkä hän ei pyörittele käsissään joka ainoaa marjaa matoisten pois karsimiseksi.

Koska vattujen kerääminen on pikemmin harrastusta kuin työtä, en aio tuottavuuden parantamisella itseäni enempää kiusata. Molemmat saamme puuhasta saman paarmojen verottaman nautinnon. Ja saaliin laitamme yhteiseen pakastimeen ja jaamme.

Työssä tuottavuuden parantaminen kannattaa aina - myös silloin, kun jo ennestään toimitaan tehokkaasti. Siten turvataan riittävät panokset laadukkaaseen ja tarkoitustaan vastaavaan tehokkaaseen toimintaan, joka tuottaa tulosta ilman, että se revitään työtä tekevien selkänahasta. Mittarit vain pitäisi valita vastaavasti. Laatua ja tehokkuutta ei mitata sillä, kuinka monta ihmistä voidaan vähentää vaan sillä, mitä tarpeellista ja käyttökelpoista voidaan saada aikaiseksi työpanosta vastaan.

Mitä kuuluu

2009-07-16T11:35:00.005+02:00

Olen yrittänyt kirjoittaa täällä blogissa muista asioista kuin mitä minulle ja naapureilleni kuuluu. Nyt teen poikkeuksen, joka ei toivottavasti ole oire vetäytymisestä omiin ympyröihin. Kesäloma kuluu niin intensiivisesti Seinäjoen maisemissa, että muut asiat vaipuvat joksikin aikaa horisonttiin.

Piha on pantu uusiksi. Avopuolisoni on pitkin kevättä riehunut puutarhaksi tarkoitetulla takapihalla. Kun kädet käyvät koko ajan ja listivät kaikkialle tunkeutuvat vuohenputken versot, alkaa homma siellä olla hallinnassa. Raivaamamme pottumaakin näyttää nyt pottumaalta. En ole koskaan nähnyt niin reheviä perunanvarsia. Enteilee sitä, että otamme syksymmällä jälleen perunan mukaan muutenkin kasvis- ja juurespainotteiseen ruokapöytäämme. Pohjanmaa on selvästi sopivaa aluetta elintarviketuotantoon.

Etupihalta lähti neljä peräkärryllistä parikymmentä vuotta leikkaamatta kasvaneita vuorimäntyjä kaatopaikalle. Tilalle tuli turveharkoilla ympäröity rakennelma, jossa on Järvenpäästä asti tuotuja tuijia ja paikallisista puutarhoista kärrättyjä tuivioita, maanpeittoruusuja ja ties mitä. Minulla on mennyt suurin osa uusien kasvien nimistä läpi pään, mutta kokonaisuus näyttää hyvältä.

On siellä muutama uusikin vuorimänty, joita hoidetaan jatkossa niin kuin kuuluu. Juhannuksen tienoilla nipistetään jokaisesta vuosikasvusta osa pois ja saatetaan kasvi vähitellen kauniiksi puskaksi rotevan pianonjalkapuun sijasta.

Mäntypöheikön takaa olimme jo aiemmin raivanneet ryönittyneen ruusupusikon ja rakentaneet sen tilalle oleskelupation. Useat naapurit ovat pysähtyneet kommentoimaan talon saamaa uutta ilmettä. Asuttuaan vuosia naapuristossa jotkut näkevät talomme ensimmäistä kertaa. Käsitykseni pohjalaisista naapureina on muuttunut valtavasti. Kun odotin kohtaavani varovaisen pidättyväisiä jähmeitä emäntiä ja isäntiä, olenkin tavannut mukavia rennosti kontaktia ottavia ihmisiä, jotka toivottavat muukalaiset tervetulleiksi.

Vanhojen vuorimäntyjen parimetriset rungot jäivät vielä odottamaan mahdollista käyttöä. Puolisoni taidot puutarhan rakentelussa ovat kiistattomat, mutta paikka muistuttaa enemmän tyttöjen viinilehtoa kuin miehistä puuhapihaa. Jonnekin kompostin ja pottumaan välille sopisi vielä äijäparkki ja runkovänkyröille voisi olla siellä käyttöä…

Tangot. Seinäjoen kuulumisia ei voi kesällä käsitellä ilman muutamaa lausetta tangojuhlista. Saimme tilaisuuden olla mukana finaalissa. En koskaan aikaisemmin ole jaksanut keskittyä tangoihin esitettyinä lauluina. Nehän ovat vain tanssitavaraa, jonka tahdissa on yritetty viihtyä ja taivutella tyttöjä. Lauluina tangot ovat vaikeita. Niissä on paljon ”sinisiä säveliä”, ylennyksiä ja alennuksia. Ihailen finalistien taitoja. Satojen ihmisten edessä ja suoran tv-lähetyksen seuratessa he loivat virheettömillä esityksillään sellaisen tunnelman, että taidanpa haluta toistekin mukaan.

Tangokatu ja koko kaupungin keskustan tango-olemus on toinen asia. Kyllä sielläkin tunnelmaa riitti, mutta se vaikutti monelle pikemmin viinan kuin tangon siivittämältä. Seinäjoen tämän kesän suurista joukkotapahtumista ilmeeltään ylivoimaisesti siisteimmät olivat herättäjäjuhlat ja harrikkaväen kokoontuminen. Ei roskia, ei julkikännisiä. Provinssirockin ja tangojen oheen kuuluu irrottelu myös viinan voimalla. Suurimmalle osalle se ei ole pääasia, eikä minulla ole syytä sitäkään tuomita, mutta pidän enemmän sellaisista juhlijoista, jotka juomistaan ja promilleistaan riippumatta laittavat roskat roskikseen. Kun känninen mummo hoipertelee vaarinsa kainalossa ja pudottaa nakkipaperin juuri siihen, missä se käy tarpeettomaksi, tekisi mieleni sanoa jotakin. Mutta en viitsi pilata juhlatunnelmaa, vaan puran paheksuntani täällä blogissa.

Tunnustin jokin juttu sitten olevani taipuvainen pikkutarkkuuteen joissakin asioissa. Yksi aihepiiri, jossa se tulee esille, on liikenne. Kuuntelin tässä tekstiä näpytellessäni Radio Vaasaa, nykyistä suosikkikanavaani, jossa annettiin musiikkikuulutuksien lomassa taas kerran se tyhmä tyypillinen liikennetoimittajien viljelemä ohje vilkun käyttämisestä. Tällä kerralla se koski liikenneympyrää, josta ”poistuttaessa näytetään vilkkua oikealle”.

Oppi on kohtalaisen hyvin mennyt perille. Seinäjoellakin ainakin joka toinen käyttää liikenneympyrässä vilkkua ja suurin osa nimenomaan poistuessaan. Poiketen liikennetoimittajien ohjeesta jotkut käyttävät vilkkua ilmaisemaan aikeitaan ennen aiottua kääntymistä tai poistumista.

Jos todellakin on niin, että käännyttäessä tai poistuttaessa pitää vilkkua käyttää, miksi ei tehdä autoihin automaattia, joka rattia käännettäessä kytkee sähköt vilkkureleeseen? Saataisiin 100% vilkunkäyttöaste. Eihän siitä tietenkään mitään hyötyä olisi, sillä liikkujan aikomuksien ennakointia tämä ei helpottaisi yhtään sen enempää kuin vilkun pitäminen jatkuvasti päällä tai ei lainkaan vilkkua.

Ei kaikista laitteista muutenkaan ole mitään hyötyä. Kuka muistaa ajan, jolloin Posti- ja lennätinlaitoksella oli monopoli paikallisten verkkojen välisten puheluiden kytkemiseen? Erillinen kaukopuhelumonopoli oli tsaarin ajoista periytynyt käytäntö, jota jälkikäteen tarkasteltuna voidaan verrata yksinoikeuteen rakentaa siltoja. Monopolin turvin monet sillat olivat kuivalla maalla, mutta sitä kautta piti kuitenkin mennä ja siltamaksut maksaa.

Mitä lienevät nykyiset kuivan maan sillat?

Turmeltu mahdollisuus ja superjoku

2009-06-13T15:35:00.008+02:00

Lupasin pari juttua sitten palata ja kertoa, kuinka Sonera ryssi mahdollisuutensa jatkaa telepalveluiden edelläkävijänä ja mitä luulen Finnetin supermatrix-visiolle käyvän.

Otin itselleni ison haasteen. Juttua tulisi kyllä, mutta niin paljon, ettei se tahdo mahtua tänne blogiin. Jutun määrä ja laatu eivät toisaalta korreloi, eivätkä aloittamani tekstit ole päässeet julkaisukynnykseni yli. Asiani on monimutkainen ja vaikea ymmärtää. Ei PENA/'soittoäänestä valikoksi' -visiota Sonerassakaan moni ymmärtänyt tai halunnut ymmärtää, enkä onnistunut myymään sitä Soneran tulevaisuuden reseptiksi.

Yritän nyt päästä eteenpäin ja kuitata lupaukseni. Käytän avukseni hyvää referenssiä, Googlea. Silti juttu on pitkä, käy ensin jääkaapilla.

PENA oli siis visio, jossa matkapuhelinliittymä miellettiin verkossa sijaitsevaksi omistajansa ohjattavissa ja käytettävissä olevaksi edustajaksi, agentiksi. Perinteinen ja edelleen yleinen tapa on mieltää liittymä 'kytkennäksi verkkoon'. Tosiasiassa matkapuhelinliittymä määritellään verkon ulkopuolella tietojärjestelmässä, joka antaa ohjeita itse verkolle sallia asiakkaan tilaamat palvelut - puhelut, tekstarit, soitonsiirrot jne.

Oikeampi nimi matkapuhelinliittymälle olisi vaikkapa "mobiili teletili". Samasta liittymätiedot sisältävästä tietojärjestelmästä tulee ohjeet myös laskutusta varten. Tästä ajatuksesta ei ole enää kovin pitkä matka ymmärää, että asiakkuuden verkossa oleva elementti on personoitua verkkoälyä, joka voisi toimia käyttäjänsä puolesta paitsi puheluiden ohjaamiseksi myös monessa muussa, ja että laskutusmielessä asiakkuus verkossa on tili, jonka kautta voitaisiin ostaa muitakin kuin telepalveluita.

Tili-sanaa käytetäänkin mm. Googlessa, jonka palveluiden saamiseksi sellainen avataan. iGoogle muistuttaa jo suuresti sitä, mitä PENAsta olisi voinut tulla. iGooglen sisältämien henkilökohtaisesti räätälöitävien tietopalveluiden lisäksi PENA olisi hoitanut muitakin televiestintäpalveluita kuin sähköposteja, eli kännykkäpuheluita ja siihen liittyviä palveluita. Kännykkäliittymän takia sen muistakin palveluista olisi voitu jopa laskuttaa ilman erillisiä laskutuskustannuksia.

Agentti-käsite sisältää puolestaan sen, että sellainen touhuaa esimerkiksi tietojen etsimiseksi itsenäisesti. Minun iGoogleni tuntuu tekevän juuri sitä. Olen määritellyt, minkä lehtien uutisia sen kuuluu päivystää ja niiden uutiset sinne näyttävät tulevan. Normaali Google-haku taas hakee verkosta juuri sen tiedon, jonka haluan, kuten agentin kuuluukin.

Pentele että joskus harmittaa, kun näkee muiden toteuttavan juuri sellaisia palveluita, joita pienellä joukolla osasimme ennakoida, muttemme osanneet emmekä saaneet toteuttaa. PENA olisi ollut verkkoriippuva päinvastoin kuin iGoogle, sillä ilman verkonhaltijoiden lupaa ei ole mahdollista toteuttaa tehokkaasti televiestinnän palveluita. Tästä syystä Internetin sisältöpalvelut ja telepalvelut, vaikka käyttäisivätkin Internetin keinoja (VOIP-puhelut esimerkiksi) ovat edelleen käytännössä eriytyneitä.

Mainitisin aiemmin PENAn olleen esillä myös muodossa "soittoäänestä valikoksi", mikä tarkoitti itseasiassa telepalveluiden käyttöliittymän muuttumista PC:stä ja Internetistä tutuksi ikonien klikkailuksi. Sellainen toimisi kunnolla vain verkon tukemana, vaikka Skype onkin onnistunut vilauttamaan tulevaisuuden soittotapaa lähes operaattori- ja verkkoriippumattomasti. Skypekin olisi voitu keksiä Sonerassa, jos sen fokus olisi pysynyt telepalveluiden kehittämisessä.

Soneralle ei olisi ollut ongelma yhdistää Internet-lähtöisiä palveluita ja verkkoriippuvia palveluita ottamalla lähtökohdaksi matkaviestinasiakkuuden mieltäminen jonkinlaiseksi kaikkien palveluiden yleisasiakkuudeksi. Tässä Sonera kuitenkin sekosi. Kun sen kasvutarinasta haluttiin pian pörssilistautumisen jälkeen globaali, hyljättiin kaikki sellainen, jossa verkkoriippuvuus tai perinteinen operaattoritoiminta oli lähtökohtana. Siten matkapuhelinverkon asiakkuuteen sidottujen palveluiden kehittäminen ei enää sopinut ja se tosiasiassa estettiin.

Taustalla oli myös valtataistelu. Kenen ehdoilla mennään kohti tulevaisuutta? Matkaviestintä oli pitkään ollut Soneran johtava tulevaisuudentekijä, mutta kiinteän verkon taustan omaavilla henkilöillä oli yrityksessä valta. Heille sopi hyvin visio palveluteollisuudesta, joka toimisi kiinteän verkon reviirille kuuluvan Internetin ehdoilla. Se tarkoitti tukea ajatuksille, että verkosta riippumattomien palveluiden välittäminen oli tulevaisuutta, ei verkon ominaisuuksien kehittäminen.

Itse asiassa meiltä mobiiliverkkojen palveluita kehittäneiltä vietiin kädet ja pää, kun palvelut eriytettiin verkoista myös organisatoorisesti. Ajatus oli myydä Soneraa kansainvälisille sijoittajille yrityksenä, jonka toiminta ja palvelut asettautuvat fyysisten verkkojen ja Internetin palveluiden väliin. Lähtökohtaisesti ZED oli Soneran matkaviestinnän omille asiakkailleen kehittämä palveluportaali, joka riistettiin sen hallusta paremmin globaaliin kasvutarinaan sopivaksi erilliseksi palveluksi. ZED-vetoinen tarina puri sijoittajiin ja antoi Soneralle sen havitteleman 'internetvaluaation'. Todellisuudessa se oli mahdoton toteutettavaksi. Verkkoja ja markkinoita hallitsevat maailman operaattorit eivät suosineet sellaista ulkopuolista, joka asettautuisi niiden ja palvelusisältöjen väliin, eivätkä palvelusisältöjään verkkoon haluavat myöskään suosineet turhaa väliporrasta arvoketjuun. Operaattoreiden perimät maksut palveluiden välittämisestä koettiin muutenkin kohtuuttoman suuriksi.

Tosiasissa kaikki internetvaluaation elementit olivat vain kuorrutusta, jolla Sonerasta tehtiin sen ajan ilmiöihin sopiva peliväline. Todellinen strategia oli ihan muuta kuin tehdä verkkoriippumaton palveluyritys. Sonera piti tehdä pääomistajalta saadun toimeksiannon mukaisesti mahdollisimman arvokkaaksi (=hypettää) ja myydä mahdollisimman kalliilla. Vain tämä selittää sen, miksi samanaikaisesti verkkoriippumattoman aatteen vallitessa kuitenkin laitettiin kaikki liikenevät varat Saksan UMTS-toimilupaan, eli mahdollisuuteen tehdä 3G-verkkoja.

Saksan lisenssi oli pääsymaksu siihen pelipöytään, jossa suurten kauppojen ja pelikentän uusjaon piti tapahtua. Strategian toteuttamista vauhditettiin Soneran optiopaketilla, jonka ehdoissa oli johtoon kuuluville oma pykälänsä. Jos yritys myytäisiin, johto saisi lunastaa optionsa heti. Soneran optio-ohjelma oli olevinaan demokraattinen. Kaikki soneralaiset saivat mahdollisuuden osallistua. Tavalliset soneralaiset olisivat kuitenkin jääneet yrityskauppojen jälkeen odottamaan uuden omistajan haltuun joutuneiden osakkeiden arvon kehitystä moneksi vuodeksi. Erään Soneran palvelutarinan avainjohtajan vastaus kysymykseen siitä, kuinka hän lunastaisi sijoittajille annetut lupaukset, oli paljastava: "Kun on sen aika, minä purjehdin Karibialla".

Nyt tiedetään, että koko Euroopan 3G-pelipöytä romahti, sillä sen pelaajat tiesivät kaikki toisensa kortit bluffiksi. 3G ei koskaan olisi täyttänyt niitä lupauksia, joilla kalliit taajuusluvat oli perusteltu, eikä 3G-teknologia ollut vuosiin kypsä ottamaan paikkaansa verkkojen joukossa muutenkaan. Romahduksen jälkeen ei ollut paluuta entiseen, eikä Soneran muodollinen fuusio Telian kanssa (käytännössä Telian haltuun antaminen) palauttanut Soneralle kykyä rakentaa edelläkävijänä tulevaisuuden televiestintäkonsepteja.

Eli noin se ryssiminen suunnilleen meni. Jos olisimme saaneet touhuta rauhassa, Soneran matkaviestinasiakkaista olisi tehty myös Soneran Internetasiakkaita. Heille olisi kehitetty uusia palveluita, joissa internetin käyttöliittymä ja palvelut sekä matkaviestinverkkojen toiminnallisuus ja palvelut olisivat muodostaneet paketin saman asiakkuuden ympärille. Mobiliteetti olisi tullut myös kiinteään verkkoon, kun asiakkaille olisi tuotettu mahdollisuus kytkeytyä missä vain Soneran verkon alueella saman liittymänsä/verkon käyttöoikeuden/tilin perusteella.

Asiakas olisi itse saanut käyttöönsä yhteyden liittymäänsä eli 'verkkoagenttiinsa'. Tämä olisi ollut 'MyView', portaali omiin palveluihin ja niiden asetuksiin ja muuhun liittymän eli PENA-agentin ohjaukseen. Verkossa olevan asiakkuuselementin 'ulkopinta' olisi kotisivua vastaava käyttöliittymä, jonka muut näkisivät ottaessaan yhteyttä. Sieltä pääsisi klikkaamaan sisään puhelun, viestin, sähköpostin jne. sen mukaisesti, mitä mahdollisuuksia asiakas olisi sallinut tilanneriippuvasti tai pysyvästi.

Google lähestyy asiakkuuksia Internetistä päin, eikä iGoogle vielä ota vastaan ohjeita, jotka liittyvät puheluiden ohjaamiseen. Saapa nähdä milloin...

Ai niin, piti siitä Finnetistäkin sanoa. Supermatrixin kaupallisen menestyksen tekee mahdottomaksi sama teollisuuden rakenneongelma, johon Soneran ZED törmäsi. Kuka luovuttaisi palvelunsa operaattorille, jolla on portinvartijana muutenkin vahva rooli? Toisaalta lopettaisiko päätelaiteteollisuus kehittämästä yhä älykkäämpiä ja toimivampia laitteita ihmisten koteihin ja taskuihin? Ei lopeta. Lopettaisivatko ohjelmistojen valmistajat kehittämästä ja markkinoimasta yhä toimivampia ja monipuolisempia ohjelmia kuluttajille kaupiteltavaksi? Lopettaisivatko verkon takana olevat ajattelemasta siten, että verkko kuin verkko ja operaattori kuin operaattori yhdistäisi heidät palveluita tarvitseviin ja antaisivatko nämä palvelunsa jonkun operaattorin hoidettavaksi, joka tavoittaa vain omaan verkkoonsa liittyneet? Tuskin laajassa mitassa.

Voi olla, että käsitän supermatrixin väärin. Jos Finnet auttaa alueellisia ja paikallisia yrittäjiä palveluineen menemään verkkoon, ja jos sitä kutsutaan supermatrixiksi, kannatan ajatusta lämpimästi. Yksi nykyisistä visioistani on nimittäin se, että myös fyysisesti läheltä löytyvät asiat menevät verkkoon. Jos eivät mene, kuolevat pois, kun ihmiset osuvat verkon kautta palveluita hankkiessaan aina vain jonnekin kauas. On logistisesti typerää hankkia tavaraa maan toiselta puolelta. Tehokkaille lähipalveluille olisi tilausta myös verkkoon tukeutuvien ihmisten palvelemiseksi. Tällaisten ihmisten määrä on kasvava.

Tietoyhteiskunnan toteutuminen ei muuten ole kiinni siitä, mitä verkot tai operaattorit tekevät. Se on kiinni siitä, kuinka palveluita toimittavat muuttavat omia toimintatapojaan siten, että verkkoa ja sen mahdollisuuksia käytetään todella tehokkaasti hyväksi. Pelkoni on, että supermatrix nähdään valtakunnan poliittisia päätöksiä hallitsevien keskuudessa hankkeena, joka toisi tietoyhteiskunnan lopulta Suomeenkin. Valtion ja kuntien organisaatioiden ja toimintatapojen korjaamiseksi ei tarvitsisi vuosiin tehdä mitään, kun on tulossa se superjoku.

Äärettömän jouten

2009-05-16T09:51:00.003+02:00

Minussakin asuu ns. pilkunnussija. Vaikka en ole kaikissa asioissa tarkkana ainakaan kaiken aikaa, eräät asiat ottavat lähes aina päähän. Ääretön-sanan huoleton käyttäminen on yksi niistä. Voiko Kimi ajaa äärettömän tarkasti, pesuaine pestä äärettömän puhtaaksi tai joku asia olla äärettömän vaikea? Minusta Kimi voi ajaa täysin virheettömästi, siis äärimmäisen tarkasti ja äärimmäisen puhdasta voi tulla.

Toinen ärsykkini on huomioiminen. Pitääkö lasku maksaa, jos palvelun toimittaja ilmoittaa, että pitää huomioida vain rahoitusyhtiön kautta tulleet laskut? Riittääkö 'huomioiminen' eli huomioiden tekeminen, vai pitäisikö sittenkin 'ottaa huomioon' ja maksaa lasku?

Nämä ovat pikkuasioita, sen ymmärrän. Kieli ja käsitteet ovat aina muuttuneet, eikä elävä kieli sitä koskaan lopeta tekemästä. Mutta 'ääretön' on matemaattinen suure, joka tarkoittaa loputonta tai ikuisesti jatkuvaa ja minusta sen väärinkäyttö ei mene koskaan närästämättä läpi.

Kielen muuttumiseen liittyy silloin tällöin mieleeni tuleva pohde sanan 'jouten' taustasta. Voisiko olla niin, että vapaalla olevien ja mitään tekemättömien verrokkina on ollut joutsen, eli savolaisittain jouten (tai joskus jouhten). Mökkijärveni Joutenveden maisemiin kuuluu lukemattomia joutsenia. Eivät ne mitään näytä tekevän, vaan ovat jouten. Joutsenten joutenolo on näyttävää ja luonnollista.

Tyyniä Joutenveden poukamia valkealla kajakilla meloessani tunnen minäkin olevani jouten. Jos joku sanoisi äärettömän jouten, en huomioisi sitä mitenkään.

Visioita vai 'herroje huaveita'?

2009-05-12T15:14:00.004+02:00

Finnet-liitto on koonnut joukon yrityksiä toteuttamaan tietoverkkoa, jossa kotien päätelaitteet pelkistetään näppäimistöiksi ja näytöiksi. Ohjelmistot ja muisti sijaitsevat verkossa ja kodit kytketään niihin nopeilla yhteyksillä. Hyvästit heitetään hankaluuksia aiheuttaville PC:ille.

Jenkkiperäisten konsulttiopusten viljelemä käsitys visiosta on sama, jota eräissä menestyneissä yrityksissä nimitetään strategiseksi tahtotilaksi. Yritysten strategiassa se on usein muotoa "vuonna 2011 olemme johtava xxx". Hämmästyttävän usein sen perustaksi ei esitetä minkäänlaisia markkinanäkymiä tai uskottavaa näkemystä tulevasta kehityksestä. Näin visio jää ilman kytkentää todellisuuteen ja se joutaa kategoriaan "herrojen haaveet".

Minä yritän käsitteiden vastavirtaan. Yrityksellä, jolla ei ole uskottavaa näkemystä tulevaisuuden palvelutarpeista, markkinoista tai teknologioista, ei ole visiota, vaikka se kuinka näkisi itsensä tulevana markkinajohtajana. Uskottava on sellainen visio, jonka voi perustella ja johon myös muut voivat uskoa.

Esimerkiksi kelpaa matkaviestinnän visio 80-lopulta: "Jokaisella suomalaisella on jonain päivänä oma matkapuhelin". Eihän siihen tietenkään kaikki uskoneet ja kehitystä vastaan jurnuttaneita oli paljon. Vision toteutuminen merkitsi monelle vallankumousta. Siihen uskoneiden voima oli kuitenkin valtava. Samaan "juoneen" yhtyivät matkapuhelinverkkoja ja -palveluita operoineiden lisäksi Nokia kilpailijoineen ja vahvat kansainväliset yhteistyöorganisaatiot ja kaikkein tärkeimmät vaikuttajat, eli nopeasti kasvanut asiakaskunta.

Johtamallani Telen matkapuhelinyksiköllä, joka oli yhteisen vision kantava voima Suomessa ja edelläkävijä kansainvälisesti, oli myös oma strateginen tahtotilansa - olla ehdoton markkinajohtaja. Jos konsultit olisivat saaneet häärätä tai liian usea olisi lukenet amerikkalaiset bisnesopukset, olisi sitä kutsuttu visioksi ja vaikuttaminen koko toimialan kehitykseen yhteisen jaetun vision avulla olisi jäänyt muille.

Finnetillä on nyt visio ja onnittelen heitä siitä. Sen toteutuminen merkitsisi renessanssia perinteiselle puhelinpalvelulle. Kun nosti luurin ja pyöritti kampea, vastasi operaattori ja yhdisti puhelun tai toimitti palvelun. Tulevaisuuden luuri on näppäimistö ja näyttö, operaattorin virkaa hoitaa mahtava älyverkko, "supermatrix".

Visio on melko samanlainen, jota tarjosin Soneraksi muuttuneelle Telelle joskus 90-luvun puolivälissä ja sen jälkeen. Kutsuin sitä nimellä "Pena" ja joissakin yhteyksissä sen otsikko oli "valintaäänestä valikoksi". Pena tarkoitti liittymää eli verkon käyttöoikeutta, joka hoiteli asiakkaalle yhteyksien kytkemisen lisäksi mm. poissaolopäivystystä ja tulevaisuudessa yhä enemmän automaattisia tehtäviä. Siis liittymästä piti tuleman PErsonal Network Assistance. Se lähettää omistajalleen "luuria" nostettaessa valintaäänen sijasta valikon (MyView), josta halutut palvelut saa klikata.

Minäpä lopetan tähän, mutta lupaan palata asiaan. Kerron kuinka Sonera ryssi vision ja kuinka uskon Finnetin visiolle käyvän. Kaikki hyvätkään visiot eivät nimittäin toteudu.

Ps. Pyysin ja sain apua muutamalta tuttavalta otsikossa olevan savonkielisen viännöksen kirjoittamistavasta. Kiitos. Savo on monimuotoinen kieli ja yhtä oikeaa tapaa ei liene olemassakaan.

Mobiiliblogi

2009-04-30T06:52:00.002+02:00

Menneisyyteni huomioon ottaen olen käyttänyt huonosti hyväkseni matkaviestinnän mahdollisuuksia. En esimerkiksi ole laittanut blogiini tekstiä suoraan kännykästä.

Tämä on siinä mielessä historiallinen kokeilu. Laitoin eilen uuden "täpän" blogin ohjauskeskukseen, ja teksti tulee suoraan matkaviestimestä. Huomaa sanavalintani. Kännykkä on alunperin ollut Mobiran lanseeraama sana, jonka piti tarkoittaa vain kyseisen firman tuotteita.

Kansa päätti toisin ja myös Samsung voi olla kännykkä, samoin SonyEricsson. Sellainen viisi vuotta vanha sönyeeriksonnin kosketusnäyttöpuhelin, jolla tätä kirjoitan, on mielestäni kuitenkin 'matkaviestin'. Sen sanan päätimme ottaa käyttöön Posti- ja lennätinhallituksen radio-osastolla 1980-luvun alkupuolella. Siellä keksittiin myös sana 'matkapuhelin'.

Ensimmäisen kerran sitä esitti insinööri Kalevi Merontausta, mutta se naurettiin sivuun. Kun Nokia lanseerasi öljykannupuhelimensa, Talkmanin, tuntuikin matkapuhelin uudestaan mutusteltuna aivan sopivalta termiltä.

Miksikö entisellä nokialaisella ja intosuomalaisella on SonyEricsson? Kyllästyin tappelemaan Nokiani ja läppärini keskinäisen epäsopivuuden kanssa. Kalenterin pitää päivittyä suuntaan ja toiseen ilman ongelmia. Otin esille jo museointivaiheeseen joutuneen Finnet Oyn toimitusjohtajan työvälineenä toimineen ruotsalaisjapsin ja panin piuhat kiinni. Ei ongelmia.

Takaisin vaakamestarin aikaan

2009-04-29T22:37:00.003+02:00

Ajoin fillarilla asemalle ja kiinnitin huomiota Seinäjoen vanhan omakotialueen kadunnimiin. Vaakamestarinkadun kohdalla sain päähäni pohtia aikaa, jolloin oli vaakamestareita. En oikeasti tiedä mitä sellaiset ovat tehneet, mutta kuvittelen heidän olleen rautatielaitoksen palveluksessa, koska muutkin kadunnimet viittasivat rautatieammatteihin: Ratamestarinkatu, Ratavartijankatu, Jarrumiehenkatu,…

Vaakamestarit ovat varmaankin olleet korkeasti arvostettuja spesialisteja, alansa erikoistuntijoita ja vastuullisia asiansa hoitajia. Kuvittelen vaa’an olleen järeän vehkeen, jolla on punnittu junan vaunuja ja niiden kuormia. Vaakamestariksi on päässyt henkilö, joka tuntee välineen ja kykenee sen myös tarvittaessa kunnostamaan, jos ei aivan kotikonsteilla, niin kuitenkin lähietäisyydeltä löytyvien keinojen avulla.

Kun mieli kulkee pyörää polkiessa tuollaisissa asioissa, on herkkyyttä myös vähän syvällisempään ajatteluun. Ajan kuluessa tapahtuneet muutokset ovat valtavia ja ne ovat vaikuttaneet ihmisten elämään paljon enemmän kuin kadonneina ammattinimikkeinä. Tekniset välineet ovat yhä mutkikkaampia ja niiden toimivuus on kiinni globaaleilla markkinoilla toimivista yrityksistä ja niiden verkostoista – toisista globaaleista toimijoista, joilta hankitaan komponentteja ja ohjelmistoja.

Vaakamestarilla on ollut käytettävissään oman ammattitaitonsa lisäksi kumppaneiden verkosto, aivan kuten nykyisilläkin yrityksillä ja yrittäjillä kuuluu olla. Harvassa asiassa voi toimia aivan yksin. Siinä missä vaakamestarin kumppanit olivat kävelyetäisyydellä olevia muita ammattimiehiä, ovat nykyisten mestareiden kumppanit sähköpostin, Internetin ja lentomatkojen takana. Maailma on globaali verkosto, jossa lähes kaikki riippuu lähes kaikesta muusta.

Niin se on ollut aina, asiat riippuvat toisistaan ja vaikuttavat toisiinsa. Nyt asiat ovat kaukana, eikä niistä vastuussa olevia ihmisiä tunneta. Ne lainalaisuudet, joiden varassa verkoston jäsenet toimivat, ovat hämäriä ja muuttuvat nopeasti. Vaakamestareiden aikaan asiat muuttuivat hitaammin ja niihin vaikuttavat ihmiset tunsivat toisensa.

Kehityksen pyörä ei anna meidän palata menneisyyteen. Tuli kuitenkin mieleeni, että jospa kehitys tekisikin täyden ympyrän. Palaisimme joissakin asioissa takaisin aikaan, jolloin asiat hoituivat läheltä löytyvien kumppanien kanssa ja globaaleita asioita käytettäisiin perushyödykkeinä, vastaavasti kuin vettä ja ilmaa, joiden globaalisuus on myötäsyntyistä. Internetistä on jo tullut globaali väline, jonka avulla kaikki tieto on kaikkialla aina käytettävissä.

Visioni onkin, että samalla kun tekniset keinot kehittyvät yhä kauemmaksi vaakamestarin ajoista ja ihmisten kontakti niihin muuttuu yhä etäisemmäksi, niistä tulee kuin ilmaa ja vettä. Niitä käytetään itsestään selvyyksinä ja ihmiset suuntaavat oman toimintansa asioihin, joita heillä on mahdollisuus vaikuttaa.

Vaakamestarin tavoin tällaisessa yhteisössä on mestareita, jotka osaavat käytännön asioita. Kuinka vaihdetaan lamppu, kaadetaan puu, rakennetaan maja tai valmistetaan ruokaa. Tai kuinka pidetään huolta, että katukyltit ovat suorassa. Käden taidot ovat usein korkeammalle arvostettuja kuin teoreettiset tiedot. Oletteko kuulleet seuraavaa? ”Lukioon joutuvat ne, jotka eivät pääse ammattikouluun.” Minä kuulin sen asiantuntijalta, 25-vuotiaalta nuorelta mieheltä. Tämä on tietenkin kärjistys, mutta se kuvastaa tapahtumassa olevaa muutosta.

Ihmisten välinen vuorovaikutus lisääntyy. Ihmiskontakteja löytyy netistäkin, mutta erityisen mielenkiintoisia tulevat olemaan sellaiset ihmiset, joita voi kosketella, joiden hajun tai tuoksun voi aistia ja joiden kanssa voi syödä, juoda ja nauraa. Ja paljon muuta.

Teknologiaa ja kaiken maailman tietoa on tarjolla pian niin paljon, että mitään rajoituksia ei ole. Voidaan keskittyä sisältöön ja merkityksiin. Ihmiselle merkittävin asia on ihminen. Mitä muuta tarkoitusta elämällä voisi lopulta olla kuin elämä itse?

Tämä tällä kertaa Seinäjoen kadunnimistä. Olen pitänyt tavoitteenani vähintään kerran kuukaudessa tuikata jotakin tänne blogiini. Huhtikuussa meni viime hetkeen. Palaan tänne mökillä viettämäni Vapun jälkeen. Siellä elämän keskipisteenä ovat edellisinä vappuina olleet kevätkonserttiin yltyvät sammakot.

Eläkkeelle 70-vuotiaana

2009-03-12T19:29:00.006+02:00

Jos yleinen eläkeikä olisi 70 vuotta, pidettäisiin vielä 65-vuotiaistakin huolta yrityksen voimavarana. Kuvassa on isoäitini setä, Septaatus Mononen, joka puuhasteli polttopuita vielä yli 90-vuotiaana, eikä jäänyt koskaan eläkkeelle kotitilaltaan.

Olin saattelemassa eläkkeelle erästä 70-vuotiasta hallituskollegaani. Hän olisi edelleen täysissä voimissa niihin tehtäviin, joissa on viimeiset vuodet ollut, mutta piti sopivana jättää paikkansa nuoremmille. Hallitus työskentelee pari päivää kuukaudessa ja sen työt sopivat fyysisen rasittavuutensa puolesta varmasti hyvinkin iäkkäille ihmisille. Kaikki eivät voi tulla "hallitusherroiksi", mutta tästäkin poikkeustapauksesta kannattaisi ottaa oppia.

Eläkkeelle lähtemisiän nostoa kannattavat viimeaikojen kuuman keskustelun perusteella kaikki. Monet kuitenkin ehdottavat, että etsittäisiin muita keinoja, kuin yleisen eläkeiän nosto. En usko, että siltä kuitenkaan vältytään. Laitoin jopa oman nimeni siihen eläkeadressiin, jolla kannatettiin yleisen eläkeikärajan nostamista 65 vuoteen.

Olen ollut mukana monessa organisaatiossa erilaisissa johtotehtävissä. Kokemusteni perusteella uskon monien markkinatalouden periaatteiden olevan voimissaan sen perusteita koettelevan talouslaman jälkeenkin. Yksi niistä on yritysten pyrkimys menestymiseen.

Yrityksen pitää ajatella omaa parastaan, joka toki useimmiten tarkoittaa myös sitä, että henkilökunnasta yrityksen voimavarana huolehditaan. Hoitaakseen tehtäväänsä hyvin yrityksen johto pyrkii pitämään huolta siitä, että resursseja käytetään mahdollisimman tehokkaasti ja tarkoituksenmukaisesti.

Kun ihmisen työuran loppupäässä häämöttää eläkkeelle lähteminen, otetaan se huomioon mm. työtehtäviä suunniteltaessa ja organisaatiota kehitettäessä. Yleensä näkökenttä tällaisissa asioissa yltää muutaman vuoden päähän. Kun henkilö on saavuttamassa eläkeikänsä 63 vuotta, se vaikuttaa hänen työtehtäviensä suunnittelemiseen jo vuosia aikaisemmin. Hänelle ei enää anneta uusia vastuita, jotka edellyttävät sitoutumista pidempään. Näin rakentuu ulostyöntöautomaatti, joka toteuttaa eläkkeelle lähtemisen heti, kun mahdollista. Eikä kysymyksessä ole ikärasismi, vaan järkevä liiketoiminnan johtaminen.

Miksi minä yritän hämmentää tätä asiaa, ei johdu omasta eläke-edustani. Nykyisessä työssäni eläkekertymäni ei juuri kartu ja olenkin henkisesti varautunut tekemään hommia niin kauan kuin kysyntää ja virtaa riittää. Motiivini on omat lapseni. Heidän oletetaan maksavan edellisten sukupolvien aiheuttaman laskun. Sen lisäksi, että he vääjäämättä joutuvat puurtamaan nykyisiä 40- ja 50-vuotiaita kauemmin, he joutuvat kustantamaan näiden turhan aikaiset valtion velkarahalla maksetut eläkkeet.

Eläkkeitähän ei makseta kunkin palkasta aikoinaan sivuun pannuista varoista. Niillä maksetaan nykyiset eläkkeet. Tulevat polvet maksavat meidän eläkkeemme.

Mielestäni koko eläkejärjestelmä tulisi rakentaa kokonaan uudella tavalla. Nostetaan yleinen eläkeikä mahdollisimman korkeaksi, jolloin se alkaa ohjaamaan työvoimastaan huolehtivien organisaatioiden toimintaa. Työuria ryhdyttäisiin suunnittelemaan yritystasolla siten, että ”ulostyöntö” asettuisi myöhemmäksi. Seniori-iässäkin olevan työporukan kunnosta pidettäisiin huolta firman piikkiin.

Jottei yksittäisten henkilöiden kohdalla tulisi aiheutettua ylivoimaista taakkaa selvitä sairauksien ja uupumuksen rasittamasta eläkeikää edeltävästä kaudesta, systeemiin pitää rakentaa joustoa. Annetaan oikeus lähteä eläkkeelle vaikkapa 60-vuotiaana, jos suostuu tinkimään eläkkeen määrästä ja ilmoittaa asiasta työnantajalle hyvissä ajoin, vaikka kaksi vuotta aiemmin.

Joustokeinoja tulisi antaa myös työnantajalle. Huonojen aikojen sattuessa pitäisi sallia ”seniorilomautukset” keveimmin perustein, kuin nykyiset lomautukset. Esimerkiksi yli 60-vuotiaat saisi laittaa huilaamaan jonkinlaista lomautuseläkettä vastaan parin viikon varoitusajalla vanhimmista ensin aloittaen.

Eivätkä ideat tähän lopu. Mieleeni tulee PLH:n Radio-osaston asiakaspalveluista 70-luvulla vastanneen Esko Tanskasen puolivakavasti esittämä ajatus päästä pikku hiljaa eläkkeelle. Ensimmäisenä olisi vuonna parilla kuukaudella pidennetty kesäloma. Toisena tulisi vielä vähän enemmän lomaa ja vähitellen siirryttäisiin moodiin, jossa työpaikalla käydään enää parin kuukauden mittaisella nuorempien paimentamiskeikalla ennen lopullista eläkkeelle jäämistä.

Tällaisen mahdollisuuden kirjoittaminen osaksi eläkejärjestelmää johtaisi siihen, että työpaikoilla aivan oikeasti myös suunniteltaisiin seniori-ikää lähestyvien työt sen mukaisesti. Sitä Eskon systeemi ei sano, koska olisi ensimmäinen pidennytyn vapaan vuosi. Olisiko sopiva aloittaa vaikka 62-vuotiaana kolmen kuukauden kesälomalla ja tehdä vielä 66 ikäisenä hommia vimeiset puoli vuotta?

”Eläkeliukumassa” olevia henkilöitä ei varmaan enää rasitettaisi ankaralla hiostamisella, vaan he saisivat antaa kokemuksensa nuoremmilleen opastajina, apulaisina, sparraajina. Nokia-aikaisen esihenkilöni neuvo alaisilleen johtajille, joiden hän toivoi näkyvän enemmän kenttätyössä, oli seuraava: ”Jos ette osaa siellä mitään muuta tehdä, keittäkää vaikka kahvia.” Se pätee tähänkin. Seniorityöntekijät voisivat parhaimmillaan tarjota osaamista ja tukea, jota nuoremmat eivät mistään muualta voisi saada. Tai vähintäänkin he voisivat huolehtia työyhteisön päivittäisestä hyvinvoinnista.

Itsekin voisin hyväksyä uran tsupparista (18 v) kahvinkeittäjäksi (65 v), kunhan siinä välissä saisi rakentaa uraa ja painaa kunnon hommia.

Yksityistä ja yhteistä

2009-02-05T19:48:00.007+02:00

Kyllä minä ihmettelen sitä keskustelua, jota käydään ns. Lex Nokiasta. Olen itse ratkaissut työyhteisön jäsen Matti Makkosen ja yksityishenkilö Matin viestinnän tietosuojaongelmat tavalla, joka tekee mielestäni tarpeettomaksi koko jupakan.

Ensinnä tunnustan sen, että toimiessani jonkun palveluksessa käytän palkkaani vastaan aikaani ja minulle työtä varten luovutettuja resursseja työnantajani hyväksi. Minulla ei ole sähköpostissani mitään sellaista, minkä olemassaolo tai edes sisältö pitäisi salata työnantajalta.

Samalla edellytän, että saan säilyttää myös yksityisyyteni. Vapaa-aikani ja omat välineeni kuuluvat minulle, eikä työnantajallani ole niihin mitään oikeuksia.

Sähköposti on hyvin edullinen väline ja se on helppo hankkia. Minä olen ollut samanaikaisesti etunimi.sukunimi at tele, sonera, nokia tai finnet ja siviili makkos.matti at milloin mitäkin. Olen antanut aina sihteerilleni oikeuden tai pikemminkin velvotteen seurata työpostiani, jotteivät kiireiset asiat jäisi hoitamatta ollessani estynyt hoitamaan mailiani. Jos joku lähettää siviilipostia työosoitteeseen, on se lähettäjän valinta.

Makkosmatin postiin eivät sihteerienkään oikeudet ole koskaan ulottuneet.

Tuo edelläoleva on minun henkilökohtainen ratkaisuni. Jos kaikki tekisivät samoin, voisi lopettaa kiistelyn siitä, kuka saa seurata kenenkin posteja. Käytännöstä voitaneen sopia juridisesti pätevästi työntekijän ja työnantajan välillä.

Jos ratkaisuni ei jostakin syystä muille kelpaa, on minulla mielessäni toinenkin idea. Aloitin työurani Posti- ja lennätinhallituksen radio-osastolla. Siellä oltiin tarkkoja siitä, kuinka postit tuli osoittaa oikealle vastaanottajalle ja kuinka toimittiin oikein postia vastaanotettaessa.

Jos posti tarkoitettiin firmalle, laitettiin ensin firman nimi ja sitten mahdollinen henkilö. Vastaanottopäässä kirje avattiin sen toimesta, jonka tehtävänä oli avata firmalle tuleva posti. Hän toimitti postin sitten eteenpäin oikealle henkilölle tai asiaa hoitavalle. Jos henkilön nimi oli ensin, ei postia saanut muut avata.

Luulisin, että yrityksissä voitaisiin helposti toteuttaa vastaava käytäntö sähköposteissa. Yksityiset postit voisi erottaa vaikka etuliitteellä, esimerkiksi pri-matti.makkonen. Näin Nokiakin erottelee firman mailia käyttävät ulkopuoliset ext- etuliitteellä. Jos Nokian ja muiden huoli on vain se, mitä työntekijät lähettävät, ei tuollaistakaan järjestelyä tarvita. Samalla vaivalla kuin lähettäessäni ilmoittaisin olevani tällä kerralla siviili-Matti, ottaisin käyttöön gmailin, ja lähettäisin sieltä.

Sitä rikosta, että työntekijä varastaa tietoa ja toimittaa sen eteenpäin, ei Lex Nokia voi mitenkään estää. Muistitikulla voi helposti siirtää salaisuuksia, paljon turvallisemmin kuin sähköpostien liitetiedostoilla. Ja todellakin - ilmaisia vaihtoehtoja työnantajan antamalle sähköpostille kyllä on ja niihin ei kai Lex Nokiallakaan yritetä yltää.

Siis täysin tarpeeton laki, jos tarkoituksena on ehkäistä teollisuusvakoilua. Täysin tarpeeton keskustelu, jos pyritään suojaamaan yksityisyyttä yritysten intressejä vastaaan. Yksityisyyden voi toteuttaa yksityisillä välineillä.

On myös hiusten halkomista erotella tunnistetiedot ja sisältö. Yksityisiin välineisiin ei saa tulla haistelemaan edes tunnisteita, firman vehkeiden sisältö voitaisiin puolestani sopia firman omaksi kokonaan.

Saanko maksaa velkani, isoisä?

2009-01-31T22:47:00.010+02:00

Tänään hiihtelin uusissa maisemissa epämääräisten ”X:n laavu 3,4 km” kylttien opastamana. En tiedä, paljonko hiihdin, sillä kylttien luotettavuus oli huono. ”Laavu 0,5 km” osoitti näköetäisyydellä noin viidentoista metrin päässä olevaa kaupunginosaseuran laavua. Lunta ei ollut enempää kuin 10...15 cm, mutta pohjalaisittain harvennetuissa metsämaisemissa se riitti. Sankemman metsän kohdissa pienet kivet ja oksat tekivät kulun haasteellisemmaksi. En kertaakaan ajatellut kääntyväni takaisin, vaan seurasin kylttejä riippumatta siitä, oliko seuraavaa kylttiä ollenkaan tai että ne näyttivät epäloogisia tietoja. Aikaa meni kolmatta tuntia.

Hiihtolenkillä ehtii ajattelemaan kaikenlaista. Kuten sitä, kuinka ihmeellinen on ihmisen kyky käsitellä aivoissaan samanaikaisesti isoa maisemakuvaa suunnistamista varten ja tietoa pienistä luonnonesteistä, kivistä ja kannoista ja ohjata kehoa tekemään koko ajan pientä säätöä liikkumiseen niiden väistämiseksi. Koneet eivät pysty siihen muuten kuin ihmisen avulla. Pätevän kaivinkoneenkäyttäjän tarkkuus perustuu kuulemma siihen, että kaivinkoneen kauhan ohjausmekanismi menee konemiehen selkäytimeen. Koneesta tulee ihmisen raaja.

Nauttiessani retkestä mietin myös suomalaista kansanluonnetta ja tapoja, joilla se siirtyy sukupolvelta toiselle. Hiihtäminen metsämaisemissa ilman keskustelukumppania on yksi niistä nautinnoista, jonka vain murto-osa maailman ihmisistä ymmärtää. Vain me suomalaiset ja ehkä joku norjalainen ja venäläinen emme tunne ahdistusta joutuessamme yksin luonnon keskelle.

Vaikka minä en muista hiihtäneeni kuin pari kertaa isäni kanssa, tunnen metsässä yksin kulkiessani toteuttavani perimääni ja ikiaikaista viettiä. Uusimmat geenitutkimuksen tiedot kertovat, että geenit eivät ole muuttumattomia, vaan niillä on kyky oppia. Nälänhädästä kärsineiden sukupolvien lapset osaavat varautua nälkää varten ja äidin kokemat traumat vaikuttavat lapsen perimään.

Ei siis ole aivan järjetön oletus, että taipumus viihtyä erämaissa on periytyvä ominaisuus. Isämme ja isoisämme ovat kokeneet retkillään saman, jonka minä voin kokea tänään. Vapaus, seikkailun tunne, fyysinen koetus, tilanteen hallinta ja siitä selviäminen ovat myönteisiä tuntemuksia, jotka ehkä ovat siirtyneet myös omille jälkeläisilleni. Samoin kuin minulla, esi-isilläni oli retkiensä jälkeen hyvä omatunto syödä aidon näläntunteen vallassa.

Myönteiset tuntemukset? Nekö olen perinyt esi-isiltäni? Tiedän isieni eläneen vaikeita aikoja ja ainakin kolme edeltävää isäsukupolveani on kuollut nuorena. Isäni teki itsemurhan alle viisikymppisenä seuraten epäonnistuneista liiketoimistaan masentuneen oman isänsä esimerkkiä. Myös isäni isoisän kuolema oli ollut erikoinen. Hevonen oli palannut yksin kotiin kyliltä ja isäni isoisä löydettiin kuolleena reitin varrelta. Hän oli menettänyt velkatakaustensa vuoksi omistuksen satoja vuosia suvun hallussa olleeseen Rinteelän tilaan Enonkosken Hanhijärvellä.

Olen penkonut sukujeni vanhoja valokuvia. En ehtinyt tutustua isoisääni Eino Makkoseen, mutta nähdessäni hänen kuvansa tunnen suurta myötätuntoa. Jotenkin tuntuu, että haluaisin kiittää häntä siitä elämästä, jota saan elää. Samaa tunnen myös muistaessani omaa isääni, jolle en ehtinyt puhua aikuisten miesten asioita. Kun en voi heitä enää kiittää, mikä olisi oikea tapa purkaa kiitollisuuden tunne? Tunne on vähän sama kuin haluaisi maksaa velkansa, mutta velkoja vain on kateissa. Voisiko pitää toisen rahat itsellä tai maksaa jollekin muulle?

Kun otan huomioon sen mahdollisuuden, että geenien mukana kulkee myös kokemuksia sukupolvelta toiselle, voin ratkaista pulmani. En olekaan velkaa menneille sukupolville, vaan tuleville. Olen saanut kyvyn nauttia elämästäni, teen sitä täysin siemauksin ja maksan nautinnoista syntyneen kiitollisuudenvelkani jälkipolville antamalla heille saman kyvyn.

Niin se menee. Nauttikaa elämästänne (kohtuus muistaen) ja siirtäkää se perintö eteenpäin, niin ette jää kenellekään velkaa. Elämä on saamanne lahja, ei velvollisuus. Siitä on oikeus nauttia. Olen maksanut velkani teille Aatos, Eino, Antti, Antti vanhempi,… Ette eläneet turhaan. Päinvastoin, monet poistuitte turhan aikaisin monta myönteistä kokemusta menettäen.

Ps. Sain tästä kirjoituksesta palautetta (ks. kommentit), jotka puolestaan ansaitsevat kommentin. Itsemurha on todella vakava asia. Vaikka itse katson vuosikymmenien jälkeen asiaa kuin olisin ulkopuolinen, on isieni perinnön kokeminen ja hyväksyminen ollut rankkaa. Minun kohdallani perinne katkeaa. Jos poikani tai heidän mahdolliset jälkeläisensä joskus edes vähän tarvitsisivat minua, haluan olla heille oikeasti olemassa. Voisin opetella vaikka onkimaan ja siirtää sen taidon eteenpäin.

Altistaminen sattumalle

2009-01-21T23:48:00.004+02:00

Joskus tulee miettineeksi, minkä vuoksi ihmiset edelleen ensisijaisesti matkustavat kokouksiin ja tapaamaan toisiaan, vaikka heidän toisilleen antamansa informaation voisi kätevästi siirtää teleteitse. Useimmiten se olisi tehokkaampi, nopeampi ja edullisempi tapa.

Kirjoitan tätäkin juttua 177 km/h kiitävässä junassa matkalla kohti tapaamisia. Enkä todellakaan matkusta sen vuoksi, että minulla olisi mukanani tavaraa, jonka kuljettaminen olisi vastuullani.

Ainoat välittömästi mieleeni tulevat asiat, joita televiestintä ei voisi välittää, ovat tavaroiden kuljettamisen ohella eräät ihmisen fyysiset elementit. En istu junassa myöskään niiden vuoksi. En ole matkalla lisääntyäkseni enkä viedäkseni tuoksuni - kenties hajuni - muiden riesaksi.

Minulla on kolmen seuraavan päivän aikana ainakin viisi erilaista tämän saman junamatkan mahdollistamaa tapaamista pääkaupunkiseudulla. Todennäköisesti jokaiseen niistä on joku pätevä syy, jonka vuoksi olen junassa, enkä Seinäjoella virittelemässä yhteysvälineitäni.

Kaksi ensimmäistä tapaamista kytkeytyvät toisiinsa. Kun toisen vuoksi kuitenkin olen liikkeellä, se toinenkin onnistuu. Ensimmäinen tilaisuus on vuosittainen suuri viestintäalan kokoontuminen, jonka yhteydessä on paitsi hyvin verkkoonkin sopivia esitelmiä ja puheita, mielenkiintoinen paneelikeskustelu. Sellainenkin voisi onnistua verkoitse, mutta jotenkin uskon paikalla olemisen itselleni paremmaksi. Keskustelijat ja yleisö muodostavat kokonaisuuden, jonka ilmapiiri ja tunnelmat välittyvät vain niille, jotka ovat läsnä. En tiedä mitä menettäisin, jos en olisi mukana. Todennäköisesti en mitään kovin merkittävää, mutta kun ei sitä koskaan tiedä... Olemalla itse muiden nähtävänä jätän samalla heille merkin itsestäni. Jospa joku nykäisisi hihasta tai ottaisi yhteyttä jonkun merkityksellisen asian vuoksi, koska näki minut... Näin on joskus käynytkin.

Kun vähän mietin tuota edellistä ja niitä muita tapaamisiani, löydän yhden yhteisen nimittäjän kaikille. Se on sattuma tai pikemminkin mahdollisuuden antaminen sattumalle. Sattuman määrittely on sellainen, ettei sitä voi ennakolta suunnitella ja sopia. Sattumalle voi antaa paremmat tai huonommat edellytykset, mutta koskaan sitä ei voi täysin hallita. Olemalla vuorovaikutuksessa ennalta arvaamattomien muuttujien, muiden ihmisten kanssa, voi lopputulos olla yllättävä. Siitä voi olla hyötyä heti, tai se voi vaikuttaa johonkin myöhemmin. Menemällä mukaan tilaisuuksiin, altistuu tapaamaan ihmisiä, joita ei koskaan voi suunnitella tai ennakoida tapaavansa. Ja se voi johtaa mihin tahansa.

Johtaessani Nokian maailmanlaajuista tulosyksikköä, pidin itsestään selvänä sitä, että eri maanosiin hajaantunut johtoryhmäni kokoontui kuukausikokouksiinsa nimenomaan verkon kautta. Kokemukset olivat erittäin positiivisia. Kokoukset olivat yleensä ennalta hyvin suunniteltuja tiettyjen asioiden käsittelemiseksi ja sopimiseksi. Hyvin harvoin niissä antauduttiin luovaan keskusteluun yllättävien tulosten mahdollistamiseksi. Sellaisia keskusteluja varten järjestettiin aivan omat tilaisuutensa. Pari kertaa vuodessa kokoonnuimme kaikki yhteen paikkaan, jossa agenda ei ollut tiettyjen ennalta suunniteltujen asioiden käsitteleminen, vaan nimenomaan toisin päin. Pyrittiin löytämään uusia asioita ja näkökulmia, toki oman liiketoimintamme puitteissa. Kyllä ne puitteetkin joskus kyseenalaistettiin.

Tässä jutussa on johtopäätösten aika, sillä juna lähestyy päämäärää. Etätyö ja teleteitse tapahtuva yhteydenpito ovat useassa tapauksessa välttämättömyyksiä ja joka tapauksessa niiden avulla on mahdollista järjestää tehokkaita vuorovaikutustilanteita asioiden käsittelemiseksi ja viemiseksi eteenpäin. Televiestinnän ehdoton etu on myös, että sen avulla on mahdollista löyhentää ajan kahleita. Kun yhden sopii vastata viestiisi illalla ja toisen aamulla, voit tehdä johtopäätökset ja yhteenvedon vaikka seuraavana iltana. Huonompi tapa hoitaa asia olisi odottaa sopivaa hetkeä, jolloin kaikki ehtisivät samaan neukkariin. Monet toimivat ilman pätevää syytä juuri niin.

Pätevä syy? Kävisikö paremman mahdollisuuden antaminen sattumalle? Mahtoikohan Darwin pohtia tätä samaa asiaa, sillä siinä on kyseessä evoluutioteorian sovellutus. Vain, jos tietoverkot altistuvat tietoisesti sattumalle ja ottavat luovuuden asiakseen, voimme lopettaa pendelöinnin toistemme tykö.

Pendolino saapuu Pasilaan.

Voi jälkipolvia

2008-12-31T19:13:00.006+02:00

Kun muutto on vielä tuoreena muistissa, on sopiva hetki miettiä, mitä kaikesta vuosikymmenien elämän mukaani antamasta jää jälkipolville. Sellaista tavaraa, jolle ei oikein ole mitään tarvetta, mutta jota ei tohdi poiskaan heittää, on monta laatikollista. Sitä oli kulkeutunut mukana jo edellisessä muutossa siististi pakattuna mahdollista tulevaa tarvetta ajatellen ja samoissa paketeissa tavara kulki myös uuteen paikkaan.

"Mahdollisesti joskus tarvittavien" ehdotonta eliittiä ovat muistot työvuosilta. Kansiota, lehtiä ja lehtileikkeitä, kirjoituksia, … Samanlaisen työperäisen historian omaavia, mutta ei aivan eliittiin yltäviä, ovat muistoesineet työmatkoilta, liikelahjat, postikortit ja vanhat matkapuhelimet museolatureineen ja akkuineen sekä joukko luettuja ja lukemattomia kirjoja. Aivan omassa luokassaan on pahvilaatikko, jossa on asianomistajan kappaleeni Soneran teleurkintajupakan kuulustelupöytäkirjoista.

Alan ymmärtää, minkä vuoksi useat vahvoissa elämänkäänteissä eläneet ihmiset kirjoittavat muistelmiaan. Kuittaamalla menneet yksiin kansiin voi vapauttaa muistojen massan menemään kadotukseen. Se yksi kirja jää sitten sukuperinnöksi, kunnes joku myöhempi sukupolvi siivoaa senkin pois.

Vaatteet muodostavat oman ryhmänsä. Vaikka en välitäkään seurata muotia, olen vaatteista päätellen laittanut kymmeniä kertoja elämäni aikana sivuun ehjän ja sopivan vaatekappaleen uudemman tieltä. Joihinkin säilytettyihin vaatteisiin minulla on ilmeisesti jonkinlainen tunneside, koska kerta toisensa jälkeen käteeni sattuessaan ne siirtyvät takaisin varastoitavien joukkoon. Näin mm. lakkiaispukuni (vm. 1971) on löytänyt aina paikkansa.

Useimmat "todella arvokkaat", muistorikkaat vaatteet vaikuttavat kutistuneilta, kuten vuonna 1972 ostamani nahkatakki. Pituus on ok, mutta napit eivät enää mene kiinni. Kun muutin Oulusta Helsinkiin 1975 diplomityön tehdäkseni, kaikki omaisuuteni mahtui yhteen matkakapsäkkiin ja se nahkatakki oli ylläni.

Jos menee joskus taas niin huonosti, että takista tulee sopiva, puen sen ylleni ja lähden takaisin pohjoiseen kaikki omaisuuteni matkalaukussa. Se helpottaisi jäämistöni perivän jälkipoven urakkaa. Ennakoin kuitenkin, että ei asia noin mene, vaan perittävää roinaa on vähintään yhtä paljon kuin minulla nyt on. Omakotitalon sokkeloihin on helppo kätkeä kaikki tarpeeton. Sitä paitsi melko paljon on tarpeellistakin. Huonekaluja ja muita kodin välineitä hankitaan tarpeeseen tai ainakin koettuun sellaiseen usein lisääkin.

Tavarasta jälkipolvet todennäköisesti selviävät kätevimmin tulen, kaatopaikan, kirpputorin ja kierrätyksen avulla. Niin kävi suurimmalle osalle äitinikin jäämistöstä yhdeksän vuotta sitten. Äitini oli vuosikymmeniä jatkuneen evakkotaipaleensa aikana muutamaan kertaan hävittänyt kaiken tarpeettoman, mutta silti häneltä jäi mekkoa ja paitaa, kenkää ja pöksyä pienen kyläkaupan verran. Jonnekin ne tavarat vain häipyivät.

Kaikista vaikeinta on tieto ja muistot. Suuri osa muistoesineistä menettänee arvonsa silloin, kun minä itse lakkaan niitä arvostamasta. Sen sijaan valokuvat, videot, kirjoitukset jne. saattavat pitää otteensa paremmin. Ne ovat osa juuristoa, jonka olen kasvattanut paitsi itselleni, myös jälkeläisilleni.

Olen tallettanut itselleni kaiken mahdollisen sekä isäni että äitini jälkeensä jättämän tiedon. Mukanani kulkee valokuvia, kirjeitä ja ajankuvaa sisältäviä kirjoja. Itse asiassa olen myös täydentänyt tietoja keräämällä lähinnä valokuvia sukulaisilta. Epäilen, että joku ajastamme kiinnostunut jälkeläinen haluaa tietää myös minun jättämistäni tiedoista. Niitä tullaan ehkä penkomaan aivan, kuten itsekin olen yrittänyt penkoa vanhempieni sukujen menneisyyttä juurieni löytämiseksi.

-----------------

Päinvastoin kuin kirpputorin kautta kierrätettävät tavarat, tieto on sellaista, jota ei tohtisi hukata. Tuntuu, että tavarasta luopuminen on helpompaa ainakin itselleni.

Tässäpä taitaakin piillä viisaus. Tavaraa tulee ja menee, mutta tietoa kertyy. Vertaus kenties ontuu, mutta mieleeni tuli Raamatun luomiskertomus. Eikös se mennyt jotenkin niin, että ensin oli Sana ja sitten vähitellen kaikki muu. Kun tätä tulkitsee ”tietoinsinöörin” logiikalla, sen voisi suomentaa seuraavasti: Ensin oli tieto kaikesta ja sen perusteella kaikki luotiin. Sana on tietoa!

Minulla on läppäri ja tuhdimpi kone täynnä tiedostoja, kaksi erillistä kovalevyä ja kymmeniä dvd- ja cd-levyjä. Niissä on epämääräisessä järjestyksessä alkuperäisiä erilaisia dokumentteja, video- ja valokuvia sekä näiden varmuuskopioita. Juuristaan kiinnostuneella jälkeläiselläni on paljon enemmän työtä sen kaiken selvittämisessä, kuin minulla on ollut muutaman kymmenen vanhan sukuvalokuvan digitoimisessa ja kuvien henkilöiden tunnistamisessa.

Voi jälkipolvia, jos joutuvat tiedostojani penkomaan. Suurin osa on täysin hyödytöntä, kuten digikuvasarja mökin terassin kaidetta pitkin ryömivästä toukasta. Kun joukossa saattaa olla merkityksellistäkin dataa, ei toukan vaellusta voi rojauttaa kadotukseen ennen pientä pohtimista.

Vai voisiko jälkipolvet toimia aivan toisin, kuin minä ja sadat tuhannet muut nykypolven edustajat omaan haltuunsa jääneiden tietojen suhteen? Meille kenkälaatikko, johon vanhemmat taltioivat muistonsa, edustaa vielä merkityksellisiä muistoja. Olemme kuitenkin toisenlaisen tulevaisuuden äärellä, ja omat lapsemme elävät jo siinä.

Visio - siis ei selvä vastaus, vaan aavistus oikeasta - on seuraava. Internet totuttaa ihmiset siihen, että kaikki tieto on verkossa. Kuka tulevista polvista tahtoo hakea tietoja tästä ajasta, sen ihmisistä ja elämästä henkilökohtaisista hujan hajan olevista tiedostoista ja arkistoista, kun nettikin on keksitty! Tämäkin blogikirjoitus jää kiertämään nettiin siististi paketoituna pitkäksi aikaa, vaikka en sitä kenkälaatikkoon laittaisikaan kulkemaan mukanani paikasta toiseen. Vaikka se muuttuisikin joskus datamössöksi ja kuolisi bittiavaruuteen, moni muu tieto jää kiertämään toinen toistaan seuraaviin tietoverkko- ja palvelinsukupolviin.

Visio johtaa huimaan ja vähän pelottavaankin mielikuvituksen lentoon. Jos kaikki muu katoaa, tieto jää. Lopussa on sitten taas vain Sana... Kaiken maailman tiedon mahduttavan kapasiteetin omaavaa ja maailmanlopun kestävää tallennusvälinettä ei ihmisten hallussa ole, mutta aurinkokunnan toimivuuden puolesta meillä olisi vielä joku vuosimiljardi aikaa sellaista kehittää.

Universumin elämänkierron hallitseminen on niin mahdoton tavoite, että monet jättävät sen jumalalleen. Ehkäpä sama Sanan haltija pitää huolta seuraavastakin kierroksesta. Ennen sitä maailma vaan olisi paljon parempi paikka, jos ihmiset ihan itse pyrkisivät pitämään huolta omasta tulevaisuudestaan.

Uuden vuoden toivomukseni: Unohdu paha tieto, säily hyvä.

Hyvää Uutta Vuotta 2009 kaikille!

Rauhallista Joulua

2008-12-18T11:09:00.006+02:00

Toivotan kaikille tänne laiskansorttiseen blogiini osuneille Rauhallista Joulua ja Onnellista Vuotta 2009.

Oma vuoteni päättyy vauhdikkaan muutoksen jatkuessa ja viedessä minut jälleen uuteen elämänvaiheeseen. Muutin pari viikkoa sitten virallisen kotipaikkani Seinäjoelle. Järvenpää säilyy edelleen tukikohtanani työnteolle ja pätkätöilleni pääkaupunkiseudulla. Itse asiassa minusta tuli pitkästä aikaa taas asuntovelallinen. Se pitää yllä mielenkiintoa työntekoa ja ansaitsemismahdollisuuksia kohtaan, eikä viikottainen junamatka "etelään" ole lainkaan vastenmielistä.

Seinäjoki? Uusvanha elämänkumppanini, nuoruuden ystäväni, on pysyvästi sielläpäin, ja yhteinen kotimme on kehittynyt vähitellen sinne. Jossakin sitä pitää joka tapauksessa asua, eikä Seinäjoki häviä asuinpaikkana Järvenpäälle. Se on alueensa ehdoton vilkas keskuspaikka, kun Järvenpäälle antaa leimansa pääkaupungin läheisyys. Porukat häipyvät arkipäivisin Helsingin, Espoon ja Vantaan firmoihin töihin ja katukuvaa jäävät värittämään köpöttävät vanhukset, kaljaporukat ja jokunen heitä palveleva.

Järvenpäähän verrattua Seinäjoki kuhisee nuorta elämää ja luonto on lähellä. Kuten Järvenpäässä, sielläkin voi kiertää fillarilla järven. Kyrkösjärven tekojärven kierrosta suuri osa on luonnonsuojelualuella kulkevaa metsäpolkua. Kaupungissa on jopa laskettelukeskus. Lakeus aukeaa yhteen suuntaan ja mäkiset metsämaat ja suot toiseen suuntaan. Junalla tulee Helsingin keskustaan alle kolmessa tunnissa ja sama onneksi myös toisin päin.

Tällaisissa tunnelmissa otan Joulun vastaan ja odotan ispiraatiota kirjoittaa taas tänne jotakin. Parempaa inspistä odotellessa muutama sana sukulaisista. Sain käsiini (kiitos Liisa Kirveen) kansanrunoilija Pietari Makkosen elämäntyötä esittelevän kirjan. Pietari oli kotoisin silloin Kerimäen, nykyisin Enonkosken Hanhijärveltä ja se on myös minun isoisäni synnyinpaikka. Esi-isiäni, enimmäkseen Antteja, on asunut Hanhijärvellä 1500-luvulta asti. Suvun perimätiedon mukaan Pietari olisi setäni jossakin sukupolvessa. Hanhijärven asumusta on ollut perustamassa myös mies nimeltään Hannu Hanhi! Olisipa hänkin samaa sukua.

Kirja on myös täynnä 1700-luvun lopun ja 1800-luvun alkupuolen elämänkuvaa, sillä Pietari oli aikansa vaikuttaja monessa asiassa. Pietari oli mm. kunnallisissa luottamustoimissa, mutta purki usein ajatuksiaan runoiksi. Muutamassa Pietarin runossa käsitellään Suomen kieltä ja sen heikkoa asemaa viranomaisten kanssa asioitaessa. Itse Elias Lönnrot kirjoitti muistiin Pietarin runoja ja lehti Mehiläisen viimeisessä numerossa (1837?) hän julkaisi runon "Suruwirsi Suomen kielen tilasta" seuraavien saatesanojen kanssa: "Karjalassa ja Sawossa, joissa suuri osa talonpoikia nykyaikoina selwästi kirjoittaa suomea, näitä nurkkaherroja ei ollenkaan kaiwattaisi, jos saisiwat talonpojat kirjoituksensa omalla kielellänsä. Kuinka kansa itseki sitä asiata toiwoo, olemma monesti kuulleet lausuttawan, ja todistukseksi panemma tähän seuraawan, talonpojalta Petteri Makkoselta Kerimäen pitäjästä tehdyn runon, jonka syksyllä w. 1837 häneltä kirjotimma."

Sieltäkö lienee periytynyt taipumukseni osoitella kriittisesti viranomaisten palveluita. Samalla turhan toiminnan karsimisen ja oikeaan asiaan keskittymisen asialla on sukuni ollut jo neljällä vuosisadalla... Epäluuloni ruotsalaisia kohtaan tasapuolisina ja Suomen etuja kunnioittavina kumppaneina ei ole periytynyt, vaan peräisin kaksi vuosikymmentä jatkuneesta yhteistyöstä heidän kanssaan. Sekin olisi oman juttunsa arvoinen kokemus.

Äitini äidin kautta sukuni on ruotsinkieliseltä Pohjanmaalta, Teerijärveltä. Se mahtaa selittää nopean sopeutumiseni Seinäjoen maisemiin! Kävin pikkuserkkuni Pipsan kanssa tapaamassa äitiemme serkkua Loimaalla, jonne tämän pohjalaisen sukuhaarani jäseniä evakuoitiin Karjalasta. Siis juuri niin. Olen selittänyt tämän erikoisen karjalaisen yhteyden pohjanmaan ruotsinkieliseen sukuuni ensimmäisessä blogijutussani (Makkos-Matti, huhtikuu 2007). Tarkoituksemme oli paitsi tavata muita pikkuserkkujamme ja sukuamme, ottaa talteen vanhoja valokuvia skannerilla ja digikameralla. Rosa-serkun valokuva-albumit osoittautuivat aarteeksi. Kuvat odottavat vielä käsittelyään tietokoneen uumenissa.

Mutta palataan taas joskus tänne jonkun asian puitteissa. Oikein mukavaa Joulun ja vuoden vaihteen odotusta kullekin.

Neekerit lumihangessa

2008-11-24T13:51:00.008+02:00

Anteeksi tuo otsikossa oleva N-sana. Sen merkitys ei minulle ole tummaihoisia afrikkalaistaustaisia ihmisiä alentava. Se ilmaisee yksilöimätöntä poikkeamista enemmistöstä samalla tavalla, kuin kaunotar, herrasmies tai maalainen. Maalaisia kutsutaan maalla etu-, suku- tai lempinimillään, mutta kaupungissa heistä tulee vain maalaisia. Kaunotarkin on sitä vain silloin, kun erottuu joukosta ja herrasmiehet ovat kuulemma harvinaisia. Länsimaisista tulee Kiinassa pitkäneniä, mikä ei ainakaan minua koskaan siellä käydessäni haitannut.

Seinäjoen etäasumukseeni jakaa ilmaisjakelupostia pari niin tummaa ihmistä, että pimeässä heistä ei juuri erota muuta kuin anorakin aukosta pilkistävät silmät ja valkoiset hampaat. Olen syksyn edetessä tuntenut voimakasta myötätuntoa heitä kohtaan. Olen yrittänyt osoittaa sen avaamalla kerrostalon ulko-ovet ja käyttäytymällä heidät kohdatessani niin luonnollisesti kuin vain suinkin osaan. Eli en ole paljon pyrkinyt juttelemaan, mutta omalla olemuksellani olen toivottanut heidät ja heitä työllistävän mainospostin tervetulleeksi. Olen sanonut päivää ja hymyillyt, kuten äitini opetti asiaansa hoitaville vieraille tekemään.

Toissapäivänä tulevan lumimyrskyn jo haamuillessa maisemia todistin taas nuorten vierastyöläisten ponnistuksia. Heillä on työvälineinään aivan liian pienet polkupyörät. Onneksi he ovat hoikkia ja kykenevät mukautumaan välineeseen, vaikka polvet ohjaustankoa hipoen. Veikkaan, että liukkaat kelit ovat heille uutta. Toinen nuorista, tyttö, ei uskaltanut lainkaan ajaa lumisissa kohdissa. Hän seisoi välillä hajareisin pyöränsä päällä todennäköisesti uupumuksen ja epäuskon tunteita kokien. Hetken päästä hän taas eteni pyörästään tukea hakien. Homma tuli niinkin valmiiksi. Postiluukusta kolahti lopulta Eniron puhelinluettelo, ei siis mikään kevyt läpyskä.

Olen ollut näkevinäni samat nuoret myös läheisen oppilaitoksen oppilaiden joukossa. Arvelen heidät tuleviksi kauppa-alan ammattilaisiksi, jotka haluavat tehdä vapaa-aikanaan työtä taloutensa kohentamiseksi. Näin ollen he ovat juuri sellaista, joita toivoisin Suomen nuorison olevan. Heidän varaansa voisin uskoa sen osan omaa tulevaisuuttani, jossa muut maksavat työllään minunkin elantoni.

En ole koskaan ajatellut niin, että olisin ansainnut itse omat eläkkeeni muuten, kuin osallistumalla sellaisen tulevaisuuden rakentamiseen, että uudet sukupolvet kykenevät ja haluavat maksaa minun eläkkeeni. Paljon näkee kaupungilla väkeä, jonka varaan en tulevaisuuttani laskisi. Keskioluen hinnasta suuri osa on veroa, mutta sellainen verotulo ei pidä maata pystyssä. Onneksi monesta muovikassikaljanuorestakin tulee kunnon työmiehiä ja –naisia. Silti liian moni norkoilee läpi elämänsä avustuksia samoista varoista, joista minunkin leipäni pitäisi joskus kustantaa.

Jokaisen on tehtävä voitavansa sen eteen, että kaikki Suomen nuoret löytäisivät oman tapansa tehdä työtä yhteiskunnan hyväksi ja sen jäsenenä. Heidät pitäisi saada ymmärtämään ja hyväksymään, että samalla, kun he kantavat yhteiskunnan velvoitteita, he tekevät työtä oman tulevaisuutensa hyväksi. Sen lisäksi nykyisten päättäjien ja arjessa toimivien tulisi tehdä kaikkensa, että maahan tulisi lisää nuoria, jotka yhtä sinnikkäästi pyrkivät tekemään töitä itsensä hyväksi, kuin postimme jakajat.

Ihonvärillä ei ole merkitystä, kuinka hyvin hommat sujuvat lumihangessa. Ympäristössään erikoinen ulkonäkö lisää kyllä näkyvyyttä, mutta silmiinpistävintä Seinäjoen postinjakajissa on se mistä suomalaiset tunnetaan - sisu.

Haluaisivatkohan Seinäjoen mustat ahertajat maksaa joskus eläkkeeni? Pelkään, että saatuaan kaupallisen koulutuksensa valmiiksi, he häipyvät muualle vaikka olisivatkin oppineet ajamaan fillarilla lumipöperössä.

Minä teen edelleen parhaani pitääkseni heidät täällä. Kannattaisi muidenkin avata heille ovia ja sanoa päivää. Ja joku saisi etsiä sopivankokoiset työvälineet.

Menestymisen eväät

2008-11-17T22:02:00.005+02:00

Minun ei pitäisi yrittää kirjoittaa asiaa, pakina on tyylini. Näin sanoi äidinkielen opettajani Jorma Lagerstedt lähettäessään hartaasti kirjoittamani aineen Suomen ja Neuvostoliiton välisistä suhteista ylioppilaslautakunnalle cum laude approbaturina. "Laakermetri" oli oikeassa. Toinen aineeni oli parissa tunnissa suhautettu pakina. Sen nimeä tai aihetta en edes muista, mutta ällä sillä tuli.

Tässä on nyt näyte tyylistä, jota minun ei pitäisi harrastaa.

Kuntavaalit kiihottivat minua miettimään menestymisen eväitä eri puolueille. Annan vapaasti neuvoni seuraavien vaalien voittoon kolmelle suurimmalle. Noudattamalla niitä on tulevien vaalien voittajina kolme suurta… Saatan joskus neuvoa myös vihreitä, entisiä kommareita ja ruotsalaisia. Soinia ja kristillisiä en pysty neuvomaan.

Kokoomus

Jos puolue ja sen toimijat osoittautuvat rehellisiksi ja levittämiensä viestien arvoisiksi ja ovat tosiasioita kunniottavaa, tekevää ja yritteliästä porukkaa yhteiseksi parhaaksi, olen iloinen heidän voitostaan.

On loistava tilaisuus näyttää, ettei puolue ole ökykapitalismin käsikassara, joksi se usein mielletään. Toivon lopultakin vahvaa uudistusta niihin tapoihin, joilla yhteiskunta tuottaa palvelunsa. Mikko Kososen valinta Sitran johtoon sopii hyvin kuvaan uudesta mahdollisuudesta.

Kokoomukselle en nyt keksi ohjeeksi muuta, kuin entistä suuremman avoimuuden. Kuunnelkaa ihmisiä puoluerajoista välittämättä ja antautukaa avoimeen keskusteluun hyvien ratkaisujen löytämiseksi. Tekemiseen ja yrittämiseen kannustavasta politiikasta ei tarvitse luopua. Ihmiset pitävät sellaisesta, kunhan ketään ei pakoteta elättämään itseään läpi elämänsä ns. paskahommilla tuen ja koulutuksen puutteessa. Etenemisen mahdollisuudet pitävät huolta siitä, että myös hanttihommilla on tekijänsä.

Demarit

Monet mieltävät teidät suurten organisaatioiden ja joukkovoiman puolueeksi. Kerätään paljon väkeä, annetaan sen valita johto, joka saa sitten edustaa koko joukkoa. Sen kääntöpuoli on byrokratia ja kabinettipolitiikka.

Demarit eivät ole oppineet johtamaan joukkoja avoimella keskustelulla vaan edustuksellisen demokratian antamilla valtuuksilla. Se johtaa kabinetteihin, joiden päätöksiä ja linjauksia yritetään tuputtaa kansalle joskus kummallisilla keinoilla. SAK:n niljakas apu viime eduskuntavaaleissa on osoitus siitä, miltä neuvotteluhuoneiden hämärässä tehdyt päätökset saattavat pahimmillaan näyttää. Demaridemokratian dilemma on myös se, ettei kansa oikein usko kabinettien viesteihin, ellei niitä edusta riittävän vahva johtaja. Pitää olla Manu tai Paavo. Jutta ei tule samaan yltämään.

Demarit pyrkivät tekemään isoja näyttäviä tekoja, jolloin epäonnistumisetkin ovat isoja ja näyttäviä. Silloin, kun demarit tekevät liiketoimintaa koskevia päätöksiä, käytetään yhteisiä varoja - riskejä ei tunneta eikä niitä itse kanneta. Kansa on maksanut kuvaputkitehtaasta ja Sonerasta kalliin hinnan.

Menestymisen kaava on seuraava. Antakaa nuorille naisille oikeasti valtaa. Todistaakseen kovuuttaan kabineteissa kyttäävälle demarieliitille ja peittääkseen epävarmuuttaan he ovat julkisissa keskusteluissa olleet kuin hyökkääviä rakkeja. Tyhjentäkää kabinetit ja ottakaa poliittiseksi ohjenuoraksi aito ja avoin keskustelu kansan kanssa ja sen edessä. Arja Alho ja Erkki Tuomioja ovat uskaltaneet tehdä sitä ja saaneet kabinettidemareilta turpiin.

Jos viestinne on se, että ihmisten pitäisi mielummin kokoontua suuriin keskuksiin, sanokaa se rehellisesti. Jatkakaa kertomalla, millaista elämä sellaisessa olisi, jos saisitte kaiken vallan. Olisiko Itä-Pasila ihanteenne mukainen esimerkkiyhteisö vai mikä? Konkretisoikaa esimerkein. Teidän pitää saada ihmiset haluamaan sellaista yhteiskuntaa, jota aiotte toteuttaa.

Sitten vielä yksi asia. Ihmiset haluavat kokea olevansa tarpeellisia. He haluavat tehdä mielummin jotakin hyödyllistä, kuin nauttia yhteiskunnan palveluiksi naamioituja avustuksia. Millä tavoin sosiaalidemokraattisessa yhteiskunnassa ihmisiä osallistetaan toimintaan, muuhun kuin vaalikarjana olemiseen?

Keskusta

Teillä on määrittelyongelma. Kannatusta pitäisi saada lisää suurissa asutuskeskuksissa. Tämän ovat ymmärtäneet jo aiemmat johtajanne, jotka hylkäsivät nimen Maalaisliitto. Enemmistön mielikuvissa puolueenne on kuitenkin vahvasti harvaan asutettujen alueiden puolue. Kun keskustalaisuuden varsinainen olemus on hämärä, äänten norkoileminen asutuskeskuksista antaa lisäksi vaikutelman, ettei millään muulla ole oikeastaan väliä kuin kannatuksella, jonka avulla saadaan valtaa. Puolueen toinen haaste on, että perinteiset kannattajat kokevat asutuskeskusten nuoleskelun selän kääntämiseksi tavoitteille maaseudun ja koko maan asuttamisen hyväksi.

Ja mitä on todellinen keskustalaisuus? Se on yhtä mahdoton määritelmä puolueelle kuin puolueettomuus ja myy yhtä hyvin kuin hajuttomuus ja mauttomuus ruokaa. Sillä nimellä asettaudutte vanhojen määrittelyjen ahtaaseen väliin. Perinteiset vasemmisto ja oikeisto ovat muistoja menneisyydestä ja niihin kiinnittyvät marginalisoituvat vääjäämättä.

Ennen kuin muutatte nimeänne, miettikää uudestaan toimintanne sisältö. Mitä haluatte sanoa olevanne ja oikeasti sitä tarkoittaa? Kävisikö lähteä liikkeelle vanhoista arvoista ja sanoa puolueen ajavan sitä, että asumisen ja toiminnan edellytykset kaikkialla Suomessa olisivat hyvät? Mitä viesti tarkoittaisi pääkaupunkiseudulla? Sitäkö, että sieltä kerätään rahaa, jolla tuetaan muuta Suomea? Vai osattaisiinko viesti ja sen tarkoittama politiikka oikeasti suunnitella siten, että Etelä-Suomen taajamien ja Itä-Suomen tavoitteet eivät olisikaan ristiriidassa?

En osaa ratkaista keskustan sisältökysymystä, mutta palkatkaa joku hemmetin hyvä markkinointiporukka miettimään sitä kanssanne. Siis markkinointiporukka miettimään sitä, mitä haluatte olla ja miksi haluatte ihmisten teidät mieltävän. Vasta, jos puolueen arvoja ja todellista tahtoa hallitsevat ja markkinoijat pääsevät yhteisymmärrykseen siitä, mitä puolueen pitää ja mitä se voi itsestään sanoa, on mahdollista rakentaa uskottavaa ja ihmisiä puhuttelevaa viestintää. Voi olla, että kasvava joukko taajamien ihmisiäkin haluaa siihen sitten samaistua.

Samalla kyllä pitäisi puolueen keulakuvat vaihtaa. Vanhanen on pätevä johtamaan virkamieshallitusta, jos joskus sellaista vielä tarvitaan. Korhoselle löytyy varmaan joku julkisuudelta suojattu virka.

Kansainvälinen tunnustus

2008-11-03T14:44:00.006+02:00

Lisäys 12.3.2009

Alla kertomani palkitseminen johti keskusteluun, johon osallistuivat minun ja Seppo Tiaisen lisäksi eräät kollegani GSM:n alkutaipaleelta. Kävimme heidän kanssaan huolellisesti läpi nykyisen SMS:n syntymisestä edeltäneet vaiheet. Totesimme mm. että SMS on erityinen tapa toteuttaa tekstiviestipalvelu, ja että se nimenomainen tapa, joka päätyi lopulliseksi spesifikaatioksi onkin peräisin Saksa-Ranska-yhteistyöstä. Pohjoismaisen valmistelun mukainen totetustapa on jäänyt tekemättä. Tämän vuoksi minä vastedes kieltäydyn hyväksymästä itselleni "tekstiviestin isän" tai "SMS:n keksijän" nimikkeitä. En minä niistä koskaan pitänytkään, sillä ne veivät huomion pois suuremmista saavutuksistani. Mieluummin haluan itseni muistettavan pitkästä elämäntyöstä matkaviestinliiketoiminnan kehittäjänä.

------------------------------------------------------------------------------

The Economist lehti palkitsee vuosittain Innovaatiopalkinnoilla (Innovation Award) henkilöitä, joilla on ollut merkittävä panos tieteenalansa, tekniikan tai liiketoiminnan kehitykseen.

Tänä vuonna palkinnot jaettiin seitsemännen kerran, ja minulla oli kunnia olla palkittujen joukossa osallisuudestani tekstiviestin ideoimiseen 25 vuotta sitten. Olin varmasti itseäni fiksummassa joukossa, katsokaa vaikka The Economistin sivuilta.

Poikkeuksellisesti jaettiin tällä kerralla myös yrityspalkinto, jonka sai mikäpä muu kuin Nokia.

Palkinto ei ole rahaa, vaan pelkkää kunniaa. Joutuisinkin vaikeuksiin, jos joku keksisi palkita minut edes jonkinlaisella siivulla tekstiviestiliiketoiminnan maailmanlaajuisista miljardivoitoista… Silloin pitäisi oikeudenmukaisesti jakaa rahaa myös koko mobiilipalveluiden teollisuuden luomisesta niille kymmenille ihmisille, jotka 70- ja 80-luvuilla tekivät vanhoissa valtioiden teleoperaattorilaitoksissa pohjatyön tavanomaista kuukausipalkkaa vastaan. Tekstariakin oli kanssani ideoimassa Tiaisen Seppo ja Tapiolan Juhani. Ja osingoille pitäisi aivan oikeutetusti päästää myös konkreettista speksaustyötä tehneet pohjoismaisen FMK- ja eurooppalaisen GSM-työryhmän jäsenet.

Ps. Lukaise myös kommentti. Joka asiaan löytyy jotain poikkipuolista sanomista. Vastauksena kommentoijalle ei ole muuta, kuin että tekstiviestien tuominen matkapuhelimiin oli aikanaan yhtä ilmeinen keksintö kuin maapallon pyöreydestä aiheutuvat löydöt, jos matkaa lähtee tekemään jonnekinpäin. Kolumbus osui ensimmäisenä Amerikkaan. Vaikka hän ei keksinytkään jo aikojen alusta ollutta pallomuotoa asuinplaeneetallemme, hän kuitenkin yhtenä ensimmäisistä keksi pyöreyden olemassaolon. Minä annan sitäpaitsi kaiken mahdollisen kunnian niille, jotka olivat pohjustaneet idean syntymistä (tekstipiipparit ja vaikka armeijaradiot) sekä niille sadoille GSM:n kehittäjille, jotka tekivät SMS:stä todellisuutta. Mielelläni otan myös kiitoksia vastaan siitä, että sain yhdessä Jumpun ja Sepon kanssa esittää tekstiviestien toteuttamisen osana "tulevaisuuden matkaviestintää".

Kalakeitto

2008-10-09T18:49:00.002+02:00

Kaikesta tekemästäni en voi olla ylpeä, mutta tästä olen. Siksi haluan sen jakaa kaikkien tänne palstalle eksyvien kesken.

Syön tätä kirjoittaessani Järvenpään poikamiesboxilla jo kolmatta päivää samaa kalakeittoa. Se maistuu edelleen, joten sen täytyy olla hyvää. Pohjana siinä on liemi, joka syntyy keitettäessä palsternakkaa, varsiselleriä, sipulia ja porkkanoita. Mausteeksi ravistelin kurkkumaa, tai ehkä pikemminkin värin vuoksi. Yhden kasviliemikuution tipautin joukkoon.

Vettä oli ehkä litra, yksi palsternakka, pari sellerin vartta, yksi sipuli ja puolenkymmentä keskikokoista porkkanaa. Olisin laittanut perunaa, mutta ei ollut. Kaikki tavara oli kuutioituna pieniksi ja suunnilleen samankokoisiksi, eli tarkoitus oli tehdä keitosta ns. insinöörimallista. Sellaisessa ei ole mitään epämääräisiä monenkokoisia möykkyjä.

Kirjolohifileen vetelin veitsellä kuutioiksi ja ruskistin sen aamupalan jäljiltä rasvaisessa pannussa. Tämä voi olla yksi maun salaisuus. Häivähdys pekonia, mutta tuskin tunnistettavasti. Jotain kiinalaismakua antavaa maustetta ripottelin aivan vähän lohikuutioiden höysteeksi.

Sitten lohikuutiot keittoon. Tässä vaiheessa keksin pienen tempun. Jääkaapista löytyi yksi naapurin tyhjältä tontilta nyysitty omena. Siivusin sen lohien perään. Unohduin touhuamaan jotain muuta ja keitto sai muhia pienellä lämmöllä ehkä varttitunnin. Omenat olivat liuenneet liemeen, mutta muuten keitto näytti edelleen olevan täynnä sattumia. Joku voisi kutsua noin paksua keittoa muhennokseksi.

Etsin jääkaapista ranskankermaa, mutta kun sitä ei ollut, koristelin keiton lirauksella salaattikastiketta. Se sattui olemaan hedelmäistä kookoksen makuista. Ja sopii!

Nyt on keitto syöty, kattila tyhjä ja lautanen nuoltu. Kokeilkaa itse palsternakkaa ja selleriä. Niillä saa ihmeitä aikaan, kun kaikki muu osuu kohdalleen.

Oho!

2008-10-09T08:53:00.005+02:00

Viime viikolla kirjoittamani juttu "Kuin mustaan aukkoon kirjoittaisi" avasi ymmärrystäni Internetin mahdollisuuksista ja voimasta entisestään. Makkosmatin vajaassa tunnissa väsäämää juttua siteerattiin pari päivää myöhemmin maan arvolehtien joukkoon kuuluvassa Talouselämässä. Huimaa.

Pitänee jatkossa harkita entistä tarkemmin, mitä tänne kirjoittaa. Taisin tölväistä viestintäministeriä ja hänen päätöstensä valmistelijoita. Silti tuo otsikkoni ei ole kansallisen käytännön mukainen kevyt ja välitön anteeksipyyntö, vaan aito hämmästykseni median valppautta kohtaan. Olen edelleen sanojeni takana ja pidän tietoyhteiskunnan toteuttamista ensisijaisesti toimintatapojen kehittämisenä, enkä usko siihen, että uusia verkkoja pitää perustella niiden vuoksi.

Uusia verkkoja pitää tehdä siksi, että ne ovat parempia kuin entiset ja hyvä peruste valtion varoin toteutettavalle laajakaistainvestoinnille olisi, että se palauttaisi tulevaisuuden keskeisen infrastruktuurin kansakunnan hallintaan.

Juttuni ei siis uponnut mustaan aukkoon, vaan sujahti vauhdilla sen läpi. Uudessa ulottuvuudessa sillä on mahdollisuus vaikuttaa päätöksentekijöiden ajatuksiin ja johonkin todelliseen päätökseen. Kiitos Talouselämä.

Tekisi mieleni seuraavaksi vaikuttaa meneillään olevaan maailman omaisuuden uusjakoon tai ainakin estää samanlaisen toistuminen tulevaisuudessa. On pitkään ollut hyve, että laittaa rahansa poikimaan nopeasti rahankierrätyksellä sen sijaan, että sijoittaisi ne esimerkiksi kestävän kasvun yrityksiin. Olen itse ollut kaupittelemassa Soneran listautuessa 90-luvun lopulla sen osakkeita institutionaalisille sijoittajille, jotka lähes ääni väristen vakuuttivat olevansa pitkäaikaisia sijoittajia, jotka haluavat sitoutua Soneran menestyksen turvaajiksi.

P**kapuhetta, samat sijoittajat käärivät ensimmäisinä pikavoitot taskuihinsa. Heidän nokkeluuttaan ja taitoaan ihailtiin niin, että koko yritys valjastettiin valtio-omistajan tuella samanlaisten toimijoiden moottoriksi. Soneran romahdus on täsmälleen samanlainen ilmiö, joka nyt vaivaa koko maailmantaloutta. Lupauksilla rakennettiin täysin reaalimaailmasta irti oleva arvonnousu, jonka edetessä nokkelimmat keräsivät muhkeat voitot. Kuplan puhjettua sen jätteet jäivät hitaampien käsiin.

Tapasin Jyrki Kataisen sattumalta Seinäjoen käsityömessuilla. Olemme sen verran tuttuja, että kättelimme ja vaihdoimme muutaman sanan. Kaikki tärkeät asiat jäivät puhumatta. Olisi pitänyt pyytää, että hän ja muut vallassa olevat tekisivät kaiken tarvittavan, ettei enää koskaan sallita himokapitalismin kerätä sinisilmäisten kansalaisten varoja höttöjä lupausmarkkinoita perustamalla.

Omaa tyhmyyttäni minäkin olen uskonut johtavan pankin kohtuullisen riskin sijoitustuotteiden olevan turvallinen paikka rahoilleni. Pankki on jaksanut rauhoitella rahoituskriisin edetessä. Kun olen muutenkin rauhallinen, olen pankin viestien jälkeen ollut suorastaan veltto ja ollut panikoitumatta. Olisi pitänyt panikoitua jo pari vuotta sitten, kun hulvaton meno oli kovimmillaan.

Tavallisen ihmisen on mahdotonta ymmärtää yhteyttä amerikkalaisten roskalainojen ja omien turvallisten sijoitusten välillä. Pankkini olisi voinut neuvoa minua siirtämään oikealla työllä tienaamani varat parempaan turvaan markkinoiden alettua horjua.

Se varmaan sanoo lopullisen saldon selvittyä ja pölyn laskeuduttua: Oho! Jos sitäkään.

Saksalaiset tuloo? Hyvä Tekes!

2008-10-02T11:33:00.007+02:00

Jokin TV:n ajankohtais- tai tiedeohjelma esitteli eräänä iltana saksalaista aurinko- ja valoenergiateknologiaa. Olisikohan ollut Freiburgin kaupunki, jota ohjelman mukaan voisi pitää oikeana "viherpiipertäjän unelmakaupunkina". Siellä kerätään auringon auliisti jakamaa energiaa talteen tuulimyllyjen ja valoherkkien paneelien avulla niin, että se näkyy ja tuntuu katukuvassa. Paikallisessa korkeakoulussa kehitetään teknologiaa, jolla energiatehokkuutta parannetaan ja aurinkoenergian tuottamisesta tehdään yksinkertaisempaa ja edullisempaa.

Visio on, että tuotantoteknologian parantaminen ja suosion kasvu tekevät muutamassa vuodessa aurinkoenergiasta edullisempaa kuin energia, jota saadaan polttamalla perinteiseen tapaan fossiilisia tai kierrätettyjä materiaaleja tai pilkkomalla atomeja. Sen jälkeen markkinat pitävät huolta massiivisesta uuteen energiatalouteen siirtymisestä ilman tukijaisia, joita nykyään käytetään. Tämän päivän radiouutiset tosin raportoivat saksalaisten ajautumisesta suuriin vaikeuksiin. Vihertalous ei ole vielä ratkaisu, ja ydinenergiasta kieltäymisen vuoksi Saksassa valmistellaan kymmenien miljardien investointeja perinteisiin polttamiseen perustuviin voimaloihin.

Saksalaiset ovat olleet ns. "herrakansaa". Sellaiset kuvittelevat, että heidän pitäisi hallita muidenkin kansojen tekemisiä. Saksa turmeli viime vuosisadan alkupuolen brutaalilla toiminnallaan pitkäksi aikaa mahdollisuuksiaan olla johtava kansakunta Euroopassa. Jospa heidän halunsa näyttää muille mallia ja hallita maailman kehittymistä olisikin nyt suuntautumassa Freiburgin hengessä niihin vääjämättä kaikkien eteen tuleviin yhteiskunnallisiin valintoihin ja niitä tukeviin teknologioihin, joita ilman maailma suistuisi katastrofiin. Olisipa mukavaa, jos he siinä aikomuksessaan onnistuisivat.

Ilahduin tutustuessani Tekesin strategian sisältövalintoja esittelevään julkaisuun "IHMINEN - TALOUS - YMPÄRISTÖ, Valinta tulevaisuuden rakentamiseksi". Siinä esitellään neljä teemoiksi kutsuttua painopistealuetta. Yksi niistä perustuu siihen, että me suomalaiset elämme keskellä niukkuutta. On loistava ajatus pyrkiä kääntämään niukkuus voimavaraksi. "Niukkaresurssiset ratkaisut -teema rakentuu ajatukselle, että ympäristötietoisuudesta, regulaatiosta sekä raaka-aineiden ja energian hinnasta nousee uusia haasteita ja liiketoimintamahdollisuuksia. Tavoitteena on saada niukkaresurssisuudesta kilpailuetua suomalaiselle elinkeinoelämälle."

Tekesin strategia ja saksalaisten touhut energiapihin yhteiskunnan hyväksi merkitsevät melko lailla samoja asioita. Hyvä, hyvä! Kannattaisi varmaan mennä taaskin kimppaan sakujen kanssa. Suomi on hyötynyt yhteistyöstä saksalaisten kanssa historian saatossa monesti. Vaikka nykymenoon onkin vähän etäistä hakea oppia historiasta, en voi välttyä mielleyhtymältä. Olemme eläneet kahden muun hallitsemaan pyrkivän kansan välissä ja joutuneet toistuvasti niiden keskinäisten kahnausten välikappaleeksi tai vuoroon kummankin havittelemaksi hallintoalueeksi. Vähän kauempaa Saksasta on usein löytynyt puhtia auttaa meitäkin selviytymään.

Olen sitä sukupolvea, joka kuuli iseiltään ja äideiltään positiivisia kommentteja saksalaisen teknologian hyvästä laadusta. Minulla ei koskaan ole ollut Mersua, mutta pari Folkkariani eivät ole rikkoneet mielikuvaa. Nykyinen naftapihi Skodani on paras autovalintani koskaan ja se on täynnä Audin ja VW:n logoilla varustettuja osia.

Näen joskus sisälläni "pienen saksalaisen", teknologiaa, hyvää laatua ja nuukuutta arvostavan kansalaisen. Tiukkapipoinen niuhottaja on sen ikävä ilmentymä, mutta positiivinen puolikin sillä on. Se tavallaan pyrkii tekemään kuuman keiton vähällä tulella. Se voi tarkoittaa myös meidän suomalaisten avulla ja meidän tekemillämme keksinnöillä tuotettua ympäristöä kuormittamatonta energiaa ja ennen kaikkea sellaista energian kulutusta, johon viherpiipertäjien värkeillä tuotettu energia riittää.

Elintaso? Vähäinen energian tuottaminen ja käyttö ei välttämättä merkitse elintasosta tinkimistä tai elämänlaadun huononemista. Mieleeni painuneisiin elämyksiin kuuluu mm., kuinka aurinkopaneeliin osuneet auringonsäteet muuttuvat LCD-näytön kautta näkyväksi olympialaisten keihäänheittokilpailuksi tai Lordin euroviisuvoitoksi verkkosähköttömän mökkini hämärässä.

Se, että pidän seuraavaa sananlaskua osuvana, kertoo ajattelustani paljon: "Hullu suomalainen tekee ison tulen ja katsoo kaukaa".

”Kuin mustaan aukkoon kirjoittaisi”

2008-09-30T11:29:00.005+02:00

Keskustelin kerran tutun toimittajan kanssa hänen kirjoituksistaan. Hän kiitti antamastani palautteesta ja sanoi olevan tavanomaista, mitä otsikossani siteeraan. Hämmästyttävää, jos maan etevimpien toimittajien jutut herättävät vain harvoin selvää palautetta. Nostankin hattua niille, jotka jaksavat puurtaa hyviä juttuja vuodesta toiseen satunnaisten palautteiden varassa.

Tässä on nyt kytkentä omaan blogintapaiseeni. Kun harvoin jostakin tulee sen suuntainen rasahdus, että tiedän juttuani luetun, motivoidun kehittämään seuraavaa. Ja päinvastoin. Kun mitään ei kuulu, hiipuu into laittaa ajatuksia esille.

Nyt sain kuitenkin palautetta. Uskollinen lukija sanoo käyneensä tuon tuosta kurkistamassa blogiani ja pettyneensä, kun uusia juttuja ei ole. Tämä siitä sitten seurasi. Kirjoitan vaikka tikusta asiaa tehden.

Ihminen haluaa vaikuttaa ja nähdä, kuulla tai kokea siitä palautteen. Tämä koskee myös kirjoittamista. Kirjoittamisen lisäksi on monta muuta vaikuttamisen keinoa. Itse asiassa tällainen lähes mustaan aukkoon kirjoittaminen on hyvin epävarma keino. Kuka lukee, mitä ymmärtää, kuinka suhtautuu, muuttaako omaa toimintaansa...

Olen joskus ollut roolissa, jossa toimintani vaikuttavuus oli niin suuri, että jokaista sanaa ja tekoa piti oikein harkita. Kun Suomeen tehtiin kännykkäbisnestä, johdin Telen Matkapuhelinpalvelut -nimistä tulosyksikköä. Sen asema oli niin vahva, että siellä itse asiassa päätettiin, kuinka ala tulisi lähivuosina kehittymään. Teknologisten ratkaisuiden kehittäminen ja valitseminen sekä investointien suuntaaminen ja ajoitus olivat sen merkittäviä päätöksiä. Jääräpäinen linjanveto vanhan toimintavarman NMT:n kehittämisestä ja markkinoimisesta 90-luvulla vielä sen jälkeen, kun uudempaa teknologiaa edustava GSM oli jo lanseerattu, turvasi Telen kaupallisen menestymisen ja parhaat lähtökohdat markkinajohtajuuden voittamiseen tulevalla GSM-aikakaudella. Monet muistavat vielä kirjainhirviölogon NMT-GSM ja 0400-alkuiset numerot, joilla kytkettiin toisiinsa tulevaisuuden lupaukset ja aikansa toimivin matkaviestintekniikka.

Strategia toimi. Sen tuomasta menestyksestä ei muistanut käydä kiittämässä kuin omat kollegat, jotka ymmärsivät asian todellisen merkityksen. Omistajan edustajat, valtion virkamiehet, antoivat päinvastoin palautetta jopa kehityksen hidastamisesta. He olisivat olleet valmiita peesaamaan kilpailijana markkinoille tulleen Radiolinjan tarpeita ja siirtää asiakkaat vauhdilla uuteen alussa hyvin epävarmaan kilpailtuun GSM-verkkoon. Silti siitä ajasta jäi hyvä maku. Merkittäviä päätöksiä sain tehdä ja niiden vaikuttavuus oli ilmeinen.

Tuossa GSM:n suosimisen politiikassa 90-luvun alussa on muuten samaa kuin 3G:n suosimisessa kytkykaupan kautta tänään. Samat miehet taustalla, sama agenda. Kyllä markkinat olisivat hoitaneet oikean tekniikan käyttöön ilman sitäkin.

Kunpa saisi taas sellaiset ohjat käsiinsä, joiden avulla voisi päättää tulevaisuudesta. Laittaisin nykyiset Liikenne- ja viestintäministeriön virkamiehet aivopesuriin ja viestintäministerin vaihtoon heidän aikomuksestaan huutokaupata radiotaajuuksia ja rakentaa saaduilla varoilla laajakaistaverkkoja.

Vaikka onkin kaunis ajatus laittaa valtion rahalla haja-asutusalueiden tuntumaan sellaiset piuhat, että niistä saisi todella vikkelät laajakaistat pienellä lisäpanostuksella joka savuun, tässä ei kuitenkaan mennä taaskaan tietoyhteiskuntaan oikeassa järjestyksessä. Tulisi käyttää rahat viisaammin ja laittaa eri viranomaisten palvelut sellaiseen kuntoon, että niitä voitaisiin käyttää tietoyhteiskunnan edellyttämällä tavalla verkoitse. Se ei ole kiinni verkkojen nopeudesta vaan viranomaisten toimintatavoista. Sitä paitsi toimintatapoja kehittämällä saavutettaisiin sellaiset säästöt, ettei valtion rahaa lopulta kuluisi lainkaan.

Nykyisilläkin verkoilla asiointipalvelut voitaisiin hoitaa. LVM ei ole kuitenkaan osoittautunut sellaisen kehityksen ajuriksi, vaan uskoo uusien verkkojen tekevän tietoyhteiskunnan. Siksi leikin ajatuksella, että laittaisin kepoisen ministerin vaihtoon. Eipä kuitenkaan taida vaihtua eikä viestintäministeriö parantaa kulkuaan tämän kirjoituksen vuoksi. Mustaan aukkoon uppoaa taas yksi juttu lisää. Masentavaa.

Vai olisiko valtion laajakaistainvestointien motiivina sittenkin joku muu kuin tietoyhteiskunnan toteuttaminen? Kaduttaako viestinnän eliittiviranomaisia se, että sen ohjausvallassa vuosisadan ollut valtiollinen verkonrakentaja on annettu naapurimaan valtion hallitsemaan yhtiöön, joka ainakin Suomessa tekee päätöksiä vain liiketaloudellisin perustein. Laajakaistahankkeella valtiosta tulisi uudestaan yhden tulevaisuudessa entistä tärkeämmän perusinfran haltija.

Jospa motiivi onkin se? Jos se sanottaisiin ääneen, voisin sallia ministerin jatkaa vielä toistaiseksi.

Onko Kainuun malli maakuntaralli?

2008-09-10T21:08:00.002+02:00

Edellinen blogikirjoitukseni ja siitä Suomussalmella ilmestyvän Ylä-Kainuu-lehden toimitussihteeri Juhani Mustosen kanssa käymäni keskustelu johti pyyntöön kirjoittaa lehteen kolumni. Mielelläni sen tein. Aihe on tuttu, toistan itseäni.

Lehti ilmestyi 2.9.2008.
.......................................................................

"Kyllä te osaatte, kun minä näytän mallia" opetti Kuikka-Koposeksi ristimämme jermu taimien käsittelyä meille kesäpojille jossakin Pesiön työmailla 60-luvun lopulla. Mallin katsomisella onkin maailmalla pärjännyt monessa paikassa, vaikka uuttakin on välillä tarvinnut luoda.

Kymmeniä vuosia poismuuttoni jälkeen palaan säännöllisesti kotiseudulleni Suomussalmelle ja teen tavallaan ulkopuolisin silmin havaintoja nykyisestä elämänmenosta. Monet asiat ovat hyvällä mallilla, mutta muutaman keskustelun perusteella ihmettelen julkisten palveluiden kohtaloa ja tulevaisuutta. Moni käynnistää aikaisin aamulla autonsa Ämmänsaaressa ajaakseen päivittäin Kajaaniin tuottamaan kainuulaisille keskitettyjä palveluita. Toiset ajavat sitten perässä niitä palveluita käyttämään. Siinä rallissa ei ole mitään järkeä.

Kainuun hallintomallin aiheuttaman kehityksen tausta on, että kustannuksissa pitää säästää, mutta palvelut kuitenkin edelleen tuottaa. Päättäjät ovat seuranneet sokeasti ohjetta, jonka mukaan tietty määrä väestöä pitää olla, että palvelua kannattaisi tuottaa. Palveluiden vieminen pitkien etäisyyksien taakse näivettää syrjäseutuja entisestään aivan kuin se olisi ollut tarkoituksenakin hallintomallin kehittäjillä ja päättäjillä.

Löytyisikö parempi malli, jota voisi Koposen neuvon mukaisesti seurata? Sellainen, jossa ihmiset saisivat asioida kotiseutunsa keskuksissa kohtuullisten matkojen päässä ja joka silti säästäisi kustannuksia. Minulla olisi tiedossani yksi - Nokia.

Yrityksessa on ratkaistu tehokkaan toiminnan ja kaikkialla läsnäolemisen haasteet tavalla joka sopiisi malliksi Kainuun kunnillekin. Toiminnan johtaminen ja suunnittelu on keskitetty, mutta palveluiden ja tuotteiden jakaminen on viety asiakkaiden lähelle. Pienimmissäkin maissa on kannattavaa toimia, kun niihin kuhunkin ei luoda täydellisiä pienoisnokioita kaikkine byrokratioineen, vaan käytetään Espoon Keilaniemessä hankittuja välineitä ja siellä päätettyjä menetelmiä. Eri maiden Nokiat keskittyvät vain palvelemaan asiakkaitaan.

Sopisiko Kainuun kunnille pienimmästä isoimpaan olla keskitetysti johdettujen palveluiden jakelukanava? Samassa asioimispaikassa voisi hoitaa kaikenlaiset viranomaispalvelut. Siinäkään nimittäin ei ole mitään järkeä, että jokainen hallinnonala ja virasto tarjoilevat omat palvelunsa omilla enemmän tai vähemmän keskitetyillä tiskeillään. Käyttämällä lisäksi nykyajan tekniikkaa saataisiin suurin osa palveluista hoidettua kotoa käsin. Netti ei ole kirosana, jos sen avulla vähennetään maakuntarallia.

Vakavaa asiaa päättäjille

2008-08-20T10:28:00.010+02:00

Jos joku päättäjä, vaikuttaja tai poliitikko osuu sivuilleni, lukekoon tämän tekstin lopussa olevan osuuden, jossa taas kerran ratkaisen julkisten palveluiden tehokkaan ja laadukkaan tuottamisen ongelman.

Mutta ensin päivitykset kesän kulumisesta. Eilen elokuun 19. päivänä kuulin jonkun toivottavan kokouksen päätteeksi hyvää syksyn jatkoa. Se herätti vastakommentin, jossa todettiin kesääkin vielä odoteltavan.

Minulla kesää on ollut, minkä voi havaita myös tästä lomaa viettäneestä blogintapaisesta. Ei ole riittänyt tarmoa panostaa mahdollisten lukijoiden viihdyttämiseen tai oman ilmaisutahdon purkamiseen, kun touhua on ollut muutenkin. Olen matkustanut Suomea ristiin rastiin monikulmiossa, jonka muodostavat Järvenpää, Enonkoski, Suomussalmi, Oulu ja Seinäjoki.

Eemeli Heikkinen ja Free Fall Suomussalmi Rockissa 26.7.2008. Varmaa Idols-ainesta jo nyt!

Koen paljon kulkemiseni vuoksi välillä huonoa omatuntoa, sillä huolimatta kevyestä kaasujalastani ja naftapihistä autostani olen osallistunut vähintään miehekkäästi haasteen rakentamiseen tuleville sukupolville. Kun tämä sukupolvi tupruttaa fossiiliset polttoaineet savuna ilmaan jää tuleville energian tuottamisen haasteen lisäksi kasvihuone, jossa kylmä ja kuuma, kosteus ja kuivuus sekä tuulet ja tyyni jakautuvat aivan toisin kuin nyt. Olen kuitenkin optimisti. Vai pessimistikö? Päättele itse seuraavasta.

Ensinnäkin kaikki maasta löytyvä polttoaine tullaan polttamaan. Jos me emme tee sitä, pitävät kiinalaiset, jenkit ja venäläiset huolta loppujen öljyvarojen hyödyntämisestä. Lopuista pisaroista saatetaan tapellakin. Pihtailu ei siis ratkaise ongelmaa. Korkeintaan voimme hieman hidastaa kehitystä. Toisaalta uskon, että ongelmiin löytyy ratkaisuja, vaikka paljon keksimistä ja sopeutumista se tulee vaatimaan.

Muutama sana reissuistani. Niistä jokaisella on ollut tarkoituksensa. Järvenpäässä ja pääkaupunkiseudulla joudun käymään vähäisten ansiotöitteni vuoksi. Seinäjoella minulla on kumppani ja "huoltopiste", jossa käyn mm. pyykkikassin kanssa. Enonkoskella on mökki, melontavedet ja marjamaat - mustikoita ja todella paljon vadelmia tänä vuonna.

Suomussalmi on alkukotini, jonka olen onnellisten sattumien kautta löytänyt uudestaan kymmenien vuosien poissaolon jälkeen. Siellä on ihan pakko käydä vähintäänkin heinä-elokuun vaihteessa, jolloin rock-tapahtuma kokoaa nykyiset ja entiset suomussalmelaiset. (http://suomussalmirock.suntuubi.com/?cat=1)

On lähes käsittämätöntä, että päällisin puolin melko ukottuneella ja akottuneella korpiseudulla voi nousta esiintymislavalle kymmeniä eri vuosikertaa edustavia niin energisiä ja tasokkaita yhtyeitä, joilla on ainakin jossakin määrin paikallinen tausta. Ehdoton suosikkini on ollut Trial and Error, joka perustettiin ensimmäisen kerran 60-luvun lopulla koulukavereitteni toimesta. Papat ovat kehittyneet vuosien varrella kukin tahoillaan eri kokoonpanoissa niin, että kokoontuessaan jälleen yhteen heidän soittonsa pärjää mille tahansa kotimaiselle blues-rock-linjan yhtyeelle.

Uusin suosikkini on kuitenkin Free Fall, kymmen ikävuoden kahta puolta olevat pojat, jotka saivat yleisön villiintymään. Runsaista aplodeista huolimatta pojat soittivat vain sen minkä olivat aikoneet. Saataa olla, että eivät vielä olleet ehtineet muuta opetellakaan, mutta heistä kuullaan vielä paljon. Olivat kuulemma soittaneet samoin tuloksin myös Heikki Kovalainen Karting Racen aikana.

Toinen etenkin naispuoliseen yleisöön vedonnut muusikko ja mahtava lavaesiintyjä oli Tatu Romppainen ja yhtye Nurmikonleikkaajat.

Kuvassa Tatu Romppainen ja villitsemiänsä 60-luvun nuoria.

Sitten vähän vakavaa asiaa suosikkiaiheestani, yhteiskunnan palveluiden tuottamisesta. On aivan p:stä, että monet Kainuun hallintomallin vuoksi keskitetyt palvelut pitää nykyään hakea Kajjaanista asti, kun ne ennen sai kotikunnan keskustasta. Yksi ikätoverini on saanut pitää työnsä alun perin Suomussalmella hoitamassaan palvelutehtävässä, mutta sen vuoksi hänen on matkustettava päivittäin toimipisteeseen Kajaaniin yli sadan kilometrin päähän. Vielä hölmömpää on, kun kuntalaiset sitten menevät perässä palvelua hakemaan. Matkaa kunnan perukoilta tulee jo parisataa kilometriä.

Keskittäminen on sinänsä oikein, mutta sen avulla pitäisi hallinnon palveluita parantaa ja kehittää eikä näivettää. Oikea ratkaisu lähtee hallinnon (=päälliköiden ja muiden kuvion pyörittämisestä vastaavien) ja palveluiden kehittämisen keskittämisestä, mutta palveluiden jakelun hajauttamisesta ja viemisestä ihmisten lähelle. Keinoja ovat palveluiden jakaminen sähköisesti ja eri hallintoalojen palveluiden jakaminen samalta tiskiltä. Suomussalmelta pendelöi Kajaaniin palveluita tuottamaan varmaan monet muutkin kuin kuulemani tuttava. Nämä henkilöt voisivat tuottaa palveluita yhteisessä toimipisteessä, johon tilat löytyvät varmaan vaikka kunnantalolta. Ei pitäisi olla vaikeaa järjestää sinne sellaiset etätyöskentelyvehkeet, joilla kaikkien Kajaaniin keskityksen kohteena olleiden virastojen hommat onnistuisivat hyvin. Kunta voisi tarjoutua olemaan se hallinnollinen yksikkö, joka ottaisi "kaikkien palveluiden jakelijan" roolin omalla alueellaan. Ja jos se ei sovi, löytyy varmasti yrittäjä, joka postipalveluiden jakelun tavoin haluaisi tarjota jakelukanavan viranomaispalveluille.

Jos joku vielä kehtaa väittää, että sähköiset palvelut ovat se syöpä, joka vie työpaikat ja tekee elämän konemaiseksi ja kylmäksi, miettiköön niitä vaihtoehtoja, joita Kainuun hallintomalli on tähän asti näyttänyt. Siihen ei ole tällä yhteiskunnalla varaa, että kaikkien palveluiden kaikki toiminnot olisi hajautettu jokaiseen kuntaan. Mutta nettipalveluiden lisäksi jokaisessa kunnassa pitäisi olla varaa edes yhteen palvelutiskiin, jossa saisi hoidetuksi kaikki viranomaisasiansa tai ainakin annetuksi ne hoidettavaksi. Ilman sähköisten välineiden viisasta käyttöä keskittäminen tarkoittaa samaa kuin pois ottaminen ja vieminen kauas. Etätyöstä puhuminen pitäisi kääntää ympäri ja alkaa puhumaan lähityöstä, jota voidaan tehdä nykyaikaista teknologiaa hyödyntävien menetelmien ansiosta ilman, että tehokkuutta menetetään.

Suomi on sähköisten palveluiden käytössä maailmantilastossa jossakin sijoilla 40 - 50. Hävetkäämme.

Ps. Yksi hyvä syy matkusteluun näkyy tässä osoitteessa: http://evekari.blogspot.com. Sivuilla on Oulussa häitään viettäneen nuoren parin pyynnöstä ottamiani valokuvia ensisijaisesti häävieraiden katsottavaksi. Käypä kuokkimassa, jos kiinnostaa. Häät olivat niin kauniit, että kuvia kyllä kehtaa näyttää ja katsoa.

Pieniä päivityksiä

2008-06-17T12:52:00.003+02:00

Kun en juuri nyt parempaa kirjoittamista keksinyt ja haluan myös pitää kirjapuffini esillä, kommentoin ajankohtaista palautetta tuolla alempana blogissa. Nimetön kommentoija varoitti minuakin joutumasta selliin blogikirjoitteluni johdosta. Tämä palauteteksti löytyy painikkeen takaa kirjoituksen "Makkos-Matti" yhteydessä ja oma vastineeni on jutun "Kännykkäpalveluiden putki" lopussa... Katsokaa jos kiinnostaa.

Ps. Kirja on saanut hyvän vastaanoton. Sen voi kuulema tilata edullisemmin esimerkiksi Bookplussasta (www.bookplus.fi). Ainakin Akateemisessa kirjakaupassa sitä on ollut hyllytavarana.

Kirja on valmis ja myynnissä!

2008-06-05T16:00:00.006+02:00

Kontkasen Leilan kanssa talven ja kevään mittaan keräämämme haastattelumateriaali on nyt työstetty, kommentoitu ja kirjaksi kirjoitettu. Haastattelimme yli kolmeakymmentä johtajaa ja kysyimme heidän urallaan tekemistään, välttämistään ja näkemistään virheistä ja vaaranpaikoista. Saimme todella hyvää materiaalia vaikka kahteenkin kirjaan. Kirjamme nimeksi tuli "Mitä tekisin nyt toisin? - Jälkiviisautta johtamiseen."

Julkistamistilaisuus oli eilen. Keskustelimme Leila ja minä WSOY:n järjestämässä paneelissa kirjan aihepiiristä Anni Vepsäläisen ja Antti Pankakosken kanssa. Uutta viisautta siinä ei enää paljon keksitty. Sellainen vaikutelma minulle jäi, että kirjamme on melko onnistunut ja saa hyvän vastaanoton. Sitä voi tilata esimerkiksi täältä: (http://www.wsoypro.fi/wsoypro.aspx?navi=Sisaltoratkaisut.Kirjat-ja-verkkokirjat&bookid=5772&subtype=8)

Lukekaa ja kertokaa mitä piditte vaikka heittämällä kommentin tänne blogiin.

Aivan älytön homma

2008-05-28T23:55:00.003+02:00

On helppo ilkkua muille älyttömyyksistä, joihin ovat ryhtyneet. Nyt saattuu soima lähietäisyydelle. Luulin tekeväni pienen kotivideokonversion, mutta siitä näyttää tulevan puuhaa pidemmäksikin aikaa. Tulosta tulee hitaasti ja epävarmasti. Aivan älytöntä hommaa.

Olen joskus luullut olleeni fiksu ja siirtänyt kotivideoni alkuperäisiltä 8 mm videokaseteilta VHS:lle muka parempaan talteen. Yleensä panin 8-milliset kopioinnin jälkeen uudestaan kameraan ja kuvasin uudet otokset vanhojen päälle. Niinpä muutamaa vahingossa säilynyttä 8-millistä alkuperäisotosta lukuunottamatta ainoat tallenteet lasteni, heidän kavereidensa, perheen, sukulaisten ja naapureiden arvokkaista yhteisistä elämänhetkistä ovat häilyvien muistikuvien lisäksi vain pian 20 vuotta vanhoilla VHS-kaseteilla.

Olen siis päättänyt siirtää kaseteilla olevat aarteet digiaikaan ja DVD:lle.

Ilman konversiota muistot olisivat haihtuneet muiden muistojen joukkoon eikä niitä kai olisi osannut pahemmin kaivata. Nyt, kun olen työn käynnistänyt ja katsonut osan vanhoista tallenteista, en raaskisi hukata sekuntiakaan. Videoilta palautuu mieleen monta täysin unohduksiin vaipunutta mukavaa muistoa.

Työn vaikeutta lisää huomattavasti digiajan uudet mahdollisuudet, joita työn edetessä ja ambitioiden kasvaessa tekee mieli käyttää. Erilaisilla siirtymillä kohtausten välillä, otsikkoteksteillä, häivytyksillä ja kuvaan ympätyillä tehosteilla ja taustamusiikilla vanhat yhteen pötköön tallennetut otokset saavat aivan uuden olemuksen. Parhaiten onnistuneita kehtaisi näyttää ja kopioda vaikka entisille naapureille, joiden lapset olivat kameran huomatessaan valmiita leikkiin: "Hei Matti, kuvaa muakin!" tai "Matti, katso tännekin…" ja "Hei, anna mäkin näytän!" ovat tyypillisiä huutoja parinkymmenen vuoden takaa.

Matskua on reilusti yli yhden normaalin työviikon verran. Kokemusten mukaan silloin, kun kaikki onnistuu hyvin, kestää nelituntisen VHS:n jyystäminen digimuotoon ilman minkäänlaisia editointeja tai siirtymien lisäyksiä noin kaksinkertaisen ajan. Niin täydellisiä onnistumisia on ollut vähän. Monta keskenpolttoista DVD:tä on joutunut herkän prosessin tai omien näppieni aiheuttamien virheiden vuoksi roskikseen.

Lähes kaikkia kasetteja vaivannee jonkinlainen rappeutuminen ja sen seurauksena nauhurin likaantuminen. Ilmiö näkyy siten, että VHS-nauhurit suostuvat näyttämään kasetteja vain tunnin tai pari kerrallaan. Ennen kuin keksin ilmiön syyn ja siihen korjauksen, olin menettämäisilläni uskoni koko puuhaan. Ongelma pysyy hallinnassa, kun opin käyttämään riittävän ahkerasti hankkimaani puhdistuskasettia.

Minulla on käytössäni kaksi erilaista välinettä: siirto suoraan tallentavalle DVD-soittimelle tai sitten tietokoneen muistiin ja editointiohjelman kautta DVD:lle. Ensimmäisellä saa siirrettyä nopeammin editoimatonta videota uudelle välineelle talteen, mutta jälkimmäinen mahdollistaa monipuolisemman jälkikäsittelyn. Ensimmäinen on ollut herkkä noille VSH-ongelmille: nauhurin tehdessä tenän on levy yleensä mennyt pilalle tai ainakin sellaiseksi, ettei jälki enää tyydytä. Jälkimmäinen on tarjonnut paremmat mahdollisuudet korjailla ja kiertää VHS:n aiheuttamat ongelmat, mutta tietokoneen romahtaminen kesken useita tunteja kestävän muunnosprosessin vie hermot. Hermoja koettelee myös oma taitamattomuus editoinnin eri vaiheissa.

Kuten sanottu, aivan älytöntä hommaa. En suosittele kenellekään. Kun sen on kerran aloittanut, ei voi kesken jättää. Neljänkymmenen VHS-tunnin siirtäminen digille tullee kestämään koko kesän.

Vaihtoehtoni saattaa kuitenkin olla kohtuuton. VHS-maailma on katoamaisillaan, eikä kaupasta enää voi ostaa VHS-nauhuria. Itse käytän lainanauhureita, mutta niitäkään ei kohta ole helppo löytää. Kolmesta lainatusta yksi ei toiminut lainkaan. Vanhat VHS-kasetit rapistuvat, eivätkä enää suostu toimimaan. Omat kasettini ovat kohta kuolleita ja tilaisuuteni ottaa muistot talteen oli viimeistään nyt. Muutaman vuoden kuluttua kovalla työllä tekemäni DVD:t ovat ainoat toimivat kotivideotalleenteeni. Elleivät nekin sitten…

-------------------------------------------

Ps. Pakko lisätä pari päivää edellisen kirjoittamisen jälkeen tullutta viisautta. Kävin tapaamassa entisiä työtovereitani Soneralla ja sain heiltä monta hyvää vinkkiä. On ensinnäkin olemassa käyttämääni parempia ohjelmia videoiden digitoimiseksi ja käsittelemiseksi ja viemiseksi DVD:lle. Toiseksi on kyseenalaista, kannattaako DVD:tä tehdä lainkaan. Paljon yksinkertaisempaa on hankkia riittävästi kovalevytilaa ja jättää digitoidut otokset sinne ja ottaa niistä varmuuskopio toiselle kovalevylle. Tarvittaessa videoita voi sieltä sitten siirtää, kopioda ja käsitellä sopivina annoksina käyttöön. Tähän keinoon tartuin ja hankin alle sata Euroa maksaneen USB-liitynnän kautta toimivan ulkoisen 500 Gt:n kovalevyn. Entinen 250 Gt saa toimia varavarastona. Työ lähti sujumaan ja pääsen ehkä jo Juhannukseksi eroon koko ruljanssista. Olisi ollut kurjaa pilata kokonpolttotunnelmaa murehtimalla menneiden tallennusta.

Uusi idoli

2008-05-15T09:26:00.003+02:00

Peppu edellä puuhun menevien viranomaisten kärkijoukkoon kuuluvat ne, jotka päättivät tehdä oikein oman systeeminsä kansalaisten henkilöllisyyden varmistamiseksi sähköisessä asioimisessa. Hankittiin kymmenillä miljoonilla teknologiaa ymmärtämättä tarvetta ja markkinoita, jos sellaisesta kansalaisten palveluiden yhteydessä voi puhua. Jo kyseistä ratkaisua tehtäessä olisi ollut vauhdikkaasti kehittyvistä teknologioista vähemmän riippuvia riittävän hyviä menetelmiä käytettävissä. Paras esimerkki on pankkien sähköisten palveluiden tunnistusjärjestelmä, joka jo silloin oli monikäyttöinen valtavirtaratkaisu. Markkinariskiä ei olisi ollut lainkaan.

Uusin idolini on Valtiontalouden tarkastusvirasto, joka on kiinnittänyt kiusallista huomiota tapahtuneeseen kansalaisten varallisuuden haaskaamiseen. Viraston suorituksen arvo moninkertaistuu, kun se samalla kiinnittää huomiota siihen, että Terveydenhuollon oikeusturvakeskus on tekemässä toista samanlaista, mutta rinnakkaista yhteensopimatonta järjestelmää. Ja montako muuta vastaava rinnakkais-päällekkäis-kilpailevaa hanketta me olemmekaan kustantamassa? Minun oikeusturvakeskukseni on Valtiontalouden tarkastusvirasto, jos edes se kykenee pysäyttämään typeryydet ennen kuin ne toteutuvat.

Valitettavasti kontrolli toimii useimmiten jälkijättöisesti. Kuka on vastuussa siitä, että päätökset lähteä reippaasti omiin ratkaisuihin tehtiin ja hyväksyttiin? Kantaako niistä enää kukaan vastuuta? Vetäytyvätkö asiaa valmistelleet viranomaiset silloisten jo väistyneiden poliitikkojen selän taakse?

No, en minä vaadi verta kadulle. Vastuulliseksi valittaisiin todennäköisesti joku puolustuskyvytön sinisilmä, syntipukiksi kelpaava. Eniten vastuullisia ovat nykyiset päättäjät ja päätösten valmistelijat, jos antavat kansalaisten tärkeiden palveluiden kehittyä kunkin omalla tavallaan.

Ottakaa nyt hyvät vallanpitäjät jollakin tavalla kokonaisuus hallintaan ja kuunnelkaa näyttöjä antaneita asiantuntijoita. Sähköisessä tunnistuksessa kannattaa ottaa opiksi pankeilta. Bo Harald varmaan osaisi neuvoa, kuinka kansalaisten tunnistaminen sähköisten palveluiden yhteydessä kannattaisi tehdä.

Minäkin osaan antaa yhden neuvon: ottakaa rahat ja toimivalta pois kaikilta, jotka saattaisivat tehdä omia erillisratkaisujaan. Rahat, valta ja into toteuttaa tietoyhteiskuntaa polttavat taskussa ja kaiken maailman tekniikkakauppiaat osaavat kyllä asiansa. Asiakkaiden - siis meidän kansalaisten - palveluiden järkeistämisen perusohjeet olen antanut jo tuolla alempana blogissani.

----------------------------------------------------

Kirjoitin muuten ylläolevan tekstin kokonaisuudessaan kännykällä. Arvaava tekstinsyöttö on oikeastaan melko kätevä. Julkaiseminen viivästyi kuitenkin muutamalla päivällä, sillä blogiohjelmisto ei suostunut keskustelemaan kännykän kanssa internetitse. Se turmeli ääkköset ja kyseli sellaisten evästeiden perään, joista kännykkä tai sen käyttäjä ei selviytynyt. Päästyäni järeämpien välineiden ääreen sain niiden avulla kännykällä näpelöidyn tekstin julkaisukuntoon. Omassa tietotekniikassani on siis vielä tekemistä. Tietoyhteiskuntaa se totettaa omalla tavallaan, mutta vasta sitten, kun luomani sisältö vaikuttaa vastuullisten toimintaan. Onneksi ne cookiet vielä puuttuivat julkaisuprosessiin... Sekaisin menisi maailma, jos kaiken maailman makkoset saisivat kaikki viestinsä heti julkisuuteen.

Haukku väärän puun juurella kovenee

2008-05-08T11:58:00.003+02:00

Viestintäministeri kaiketikin virkamiestensä johdatuksella on ryhtynyt ajamaan haja-asutusalueiden laajakaistoja leveämmiksi. Asia sinänsä on oikea, mutta jälleen yksi osoitus siitä, kuinka tietoyhteiskuntaa toteutetaan väärässä järjestyksessä. Valtavat parannukset eivät ole kiinni tekniikasta eivätkä laajakaistayhteyksistä, vaan siitä, kuinka niitä käytetään hyödyksi.

Ministeriöissä pitäisi keskittyä siihen, että niiden alaisissa toiminnoissa otetaan kaikki mahdollinen hyöty irti tietoliikenteen ja tietotekniikan antamista mahdollisuuksista. LVM:n tulisi olla asiantuntevana kärkenä siinä keskustelussa, jossa kaikki valtion ja kuntien työ puntaroidaan uudestaan nykyajan vaatimusten ja mahdollisuuksien tasolle. Joku kärki tarvitaan senkin vuoksi, että ei ole toisaalta varaa antaa kaikkien häärätä omiaan. Osaoptimointiin ei ole varaa.

Sitten, kun palvelutarpeet on tehty selväksi, selviää samalla vaatimukset tekniikalle. Kaupallisesti toimivat yritykset tuottavat yhteyksiä, jos ne kannattavat. Jos tarve on riittävä, seuraa kysyntää ja sitä myötä kannattavuus perässä.

Mobiiliverkkojen kyky tarjota laajakaistayhteyksiä on aivan riittävä kaikkien sellaisten palveluiden välittämiseen, joita yhteiskunnan pitäisi peruspalveluinaan tarjota verkon kautta. Sitä paitsi ei ole temppu eikä mikään tehdä palvelusta kuin palvelusta esimerkiksi turhat kuvat karsimalla ns. mobiiliversio, joka toimii "ahtaallakin laajakaistalla" aivan riittävän livakasti.

Mobiilit ratkaisut niin puheen kuin datankin välittämiseksi kaikkialla Suomessa ovat syntyneet liikkuvien kansalaisten ehdoilla ja uskon niin tapahtuvan jatkossakin. Kun asiakas tottuu saamaan tietyntasoista palvelua kännykkänsä kautta taajaan asutetulla kotiseudullaan, hän odottaa saavansa samat palvelut myös liikkuessaan muualla. Näin myös haja-asutusalueet tulevat palveluiden piiriin. Suurimman osan kustannuksista maksavat taajaan asutettujen alueiden asiakkaat, mutta he saavat vastineeksi laajan peittoalueen. Regulointia ei siihen tarvita.

Epäilen, että viestintäministerin puheista heijastuu jälkiviisaus ja vastuullisten asioita valmistelleiden halu pestä omia käsiään. Vietäessä Soneraa markkinaehtoiseksi yhtiöksi oltiin täysin valmiita hyväksymään sille markkinaehtoinen tulevaisuus. Soneran sisällä ja varmasti myös yhtiön kohtaloita ennen vuosituhannen vaihdetta junailleille virkamiehille oli aivan selvää, että jatkossa esimerkiksi verkkoinvestoinneista ja verkkojen ylläpidosta päätettäessä tärkein kriteeri olisi se, kuinka hyvin ne tuottavat. Kun yhtiö nyt osoittaa selkeän kohteen, jossa tätä periaatetta on noudatettava, nousee äläkkä.

Mitäs tilasitte?

Kävelyllä pääministerin kanssa

2008-04-24T16:40:00.008+02:00

Lisäys 19.5.2008: Eilisessä Hesarissa oli erinomainen Mikko Kososen haastattelu. Mikko on juuri se entinen nokialainen, jonka osaamiseen olen viitannut mm. 16.4. kirjoittamassani blogi-jutussa. Hän osaisi laittaa Suomen sähköiset palvelut ja niiden taustalla olevat toimintamallit tietoyhteiskunnan edellyttämään kuntoon, jos saisi siihen riittävän mandaatin. Toivottavasti hänen nykyinen työnantajansa Sitra voi sen hänelle järjestää. Kiitos toimittaja Jyrki Alkiolle hyvästä jutusta.

-------------------------------

Tämä teksti toistaa samaa teemaa, jota olen monessa muussa tekstissäni pitänyt esillä. Vielä yhden kerran kirjoitan tietoyhteiskunnan toteuttamisesta oikeastaan iloisena siitä, että julkinen keskustelu jatkuu oikeaan suuntaan. Kiitos siitä kuuluu mm. Radio Yhden Ykkösaamulle ja toimittaja Petri Kejoselle, joka on esittänyt oikeat kysymykset asiantuntijoille ja saanut hyviä vastauksia. Toivottavasti poliitikot ja ministeriöiden eliittivirkamiehet ovat kuunnelleet korvat punaisina, sillä terveiset on suunnattu heille. Sain myös sähköpostin kautta rohkaisevia terveisiä Sitran suunnalta. Ei minulla enää ole juurikaan lisättävää sen jälkeen, kun ammattilaiset siellä tarttuvat toimeen...

-------------------------------

Toimiessani Finnet Oy:n toimitusjohtajana minulla oli tilaisuus keskustella asioista myös pääministeri Matti Vanhasen kanssa. Hän oli kutsunut joukon teleoperaattoreiden edustajia ja heitä lähellä olevia asiantuntijoita päiväkävelyseurakseen keskustelemaan, millä toimenpiteillä Suomi taas saataisiin eturivin tietoyhteiskunnaksi. Viitattiin 90-lukuun, jolloin maamme saavutuksia käytiin ulkomailta asti ihailemassa. Operaattoreiden ja Nokian tekoja esiteltiin ylpeänä kuten Pisa-tutkimuksia nykyisin.

Minä olen nyt jälkiviisas. Kävellessäni pääministerin kanssa ja hakiessani sanoja, joilla olisin kuvannut operaattoreiden roolia ja mahdollisia toimenpiteitä, en ymmärtänyt kysyä takaisinpäin, että mitäs meitä ahdistelet. Se, että tietoyhteiskuntaa yritetään toteuttaa ahdistamalla operaattoreita laittamaan paukkuja uusiin kännykkäpalveluihin ja teknologioihin on hölmöläisen hommaa, valon kantamista säkillä pimeään huoneeseen. Tekemällä ikkunat valo tulee sisään itsestään.

Kyselin edellisessä kirjoituksessani syytä siihen, miksi Matti Vanhasen ensimmäisen hallituksen aikana toiminut tietoyhteiskuntaohjelma ei ole tuottanut tuloksia. Seuraavana aamuna kirjoitukseni julkaisemisen jälkeen olikin ohjelmajohtaja Katrina Harjuhahto-Madetoja Ykkösaamussa haastateltavana. Syy siihen, miksi yhteiskunnan palvelut eivät pääse kunnolla nykyaikaan, on hänen mukaansa tsaarinaikaisessa hallintoperinteessä. Silloin oli tärkeää, että suomalaiset hajauttivat hallintoaan ja toimiaan, jottei tsaarin hallinto olisi päässyt siihen käsiksi.

Uskon selitykseen sen perusteella, mitä tiedän tietoliikenteen organisaatioista ja toimintamalleista. Suomessa on pitkään ollut voimissaan kymmeniä alueellisia teleoperaattoreita, kun kaikkialla muualla on jo viime vuosisadan alkupuolella menty yhden tai muutaman toimijan malliin. Hajanaisen rakenteen kerrotaan olevan perua ajalta, jolloin kaikki valtakunnallinen siirtyi Venäjän vallan alaisuuteen. Autonominen Suomi sai pitää maakuntapalvelunsa omissa käsissään.

Kokemuksieni perusteella uskallan myös sanoa, että hajanainen hallinto ei sinänsä estä tehokasta toimintaa. Useat toimijat saadaan mukaan yhteiseen juoneen, kun on pakko. Teleoperaattoreille on pakkoa ollut tuomassa teknologinen murros ja kilpailu. Pientäkään alueellista operaattoria voi enää harvoin syyttää tehottomuudesta ja operaattoreiden keskinäinen yhteistyö palveluiden aikaansaamiseksi on arkipäivää.

Valtion ja kuntien hallinnot ja erilaiset viranomaiset eivät joudu pakon eteen kilpailun vuoksi ja siksi ne pitää erikseen laittaa siihen. On väärin yrittää tehdä pakkoa siten, että jokaisen erillisen toimijan kohdalla puristetaan talouden ruuveja tiukemmalle. Siitä seuraa vain osaoptimoinnin jatkuminen todella ikävissä ja ihmisiä piinaavissa merkeissä. Sen sijaan pitää tehdä menettelytapojen kokonaisuudistus.

'Menettelytapojen kokonaisuudistus' saattaa kuulostaa monimutkaiselta ja uuden byrokratian saatesanoilta, mutta toteutus voi olla hyvin yksinkertainen. Luodaan ensin keskitetty palveluorganisaatio, jolta saa 'yhden luukun' periaatteella kaikki viranomaispalvelut. Samalla lopetetaan kaikki hallinnonala- ja viranomaiskohtaiset palvelutiskit. Tässä on samaa asennetta kuin vitsissä, jonka mukaan Ruotsi siirtyi oikeanpuoleiseen liikenteeseen määräämällä eräänä aamuna rekat ja linja-autot oikealle. Muut seurasivat perässä.

Kun palveluiden jakamisen valta on tällä tavoin keskitetty, annetaan palveluvastaavalle sitten tehtäväksi myös kehittää palveluita. Näin tehdään myös asiakaslähtöisissä liiketoimissa. Annetaan suurin päätösvalta tuotteista ja palveluista niille, jotka kohtaavat asiakkaat. Parannuksia tullaan näkemään paljon, mutta ennen kaikkea sekä palveluita käyttävät että talous hyötyvät siitä, että samalla käynnillä, samoilla välineillä, samojen palveluihmisten toimesta jne. hoituu asia kuin asia. Periaatteessa malli on sama, joka kännykkäoperaattoreilla on tarjolla asiakkailleen ja jälleenmyyjilleen. Kapulakauppiaat saavat liittymän kuin liittymän hetkessä auki, olipa se kenen tahansa kilpailevan operaattorin verkossa. Samalla periaatteella kupongin kuin kupongin voi jättää hoidettavaksi samalle tiskille, olipa kysymys vero-, avioliitto-, omaisuus-, rekisteröinti- tai korvausasiasta, ja siitä se sitten kulkeutuu verkkoa pitkin oikean instanssin käsittelyyn.

Sitten, kun asiakkaita/kansalaisia opitaan palvelemaan uudella tehokkaalla tavalla, ei muuta tarvita tietoyhteiskunnan toteuttamiseksi, kuin viedä kaikki verkkoon. Jos lisää tekniikkaa tarvitaan, insinöörit kyllä tekevät sitä, kun vain joku määrittelee tarpeen. Tärkeintä on se, että osaoptimoinnista luovutaan ja kaikki mitä insinööriorganisaatioilta hankitaan, palvelee yhteistä kokonaisuutta.

Valtion ja kuntien hallinnoissa on paljon muutakin sellaista, joka sietäisi joutua samanlaiseen uudistamiseen kuin kansalaisille näkyvät palvelut. Yhdenmukaisten toimintatapojen ja niitä soveltavien ”jakelukanavien” - kuntien - mallia olen jossakin aiemmassa tekstissäni puffannut. Analogia löytyy Nokiasta. Nokia toimii yhdenmukaisena kaikkialla maailmassa ja sillä on varaa palvella asiakkaita kaikista köyhimmissäkin maissa. Ei olisi, jos niissä toimivat pikku-Nokiat loisivat omia kansallisia toimintamallejaan hallintokoneistoineen, konsultteineen ja härveleineen. Kun kunta toimii mahdollisimman tehokkaasti, se ei käytä omia resurssejaan hallintoon ja menetelmätapoihin, vaan peruspalveluihin. Mummojen kanssa juttelemaan ja heitä kädestä pitämään on varaa palkata kaksi ihmistä, kun jätetään yksi suunnittelun suunnittelija tai pikkupomo palkkaamatta kunnantoimistoon.

Suomi ensin

2008-04-16T12:05:00.004+02:00

Kun aloitin tämän blogini, kirjoitin joskus käsitteleväni ehkä tärkeitäkin asioita. Ajattelin, että voisin esimerkiksi tarkastella mitä elämä ja maailmankaikkeus ovat, onko Jumala olemassa ja mitä tulevaisuus tuhansien vuosien päästä tarkoittaa…

Yleensä silloin, kun aika tuntuu sopivalta kirjoittamiseen, on mielessäni ollut kuitenkin jotain ajankohtaisempaa ja olen siirtänyt vastuutani maailman pelastamisesta tuonnemmaksi. Haluan ensin vaikuttaa Suomen hyväksi. Oma kestoaiheeni näissä kirjoituksissani on ollut tietoyhteiskunta eri näkökulmista. Olen kirjoittanut aihepiiristä tai sen läheltä muutaman jutun oikein otsikkotasolta alkaen ja lähes kaikissa jutuissani olen tavalla tai toisella sujauttanut tietoyhteiskuntanäkemyksiä muun asian sekaan.

Yksi huoleni on se, että poliitikkomme virkamiesten johdattelemana katsovat uusien tekniikoiden perään, kun heidän tulisi puuttua omiin ja alaistensa toimintatapoihin. Poliitikkojen puheissa teleoperaattoreita ja tietotekniikkataloja on kannustettu tekemään jotakin suurta, kuten ne tekivät 1990-luvullakin, ja pykäliä on viilattu esimerkiksi 3G-kännyköiden puffaamiseksi. Operaattoreita ja tekniikan tekijöitä patistamalla varsinaiset ongelmat eivät kuitenkaan ratkea. Suomen julkisen sektorin toimintatavat ovat sinne hankituista tietokoneista ja -verkoista huolimatta jämähtäneet ’kynä, paperi ja byrokraatti’ -kaudelle, ja sinne pitäisi energia ja toimenpiteet suunnata.

Ongelma on sama tarkastellaanpa valtionhallintoa, aluehallintoa tai kuntia ja niiden vaikutuspiirissä olevia organisaatioita. Jokainen hoitaa tietoyhteiskuntaan menemistä ihan itse ja omalla tavallaan. Helpointa on ollut olla tekevinään tietoyhteiskuntaa ja ostaa lisää laitteita ja ohjelmistoja ja jättää toimintatavat silleen. Helppoa niiden muuttaminen ei ole, sillä usein olisi muutettava toimintaa yli organisaatiorajojen. Matti Vanhasen ensimmäisellä hallituksella oli siihen tähtäävä kunnianhimoinen tietoyhteiskuntaohjelma, mutta missä ovat tulokset ja mitä nyt ollaan tekemässä?

Kuvittelen vaikuttaneeni asioihin, sillä julkiseen keskusteluun on tullut yhä enemmän niitä teemoja, joita olen teksteissäni koskettanut. Sain tilaisuuden sanoa myös TV1:n suorassa lähetyksessä (Arto Nyberg 6.4.2008), että tietoteknisten ratkaisujen positiivinen vaikutus yhteiskuntaan perustuu toimintatapojen muuttamiseen. Kun toimintaa tehostetaan, riittää resursseja vaikka ’mummojen kädestä pitämiseen’. Professori Olli Martikainen on puhunut miljardisäästöistä.

Tosiasiassa heräämistä on tapahtumassa harvojen lukemasta blogistani riippumatta, mutta olen iloinen, kun huomaan olleeni aikaisin oikeilla jäljillä. Musiikkia korvilleni oli professori Paul Lillrankin radiohaastattelu tänä aamuna. Hän ei peräänkuuluta uusia teknologioita, kuten tietoyhteiskuntapuuhastelijat ovat usein tehneet, vaan muutoksia julkisten palveluiden tuottajien toimintatapoihin. Lillrank kiinnitti huomiota muutosvastarintaan. Vallastaan kiinni pitävät pikkubyrokraatit esimerkiksi sairaanhoidon organisaatioissa jarruttavat kehitystä. Kun jokaisella on omat reviirinsä ja siellä omat pikkuhankkeensa, ei kunnollista kokonaisuutta saada syntymään. Jos ei muuta ole keksitty, on vedottu tietoturvaan ja yksityisyyden suojaan tehostamistoimien torppaamiseksi.

Olisiko Sitralla eväitä asian korjaamiseksi? Myös Esko Aho on julkisuudessa puhunut suurista toimintatapamuutoksista ja Sitran palveluksessa on huippuosaaja, joka ajoi tietotekniikkaa hyväksi käyttävät maailmanlaajuisesti yhtenäiset toimintamallit Nokiaan. Mikko Kosonen, tekisitkö saman Suomelle?

Vanhusten määrä kasvaa ja työikäisten suomalaisten määrä laskee. Tästä aiheutuvan vaikean yhtälön ratkaisu ei ole se, että avataan Suomeen vapaa kulku sadoille tuhansille vierastyöläisille tekemään halpaa työtä tehottomissa organisaatioissa, vaan se, että käytetään olemassa olevat voimavarat viisaammin. Sitten voidaan ovia pitää auki, jotta tänne oppia hakemaan ja työtä tekemään pyrkivien maailman fiksuimpien ihmisten virta pääsisi sisään.

---------------------------------

Asioiden tärkeysjärjestyksestä kertokoon vielä se, että sain kutsun Nybergin ohjelmaan muusta syystä kuin tietoyhteiskunnan keskeisten kysymysten vuoksi. Minut haluttiin vastaamaan tekstiviesteihin liittyvistä asioista maan kärkipoliitikkojen jouduttua niiden vuoksi vaikeuksiin. Kiitos Nybergille asiallisesta tavasta käsitellä aihetta ja siitä, että hän antoi minulle mahdollisuuden ottaa esille myös tärkeämmän näkökulman.

Ehkä tekstiviestikeskustelukin lopulta osoittautuu merkitykselliseksi. Jos kasvava joukko ihmisiä tympääntyisi poliitikkojen yksityisasioilla mässäilyyn ja tekisi kuten itse olen tehnyt, romahtaisi kohukirjoitteluun pyrkivien lehtien kysyntä. En osta yhtäkään iltapäivälehteä, jossa revitellään pääministerin yksityisillä tekstiviesteillä.

Kaupallisesti vapaassa maailmassa eli markkinataloudessa toteutuu ihmisten tahto demokraattisemmin kuin edustuksellisessa demokratiassa. Uskon kuitenkin enemmän ihmisten tirkistelynhaluun vetoavien markkinointikeinojen voimaan kuin ihmisten arvostelukykyyn. Siksi odotan lainsäätäjien täsmentävän pelisääntöjä siten, että kahdenkeskisten viestien julkituominen ilman molempien suostumusta olisi yhtä selkeästi kielletty kuin ihmisten puheluiden salakuuntelu.

Ilon aiheita ja ilon pilaajia

2008-04-01T21:58:00.011+02:00

Tänään käynnistin kesäpyöräilykauteni ottamalla esille vanhan retkipyöräni ja tekemällä oikein hikilenkin. Olen pyrkinyt pyöräilemään myös talvella säiden ja tilaisuuksien salliessa, mutta jonain yleensä kauniina keväisenä päivänä talvirenkailla varustettu maastopyörä jää talliin ja alle lähtee kevyempi vehje. Lämmin sää ja vapaan kulkemisen tunne ovat niitä ilon aiheita, jotka tielle houkuttelevat.

Nautintoa hillitsi kuitenkin muutama asia, joista ensimmäinen on ilman laatu. Aluksi jouduin ajamaan Järvenpään katuja ja ylittämään pääväylän, Tuusulantien. Odotin ylitysmahdollisuutta tuulen alapuolella ja sain kunnon annoksen (reilua ylinopeutta) editseni ajavien autojen nostattamaa katupölyä, vaikka yritin pidätellä hengitystäni. Matkan jatkuessa pölyä tuli vastaan eri paksuisina annoksina koko ajan, vaikka yritin pysytellä tuulen paremmalla puolella.

Onneksi en tiedä tarkkaan, mitä aineita asfaltista ja hiekasta hierottu pöly sisältää ja mitä vaikutuksia sillä terveyteeni mahdollisesti on. Pieni köhiminen ei kovasti huoleta, mutta syöpää en tahtoisi ryhtyä pelkäämään. Minua ihmetyttää se, että kadulle sallitaan levittää suolaa ja hiekkaa sen lisäksi, että autoissa suositaan nastarenkaita. Suuren osan talvea miljoonat nastat raapivat suolan kosteuttamasta tien pinnasta irti kivipölyä ja öljytöhnää, joka kuivalla kelillä lentää hengitettäväksemme.

Toinen iloni häiritsijä liittyy edelliseen. Talven jäljiltä kadut ja erityisesti risteysalueet ovat enimmäkseen aivan hirvittävässä kunnossa. Syy on sama kuin edellä. Tiet kuluvat varmasti muutenkin, mutta nastojen vaikutus näkyy erityisesti niissä paikoissa, joissa on tapana kiihdytellä ja jarrutella, eli raapia tien pintaa oikein kunnolla. Asfalttimiehet ovat iloisia, töitä riittää. Veronmaksajien rahat käyttäisin mieluummin vaikka vanhusten arvokkaan elämän tueksi kuin jokavuotiseen pikiralliin.

Kolmaskin häiriöni on nastarenkaiden aiheuttama. Meluun pääteiden tuntumassa varmaankin tottuu, mutta keväisten pyörälenkkien yhteydessä korvat ovat herkimmillään ja tekee mieli hakeutua kauemmaksi. Nastoilla talven mittaan karheutettujen tienpintojen rallatus ja enemmistöautoilijoiden aiheuttama metallinen nastakonsertti eivät ole minun makuuni.

No, minähän olen tunnustautunut nastattomien talvirenkaiden kannattajaksi. Siihen on muitakin syitä kuin edellä kuvatut ilmiöt. Hyvillä kitkoilla (kelvottomiakin myydään!) pärjää aivan mainiosti kaikissa niissä olosuhteissa, joissa olen ajanut, siis kaikissa mahdollisissa Suomen talven olosuhteissa. Toki pitää ajaa erityisen varovaisesti harvoin sattuvilla sileän jään keleillä. Vastoin yleensä esitettyä "faktaa" minä pidän kitkoja turvallisempina, sillä ne säilyttävät ominaisuutensa lähes samanlaisina koko käyttöikänsä ja kerran opittu ajotapa toimii aina. Nastojen paras puhti katoaa ensimmäisen talven aikana. Asfaltin hiominen on kovaa niillekin ja ne muuttuvat vähitellen pyöreäkulmaisiksi metallirallakoiksi, joiden ääni antaa väärän turvallisuuden tunteen. Tiukka paikka saattaa tuoda yllätyksen.

Joku saisi järjestää talvirengastestin, jossa upouusien renkaiden sijasta käytettäisiin sellaisia, jotka tyypillisesti ovat käytössä, eli talven tai pari alla olleita. Veikkaan menestystä kitkoille.

Ja sitten takaisin asiaan. Pyörälenkkini herättävin kokemus ja neljäs ilon himmentäjä liittyi omaan itseeni. Jossakin naapurikaupungin Keravan liepeillä ohitseni sujahti kaksi kilpapyörää kuskeineen. Olen talvisista pyöräretkistä huolimatta tottunut siihen, että keväällä pyörä ei kulje kovin nopeasti. Kumma vehje. Yleensä kevään edetessä tilanne muuttuu ja olen tullut pyörineni sellaiseen kuntoon, että ohitseni ei ole sujahdeltu.

Kilpapyöräilijät eivät iloani himmentäneet, vaan edelläni ajanut niittitakkityttö. Näin hänet muutaman kymmenen metrin päässä ja arvelin tulevamme yhtaikaa alikulkuun, jossa tiesin pyörätien kapenevan niin, ettei siinä mahtunut ohittamaan. Harmittelin hetken mielessäni, että joutuisin matelemaan hyvän matkaa tytön takana. Hämmästyksekseni välimatka ei lyhentynyt juuri lainkaan edes loivasta ylämäestä huolimatta. Yleensä ylämäet ovat suosineet minua. Tyttö ajoi mummomallisella fillarilla ja yhdellä kädellä. Toisessa kädessään hänellä sauhusi savuke.

Minun ei siis tarvinnut hidastaa vauhtia tytön vuoksi. Ei vain kevään ensimmäisiä lenkkejä vaivaava, vaan yleisempikin hidastuminen oli kai jo tapahtunut huomaamattani vuosien mittaan. Loppumatkan tiedostin mielessäni omien rajojeni olemassaolon. Nautin silti Sipoon hiljaisista ja pölyttömistä teistä Keravanjoen itäpuolella. Järvenpäähän palattuani vilkaisin sivuprofiiliani ohittaessani näyteikkunan. Siellä se hiipumiseni syy oli nähtävänä. Kohdassa, jossa muistelen vyötäröni sijainneen, oli sinne aiemmin kuulumaton lisäkuorma.

Hyvä ruoka - parempi mieli?

Vielä yksi tärkeä asia. Alussa olevan kuvan ansaa vastaavia vaaranpaikkoja löytyy pyöräreittieni varsilta paljon. Erityisesti Järvenpään katurakentajille terveisiä. Käykää vaikka opintomatkalla. Keravaa kauemmaksi ei tarvitse mennä.

Pää pystyyn Ike

2008-03-19T01:46:00.004+02:00

1.4.2008 Täydennän tätä jokin aika sitten julkaisemaani kirjoitusta. Tänään Kanerva-keskustelu sai yhden etapin, kun arvostamani Jyrki Katainen vaihtoi ulkoministeriksi uuden miehen. Kanervan kyseenalaisesta siviilikäyttäytymisestä voimansa saanut jahti sai saaliinsa.

Monen fiksunoloisen ihmisen kommentit, Jyrki Katainen mukaan lukien, ovat joko suoraan tai epäsuorasti tuominneet Ilkka Kanervan käytöksen sopimattomaksi. Ehkä se sitä onkin, mutta mielestäni ei ole ihmisten asia antaa tuomioita toistensa intiimeimpiin elämänalueisiin kuuluvista tekemisistä, jos ne ovat aikuisten välisiä eivätkä loukkaa sovittuja pelisääntöjä, eli lakia. On luvallista ja jopa normaalia, että aikuiset seksuaalisesti aktiiviset ihmiset pyrkivät suhteisiin toistensa kanssa. Se on sallittua myös ministereille ja siinä saa käyttää hyväksi myös tekstiviestejä. Ei ole ihmisten asia tuomita, jos ministerin maku ja tapa toimia on omituinen. Ei ole myöskään ihmisten asia asettaa rajaa sille, kuinka aktiivinen saa olla tai kuinka suureksi omat tarpeensa saa kokea.

Poliittisen tuomion saa antaa, mutta se pitää tehdä vaaleissa, ei iltapäivälehdissä eikä YLE:n uutistoimituksessa.

Mielestäni ankaran tuomion ansaitsevat ne ihmiset, jotka tieten tahtoen tuovat julkiseen ruodintaan kahdenkeskiset viestit. Tuomiolle joutaa myös se mediaporukka, joka suostuu hämmentämään jostakin julkisuushakuisen pimun ja roskalehden keitoksesta sellaisen sopan, että hyvin työnsä hoitava ihminen joudutaan heittämään sen seurauksena pellolle.

Jos media ja nutturatädeiksi kutsumani miehet ja naiset asettavat näissä asioissa eri säännöt ns. julkisuuden henkilöille, tulemme näkemään Suomessakin julkkisten ja poliitikkojen vetäytymisen muurien taakse ja omiin klubeihinsa. Olisi todella ikävää koko tottumamme yhteiskunnan kannalta, jos ns. eliitti ei uskaltaisikaan enää toimia normaalisti tavallisen kansan parissa ja oikeastaan sen jäsenenä.

Ugh, minä olen sanani tästä asiasta sanonut.

----------------------------------------------------------------

Tekstiviestin isän mantteli velvoittaa minua ottamaan kantaa ulkoministeri Ilkka Kanervan viimeisimpään tekstiviestikohuun. Nutturatädit vihatkaa rauhassa, jos osuitte sivulleni, en välitä. Vaikka tädit eivät surffailisikaan netissä, jonkun tuntoja pääsen varmaan ärsyttämään, sillä Kanervan tuomitsevien joukkoon kuuluu erityisesti henkisiä nutturapäitä. Häpeäisitte itse ikään ja sukupuoleen katsomatta.

Erityisesti ihmettelen äijäiässä olevien mediapomojen asennetta. Kuuntelin heidän keskusteluaan suosikkiohjelmassani Ykkösaamussa (Radio Yksi) eräänä aamuna. Keskustelussa olleiden lehtien edustajat paheksuvat sitä, että viriili mies lähettää vokotteluviestejä ihailemalleen naiselle! Kuunneltuani keskustelua päätin, että minunkin pitää osallistua keskusteluun vaikka edes täällä yksinäisessä blogissa.

En todellakaan voi käsittää sitä, kuinka aikuisen miehen lähettämistä tekstiviesteistä voi nousta sellainen haloo kuin on noussut. Paheksutaanko sitä, että on lähettänyt tekstiviestejä vai sitä, että on lähettänyt niitä itseään nuoremmalle aikuiselle naiselle? Vai sitäkö paheksutaan, että juuri Ilkka Kanerva lähettää tekstiviestejä naisille? Miksi Ike ei saisi lähettää tekstareita naisille, jotka häntä kiinnostavat? Miksi hän ei saisi olla kiinnostunut naisista, jotka kaikesta päätellen ovat osoittaneet ainakin jonkinlaista kiinnostusta olla kontaktissa? Olisiko tullut sanomista, jos hän olisi jättänyt työnsä hoitamatta ja käyttänyt aikaansa hakeutumalla oikeaan kontaktiin tavoittelemansa naisen kanssa? Eikö tekstiviestien käyttö olekaan sallittua toiminnan tehostamiseen, jos toiminta liittyy aikuisseurusteluun? Oliko tekstien sisältö jotenkin paheksuttavaa? Minä paheksun sitä, että joku on kiinnostunut kahden ihmisen välisten viestien sisällöstä.

Eikös Ilkka Kanervan käytös ole selitettävissä aivan yksinkertaisilla ja koko ihmiskuntaa koskevilla asioilla? Terveet ja seksuaaliseen enemmistöön kuuluvat miehet ovat kiinnostuneita naisista. Ei kai nyt tätä tosiasiaa pidä lähteä kieltämään? Miksi Paavo Lipposta pidetään naistenlehdissä sankarina, kun on onnistunut iskemään uusien lastensa äidiksi itseään runsaasti nuoremman naisen? Eikö hän lähettänytkään tekstiviestejä? Vai oliko nainen vain fiksumpi, eikä kertonut vakavaan suhteeseen johtaneista viesteistä lehdille? Olivatko viestit sittenkin suoraan suusta korvaan ja onko sellainen parempi kuin tekstiviesti?

Eikö terve seksuaaliseen enemmistöön kuuluva Ilkka Kanerva-niminen mies, ammatiltaan ulkoministeri, saisi olla kiinnostunut naisista? Eikö sitä saisi osoittaa lähettämällä tekstiviestejä? Jos nainen olisi ryhtynyt suhteeseen ja ehkä tullut jopa äidiksi, olisiko kohujutun sijasta myyty lehtiä romanssilla? Hyvä Ike, saa yrittää. Hävetköön nainen, joka vuodattaa ihailuviestit lehdille.

Montako tekstiviestiä saa lähettää? Onko 200 huonompi kuin 20? Itse olen lähettänyt yli 2000 tekstiviestiä rakastamalleni naiselle. Tosin hän lähetti ensimmäisen. Kuka aloitti Iken viestiketjun?

Sympatiat myös kaimalleni Vanhaselle. Inhottaa ihmiset, jotka tulevat kylkeen ja imevät hyödyn. En ole itse langennut sellaisiin. Olen joko osannut fiksummin valita naiseni tai olen verenimijöille hyödytön. Naistenne valinnasta en teitä Ike ja Vanhanen kehuisi, vai onko niin, että ne valitsivat teidät? Kun eivät muuksi saaneet, niin tekivät uhriksi.

Minulla ei muuten ole mitään tätejä vastaan. Heitäkin tarvitaan jo monet hyvät ystäväni taitavat kuulua heidän joukkoonsa. Eniten pännii se, että poliittisia pisteitä kerätäkseen äijätkin yhtyvät nutturapäätätien kuoroon. Vai onko tässäkin kansakunnan typeryydessä taas kysymys vain politiikasta? Demaripuskasta heitellään kikkaroita kokoomuksen suuntaan heti, kun sopiva tilaisuus tarjoutuu? Niistä pitäisi kansan rankaista seuraavissakin vaaleissa.

OK. Olihan se noloa, että Kanerva ensin kielsi koko jutun, mutta sehän oli på svenska ja väärinkäsityksen mahdollisuus oli olemassa. Mitä itse sanoisit, kun mikrofoni työnnetään kurkkuun ja kysytään vieraalla kielellä oletko syyllinen 200 tekstiviestin lähettämiseen julkisuutta hakevalle tanssitytölle? Minä olisin sanonut, että ”jaa, men de vaar mellan mei o henne.” Kotona ottaisin selkäsaunan, mutta sekin olisi vain minun ja Hänen välinen asia.

Virkamiesten ja juristien salaliitto tietoyhteiskunnan jarruna?

2008-02-03T11:58:00.000+02:00

30.1.2008 oli ratkaiseva päivä prosessissa, jonka tuloksena olen pian virallisesti "uusiopoikamies". Vaimostani tulee tietenkin vastaavasti uusioneiti. Ei tästä aiheesta pitäisi leikkiä laskea, mutta kun asiaa on valmisteltu jo monta vuotta, ei sureminenkaan enää tunnu luontevalta. Ikävä juttu, ettei avioliitto ollut elinikäinen, mutta tämä ratkaisu oli varmasti parempi meille molemmille. Yhteiset aikuiset poikamme ovat tapahtuman jo kuitanneet kauan sitten olemalla positiivisia ja kummankin puolella.

Otsikkoni viittaa viranomaisten toimintaan ja palveluihin tällaisen prosessin läpiviemisessä. Enkä tarkoita vain tätä prosessia, vaan epäilystäni siitä, että jokaisessa viranomaisten "palvelussa" on samoja piirteitä. Kun kansa maksaa, ei oikeasti ole laitettu asioita nykyaikaisten vaatimusten ja välineiden mahdollistamaan kuntoon. Jokainen viranomainen sässäröi omien kehityshankkeittensa kanssa ja kokonaisuutta asiakkaan - kansalaisen - näkökulmasta ei kukaan hallitse. Onneksi olen ollut terve, enkä ole joutunut Suomen sairaanhoitolaitoshässäkän kanssa juurikaan tekemisiin.

Yhteenvetona kokemuksista tulee väkisin mieleeni, että virkamiesten ja juristien ammattikunnat ovat muodostaneet salaliiton toistensa työllistämiseksi. Vähintäänkin ne toimivat hyvässä keskinäisessä yhteisymmärryksessä ja keskinäisiä asemiaan kyräilevien poliitikkojen siunatessa kaiken.

Huippukokemus tässä eroprosessissa oli, kun menimme omaisuuden jakoa varten tekemiemme osituspapereitten kanssa Järvenpäässä sijaitsevaan Tuusulan käräjäoikeuden kansliaan. Tarkoituksena oli hoitaa sovitut omaisuussiirrot. Olin internetiä penkomalla löytänyt myös kaavakkeen, jolla osituspaperi oli mahdollista rekisteröidä. Se paperi sattui olemaan päällimmäisenä, ja nähdessään sen tokaisi palvelutiskillä oleva henkilö, että asia kuuluu maistraatille, joka on Hyvinkäällä. Yritin selittää, että kysymyksessä on ositukseen kuuluva yhteisen omaisuuden siirto vaimoni nimiin, mutta palveluhenkilö oli kai päättänyt olla nopea ja toisti sen enempää asiaan paneutumatta ositusasiat hoidettavan maistraatissa. He hoitavat eroasioita. Kaivoin paperinipusta vielä lopullisen erohakemuksen ja se jäi sitten oikeaan paikkaan.

Ajoimme Hyvinkäälle. Maistraatin tiskillä oli ystävällinen palvelu ja siellä todettiin ensimmäisenä, että osituksessa sopimamme omaisuussiirto pitää hoitaa käräjäoikeudessa. Samassa rakennuksessa Hyvinkäällä oleva käräjäoikeus ei sitä kuitenkaan hoida, vaan järvenpääläisten asiat kuuluvat Tuusulan käräjäoikeudelle, josta meidät juuri oli lähetetty Hyvinkäälle. Palveluhenkilö selitti, että eivät he voi hoitaa eri ministeriölle kuuluvia asioita. He voivat rekisteröidä ositussopimuksen tehdyksi niin, että se mm. katkaisee yhteiset velvollisuudet ja oikeudet avio-omaisuuteen, mutta eivät hoitaa varsinaisia omaisuuden siirtoja.

Jopa minulta taisi lirahtaa tilkka adrenaliinia vereen, mikä tapahtuu todella harvoin.

Haloo Suomen Valtio! Keskenään kilpailevat pankit osaavat palvella toistensa asiakkaita samalla automaatilla. Lentoyhtiöt lähettävät matkustajia ja matkatavaroita toistensa koneisiin kaikkialla maailmassa. Lentokoneen istumapaikan voi varata kännykällä. Tekstarilla voi ottaa rahaa lainaksi. Sama luottokortti kelpaa naapurikioskissa ja tallinnalaisessa taksissa. Eri operaattoreiden kännykkäliittymien kaikki tuhat vaihtoehtoa voidaan aktivoida samalla päätteellä joka kylän jokaisessa kodinkonekaupassa.

Ei luulisi olevan vaikeaa järjestää niin, että maistraatin palvelutiskillä voidaan hoitaa tai ottaa hoidettavaksi sama asia, joka otetaan hoidettavaksi käräjäoikeuden tiskillä ja päinvastoin. Ei ole mikään ongelma järjestää tietotekniikkaa, jolla eri palvelutiskeillä hoidettavaksi otetut asiat käsitellään siellä, missä ne kuuluu käsitellä. Ei edes olisi ongelma järjestää niin, että asiakas itse voisi aktivoida palvelutapahtuman omalla päätteellään kotonaan riippumatta siitä, mille viranomaiselle asia kuuluu. Eikä olisi todellakaan vaikeaa järjestää kansalaisten käyttöön viranomaispalveluita hoitavaa asiakaspalvelua, joka kattaisi kaikki valtion palvelut ministeriö- ja viranomaisrajoista huolimatta. Kuntien palveluiden ottaminen samaan piiriin on varmaan jo turhaa uneksimista, mutta teknisesti ja tuotantotalouden näkökulmasta en näkisi mitään ongelmia siinäkään. En todellakaan ymmärrä, miksi Suomessa viranomaisten palvelut ovat jääneet viime vuosituhannelle.

"Nehän on ihan eri ministeriön asioita…" Kyllä minä ne molemmat samoissa veroissani kustannan!

Palasimme Järvenpäähän meille tarkoitettuun käräjäoikeuden palvelupisteeseen. Siellä asiat sujuivat adrenaliiniruiskeen antamalla lisäponnella kuten alun perin oli ajateltukin. Palveluhenkilö pyysi jopa anteeksi turhaa Hyvinkäällä käyntiä.

Kuten kerroin tuolla alussa, kuvattu kokemus edustaa esimerkkinä muitakin vastaavia. En edes viitsi kirjoittaa kokemuksia viranomaisen alkeellisista nettipalveluista. Parhaimmillaankin sieltä voi tulostaa kaavakkeen, jos onnistuu löytämään oikean. Google on parempi väline prosessin eri vaiheiden selvittämiseksi ja tarvittavien kaavakkeiden ja esimerkkitäyttöjen löytämiseksi kuin viranomaisten tarkoitusta varten meidän rahoillamme perustamat "palvelut". Olisin odottanut, että viranomaisten sivuilta olisi löytynyt asiasta kuin asiasta tarpeelliset kaavakkeet ja mahdollisuudet klikata ne asianomaisen viranomaisen käsiteltäviksi.

Turha veruke tällaisten palveluiden puuttumiselle on se, ettei käyttäjää voida tunnistaa. Tiedän useita sellaisia tunnistamismenetelmiä, joihin minulla ja useimmilla suomalaisilla on tarvittavat välineet jo olemassa, ja joiden tunnistus on riittävän luotettava palvelutapahtuman tilaamiseksi. Voi olla, että joissakin palveluissa tunnistamistarve on niin kova, että pitää vielä käydä jossakin palvelutiskillä näyttämässä naamansa. Se olisi mieluisa tehtävä, jos asiat muuten olisivat jo verkkonäpelöinnin ansiosta hoidossa.

Se, että asiat eivät ole nykyajan mahdollisuuksien tasolla, ei ehkä johdu tahdosta. Voi olla, että suurin ongelma onkin se, että kaikki tahtovat - kukin omalla tavallaan ja ihan itse asioita hoitaen. Pitäisi olla joku auktoriteetti - kaikkien julkisten viranomaisten palveluvastaava, jolla olisi valtaa ottaa kaikkien viranomaisten hankkeet omiin hyppysiinsä, ja tehdä niistä yksi organisaatio- ja reviirirajoja kunnioittamaton kokonaisuus.

Juristien ja viranomaisten yhteisymmärryksestä toistensa työllistämiseksi on kuitenkin myös näyttöä. Jostakin viranomaissivuilta löytyi ohje, että kannattaa palkata juristi avuksi avioeroasioissa. Juristit saavat puolestaan viranomaisten palvelut vaikuttamaan niin mutkikkailta, että niitä ei kannata itse ruveta hoitamaan. Onneksi tuttu juristi sanoi, että jos osaatte laskea, selviätte ilman apuakin.

Eron hakeminen sinänsä oli yksinkertainen toimenpide paperityön kannalta. Mallit löytyivät Googlaamalla, ei suomi.fi -sivujen kautta, vaan jostakin keskustelupalstalta. Suomi.fi sivut ovat täynnä tiedottajien "suomentamaa" lakitekstiä, kun niissä pitäisi olla asiakkaita netin kautta palvelemaan tottuneiden rakentamia esimerkkejä ja oikopolkuja.

Ainoa mutkikas asia, johon törmäsin, oli viranomaisten tapa järjestää palvelunsa monelle tiskille ja puutteellisten ja sekavien nettisivujen taakse.

Kolme talvea ja vähän asiaa

2008-01-01T20:59:00.001+02:00

Talvi löytyi myös viime vuoden päätteeksi, kun sitä varta vasten kävin etsimässä synnyinseudultani. Suomussalmella on melko harvinaista, ettei jouluna ole lunta. Tänä vuonna siellä oli jonkinlaista lumen tapaista märkää sohjoa, mutta oikeaa lunta tuli sinnekin vasta juuri ennen vuoden vaihdetta. Valkoisen lumen peittämä maisema kuvaa ensimmäistä talvea, johon otsikossani viittaan. Kun on lapsuutensa viettänyt seudulla, jossa lumen tulo ja sen viikkoja tai kuukausia kestävä pysyminen oli vuosittain itsestään selvää, vain lumista talvea pitää oikeana. Siitä osaa nauttia ja sen kokemista myös kaipaa vuosittain niin, että ajaa vaikka kymmenen tuntia päästäkseen muutamaksi päiväksi sen pariin.

Toinen otsikkoni talvista on lumeton talvi, jonka olemisen tunnistaa vain kalenterista. Kun 70-luvun lopussa liityin NMT-järjestelmää kehittävään pohjoismaiseen työryhmään, joka piti kokouksiaan säännöllisesti ja vuorotellen kussakin pohjoismaassa, muistan toivoneeni, että talvella osuisi mahdollisimman vähän kokouksia Tanskaan. Sen talvi oli sumuisen harmaa ja märkä ja sellaisiksi näyttävät myös eteläisen Suomen talvet muuttuneen. Kun hiihtoretkiä metsäisiin maisemiin ei enää voi tehdä, on talven pienet ilot tuotettava toisin. Maastopyörä kunnollisilla talvirenkailla varustettuna on minun kohdallani ollut yksi niistä keinoista, joilla olen nauttinut myös tanskalaisista talvista.

Siis oli talven sää mikä tahansa, kyllä sen kanssa pärjää.

Kolmas talvi, josta haluan muutaman lauseen sanoa, ei ole yhteismitallinen edellisten kanssa. Sen kanssa ei ole helppo pärjätä eikä sitä kukaan halua. Luin Mika Kuljun syksyllä ilmestyneen kirjan "Raatteen tie", jossa kerrotaan suomalaisten torjuntavoitosta Neuvostoliiton hyökkäystä vastaan talvella 1939-40 Suomussalmelle. Paikka, jossa nykyään Suomussalmella majailen, on juuri siellä, missä tuhannet ukrainalaiset kylmenivät lopullisesti joko pakkasen tai suomalaisten puolustajien luotien lävistäminä. Alussa olevan kuvan maisemaa hallitsivat 68 vuotta sitten neuvostoliiton sotakoneet ja tuhoon tuomittu hyökkäysjoukko.

Silloin vallitsi talvi myös Suomen ja Neuvostoliiton välisissä suhteissa Stalinin antaman valloituskäskyn seurauksena. Symbolisen talven sijasta meillä on nyt kesä suhteissa itäiseen naapuriimme. Korpiseudun taajamissa kuulee venäjää kummallisine ässineen siinä missä kaenuun veäntämistä. Venäläisten turistien tuomat eurot ovat tärkeä lisä seudun elinkeinoelämälle. Moneen taloon on tullut venakko emännäksi asti ehkä juuri Raatteen tietä pitkin.

Kuljun kirja kannattaa lukea. Siitä tulee ilmi muun muassa, etteivät suomalaiset oikeastaan olleet varautunet sotaan. Fyysinen talvi oikkuineen oli meidän apunamme ja sota olikin osaksi talvi "talvea" vastaan. Kylmiin säihin ja lumeen suomalaiset olivat tottuneet ja niiden myötävaikutuksella selvittiin Raatteen tien massiivisesta hyökkäyksestä suhteellisen vähäisin omin vahingoin.

Vaikka nyt vallitsee maiden suhteissa kesä, jonka toivoisi jatkuvan ikuisesti, kannattaa silti pitää mielessä, että myös talvi on mahdollinen. Mitä useampi venäläinen käy turistina vieraanamme, sitä useammin saamme mahdollisuuden istuttaa lähtemätön lämpö tarjoamalla positiivisia elämyksiä. Venäläisethän ovat ihan mukavia ihmisiä ilman stalineitaan.

Lopuksi vielä yksi asia toiseen kuvaani liittyen. Posti- ja lennätinlaitos on joskus tuonut taloon puhelinyhteyden, mutta nyt Soneran kylmä piuha roikkuu viimeisillään. Tämä symbolisoi monen talon ja sen asukkaiden elämää. Talotkin ovat jääneet kylmiksi nuorempien muuttaessa muualle ja vanhusten kuukahdettua yksi toisensa jälkeen. Surullista, mutta pitää ajatella nämä symbolitkin loppuun asti. Samassa talossa, johon tuo roikkuva johto vielä menee, hoitelen lomamatkojeni aikaiset tietokoneyhteydet kännykällä. Myös monessa talossa, joissa vielä on pysyvää asutusta, on kännykkä ainoa puhelin. Aivan kuten visiomme Telen matkapuhelinpalveluissa ennusti jo kauan sitten.

Jouluruno 2007

2007-12-12T23:41:00.000+02:00

Se on ollut aina niin että
syksy Jouluksi muuttuu,
vaik’ maisema on pelkkää vettä
ja pakkanen vielä puuttuu.

Tulkoon talvi kuten tahtoo,
meille Joulu silti maittaa.
Tontut touhujamme kahtoo,
joku puuron, kinkun laittaa.

Tauko tarpeen monen työhön,
nyt on siihen paras aika.
Lisää mittaa tulee vyöhön -
siinäkö se Joulun taika?

Vuosi uusi saa myös tulla,
edellisen kun jo näin.
Siitäkin on usko mulla:
jälleen mennään eteenpäin.

Joku on sanonut, että jokaisesta miehestä tulee runoilija, kun rakastuu. Sisareni Ulla väittää, että pienellä houkuttelemisella minulta on tullut aina tällaisia julkaisukelvottomia lalla-lalla-latti-runomittaisia värssyjä. Ei niitä nyt kovin paljon ole tullut, mutta iän karttuessa yhä helpommin. Alkaako dementia näin?

Omaa uskottavuuttani uhmaten laitoin tämän vuoden Joulun tunnelmia tulkitsevan runon kenen tahansa tänne eksyneen luettavaksi. Ja mitäpä sitä enää sanojaan häpeämään näillä vuosilla.

Oikein mukavaa Joulun ja vuodenvaihteen aikaa kaikille, jotka viitsitte tänne asti lukea. Bonuksena saatte lukea myös runovapaita tekstejäni, joita alkuinnostuksen jälkeen olen hyvin laiskasti tänne blogintapaiseen tuottanut.

Teksteissä on jonkun verran myös asiaa ja pohdittu mm. syitä siihen, miksi Suomi ei enää ole se telepalveluiden mallimaa, jota maailmalta käytiin ihmettelemässä. Siitä aihepiiristä ja Soneran tuhon partaalle johtaneista seikkailuista minun on varmaan joskus kirjoitettava ihan erikseen. Niihin seikkailuihin liittyy myös erilaisia ihmiskohtaloita. Eräs koskettavimmista kohtaloista on kuvattu hiljattain ilmestyneessä Alpo Mannisen kirjassa "Kairoilta kahleisiin". Kirjan voi tilata ainakin BookPlus (http://www.bookplus.fi/main.php) nettikaupan kautta. Kirja kertoo teleyhtiö Soneran työntekijästä "Urpo Maalasesta", joka minun mielestäni joutui muutaman johtajan käynnistämän rikollisen toiminnan syntipukiksi.

Ps. jos nuo palveluasiat kiinnostaa, kannattaa lukaista palveluyritysten järjestön uusin lehti, joka löytyy täältä http://www.teleforum-ry.fi/tf-lehti/

Karpaloterapiaa

2007-10-31T18:38:00.000+02:00

Iäkäs sukulaiseni vei minut kerran suon reunaan ja viittasi kädellään kauas suon keskelle. Siellä niitä olisi – karpaloita. Hämmästelin hieman asiaa, sillä olin pitänyt karpaloa pohjoisen marjana. Me olimme kuitenkin etelässä, muutaman kymmenen kilometrin päässä pääkaupungista Hyvinkään ja Mäntsälän välisellä alueella.

Hän halusi näyttää minulle aarteensa, ennen kuin hänen voimansa ehtyisivät eivätkä sallisi tulla suolle. Karpaloapajalle asti emme silloin menneet, eikä tainnut olla edes karpaloaika. Tapahtuma ja paikka jäivät kuitenkin mieleeni ja siitä avautui minulle uusi harrastus vuosien päästä...

Olin raskaan työviikon jälkeen perjantaina 7.9.2001 päättänyt lähteä heti töistä vapauduttuani liikkeelle ehtiäkseni vielä ennen pimeän tuloa tehdä kunnollisen maastopyörälenkin. Maastopyörälenkkihän menee yleensä siten, että alku on takkuista ja pyörä tahtoo kääntyä takaisin kotiinpäin. Kun kriittinen vaihe on ylitetty, ”kone” lämmennyt ja kotimaisemat vaihtuneet metsä- ja kalliopoluiksi, tapahtuu se muutos, jota on lähdettykin hakemaan. Väsymys unohtuu ja ajamisesta alkaa nauttia. Aistit toimivat ja ajaminen kiviä ja juurakoita välillä ylittäen ja välillä väistellen sujuu kuin osaavilta muusikoilta jatsi. Ylä- ja alamäkien vuorottelu on kuin ensin rakentelisi nautintoa ja sitten lunastaisi sen.

Juuri tällaisessa lunastusvaiheessa, jamien ollessa parhaimmillaan, jouduin onnettomuuteen, joka muutti elämääni jälkikäteen ajatellen todella paljon. Kesken vauhdikkaan alamäen oli edessäni yhtäkkiä iso koira. Se ilmestyi pensaikkoisesta maastosta kuin tyhjästä. Muistan hetken ajatelleeni, että koiran mukana kulkee myös ihmisiä. Tein paniikkijarrutuksen ja sen seurauksen kuperkeikan lentäen päälleni kivikkoon. Muistan selvästi rusahduksen ja sitten hetken pimeyden jälkeen voivottelevan naisen. Naisen huoli oli haljennut kypäräni. Minun ensimmäinen ajatukseni oli taas se, kuinka pääni oli käynyt. Kiitos uhrautuvaisen kypärän, se oli kutakuinkin ennallaan. Sitten valkeni rusahduksen aiheuttaja. Solisluuni törrötti ikävästi nahkan alta.

Olin siis tuomittu sairaslomalle muutamaksi seuraavaksi viikoksi. Kotoani käsin hoitelin joitakin tehtäviä. Tiistaina syyskuun yhdentenätoista, siis 11.9.2001, johdin puhelinkokousta, johon osallistuivat silloisen johtoryhmäni jäsenet Kiinasta, Singaporesta, Rio de Janeirosta, Espoosta, Milanosta, Lontoosta ja Dallasista USA:sta. Kokous päättyi dramaattisissa tunnelmissa pian sen jälkeen, kun Dallasin toimiston kaveri kertoi USA:han julistetun sotatilan. Avasin satelliittikanavan ja näin suorassa lähetyksessä WTC:n tornien kohtalon.

Seuraavat viikot olin enimmäkseen kotonani ja minulla oli mahdollisuus nähdä torniin törmäävät lentokoneet ja tornien romahtaminen kerta toisensa jälkeen TV-kanavien toistaessa uutista ja analysoidessa tapahtumaa. Olin varmaankin terapian tarpeessa, sillä niin voimakkaasti käsi paketissa ja kypärä haljenneena uutiset minuun vaikuttivat. Oma tilani herkisti pohtimaan tapahtuman syitä. Mitä tällaisen terroriteon taustalla oikeastaan on? Mikä saa ihmiset toimimaan toisiaan vastaan siten, että viattomat ihmiset joutuvat kärsimään? Tarkoittavatko terroristit pahaa vai uskovatko he vain oman hyvänsä olevan niin paljon toisten ihmisten hyvän yläpuolella, että se oikeuttaa minkä tahansa toimenpiteen näiden kurittamiseksi? Joku logiikka tapahtumalla varmasti on, mutta mikä?

Tällaiset pohdiskelut alkoivat ahdistaa ja kaipasin vaihtelua. Työt olisivat olleet hyvää terapiaa, mutta päivittäistä konttorille menoa ei sairaslomalaisen sopinut tehdä. Kehitin itselleni toisenlaista terapiaa. Muistin vuosia aikaisemmin saamani vihjeen karpalopaikasta. Syyskuu alkoi olla lopuillaan ja arvelin eteläisen karpalosadon valmistuneen. Pohjoisessahan karpaloita kerätään joskus vasta keväällä pälvipaikoilta. Vaimoni kieltäytyi viemästä minua suolle, mutta eräs ystäväni lähti innokkaasti itsekin mukaan.

Ensikokemus karpalosuolla oli upea. Marjoja oli paljon ja niiden kerääminen sujui yhdellä kädellä mainiosti. Karpalot noukitaan muutenkin marja kerrallaan, eikä ainakaan aloitteleva poimija paljonkaan hyötyisi siitä, että yrittää tehdä sitä kahdella kädellä.

Kärsimättömään suorittamiseen tottuneelle minälle karpaloiden kerääminen oli terapiaa muuhunkin kuin terroriuutisten aiheuttamaan maailmantuskaan. Suo ympäristönä on jo sinänsä terapeuttinen. Suon hiljaisuudessa ei ole paljon keskittymistä haittaavia virikkeitä. Kesällä tilanne saattaa olla sääskien vuoksi toisenlainen, mutta syksyllä suo palkitsee sille antautuvan ystävänsä.

Palasin terrori-iskusyksyn edetessä suolle vielä useita kertoja. Uskalsin ajaa suon maisemiin myös itse välittämättä, että käsi paketissa ajaminen rikkoi liikennesääntöjä. Sellaiseen laittomuuteen minäkin olen siis valmis. Liekö terroristeilla sama itseoikeutuksen tunne pommeja viritellessään? Joka tapauksessa vietin monta hiljaista toipilaspäivää yksin syksyisellä suolla rakastuen siihen ja sen aiheuttamiin kokemuksiin niin syvästi, että koen suorastaan pakottavaa tarvetta palata suolle aina karpaloaikaan.

Olen vuosien varrella myös laajentanut soitteni joukkoa. Olen kerännyt litroittain karpaloita aivan pääkaupunkiseudun kupeesta ja viimeksi tänä syksynä Suomussalmelta karhun tuoreita jälkiä ystävättäreni kanssa ihmetellen. Vaikka eläintä itseään en olekaan nähnyt, tiedän karhun kavereineen piileskelleen jossakin lähimetsässä ja ihmetelleen touhujamme. Nehän seuraavat erämaan kulkijan liikkeitä koko ajan. Jotkut pelkäävät karhuja, mutta minä pelkäisin enemmän liikkumista terroriteoille alttiissa ympäristössä.

Mitäkö keräämilläni karpaloilla teen? Ensinnäkään ei niitä ongelmaksi asti ole ollut. Tärkein asia minulle ei ole saaliin määrä, vaan sen perässä kulkeminen ja suolla käynti. Suuresta vaivasta huolimatta saaliini on vuosittain vain jokunen litra tai korkeintaan pari sangollista. Niistä tekee talven mittaan muutaman kerran kiisseliä ja lisäksi niitä syödään jälkiruokamarjoina kinuskikastikkeen kanssa. Oma suosikkini on ehdottomasti kiisseli maidon kanssa tai herkutteluhimon pahemmin vaivatessa vaniljajäätelön kaverina.

Hävettää tällainen blogi

2007-10-26T14:36:00.000+02:00

Taidan kuulua siihen joukkoon, joka alkuinnostuksen jälkeen on ollut hyvin laiska kirjoittamaan blogiinsa. Minulla ei ollut tarkoituskaan tehdä tästä päiväkirjaa, vaan julkaisukanava mahdollisille kirjoituksilleni mahdollisia lukijoita varten. Minulla on kyllä asiaa, joskus paljonkin, mutta en vaan ehdi sitä tekstiksi tuottamaan ennenkuin asia häipyy mielestäni tai menettää merkitystään. Ehkä ne aivojen sopukoista joskus tulevat taas esille ja menevät sormenpäiden kautta kaikkien luettavaksi.

Monet asiani ovat kyllä sillä tavalla työasioita, ettei niitä sovikaan täällä käsitellä. Ne näkyvät itse työssä ja jäävät useimmiten toimeksiantajani ja minun välisiksi. Yhden työasian voin tässä nyt julkistaa. Se liittyy FountainParkin toimintaan, johon olen vähitellen pääsemässä kiinni. Tämä pieni ennakoivaan johtamiseen keskittyvä konsulttifirma on innostanut minut valmistelemaan kirjaa yhdessä alkuperäisen FountainPark-yrittäjän Leila Kontkasen kanssa. Tunnen Leilan vuosien takaa head huntterina, joka auttoi rekrytoimaan knowledge management guru Pirjo Ståhlen Soneraan. Olimme silloin niin aikaamme edellä, että ehkä vasta nyt yrityksissä olisi oikeasti kypsyyttä ottaa tuottavaan käyttöön niitä oppeja, joita silloin yritimme Pirjon kanssa viljellä.

Kirjastamme kuullaan myöhemmin toivottavasti julkisuudessakin. Nyt kuittaan tämän kirjoituksen valmiiksi. Seuraavalla kerralla palaan lempiaiheeseeni luontoon ja sen kautta ihmiskunnan asioiden hämmästelemiseen. Kävin viime viikolla nimittäin taas karpalosuolla, josta onkin tullut jokasyksyinen pakkomielle. Luulen ymmärtäväni miksi, mutta siitä lisää myöhemmin.

Kaapista ulos

2007-06-06T10:44:00.000+02:00

Olen touhunnut suuren muutoksen parissa jonkin aikaa ja tämä kirjoittelu on jäänyt sen johdosta vähemmälle. Tulen nyt sen verran "kaapista ulos", että kerron muuttaneeni yksin kaupungin laitamilla olevasta omakotitalosta kerrostaloasuntoon Järvenpään keskustaan. Alkamassa on uusi elämänvaihe myös tässä mielessä. Muuttoni ei ole hätiköity äkkilähtö. Pitkän prosessin päätteeksi aktivoiduin haeskelemaan itselleni ja "toimistolleni" kämppää.

Asuntomarkkinat ovat vähän samaan tapaan kuumentuneet, kuin joskus 80-luvun lopussa ennen maan ajautumista lamaan. Kaikki vähänkin hyvät tai edulliset asunnot myydään ennen ensimmäistä ilmoitettua näyttöä. Muutaman tällaisen "nopeammat veivät" tapauksen jälkeen osasin itsekin tunkeutua välittäjän ennakkonäyttöön, kun huomasin kiinnostavan asunnon tulleen myyntiin. Näytöllä oli muutama muukin asunnosta kiinnostunut. Kun olen noita kännyköitä tottunut käyttämään, lähetin heti pihalle päästyäni kirjallisen tarjouksen kännykällä välittäjän sähköpostiin ja soitin perään. Kuulin, että myös toinen hyväksyttävissä oleva tarjous oli jätetty, ja asia menisi myyjien päätettäväksi.

Jostakin syystä kuulema samanhintainen tarjoukseni valittiin. Äitini viimeinen asunto, jossa toinen poikani nykyään asuu, sattuu olemaan tässä samassa pihapiirissä. Naapurissani asuu lapsiperhe, jonka arviolta viisivuotias tytär tipautti postiluukustani itse tekemänsä tervetuliaiskortin. Tuntuipa hyvältä. Tytölle löysin muuttokuormastani väriliidut kiitokseksi. Kaukana asuva naisystäväni ihmetteli rohkeuttani, kun kerroin puhelimessa hankkineeni olohuoneeseeni verhot. Ne saavat siirron työhuoneeseen, jos eivät läpäise tulevaa tarkastusta.

24 Online kytki eilen laajakaistayhteyteni. Espoolainen yritys, jonka toimintaan olen saanut osallistua, saa toimia operaattorinani. Asunnon välittäjän ohjekirjasessa ensimmäinen kohta on "muista tilata puhelimesi siirto". Ei minulla ole sellaista puhelinta, jonka siirto ei onnistuisi omassa taskussani. Laajakaistayhteydestä ei välittäjän ohje puhunut mitään. Herätkäähän jo sielläkin.

Tekisi mieleni nähdä sekin päivä, kun laajakaistayhteyttäkään ei tarvitse tilata. Vaihtoehtoja on kaksi: jokaiseen asuntoon tulee laajakaista yhtä itsestään selvästi kuin ajotie. Se vain "klikataan" käyttöön. Tällainen löytyy jo Salon Seudun Puhelimelta, mutta vain sen toimialueelta. Haloo kaikki muut. Toinen vaihtoehto on laajakaistainen radioverkko. Sellaisen haluaisin, joka toimii täällä Järvenpäässä, mökillä Enonkoskella, naisystäväni luona pohojammmaalla ja hänen autiotilallaan yhteisellä kotiseudullamme Suomussalmella. Voi olla, että lopulta 3G on minun verkkoni, elleivät puhelinyhtiöt keksi tuotteistaa omia radiolaajakaistojaan siten, että sama liittymä toimii kaikkialla.

Edellisen tarkoitan muuten vakavaksi vinkiksi teleoperaattoreille. Olen pari kertaa vaihtanut pankkisuhdetta. Kun valmistuttuani muutin opiskelupaikkakunnaltani Oulusta Helsinkiin, kutsui paikallinen pankinjohtaja minut puhutteluun. Hän edellytti, että siirrän raha-asiat hänen hoitoonsa, kun ne olivat aiemmin saman ketjun oululaisessa konttorissa. Minulla oli toinen pankkitili silloisessa Postipankissa, ja sitä ei tarvinnut muuttaa mitenkään. Postipankki vei minut silloin. Sitähän ei enää ole ja pankkisuhteenikin on ihan muualla.

Kyllä ihmisten liikkuminen ja muuttelu on niin tavanomaista toimintaa, että palveluiden tulisi mukautua siihen.

Suomella on Nokiaähky

2007-05-13T18:53:00.000+02:00

Sain olla haastateltavana eurovisioviikon Mobile Monday-tapaamisessa (http://www.mobilemonday.fi/) Helsingissä. Tilaisuus oli järjestetty suomalaisen matkaviestintäosaamisen esittelemiseksi laulukilpailun vuoksi Suomeen matkustaneille toimittajille. Minulta kysyttiin mm. sitä, mitä SUURTA on mahdollisesti vielä tulossa. Hetken mietittyäni viittasin painovoimaan. Jos joku keksisi keinon moduloida sitä kännykällä, se olisi suurta. Haastattelija oli ilmeisen pettynyt, sillä hän odotti minun puhuvan vastaavista mobiilipalveluista, kuin tekstiviestit ja verkon kautta jaettavat soittoäänet ovat olleet.

Tulin hieman haastattelijaa vastaan ja kerroin yhdestä vielä toteutumattomasta 90-luvun visiosta. Suomessa kännykällä maksaminen on edelleenkin mahdollista vain harvoissa arjen tilanteissa. Vision mukaan kännykän piti korvata kolikot ja luottokortit, mutta ainoa mieleeni tuleva kunnolla toimiva maksamissovellus on Helsingin julkisen liikenteen kertalippujen osto.

Minulla on ollut vaikeuksia innostua uusista mobiilipalveluista. Kun on saanut olla tekemässä todella suurta asiaa, eli matkaviestintäpalveluita ylipäänsä kaiken kansan käyttöön, ei viihde- ja pelipalveluiden tai yhden tiedon infopalveluiden hehkuttaminen jaksa innostaa. Mukavahan se on, että kännyköille tulee lisää käyttöä, mutta mielestäni turhan monet ns. palvelut ovat kuitenkin hyvin toimivan peruspalvelun oheishömppää. Itse käytän Internetiä ja sähköpostia kännykällä ja minulle ne riittävät palveluiksi tekstareiden ja tavallisten puheluiden lisäksi.

Minulta kysyttiin myös, onko kehitys Suomessa edelleen Nokiavetoista. Kerroin oman näkemykseni, jonka mukaan Nokia ei enää tarvitse Suomea omaksi koekentäkseen, eikä Suomi siihen enää tarjoa samalla tavalla mahdollisuuksia, kuin takavuosina. Vanha kunnon Telecom Finland oli vahva toimija ja sen päätökset lanseerata uusia palveluita tai toimintamalleja sanelivat melko pitkälle kehityksen suunnan ja vauhdin. Sellaista määräävää toimijaa ei Suomessa enää ole. Sen sijaan Suomessa on paljon osaamista ja pienempiä toimijoita, joilta sopii edelleen odottaa innovatiivisia palveluita. ”Suuria” asioita en silti odottaisi.

Seuraavana päivänä soitti Hesarin toimittaja, joka oli ollut seuraamassa tilaisuutta. Hän halusi tarkistaa, minä vuonna tekstiviestin idea syntyi. Sehän oli joskus 80-luvun alussa, ehkä 1983. Hän vaikutti murehtivan, että sen jälkeen on keksitty kovin vähän merkittävää uutta.

Puhelu sai minut hieman mietteliääksi. Olen eräässä aiemmassa blogikirjoituksessani pohtinut sitä, kuinka Soneran tuhoaminen tuhosi samalla Suomen johtavaksi maaksi tehneen kehitysympäristön. Tämä ei kuitenkaan selitä kokonaan sitä, ettei Suomi enää ole televiestintäpalveluiden esimerkkimaa. On nimittäin esimerkiksi kelpaavia maita, joissa ei ole vahvaa operaattoria eikä alan teollisuutta. Suomen ongelma on jossakin muualla.

Eteläistä naapuriamme kannattaa seurata ja ottaa vähän oppiakin. Virossa on koko maassa voinut suorittaa kännykällä pysäköintimaksut jo viime vuosituhannella. Suomessa on tehty hajanaisia kokeita eri paikkakunnilla, mutta vieläkään ei kännykkä toimi yleisesti maksuvälineenä. Mukaan Helsingin reissulle pitää varata epämääräinen määrä vanhan ajan kolikoita. Viro on edellä muutenkin. Siellä voi äänestää Internetin kautta kansallisissa vaaleissa, enkä hämmästyisi, vaikka sen pian voisi tehdä kännykällä.

Luulen ymmärtäväni, miksi Viro, joka ei ole mikään nokiamaa, menee Suomea edellä. Viimeisin työtehtäväni Soneran palveluksessa oli osallistuminen puhujana Viron tietoyhteiskuntaseminaariin. Pärnulaisen hotellin auditorioon mahtuivat kaikki tärkeät valtion poliittiset, kaupalliset ja tekniset vaikuttajat. Omassa puheenvuorossani minua pyydettiin kertomaan, miten pieni Suomi oli saavuttanut sellaisen johtoaseman telepalveluissa. Taisin melko paljon puhua usean osapuolen toimivasta yhteistyöstä ja johtavan operaattorin keskeisestä roolista. Tämän jutun kannalta ei ole kuitenkaan tärkeää, mitä minä siellä sanoin, vaan mitä kuulin. Muistan elävästi erään kommentin: ”Meillä virolaisilla on yksi etu puolellamme. Me haluamme olla kaikessa parempia kuin te suomalaiset, jotka haluatte olla kaikessa parempia kuin ruotsalaiset.”

Tuon voittoisan asenteen lisäksi heillä on muitakin etuja puolellaan. Virossa on vielä mahdollista tehdä useaa osapuolta koskevia päätöksiä ja siellä on Suomea vähemmän vanhoja toimintamalleja, joiden purkaminen haittaa uudistuksia. Siellä ei esimerkiksi ollut ennen kännykkämaksamista lainkaan maksullista pysäköintiä. Suomessa ovat palveluita omistavat (julkiset palvelut, pankit, kauppa, media), operaattorit ja muut toimijat linnoittautuneet asemiinsa suojatakseen omia etujaan. Kukaan ei ole riittävän vahva murtamaan rajoja, eikä kukaan ole riittävän neutraali toimimaan ”kaiken yhdistäjänä”.

Esimerkkinä tyhmyyksistä, joihin näin voidaan ajautua, olkoon Helsingin kaupungin kokeilema erillinen älylaite, joka piti ostaa ja sijoittaa autossa näkyvälle paikalle osoittamaan suoritettua maksua. Kännykällä maksaminen on niin näppärää, että moni välikäsi jäisi nuolemaan näppejään ja eihän se sovi.

Vaikka tässä innostuin käsittelemään kännykällä maksamista, pätevät havaintoni olemassa olevien ratkaisuiden ja asetelmien jarruvoimasta yleisemminkin. Esko Aho sanoo haastattelussaan (Suomen Kuvalehti 19, 11.5.2007), että nykyisen hallituksen tulee lähteä uudistamaan julkisia palveluita "valtavan ajattelutavan muutoksen" kautta. Hän tarkoitti ”uuden teknologian sekä sen edellyttämien uusien toimintamallien käyttöönottoa niin palvelujen tuottamisessa kuin hallinnossakin”. Hän viittaa muun muassa Tanskaan, jossa sähköiset reseptit ovat olleet käytössä jo vuosia.

Esko Aho on täydellisen oikeassa. Olen minäkin asiaa yrittänyt hämmentää. Lähetin muutamalle tuntemalleni poliitikolle esseeharjoitukseni kuntien palveluista joskus viime vuonna. Siinä esitin myös ratkaisun avaimet: otetaan palveluiden ja toimintatapojen kehittämisvastuu pois kunnilta ja liian pieniltä yksiköiltä ja jätetään kunnille keskitetysti kehitettyjen ja tuotettujen palveluiden jakelukanavan rooli. Mallia voisi hakea vaikka Nokiasta, jolla on varaa toimia asiakkaita lähellä pienissäkin maissa kaikkialla maailmassa, mutta vain Espoon Keilaniemessä päätettyjä välineitä ja toimintamalleja käyttäen. Tehokkaasti toimien ja itsetekemistä ihannoivassa hallintosässäröinnissä säästäen kunnilla olisi varaa palkata riittävästi käsiä mummojen hoitamiseen ja muihin sellaisiin toimiin, joita ei voi etäällä teettää. Kuntien koko ja lukumääräkään ei silloin olisi kriittistä tehokkuuden aikaansaamiseksi.

Suomella on myös jonkinlainen Nokia-Sonera syndrooma. Niiden johdolla saavutetut takavuosien suuret onnistumiset ovat tavallaan laiskistaneet muita. Nyt pitäisi todeta, että Nokiasta ja Sonerasta tai muista operaattoreista ei ole näyttävien uusien palveluiden kehittäjäksi. Näyttävien ja tuloksia tuottavien uudistusten tulee lähteä siitä ajatuksesta, että Nokia ja operaattorit ovat oman osuutensa Suomessa jo tehneet. Viestinnän infrastruktuuri ja kansalaisten valmiudet modernien palveluiden käyttöön ovat jo kunnossa. Nyt pitäisi todellakin mennä laajamittaiseen toimintatapojen kehittämiseen ja uuden teknologian hyödyntämiseen. Siis ei yhtään uutta infrahanketta valtion siipien suojassa, vaan painopiste olemassa olevan hyödyntämiseen. Insinöörit tekevät kyllä infraa tarpeen mukaisesti.

Pari kertaa olen jättänyt Helsingin pysäköintimaksun maksamatta, kun taskussani ei ollut tarpeeksi kolikoita. Se on kaupungille ihan oikein. Seuraavissa eduskuntavaaleissa saatan jättää äänestämättä, jos en voi tehdä sitä verkon kautta. Se olisi oikein saamattomille poliitikoille. Valitettavasti en voi jättää veroilmoitusta tekemättä enkä tarpeen sattuessa terveyspalvelua käyttämättä, vaikka ne yhä hoidettaisiin tavalla, joka ei tietoyhteiskunnan mallimaalle sovi.

Outo suhde ja kummaa kommunikointia

2007-05-06T11:06:00.000+02:00

Tarkkailin eräänä aamuna lehden lukemisen lomassa jäniksen ja harakan touhuja pihalla Järvenpäässä. Vähitellen ne veivät huomioni pois mm. uutisista, jotka koskivat Viron ja Venäjän välistä patsaansiirtokärhämää. Näytti siltä, että harakka härnäsi jänistä, joka kai oli etsimässä jotakin suuhun pantavaa. Jänis puolestaan hyökkäili harakan suuntaan vähän kuin nyrkit ojossa, jolloin harakka lehahti aina viime hetkellä siivilleen. Kun jänis asettui taas nuuhkimaan ilmaa tai eväspuskiaan, palasi harakka lähes iskuetäisyydelle. Sama toistui useita kertoja. Omenapuun oksalta harakka keikutti pyrstöllään ähäkuttia jänikselle – tännepä et sinä pääse!

Tuo oli minun tulkintani kummallisen parin touhuista ensinäkemältä. Seuraavana aamuna ne saapuivat samalle paikalle jälleen hesarinlukuaikaan. Nyt vaikutti siltä, ettei parin välillä ollutkaan kisailua, vaan pikemminkin ne seurailivat sopuisasti toistensa liikkeitä. Liekö niiden välille löytynyt rauha, vai oliko edellisen aamun nujakointi ollutkin vain parin sopuisaa kisailua. Harakalla näytti olevan ohjat käsissään. Kun kadulla kulki koiriaan ulkoiluttavia ihmisiä, hypähti se ensin sivummalle, ja jänis seurasi. Vaaran mentyä ohi, ne palasivat peräkkäin entisille kulmille harakan johdolla. Se toimi selvästikin jäniksen ilmavalvontayksikkönä.

Tuollainen luontokokemus houkuttelee ajattelemaan, ettei ihmisen kyky kommunikoida ole välttämättä niin ainutlaatuista, kuin monesti väitetään. Vaikkeivät jänis ja harakka puhu ihmisen lailla, ne selvästikin viestivät toisilleen ja myös ymmärsivät toisiaan. Tuskin ne keskustelivat keskiajan kirjallisuudesta tai mistään muustakaan sellaisesta, jota ihmiset pitävät sivistyksen osoituksena. Ilmaisivat kai vain jotakin käytännöllistä, vaikkapa tällaista: - Hei harakka, anna minä vähän hipaisen. – Hyi sinua, vanha jänis. - Näetkös, tuolla menee se hurtta, jonka ihmisellä oli viime kesänä makoisa salaattipenkki. Nyt olisi tilaisuus käydä vilkaisemassa, onko kesäksi tulossa samaa herkkua. – Jep jep, alahan lentää siitä.

Tulee mieleeni toinen jäniskokemus samalta pihalta. Joskus 90-luvun lopussa kuumana kesäpäivänä ryypiskelin aamukahvia terassilla, kun havaitsin omituisen karvapallon kivijalan vieressä. Luulin sitä siiliksi, mutta tarkemmin katsottuani totesin sen jäniksen poikaseksi. Epäilin poikasta ensin kuolleeksi, mutta kyllä sen turkki liikkui hengityksen tahdissa. Jätin eläimen rauhaan, mutta kun se ei keskipäivään mennessä ollut lainkaan liikkunut, pelkäsin poikasen tulleen hylätyksi. Tarjosin sille vettä, mutta ei se ollut kiinnostunut hoidostani.

Soitin vanhalle viisaalle äidilleni, joka neuvoi jättämään jäniksen rauhaan. Niillä kuulemma on tapana, että emo kätkee päiväksi poikueensa eri paikkoihin ja käy ne sitten huoltamassa kunkin vuorollaan. Seurasin päivän edetessä tilanteen kehittymistä. Vasta iltayhdeksältä näin läheisellä pellolla kaksi akuista jänistä. Toinen niistä, isäjänis varmaankin, jäi passiin muutaman kymmenen metrin päähän, mutta toinen tuli kadulle aivan talomme kohdalle ja jäi korvat pystyssä tuijottamaan poikasen suuntaan. Tämä lähti välittömästi taapertamaan emonsa suuntaan, mutta emopa hyppelehtikin tietä pitkin kauemmaksi ja hävisi sitten vastapäisen rakentamattoman tontin ruohikkoon.

Minulla oli hetken taas sellainen olo, että tarttis mennä apuun ja kutsua emo takaisin. Maltoin kuitenkin mieleni. Kun jäniksen poikanen oli hetken maantieojassa rämmittyään päässyt tielle, se pysähtyi kuuntelemaan. Näin vastapäisen tontin ruohikosta emojäniksen korvat heilumassa kuin suuntima-antennit. Pikkujänis suunnisti suoraan niitä kohti häviten heinikkoon. Myös emojänis hävisi, mutta loikki hämmästyksekseni samaa tietä kuin oli kadonnutkin takaisin paikalle, josta oli alun perin kutsunut poikasensa liikkeelle. Se nuuski hetken tietä ja totesi ilmeisesti poikasensa ylittäneen sen. Lopulta se seurasi täsmälleen poikasensa jälkiä ruohikon kätköihin.

Minulle tapahtuma jäi ikuiseksi muistoksi ja osoitukseksi yksinkertaisena pitämiemme eläinten älystä ja kommunkointitaidoista. Ruokkimistilanteessa oli kysymys siitä, että poikanen johdateltiin ensin turvallisesti sopivaan paikkaan. Missään vaiheessa koko jänisperhe ei ollut samanaikaisesti alttiina tien tai asutuksen aiheuttamille vaaroille. Kaikki sujui kuin käsikirjoituksessa. Ainoa vaaratekijä päivän mittaan olin minä, joka ilman äitini neuvoa olisin saattanut sählätä emon ja sen poikasen välisen huoltoyhteyden pilalle.

Ihmisten välisessä kommunikoinnissa käsitellään ehkä paljon mutkikkaampia asioita, mutta niissä myös epäonnistutaan useasti. Kahden hyvin erilaisen maan, Viron ja Venäjän, toivoisin ymmärtävän toisiaan paremmin, kuin erilajiset jänis ja harakka. Äitini neuvoa niiden olisi vaikea noudattaa. Se nimittäin oli hyvin yksioikoinen venäläisten suhteen – kuten monilla kodeistaan Karjalasta evakkoon ajetuilla on. Se on se voissapaistamisjuttu, tiedätte varmaan. Hänen luottamuksensa naapureitamme kohtaan rajoittui siihen, ettei niihin koskaan ole luottamista. Venäläistä musiikkia hän rakasti.
-------------------------------------------------------
Ps. muutama päivä julkaisemisen jälkeen:

Sain ystävältäni palautetta tästä jutusta, jossa ihmettelen siis harakan ja jäniksen touhuja. Jutun on lukenut melko moni ja minä itse tietenkin monta kertaa. Muilta oli jäänyt huomaamatta, että jossakin jutun vaiheessa harakka muuttui varikseksi. Nyt olen sen korjannut.

Kokemus oli huojentava. Ensinnäkin ihmisillä taitaa olla tapana lukea tekstejä siten, että huomio on olennaisessa. Yksityiskohdat saavat vaihtaa muotoaan, väriään ja nimeään, jos tarinan juoni ei siitä horju. Toiseksi teen ihan varmasti samantapaisia virheitä jatkuvasti. Jospa niitä ei muut kuin tuntemattomana pysyttelevä ystäväni huomaisikaan.

Juttuni ideana ei ollutkaan käsitellä lajien käyttäytymistä, vaan keskustella kommunikoinnista. Kaksi eri lajia edustavaa eläintä kykenivät keskinäiseen kommunikointiin, mutta Venäjällä ja Virolla on siinä suuria ongelmia. Kommunikoinnin määrällä ja hienoudella ei lopulta ole niin suurta merkitystä kuin sanoman perillemenolla. Armeijan johtajakoulutuksessa tätä oikein korostetaankin. Jos käsky ei mene perille, on vastuu käskyn antajalla.

Fiksu ystäväni oivalsi paitsi lintulajien sekaannuksen, myös tarinan hengen: "...tuleehan lehmästäkin härkä ja kanantytöstä kananpoika jos ihmisen kaikkiin päätelmiin on uskominen."

Vappuja

2007-05-02T00:00:00.000+02:00

Opin viime kesänä viheltämään kuikkauroksen lailla, niin ainakin luulen. Kokeilin vihellystäni useita kertoja, eikä se pettänyt koskaan. Keskellä järven selkää uiva kuikkaemo kääntyi suuntaani ja ui uteliaana kohti. Emon perässä uivat poikaset sen sijaan epäröivät aivan kuin ne olisivat ihmetelleet emonsa käytöstä. Kun huijaukseni paljastui, emo toitotti jonkinlaisen paniikkiäänen ja sukelsi pakoon. Ääniä en osaa kirjoittaa, mutta tuttu kutsuvihellyshän menee jotenkin näin: ku-iiikka, ku-iiikka, ku-iikka. Emon paniikkiäänen voin kuvitella tarkoittavan ”voi hemmetti”, vaikka se kuulostaa pikemminkin aaagh-ilta.

Vietin Vapun tällä kerralla mökillä askarrellen pienten pihatöiden parissa ja terassia rakennellen. Kylmässä säässä kokeilin lämpimikseni, vieläkö kuikkakielen taitoni olivat tallella. Vihelsin pimenevälle järvelle kutsuvihellykseni. Ensin järveltä vastasi naaras jollakin hyvin lempeällä äänellä, mutta sitten puuttui keskusteluun todennäköisesti aito kuikkauros. Kolmistaan siinä hetken huutelimme toisillemme, mutta kuikkien mekkalan tasosta ja sävystä totesin itseni ns. kolmanneksi pyöräksi ja päätin olla enempää sotkematta pariskunnan puuhia.

Vuosien varrella onkin tullut vietettyä monenlaisia Vappuja. Ensimmäiset Vappumuistoni ovat Ämmänsaaresta ja liittyvät konkreettisesti kevään tuloon. Suomussalmella oli 50-luvulla runsaasti kommunisteja. Heidän monisatapäinen vappukulkueensa oli nähtävyys, jota myös porvariperheet kokoontuivat seuraamaan. Kulkue marssi kotimme ohitse vain silloin, kun kevät oli edennyt riittävän pitkälle. Jos Ämmänsaaren ympäri kulkevan reitin tiet eivät olleet riittävästi kuivaneet, teki kulkue pienemmän lenkin. Meillä porvariperheiden pennuilla siis riitti jännitettävää, kunnes kulkueen ensimmäiset punaliput näkyivät mäennyppylän takaa tai joku tiesi kertoa reitin lyhentämisestä, jolloin tietysti pettymys oli suuri.

Olen minä kuulemma kerran liittynyt kulkueeseen mukaankin. Joku marssijoita kadun varrella seurannut tuttavamme oli rientänyt puhelimeen ja soittanut hädissään äidilleni. Reilusti alle kouluikäinen Matti-poika oli napattu sitten pois porukasta kesken matkan. Kun kännyköitä ei siihen aikaan ollut, saatoin ehtiä kuitenkin melko pitkälle työväenliikkeen imussa.

Mieleeni ovat jääneet myös ensimmäiset Vaput opiskeluvuosilta Oulussa. Kaksi Vappua minä jaksoin viettää täysillä teekkarikastajaisineen ja pitkitettyine hauskanpitoineen, mutta kolmannen opiskelijavappuni vietin äitini eväissä. Teekkarivaput olivat niin ylenpalttisen kosteita ja vauhdikkaita, että katsoin silloin viisaammaksi käyttää pyykkikassia kotona juuri Vappuna.

Kaipa sitä vielä muutaman kerran jaksoi vappua oikein juhliakin opiskeluvuosien jälkeen ennen perheen perustamista. Järvenpään perhevaput olivat sitten simaa ja tippaleipiä, serpentiiniä ja ilmapalloja. Kun sellaisetkaan eivät enää ole ajankohtaisia, ovat Vaput ruvenneet muistuttamaan normaaleita keväisiä viikonloppuja.

Eivät Vapun ohjelmanumerot kuitenkaan ole loppuneet, kiitos kuikkien ja muiden luontoihmeiden. Niiden saapumista on hauska odottaa kevään edetessä, ja kuten vihellysharjoitukseni osoittaa, pääsen niiden kanssa yhtä hyvään yhteyteen kuin aikoinaan korpikommunistien kanssa. Jotenkin tunnen viehtymystä niiden olemassaolosta, vaikka itse en joukkoon kuulukaan.

Novelli virastomaailmasta

2007-04-25T16:38:00.000+02:00

Samalla kesäyliopiston kurssilla, jolla harjoiteltiin esseitä, opiskeltiin kirjoittamaan myös "puuta heinää" - novelleja, draamaa ja jopa romaania. Itse asiassa oma mielenkiintoni kurssia kohtaan perustui haluun oppia kirjoittamaan sepitettyjä tarinoita todellisuudesta ja tositarinoita sepitetyistä tapahtumista ja henkilöistä. Mielestäni onnistuin oheisessa novelliharjoituksessa hyvin, sillä usea tarinan lukenut tuttavani on samaistunut samaan henkilöön, sihteeri Birgitta Ponnelaan, tarinani varsinaiseen sankariin.

VIRASTOENKELIT

Kuusi vuotta Asioimisviraston Asioimisosaston Yleisten Asioiden toimiston päällikön virassa riittää, ja olisi sopiva aika siirtyä uralla eteenpäin. Tie seuraavaan ylempään virkaan Asioimisosastossa on kuitenkin tukossa.

Osaston johtajaksi valittiin kaksi vuotta sitten virkatieteiden lisensiaatti Leenakaisa Liepelä. Hän on minua nuorempi, mutta paljon oppineempi, eikä hän luovuta paikkaansa kenellekään ylennyksestä haaveilevalle. Tiedustelen silloin tällöin muiden osastojen avoimia virkoja, mutta ei meidän virastossamme ole helppoa siirtyä muihin tehtäviin. Virastossa noudatetaan Virastoasiain Esteettisiä Suosituksia (VEsSu), joiden mukaan organisaatioissa on kolme yksikköä kullakin tasolla. Niitä ei juurikaan ole tapana muutella, eikä uusia tehtäviä siksi ole tarjolla.

Urakehitykseni uhkaa pysähtyä lopullisesti. Joskus mieleeni häivähtää vielä ikävämpi asia. Alaiseni touhuavat jotakin selkäni takana, sillä he vaihtavat usein puheenaihetta saapuessani paikalle. Virastossamme on vahva perinne henkilöstön vaikutukselle päätöksentekoon. Johtajat epäonnistuvat tehtävissään joutuessaan työntekijäverkostojen epäsuosioon. Jotkut taas onnistuvat vaikkeivat näytä erityisen paljon edes yrittävän. Vaikkemme siitä puhu, kilpailemme johtaja Liepelän kanssa henkilökunnan suosiosta. Luulen Liepelän olevan itselleni hieman kateellisen. Olen yleensä saanut hyvät arviot alaisiltani Viranhoitajien Keskinäisten Suhteiden Arviointiraportissa (ViKSA), jonka Asioimishallituksen Raportointikeskus vuosittain teettää.

Osastonjohtaja Liepelä on muodollisesti pätevä. Hän pitää kiinni ohjeista ja säännöistä pikkutarkasti, ja turvautuu usein virka-asemaansa. Virastossamme on tavanomaisempaa, että säännöistä pidetään kiinni vain sen verran, että kaikki näyttää hyvältä. Monet suhtautuvat johtaja Liepelään epäluuloisesti sen vuoksi, että hän on vielä lähes neljän kymmenen vuoden ikäisenä naimaton. Varttuneet miehet pitävät häntä kuitenkin melko viehättävänä. Huhuillaan, että hän olisi jopa edennyt urallaan viehätysvoimaansa käyttäen. Mielestäni neiti Liepelä on kuitenkin melko kalsea tyyppi.

Urani Asioimisvirastossa alkoi kaksikymmentäkolme vuotta sitten vauhdikkaasti. Saavuin vähän jännittyneenä ensimmäiseen työpaikkaani nuorena juuri valmistuneena diplomivirkailijana. Virastokeskuksen portilla koppalakkinen viiksimies oli neuvonut minut rakennuksen H kerrokseen 2, käytävälle H:2a, ja etsimään toimistopäällikkö Luomasen sihteerin. Kävelin hiljaisia siistejä suoria käytäviä, joiden varsilla huoneiden ovet olivat kiinni. Löysin oven jossa oli kyltti: Asioimisosasto, Yleisten asioiden toimisto, päällikkö A.S. Luomanen, ja pienempi kyltti: Yleisten asioiden toimistosihteeri B. Ponnela. Toimelias sihteerini Birgitta oli jo silloin nykyisessä tehtävässään.

Birgitta otti minut vastaan ja osoitti heti ensimmäisen työtehtäväni. – Tervetuloa virkapaikallenne apulaisdiplomivirkailija Toivonen. Toimistopäällikkö on jo kesälomalla, mutta hän pyysi Teitä käymään käsiksi asioimistarkastaja Huttusen pöydällä oleviin papereihin. Tarkastaja itse taitaa olla aamukahvilla, mutta hänen papereistaan pitäisi nyt kuitenkin aloittaa. Tuossa on herra Toivoselle kynä ja paperilehtiö. Huoneenne on aivan Huttusen huoneen vieressä.

Huttusen huone oli pieni siisti koppi saman käytävän varrella. Työpöydän ja työtuolin lisäksi huonekaluina oli kolme ovellista kaappia, vierasjakkara ja vaatenaulakko. Oma huoneeni oli aivan samanlainen. Vain Huttusen huoneen sininen päällystakki, lierihattu ja käyttämättömän näköiset kalossit, sekä pöydälle asetetut paperit ja työvälineet puuttuivat.

Pelottavan korkea, mutta siisti paperipino Huttusen pöydällä osoittautui tietokonetulostukseksi. Pinon vierellä oli kirje Raportointikeskukselta. Kirjeessä muistutettiin tietokoneen hyödyntämisraportista, joka Asioimisviraston osalta oli vielä palauttamatta. ”Asioimishallituksen rapotointiohjesäännön 7. artiklan mukaisesti edellytämme Virastoa viipymättä toimittamaan viitekirjeessä (Dno V2754-74) 20.4.1974 pyytämämme raportin Raportointikeskuksen kirjaamoon.” Allekirjoitus Emil Vatanen, raportointiekspeditööri.

Tietokone oli vielä silloin uusi keksintö. Maassa vallalla olevan politiikan mukaisesti niiden käyttöä kuitenkin piti edistää. Useimmat vanhemmat työntekijät ahdistuivat saadessaan Asioimisviraston toimia ohjaavalta Asioimishallitukselta tavan takaa ohjeita käyttää tietokonetta entistä tehokkaammin. Asioimispalveluita osasivat kaikki asioimisvirkailijat koneella tuottaa, mutta raporttien laatiminen oli paljon vaikeampaa.

Asioimistarkastaja Huttunen oli luonteeltaan erityisen rauhallinen. Hän ei yleensä kiirehtinyt, vaikka paine työn valmistumiseksi oli kova. Juuri siksi Huttunen oli saanut raportin tehtäväkseen. Asia oli ikään kuin hoidossa, ja kaikki saattoivat olla sen suhteen puhtain mielin. Huttunen ei hosunut, eikä kysellyt muiden apua ikävän tehtävän suorittamiseksi. Raportointikeskus oli kuitenkin mainitsemani kirjeen lisäksi jo muutaman kerran tivannut puhelimitse uutta hyödyntämisraporttia, ja siksi se piti saada nyt tehdyksi.

Raporttien laatimiseksi tarvittavat tietokonekäskyt olivat minulle tuttuja, ja muutamalla käskyllä sain tietokoneen käsittelemään ja tulostamaan raportin edellyttämät lisätiedot. Tehtyäni raportin parissa päivässä pääsi Asioimisvirasto ja sen työntekijät jälleen vastenmielisen raportoinnin pälkähästä. Aivan erityisen ilahtuneita olivat Huttunen, jonka ansioksi työni luettiin, sekä Birgitta, jonka sihteerin tehtäviin kuului vastata Raportointikeskuksesta tuleviin puheluihin ja kirjeisiin. Nyt hänen ei enää tarvinnut käyttää aikaansa verukkeiden keksimiseen.

Sitä mukaa kuin tietotekniikka tuli tärkeämmäksi, sain yhä uudestaan näyttää taitojani. Niinpä olen vuosien mittaan edennyt nykyiseen hyvään virkaani kuin kohtalon ohjaamana. Viimeisimmästä ylennyksestä on kuitenkin jo kuusi vuotta.

Huttunen, joka on edennyt eläkevirkaansa yliasioimistarkastajaksi, on vuosien mittaan viihtynyt yhä enemmän Birgitan seurassa. Tyypillistä on, että he touhuavat jommankumman virkahuoneessa ovi suljettuna. Ilmeisesti heidän suhteensa ei kuitenkaan ole intiimi, sillä Huttunen tiedetään kunnolliseksi perheenisäksi. Sitä paitsi he tekevät työnsä moitteeettomasti. Aivan viime aikoja lukuunottamatta minulla ei ole ollut syytä kysellä tämän työparin tekemisten perään.

Molemmat edustavat vaikutusvaltaisimpia henkilöstöryhmiä. Niiden kanssa olisi parasta olla hyvissä väleissä. Yliasioimistarkastaja Huttunen valittiin kymmenisen vuotta sitten Kaikkien Virastojen Yhteisen Virkailijaliiton (KaViYVi) vanhemmaksi neuvonantajaksi. Birgitta puolestaan on keskeinen henkilö viraston sihteereiden verkostossa. Siinä verkostossa tiedetään kaikki viraston ja useimmat sen työntekijöiden asiat.

Sihteerit verkottuvat myös eri virastojen välillä ja toimivat myös ylempien ja alempien hallintotasojen yhdistäjänä. Olen pari kertaa omaatuntoani venyttäen antanut Birgitalle luvan kustantaa Asioimishallituksen alaisten Virastojen Sihteerikerhon (AaVSik) illanistujaisia toimistoni vähistä edustusvaroista tinkien samalla muista edustusmenoista. Sen seurauksena Asioimishallituksen alamaistoimivirkailijat ovat kyllä joskus huomauttaneet kahvileipien niukkuudesta isännöimissämme kokouksissa.

Tänä aamuna tilanteessani tapahtui muutos. Tulin jälleen ajatuksissani töihin, ja törmäsin topakkaan neiti johtajaan. Yleensä vältän hänen läheisyyttään, mutta olin ajatuksissani varomaton, ja jouduin samaan hissiin. Hän oli jotenkin tuohduksissaan ja vei minut suoraan huoneeseensa. Jos olisin voinut valmistautua tapaamiseen, olisin tiedustellut Huttusen ja Birgitan neuvoja. He olisivat varmasti jälleen tienneet, kuten aina, miksi johtaja kutsui huoneeseensa.

Johtaja Liepelä kertoi keskustelustaan Asioimisviraston Ylijohtajan, Asioimisneuvos Taustasen kanssa. - Asioimishallituksella on aivan uskomaton ajatus Asioimisviraston kehittämisestä. Ne aikovat poiketa VEsSun suosituksista, ja tuhota kauniin kolmikko-organisaatiomme, hän puhisi poiketen tavanomaisesta kuivakkaasta tyylistään. - Tietotekniikan käyttö on nyt edennyt niin pitkälle, että eräitä toimintoja voidaan keskittää.

Olin vielä niin järkyttynyt neiti Liepelän yllättävästä kohtaamisesta, etten saanut sanaa suustani.
Totta olikin, että tietotekniikasta oli tullut arkirutiinia. Myös omat erityistaitoni tietokoneiden osaajana olivat menettäneet merkitystään. Takavuosien näytöt tuntuivat pikemmin hauskoilta muistoilta menneistä ajoista, kuin pohjalta edetä vielä pidemmälle virkamiehen urallani.

- Ymmärrättehän Toivonen, keskittäminen tarkoittaa, että jotakin lopetetaan. Keskittäminen kohdistuu Yleisiin asioihin, neiti Liepelä jatkoi.

Vaikka irtisanomisia tehtiinkin virastossa hyvin harvoin, odotin jotain niinkin ikävää tapahtuvan. Vaikutti siltä, että johtaja Liepelän oli vaikea löytää sanoja. Mietittyään hetken hän jatkoi.
- Tarkempia tietoja ei asioimisneuvos minulle vielä kertonut, mutta Yleisten asioiden toimistot lakkautetaan ja Asioimisvirastoon perustetaan neljäs osasto. Kuvitelkaa Toivonen, neljäs osasto!

Poistuin ahdistuneena. Kehtasikin mokoma liepeilijä murehtia virastoesteettisten ohjeiden mukaisen organisaation hävittämistä, kun minä menettäisin toimistoni. Ei voinut vähempää kiinnostaa! Ottakoot organisaationsa mallin vaikka himmelistä!

Ikävistä tunteistani huolimatta kykenin näkemään suunnitelman logiikan. Asioimisten määrää on voitu lisätä tietotekniikan ansiosta vuosittain jopa kolminkertaiseksi ilman, että asioimisvirkailijoita on tarvittu lisää. Yleisten asioiden hoitamisessa tietotekniikan rooli korostui. Oli selvää, että tietotekniikka vaikutti myös siihen paljon.

Jatkoin raskain ajatuksin kohti omaa toimistoani. Mietin jo sanoja, joilla tulisin kertomaan ikävät uutiset toimistoni työntekijöille. Viittaisin ”yleiseen kehitykseen” ja asettuisin sankarillisesti itsekin työnsä menettävien joukkoon. Heidän kannaltaan keskittäminen vaikutti epäoikeudenmukaiselta. Toimistoni oli tehnyt koko ajan hyvää työtä tietotekniikan käytön edistämiseksi. Pitkälti sen ansiosta koko Asioimisvirastoa pidettiin nykyisin esimerkkinä jopa kansainvälisesti.

Reittini kulki pian eläkeiän saavuttavan yliasioimistarkastaja Huttusen huoneen ohi. Huttunen joskus vanhoilla päivillään riehaantui työskentelemään niin, että unohti jopa viranhoito-ohjesäännön mukaisen 7 minuutin kahvitauon. Niin nytkin. Hän oli paneutuneena tietokoneen näppäimiin vierellään Birgitta. He näyttivät puuhailevan taas yhdessä, mutta olivat unohtaneet oven raolleen. Saadakseni todisteita epäilylleni heidän osuudestaan neiti Liepelän kertomiin tapahtumiin, en malttanut jäädä hetkeksi seuraaman parin tohuja.

Huttusen sormet olivat tietokoneen näppäimillä. Birgitalla tuntui olevan ohjat: – Laita Huttunen sinne taloussuunnitelmaan sitten riittävät edustusvarat. Vai laitettaisiinko oikein omalle momentilleen nuo iänikuiset kahvileipäasiat. Voidaan sitten käyttää edustusvarat tarkoituksenmukaisemmin. Tiedä vaikka joskus pitää taas junailla näitä organisaatioasioita AaVSikin tyttöjen kanssa, selosti Birgitta Huttuselle, jonka eläkehommiin kuuluivat toimistoni talousasiat.

- Niin teemme kuin päätämme! Huttunen vastasi toistamalla tavanomaisen hokemansa, ja näpytteli numeroita koneeseen. Hän jatkoi ääntänsä madaltaen: - Pitäisivät vain jo sen kokouksensa, että saataisiin julkistaa uusi osastomme. Olipa mukava vielä kerran kiittää sitä näppärää Toivosen poikaa ylennyksellä. Yleisten Asioiden Osasto on jo jotakin ja meidän Toivonen sitä vetämässä!

Johtaja Liepelän huoneesta kantamani tunne vaihtui hetkessä syvään helpotukseen ja riemuun. Vedin henkeä, mutten täysin pystynyt hillitsemään itseäni.

Huikkasin tervehdyksen oven raosta. – Huttunen ja Birre, perhana. Pyytelin heiltä samalla mielessäni anteeksi, että olin epäillyt heidän lojaalisuuttaan.

Iskin heille silmää, vaikka tuskin sitä osasin. Suljin Huttusen huoneen oven, ja jätin heidät jatkamaan tärkeää työtään.

Kännykkäpalveluiden putki?

2007-04-23T12:40:00.002+02:00

Ks. 17.6.2008 jälkikäteen kirjoittamani lisäys tämän tekstin lopussa. Se puolestaan liittyy kommenttiin, jonka tuntematon lukija oli lähettänyt jutun "Makkos-Matti" yhteyteen. Kannattaa lukea sekin.

Silloin tällöin ryöpsähtää keskustelu kännykkäpalveluista. Monesti keskusteluissa kysellään uusien innovatiivisten palveluiden perään ja ihmetellään, kuinka Suomi, entinen kännykkäpalveluiden mallimaa, on jäänyt jälkeen muun maailman kehityksestä. Kyselijöiden joukossa on ollut jopa pääministeri Matti Vanhanen. Toisaalta ihmetellään, mistä ihmeen palveluista onkaan kysymys? Useimmille puhe ja tekstarit riittävät ja mieluiten edullisin hinnoin.

Minäpä kerron oman näkemykseni siitä miten tähän on tultu ja mitä asialle voitaisiin tehdä. Juttu on pitkä ja tylsä, joten älä lue tämän pidemmälle, ellet ole alan ihminen.

Tunnen matkaviestinpalveluiden ja nykyisen tilanteen taustat läheisesti. Olin keskeisellä paikalla, Soneran matkapuhelinpalveluista vastaavana johtajana, kun Suomen edistyksellisiä palveluita kehitettiin ja esiteltiin kansainvälisissä lehdissä ja Suomeen tehtiin vierailuja mobiilimaailman ihmeitä katsomaan. Sain usein kutsuja seminaareihin ja konferensseihin puhumaan matkaviestinpalveluista. Soneran listautuessa pörssiin sen myyntipuheiden ydintä olivat edistykselliset palvelut: "Wash your car or buy a coke with your mobile phone". "More than 10% of the revenues come already today from value added mobile services". Annettiin pyöreitä lupauksia tulevista kasvavista palvelutuotoista.

Olennaista 80- ja 90-lukujen palvelukehityksessä oli se, että ne tehtiin nimenomaan operaattorin liiketoiminnan puitteissa ja sitä tukemaan. Operaattorin keskeiseksi tehtäväksi nähtiin silloin verkon omistamiseen ja hallitsemiseen perustuva yhdistäminen ja liikenteen välittäminen. Verkko tarkoitti vastuullista asemaa asiakkaiden ja palveluiden välissä. Operaattori, etupäässä Soneran matkaviestinyksikkö, kehitti hyvällä motiivilla, innostuneesti ja tuloksekkaasti palveluita, koska niiden yleistyminen lisäsi liikennettä ja sitä kautta operaattorin tuloja. Vaikka palvelutuotot kasvoivat yli kymmenen prosentin, ne olivat tosiasiassa enimmäkseen tekstiviestiliikennettä.

Operaattorin oli luontevaa toimia kehittäjänä tai kehityksen mahdollistajana ja tukijana, sillä sen asemaa eivät uhanneet palvelutoimijat (media, pankit, soittoääniteollisuus jne.) eikä se uhannut palveluiden tuottajia, koska se ansaitsi rahansa yhteyksien kytkemisestä ja verkossa välitetystä liikenteestä. Operaattori ei pyrkinyt kasvattamaan omaa liiketoimintaansa palveluiden suuntaan enempää, kuin oli tarpeen tien raivaamiseksi palveluiden siirtymiselle verkkoon. Se ei myöskään ollut mustasukkainen niille, jotka kenties ansaitsivat verkon läpi käytetyillä palveluilla.

Oman kehityksen ja hyvän luontevaan työnjakoon perustuvan yhteistyön ansiosta Soneran matkaviestintä oli 1990-luvun lopulle tultaessa palveluiden määrässä, laadussa ja käytössä maailman kärjessä. Siltä ajalta on peräisin mielikuva, että Suomi on erityisen edistyksellinen matkaviestinpalveluiden maa. Soneran matkaviestinnällä oli myös operaattorin rooliin sopivia visioita, joita se ei ehtinyt toteuttamaan.

Matkaviestinyksikön ”ongelmana” 90-luvun lopussa oli se, ettei se kyennyt enää osoittamaan sellaista kasvua, johon oli totuttu ja jota pörssiyhtiöksi tulleen Soneran uskottiin tarvitsevan. Yksikkö oli ollut mukana toteuttamassa kansainvälisiä operaattorihankkeita Baltiassa, Venäjällä, USA:ssa, Turkissa ja Unkarissa, mutta myös nämä olivat samanlaisen verkkosidonnaisen operaattoriparadigman mukaisia, kuin operaattoritoiminta Suomessa. Ne menestyivät kaikki sinällään, mutta eivät tarjonneet riittäviä kasvumahdollisuuksia eivätkä markkinoita Soneran viennille. Vientituotteita yritettiin vääntää lähes mistä tahansa, mutta operaattorioppien vieminen oli kuitenkin se, jolla oli kysyntää. Siinä ansainta perustui sijoitusten arvonnousuun, mikä sekään ei ollut vähäistä. Esimerkiksi Turkcelliin Soneraa pyydettiin osakkaaksi vain siksi, että sen mukana tulisi tarpeellinen osaaminen ja kokemus operaattorina toimimisessa. Niin myös tapahtui.

Se, mitä matkaviestinyksikössä ylpeänä esiteltiin palveluihmeenä, oli joidenkin mielestä uhrausta muiden hyväksi koituville liiketoimille. Vilkuiltiin palvelusisältöjen suuntaan ja sisäisissä palavereissa uhiteltiin esimerkiksi Soneran omien pankki- tai mediapalveluiden käynnistämisellä. Oltiin kateellisia Nokialle, jonka epäiltiin kahmaisevan operaattoreilta roolin asiakasrajapinnassa. Operaattorin perustehtävään keskittymisen varotettiin johtavan ”bittiputken” rooliin. Tämä ohitti sen tosiasian, että matkaviestinliittymien ja yhteyksien hallitseminen vaatii verkolta paljon älykkäitä toimintoja, ja ne antavat operaattorille mahdollisuuksia kehittää rooliinsa sopivia verkkoriippuvia palveluita. Operaattorin verkko on myös tehokkain kuviteltavissa oleva keino välittää maksuja asiakkailta verkon kautta käytettävien palveluiden tuottajille.

Tällaisten lähtökohtien vallitessa Sonerassa tehtiin pörssilistauksen jälkeen pahoja virheitä, joilla kehityksen kärkenä toiminut huolella toteutettu operaattorikonsepti tuhottiin. Miksi niin kävi, on vaikea selittää menemättä henkilökohtaisten toilailujen ja motiivien tarkasteluun. Sitä teen ehkä joskus myöhemmin. Joka tapauksessa valittu kansainvälisen kasvun strategia ja tavoite päästä rahastamaan maailmanlaajuisesti eräänlaisena välimiehenä operaattoreiden ja niiden asiakkaiden välissä oli mahdoton toteuttaa.

Ennen Soneran toista osakemyyntikierrosta 1999 sen johtoryhmässä ja hallituksessa tehtiin tietoinen päätös ”internetvaluaation” hakemisesta ja irtautumisesta perinteisten verkoillaan ansaitsevien operaattoreiden joukosta. Tarinoita "verkkoriippumattomista" kasvuliiketoiminnoista sepitettiin entistä innokkaammin. Matkaviestintäyksiköstä irrotettiin ensin sen lisäpalvelutuotteet, joista tehtiin Zed ja sitten koko palveluyksikkö kuviteltujen verkkoriippumattomien kansainvälisten kasvubisnesten tueksi. Muutosten puuhamiehet tuleva toimitusjohtaja Relander ja uusista palveluista vastuun saanut Juha Varelius maalailivat sijoittajille valtavia kasvumahdollisuuksia, joita Soneran uusi strategia tarjoaisi. Tarinat purivat ja osakkeen hinta nousi pilviin. Siinä vaiheessa hypetystä ei mikään voinut pysäyttää. Kansanedustajat esittivät kilpaa sijoituskohteita ”Soneramiljardeille”.

Sonera talutettiin tielle, jolla odotti täysi katastrofi. Internetvaluaation tarkoituksena oli päästä riittävän isoilla panoksilla ”pelipöytään”, jossa Euroopan telemarkkinat muotoiltaisiin uudestaan. Pelipöydän pääsymaksuna oli myös Saksasta ostettu UMTS-toimilupa, joka oli kaataa koko yrityksen. Yksikään verkkoriippumattomista palvelukonsepteista ei menestynyt, UMTS osoittautui arvottomaksi ja valtion tuella Sonera nilkutti Ruotsin valtion hallitseman Telian syliin.

Telian sylissä ei Soneran roolista suomalaisten mobiilipalveluiden tärkeimpän laboratoriona enää jäänyt paljon jäljelle. Tässä on sen asian ydin, josta tämä teksti alkoi. Suomessa ei ole enää riittävän voimakasta ja neutraalia asiakkaiden kanssa operoivaa osapuolta kokoamaan esimerkillään ja pioneerityöllään ne toimijat, jotka palvelukehityksen kärki tarvitsee. Se mitä Soneran mukana tuhottiin, ei ollut vain Sonera yrityksenä, vaan siinä meni suomalainen lähes instituutionomainen kehitysympäristö. Hujan hajan Tekesin, pienten firmojen ja keskenään kilpailevien operaattoreiden projekteihin kylvetyt rahat menevät hukkaan ilman tukevaa runkoa, jonka 90-luvun Tele ja Sonera asiakkaineen muodostivat.

Mitä nyt sitten voitaisiin tehdä palvelukehityksen nostamiseksi sille tasolle, että Suomea voitaisiin uudelleen kutsua kärkimaaksi? Osaamisesta se ei ole kiinni, sillä ICT-klusterimme ja mobiiliosaamisemme on edelleen maailman huippua. Samoin suomalaiset asiakkaat ovat valveutuneita ja valmiita ottamaan käyttöön sellaisia palveluita, joiden todella koetaan olevan hyödyllisiä edellyttäen, ettei niitä samalla koeta rahastusyrityksiksi.

Se mitä puuttuu, ovat toimijoiden motiivit ja uskallus panostaa palveluiden viemiseksi verkkoon. Motiivien puutteesta saa syyttää edellä kuvattuja tapahtumia, jotka paitsi tuhosivat parhaan osaamiskeskuksen, jättivät pitkään kestävän epäluulon operaattoreiden vilpittömyyttä kohtaan. Operaattoreiden uskotaan käyttävän sillanpääasemaansa törkeästi hyväkseen ja rahastavan muiden kehittämillä palveluilla sen sijaan, että tyytyisivät kohtuullisiin korvauksiin palveluiden ja palvelumaksujen välittämisestä.

Mobiilipalveluiden arvoketjussa operaattorin luontevana roolina palveluiden yhdistämisen lisäksi on maksuja koskevien tietojen välittäminen ja käsitteleminen siten, että palvelun tuottaja saa lopulta maksun palveluita käyttäviltä. Operaattoreiden perimät laskutuskorvaukset ovat kuitenkin tyypillisesti moninkertaiset niistä aiheutuneisiin kustannuksiin verrattuna. Operaattorit perustelevat maksujensa suuruutta sillä, että ne ylipäänsä mahdollistavat palvelut verkon kautta. Hyväksyttävämpi perustelu olisi maksujen välittämisestä koituvat kustannukset. Ne vain sattuvat olemaan niin minimaaliset, ettei operaattorin ole mahdollista perustella niillä ylisuuria hintojaan.

Tässä onkin opin paikka regulaattorille, pelisääntöjen laatijalle. Sen sijaan, että ne toimillaan ahdistelisivat verkkoja ja verkkojen välistä kilpailua tai ottaisivat kantaa siihen minkä sukupolven tekniikalla verkot pitää toteuttaa, katsokoot palveluiden ja verkon rajapintoja tarkemmin. Enkä tarkoita verkon ja verkon asiakkuuden rajapintaa, eli ns. palveluoperoinnin rajapintaa, vaan palveluoperoinnin ja palvelutuotannon rajapintaa. Laskutuskorvauksien, yhdysliikennemaksujen ja vastaavien valvonta ja hintojen reilu kohtuullistaminen, sekä palvelutuottajille annettavat paremmat oikeudet päästä jakamaan asiakas- ja liittymähallinnan kriittisiä tietoja avaisivat lippaan reheviin uusiin palveluinnovoinnin lähteisiin.

Edellä oleva vuodatus on syytä lukea sumealla logiikalla. En ole varma siitä, että olen nähnyt kaiken olennaisen ja kyennyt käsittelemään sitä oikein. Minun ajatteluani kahlitsee liiallinen omakohtaisuus. En myöskään ole varma siitä, mikä lopulta on kansakunnan edun mukaista. Sekö, että voisimme jälleen elvistellä maailman parhailla mobiilipalveluilla, vai se, että kansakunnan käytettävissä on edullisia televiestintäyhteyksiä, joiden hyödyt näkyvät yleisenä tuottavuuden kasvuna. Olen taipuvainen kallistumaan jälkimmäiselle kannalle, sillä se mitä Internet on jo tehnyt laakakaistaisten yhteyksien puitteissa, tulee hallitsemaan kehitystä myös mobiilipuolella. Se merkitsee älykkäiden palveluiden tulvaa tehokkaiden yhteyksien läpi. Jos joku haluaa kutsua sitä bittiputkeksi, kutsukoon.

Minun mielestäni parempi termi on palveluputki. Operaattorit saisivat mieluusti kilpailla sillä, kenen putki välittää palveluita tehokkaimmin ja edullisimmin ja kenen asiakaspalvelu vastaa, kun asiakas haluaa puhua sen kanssa.

--------------------------------------------------------

Lisään tähän tekstiini jälkikäteen kommentin (17.6.2008). Olen saanut jonkun verran palautetta näistä blogiini kenen tahansa luettavaksi kirjoittamistani jutuista. Enimmäkseen ne ovat olleet rohkaisevia. Sellaiset palautteet, jotka ovat tulleet blogin palautekanavan kautta, olen julkaissut lähes kaikki. Kuten jokainen voi todeta, ei täällä mitään vilkasta keskustelua käydä. Vilkkainta oli Ilkka Kanervan mokailun/poliittisen lynkkauksen taustoihin liittyvä mielipiteenvaihto.

Kannattaa katsoa tuore kommentti ajallisesti ensimmäisen eli blogissa pohjimmaisena olevan tekstini yhteydessä. Sijainnistaan huolimatta se liittyy nimenomaan tähän kirjoitukseen ja sen kohtaan, jossa kerron Soneran tuhoon johtaneista tapahtumista. Tuntematon kommentoija varoittaa selliin joutumisen uhalla panemasta Soneran tuhoa Relanderin ja Vareliuksen syyksi. Huh!

Luin tarkkaan uudestaan tekstini, enkä näe tarvetta muuttaa sitä mitenkään. En syytä kyseisiä henkilöitä Soneran tuhoamisesta, vaan kerron heidän toiminnastaan sen, minkä kaikki jo tietävätkin. En myöskään viittaa heihin, kun puhun henkilökohtaisten motiivien osuudesta Soneran tuhoon. Pojathan tekivät työtä tilattua ja välillä se näytti todella lupaavalta! Hyvällä onnella Sonera olisi voitu myydä jollekin toiselle operaattorille sellaiseen hintaan, että silloinen johto voisi nauttia erityisehtoisten optioidensa tuotoista vaikkapa purjehtimalla Karibialla loppuikänsä.

Kuten tuntemattoman kommentissa aivan oikein viitataan, on taustalla omistajan tahto ja sen toteuttaminen. Omistajien valitsemat henkilöt ovat vastuussa niistä linjauksista, jotka tehtiin, eivät näitä linjauksia toteuttaneet. Valtio oli dominoiva omistaja ja sen tahtoa edustavia henkilöitä oli paljon - viime kädessä koko eduskunta. Sielläkin puhuttiin Soneran hinnannousun jälkeen innostuneesti Sonera-miljardeista, joilla Suomen valtion velka olisi voitu puolittaa.

Toinen asia on se, mistä linjaukset saivat alkunsa ja kuka niitä ajoi päättäjien agendalle. Ettei vain olisi ollut… No, en minä selliin halua. Jos oman näkemykseni joskus tuon julki tätä yksityiskohtaisemmin, teen sen hyvin harkiten. Sen verran asiaan sekaantui tavallisten palveluideoistaan innostuneiden bisnesmiesinsinöörien ja –nörttien lisäksi arvonsa tuntevia herkkähipiäisiä tahoja, eliittipoliitikkoja ja -virkamiehiä ja näille ajatuksia tuottaneita kalliita konsultteja, että varmuudella näkemykseni ärsyttäisivät ja riski joutua varomattomista sanomisista poseen saattaa olla oikeasti olemassa. Hesarissa viime sunnuntaina (15.6.2008) ollut Soneran menneisyyttä koskeva kirjoitus oli paljastava: vain minä ja Juho Lipsanen annoimme haastattelun omalla nimellämme.

Eniten kerrottavaa niille, jotka haluaisivat ymmärtää Soneran kehityksen syyt, lienee 80- ja 90 lukujen ajan Telecom Finlandia/Teleä/Soneraa johtaneella Aulis Salinilla. Aulis teki paljon näkymätöntä hyvää työtä, josta hän on saanut kiitoksen ja mm. vuorineuvoksen arvon. Olisi vahinko historiankirjoitukselle, ellei hänen tietojaan saataisi käyttöön. Omien päätöstensä ja linjanvetojensa lisäksi hän ehkä osaisi kertoa mm. niistä arvovalinnoista, joiden pohjalta tehtiin keskeiset henkilö- ja strategiavalinnat, jotka sitten johtivat... No niin, nyt lopetan tämän pyykin pyörittämisen. Se ei minun käsissäni tulisi valmiiksi.

Olen muuten iloinen saamastani kommentista. Joku muukin lukee blogiani kuin ystävät ja sukulaiset!

Essee polkupyöräilystä

2007-04-22T21:54:00.002+02:00

Opiskelin viime vuonna Kuopion kesäyliopistossa kirjoittamista. Kursseista yksi käsitteli esseetä. Mistäpä minä esseen kirjoittaisin, ellen polkupyöräilystä. Julkaisen nyt esseeharjoitukseni varustettuna siinä mainitulla isäni kuvalla. Kuvan on todennäköisesti ottanut isäni työkaveri metsänhoitaja Seppo Aho. Kuva on julkaistu syksyllä 2007 Postin ja Helsingin Sanomien kuvakilpailustaan kokoamassa kirjassa "Muistikuvia Suomesta".

MITÄ TEIT MINULLE, AINO?

Isäni kuoltua 60-luvun puolivälissä omin hänen Aino-merkkisen polkupyöränsä ja kaksi toimivaa taskukelloa. En ollut tavaroiden arvoinen, sillä kellot rikoin jääkiekkopeleissä ja polkupyörän myin joitakin vuosia myöhemmin eräälle opiskelijalle kahdellakymmenellä markalla. Polkupyörä ehti jättämään minuun kuitenkin lähtemättömän jäljen, rakkauden polkupyöräilyyn. Isäni pyörän merkityksen olen tajunnut vasta vuosien kuluessa, kun olen ajautunut pohtimaan pyöräilyn syvintä olemusta.

Isälleni polkupyörä lienee ollut välttämätön kulkuväline. Vanhempi sisareni on syntynyt heinäkuussa 1949. Minulla on valokuva, jossa isäni vetää sisartani varten tilattuja vauvanvaunuja kotiin Ämmänsaaren linja-autoasemalta polkupyörällään. Samalla matkalla hän on hakenut kaksi kannullista maitoa, jotka roikkuvat pyörän ohjaustangosta. Metsänhoitajan työssään hän teki pitkiäkin matkoja pyörällään, ennen kuin Metsähallituksen varat riittivät virka-auton hankkimiseen joskus myöhemmin 50-luvulla.

Myös minua Aino palveli hyötyvälineenä. Sillä kuljin helposti salkkuineni muutaman kilometrin koulumatkan, mutta erityisesti kesällä pyörästä oli paljon hyötyä ja iloa. Kesätyöni oli metsän hoitoa, taimien istutusta, vesakoiden harventamista ja muuta vastaavaa. Usein työmaani olivat kymmenien kilometrien päässä kotoani. Säästä riippumatta poljin aamulla aikaisin työmaalle ja raskaan päivätyön jälkeen takaisin kotiin. Illalla saatoin vielä pyöräillä tyttöystäväni luo Suomussalmen kirkonkylälle tai jonkun tuttavan mökille saunomaan. Usein vain kiehnasin pyörineni kylällä elämää etsimässä.

Mieleeni syvimmälle on painunut pyöräilypäivä, jolloin metsätöistä kotiin saavuttuani löysin äitini kirjoittaman lapun: ”Olemme apteekkarin mökillä, tule perässä.” Muistin apteekkarin mökin olleen edellisenä kesänä Jumaliskylässä Parvajärven rannalla. Matkaa sinne oli ehkä 25 kilometriä. Perille päästyäni totesin mökin autioksi ja muistinkin apteekkarin vuokranneen kyseisenä kesänä mökin eri paikasta, Kiantajärven Kuivasalmesta. Sinne oli taas ainakin 30 kilometriä. Hyvin jaksoin vielä viimeisenkin rupeaman, vaikka päivämatkaksi tulikin yli 100 kilometriä ja olin tehnyt myös metsätyöt. Saunomisen jälkeen apteekkarin empaattinen rouva tarjosi autokyydin takaisin kotiin. Ja se minulle kyllä kelpasikin.

Aino seurasi minua vielä Ouluun, jossa opiskelin 70-luvun alkuvuosina. Ainon kanssa kolusin ympäri kaupunkia luentopaikkojen ja asuntoni välit. Oulun Yliopisto toimi siihen aikaan hajallaan ympäri kaupunkia, ja erityisesi kahden ensimmäisen opiskeluvuoden aikana luennot olivat milloin missäkin. Polkupyörä oli välttämätön kulkuväline sielläkin.

Kolmas opiskeluvuoteni keskittyi ammattiaineisiin, joita opiskelin enimmäkseen Sähköinsinööriosaston parakeissa Kontinkankaalla, eikä tarvetta kulkea eri puolilla kaupunkia enää ollut. Asuntoni oli Alppilassa kaupungin pohjoisosassa. Kontinkankaalle oli sieltä hyvät bussiyhteydet ja sen verran matkaa, että houkutus siirtyä vakituiseksi bussin tai oululaisittain onnikan asiakkaaksi oli suuri. Vaikka Oulussa jo siihen aikaa oli erinomaiset pyörätiet, voitti joukkoliikenne minut asiakkaakseen. Aino seisoi enimmäkseen käyttämättömänä opiskelija-asuntola Pohjankalevan pyörätelineessä. Kun eräs toinen teekkari tarjoutui ostamaan orvoksi jättämäni pyörän, minä pöljä möin.

En nuoruudessani ymmärtänyt, että polkupyöräily voisi olla hieno harrastus. Seuraavan kerran hankin pyörän vasta, kun omat lapseni kasvoivat ulos vauvanvaunuistaan, ja heitä piti kuljettaa päivähoitoon ja harrastuksiin. Oli minulla autokin, mutta vanhat kokemukset polkupyörän käyttökelpoisuudesta lienevät vaikuttaneet. Pidin pyörää luontevana kulkuvälineenä asuinpaikkani Järvenpään kokoisessa kaupungissa.

Vähitellen pyörämatkat pitenivät kaupungin ulkopuolelle. Tein usein kymmenien kilometrien lenkkejä ympäröivälle maaseudulle. Useasti vanhempi poikani oli mukana turvaistuimessaan. Tässä vaiheessa aloin tuntea mielenkiintoa polkupyörää ja pyöräilyä kohtaan harrastuksena. Mietin myös sitä, mikä saa ihmisen käyttämään aikaansa polkupyörällä kulkemiseen. Mikä siinä oli niin kiehtovaa? Auto olisi useimmiten nopeampi ja turvallisempi, ja esimerkiksi uinti olisi tehokkaampaa kuntoilua.

Ymmärsin pyöräilyni motiivit vasta vuosien pyöräilyharrastuksen jälkeen. Itse asiassa minulla on toinen lähes yhtä rakas harrastus, kanootit ja melominen. Tajusin joskus sen, että pyöräily ja melonta ovat periaatteeltaan hyvin lähellä toisiaan. Ne ovat liikkumista lihasvoimin toimivalla laitteella yleensä vapaassa luonnossa tai sen tuntumassa. Fyysisen periaatteen lisäksi pyöräilyllä ja melomisella on jokin vaikeasti selitettävissä oleva henkinen yhteneväisyys, ehkäpä suorastaan filosofia. Nykyinen ykköspyöräni on italialainen maantiepyörä Gianni Motta. Sen keulakoristeena on kuva jonkinlaisesta hammasrattaan ja ihmisen yhdistelmästä. Se ei kilpaile kauneudessa entisen Ainoni vastaavan kanssa, mutta sen teksti pelkistää kuitenkin erinomaisesti polkupyörällä ja kanootilla liikkumisen periaatteen: Man & Machine - Speed & Fun. Mielenkiintoni perustaa tämä ei vielä selitä.

Se, että harrastan mielelläni kahta samaa periaatetta noudattavaa lajia, sai minut eräässä Nokian kansainvälisessä koulutustilaisuudessa sanomaan jotain, joka jäi ikuisesti mieleeni. Perusteellisen esittäytymiskierroksen aikana jouduimme kertomaan myös harrastuksistamme. Mainitsin pyöräilyn ja melonnan erikseen, mutta joku pani minut vielä kiteyttämään asian. Sanoin harrastukseni olevan ”to escape with a canoe or bike from duties, work and home”, siis esimerkiksi kotoa karkailu. Siinähän se saattaa olla. Harrastan kuntoni ja mielenrauhani ylläpitämiseksi lajeja, jotka vievät minut nopeasti ja äänettömästi jonnekin muualle, karkuun ja velvoitteita pakoon. Tämä lähes tiedostamatta suustani tullut lausahdus hätkähdytti minua itseäni, mutta kuulijat eivät mielestäni reagoineet mitenkään. Odottivat vain seuraavan esittäytyjän vuoroa.

Törmäsin Kuopion keilahallin kahviossa 6.5.2006 itselleni uuteen termiin. Jommankumman iltapäivälehden artikkelissa Marco Bjurström kertoi tanssiharrastuksen lisääntyneestä suosiosta ja sen olevan ”eskapistinen harrastus”. Silloin juolahti mieleeni, että pyöräily, melonta ja oikeastaan muukin ulkoilu, marjastus ja sienestys ilman saalistavoitteita ovat eskapistisia. Voisiko harrastukseni ollakin itse asiassa eskapismi? Kaivoin sivistyssanakirjasta määritelmän:

eskapistinen vars. kirjall. todellisuuspakoinen (Nykysuomen sanakirja Osa 4, Kahdestoista painos, WSOY 1989)

Tämä on pieni pettymys, sillä lähes kaikki harrastukset mahtuisivat määritelmään yhtä hyvin, mutta kirjallisuus on ominut todennäköisesti itse luomansa termin. Melonta ja pyöräily ovat kuitenkin pakenemista aivan todellisesti, fyysisesti. Omat kokemukseni vahvistavat sen, että nimenomaan pakeneminen on se keskeinen asia, joka saa minut tarttumaan toistuvasti harrastuksiini. Aivan heti Järvenpäästä itään alkavat pyöräilijän ja jalkamiehen mittapuun mukaan loputtomat Sipoon metsät. Maastopyörällä, joka on siis kakkospyöräni, löydän sieltä usein paikkoja, joihin ei kuulu kaupungin eikä edes Lahden moottoritien pauhu. Man & Machine – Speed & Fun jatkuisi loputtomiin, mutta minä pysähdyn, sillä tunnen päässeeni perille, pakoon.

Mihin oikeastaan pakenen, on oma kysymyksensä. Missään tapauksessa se ei ole tyhjyys. Jo paon alkaessa aivoni työskentelevät eri tavalla. Tunnen itseni luovaksi ja keksin ratkaisuita mieltäni askarruttaviin kysymyksiin. Itse asiassa keksin ensin kysymyksiä, ja sitten vastauksia. Usein ratkaisu syntyy juuri silloin, kun pysähdyn pakoni päätteeksi. Tunnen itseni onnelliseksi sekä ratkaisun, että luontokokemuksen vuoksi.

Pyöräilyharrastukseni henkinen puoli vie ajatukseni usein takaisin isäni perintöpyörään. Kun minulla on ollut useita pyöriä Ainon jälkeen, olen todella ruvennut kaipaamaan sitä, pyöräilytuntemusteni äitiä. Aino oli tavallinen musta yksivaihteinen miesten pyörä, mutta sen mitat olivat minulle ihanteelliset. Ainon selässä saamani kokemukset pitkistä onnellisen väsymyksen jättäneistä matkoista ovat pureutuneet sieluuni lähtemättömäksi muistoksi. Silloin tällöin, kun tuntuu, että myötätuuli on ollut koko ajan mukanani pyörälenkillä, ja matka on ollut niin pitkä, että juuri ja juuri jaksan takaisin kotiin, tunnen kokevani saman kuin joskus nuoruudessani. Ainon kuuluisi olla jakamassa se tunne, aivan kuten ennen.

Googlasin (www.google.fi, 9.5.2006) Ainoa ja polkupyörää eri tavoin. Tuloksena oli kymmeniä sivuja tietoja polkupyöräilevistä Ainoista. Nimet Aino Acté, Aino Aalto ja Aino Sibelius tarjoutuivat useaan kertaan ruudulleni polkupyörä-sanan kanssa. Monet sivut käsittelivät Helkaman Aino-merkkistä naisten polkupyörää. Sen tuotanto alkoi 1980-luvulla veljesmallin, miestenpyörä Oivan kanssa. Isäni Ainon ikä oli lähes puoli vuosisataa enemmän ja se oli miesten pyörä. Helkaman Aino ei ole aito!

Kahdella sivulla koin häivähdyksen oikeasta Ainosta. YleX:n keskustelusivuilla nimimerkki ”Mä koitan vaan sormella” oli kysellyt 24.10.2003, tietääkö kukaan Aino-pyörästä, jota kysyjän mukaan on valmistanut Veikko Meriläisen omistama Suomen polkupyörä- ja konetehdas Turussa. (http://chat.yle.fi/ylex/ubbthreads/showflat.php?Cat=&Number=182910&Main=177930, 9.5.2006).

Hän ei saanut yhtään vastausta kysymykseensä, vaan lähinnä alapäähuumoria ja viittauksia Aino-nimisiin ihmisiin tai Helkaman Ainoon. Hänen oma mielenkiintonsa koski kuitenkin aitoa Ainoa, jonka seuraava jatkokeskustelu 25.10.2003 osoittaa:

Lainaus eräästä vastauksesta: “ Ja mä kaikista eniten haluaisin itselleni sellaisen mustan Ainon, mitä nykyisin myydään.” Ainosta kyselevän nimimerkin vastaus: ”Pah! Helkama on vaan varastanut Meriläiseltä hyvän nimen ja maineen... Helkamaa ei edes vielä ollut kun aitoja ja oikeita ainoja tehtiin... Eikä nuo uudet oo edes hyviä ajaa ku satulaputki on ihan liian pystyssä... Tollasella vanhalla fillarilla kun ajaa niin tietää mikä on se oikea ajo-asento…”

Toinen mielenkiintoinen viittaus Ainoon löytyi sivulta, jossa esiteltiin vanhoja vaasalaisia polkupyöriä (Vanhat Vaasalaiset Velot, www.saunalahti.fi/mikrab/vaasa/veloindex.htm, 9.5.2006). Sivulla olevan luettelon mukaan Aino-niminen polkupyörä on tavattu Vaasassa 1926. Tieto voi olla hyvinkin tarkka, sillä viitteen mukaan Tsaarin käskystä pyörät rekisteröitiin ajolupaa varten Vaasan kaupungin alueella. Rekisteriä ylläpidettiin vuodesta 1898 vuoteen 1938.

Vaasalaisella sivulla oli valokuvia polkupyörien keulakoristeista, mutta Ainon kuva puuttui. Muistan hyvin, minkälainen se oli. Alaston neito oli menossa uimaan parrakkaan miehen huitoessa taustalla. Kalevalan taruista tiedämme, että oikeastaan kuvattu tapahtuma oli hyvin dramaattinen ja suorastaan sopimaton polkupyörän koristeeksi. Väinämöisen lempi ajoi Ainon hukuttamaan itsensä. Vaikka aihe on kamala, en tiedä toista sen kauniimpaa keulakoristetta.

Minä kaipaan Ainoani samalla tavalla, kuin Väinämöinen varmasti kaipasi Ainoaan ajettuaan hänet tuhoon. Minäkin olen tuhonnut oman Ainoni. Senkin kohtalo voi olla hyvin dramaattinen. Joskus 90-luvun puolivälissä uutisoitiin lehdissä ikävä onnettomuus, jossa aviopari hukkui melontaretkellä. Pari viikkoa myöhemmin oli lehdessä pariskunnan kuolinilmoitus. Miehen nimi, ikä ja ammatti täsmäsivät Ainon ostaneeseen teekkariin, jonka kanssa minulla ei ollut yhteyksiä opiskeluvuosien jälkeen. Vatsaani kouraisi ajatus, että kysymyksessä todennäköisesti oli Ainon omistaja. Silloin asia ei tuntunut kuitenkaan niin tärkeältä, että olisin varmistanut sen. 90-luvulla minä olin parhaassa vauhdissaan oleva yritysjohtaja, jonka ei sopinut heittäytyä nostalgisten tunteiden viemäksi.

Nyt kadun nuoruudessa tekemääni tyhmyyttä, ja kaipaan isäni minulle jättämää polkupyörää. Aino pääsisi kunniapaikalle. Todennäköisesti tekisin sille oman pidikkeen pyöräkatoksen yläosaan niin korkealle, ettei sitä voisi ottaa käyttöön ilman kiipeilyä. Loisin sinne ylös muistoista hellän katseen lähtiessäni italialaisen mieskoneen moottoriksi.

Järvenpääläinen

2007-04-22T18:56:00.000+02:00

Järvenpäästä tuli asuinpaikkani 1980. Olin sitä ennen asunut useissa paikoissa Helsingissä vuokra-asunnoissa, mutta naimisiin mentyäni tuntui oman asunnon hankkiminen jotenkin kuuluvan asiaan. Rahat riittivät, kun lähti riittävän kauas Helsingistä. Siihen aikaan olisi ollut järkevää ottaa paljon enemmänkin lainaa, sillä inflaatio maksoi siitä osan. Tiukka hankinta järvenpääläinen kerrostalokolmiokin oli. Tilille taisi jäädä alle kymmenen markkaa, kun läksimme pankista Myllytie 10 C54:n hallintaan oikeuttavat paperit salkussa.

Tarkoitus oli muuttaa takaisin "ihmisten ilmoille", kunhan varat sallivat. Paluu viivästyi sen verran, että kaksi paljasjalkaista järvenpääläistä poikaamme oppivat puhumaan ja sanomaan oman mielipiteensä. "Ei me kotoa minnekään muuteta!" Isompaan asuntoon olemme kyllä muuttaneet. Ajatus asumisesta Kehä III sisäpuolella tuli monesti mieleeni ajaessani aamuruhkassa töihin. Junallakin kuljin monta vuotta, mutta se osoittautui aina hankalan sään tullen niin epäluotettavaksi, että lopulta päädyin hankkimaan työsuhdeauton ja käyttämään enimmäkseen sitä.

Ei tässä järvenpääläisyydessä sinänsä ole mitää kamalaa. Kaupat ja palvelut toimivat siinä missä muuallakin. Usein tulee kyllä mieleeni, että kaupunki voisi olla paljon parempi. Pyöräillessäni esimerkiksi naapurikaupungissa Keravalla, en voi kuin kateellisena ihailla sen kaupunkimaisuutta. Liikennemerkit ovat enimmäkseen suorassa, kun Järvenpäässä merkit ovat vinksin vonksin. Pyöräteiden tunnelit eivät ole sellaisia kolariloukkoja kuin Järvenpäässä. Onneksi niitä on Jäkessä vähän. Keravalla on kaupunkitalojen näköisiä taloja, kun Järvenpään keskusta on edelleen 50-luvulla varmaankin vapaasti kasvaneen kauppalan näköinen.

Mielestäni kaupungin pitää olla kaupunki, eikä reunoilleen tursuava savikylä. Taajaan asutetulla keskustalla voidaan pitää huolta, että maaseutumaisellekin miljöölle riittää tilaa. Nyt Jäke leviää savipeltokaupunkina vähän kaikkialle. Maaseutuopiston peltojakaan ei tarvittaisi vielä pitkään aikaan asuntotuotannon käyttöön, jos keskusta ja Pöytäalho rakennettaisiin kaupungiksi. Sinänsä kannatan kaupungin kasvamista maaseutuopiston alueelle, kunhan sitä ei täytetä kyprokkirivareilla. Kunnon kaupungissa on myös väljää. Siellä on niin korkeita taloja, ettei niiden välejä tarvitse rakentaa umpeen.

Toivottavasti Jäkessä aletaan ymmärtää, että paljon ihmisiä tarkoittaa myös paljon palveluita. Sitäpaitsi Järvenpään sijainti järven rannalla ja hyvien kulkuyhteyksien varrella voisi houkutella tänne todella maksukykyisiä asukkaita, jos vain kunnon asuntoja olisi riittävästi tarjolla. Maassa on yleisesti hyväksytty se, että joillakin ihmisillä on paljon rahaa. Miksi sellaisten pitää mennä Espooseen tai Kauniaisiin. Vähemmän rikkaatkin asuisivat mielummin kaupungissa, joka osaa ja jolla on varaa pitää liikennemerkit suorassa.

Yksi asia on vielä pakko sanoa. En mitenkään voi ymmärtää kaupungin päättäjien logiikkaa, kun he hankkivat omistukseemme SOK:n myllynrotiskon. Olisi SOK saanut pitää sen ja rakentaa Prisman mielummin sinne, kuin kaupungin upeimmalle paikalle järven rantaan. Usein tällaisia kummallisuuksia ihmetellessä tulee mieleeni uskomus, jonka mukaan Suomessa ei olisi korruptiota. Suomihan on maailman taitavimmin korruptoitu maa. Ei minulla ole kanttia väittää, että meidän kaupungissamme olisi sellaista, mutta kyllä minä myllypäätöstä ihmettelen.

http://www.jarvenpaa.fi

Jatko-osa 6.6.2007: Nyt on pakko palata aiempaan kirjoitukseeni. Kaikki mitä siinä sanon, tuntuu edelleen oikealta, mutta kaupunkihan onkin päättänyt ryhtyä kehittämään keskustaansa. Asia on hyvin läheinen, sillä muutin itsekin virallisesti tänään keskustasta hankkimaani asuntoon. Maisemaani hallitsee juuri se kamala ryteikkö, joka sai minut kirjoittamaan keskustarakentamisen puolesta. Täältä neljännestä kerroksesta katsottuna ryteikkö näyttää vihreältä lehvästöltä, mutta toivotan silti tervetulleiksi sadat uudet naapurit, kunhan vireillä olevat rakennushankkeet valmistuvat. Naapurikorttelin taakse tuleekin sitten oikein tornitalo. Mielestäni järvenpääläisittäin torni voisi olla vaikka 10-kerroksinen. Sellainen sointuisi nykyisten 4-6-kerroksisten talojen ja sen SOK:n myllynrotiskon kanssa hienosti.

Mökkiläinen

2007-04-21T21:48:00.000+02:00

Ostin isäni entisestä kotitilasta Kuoppasalon Monolasta, siis omasta mummilastani, mökkipalstan vuonna 2000. Nyt siellä on piilopirtti valmiina Saimaan ehkä sokkeloisimman järven, Joutenveden rannalla. Yksi harrastuksistani on ollut melonta, ja siihen tarkoitukseen paikka on ihanteellinen, kunhan vain ehdin mökinpidolta.

Monet asiat toteutuvat sattumalta. Niin myös tämä mökkiläisyyteni. Kun olin sanonut itseni irti Sonerasta, jouduin polttelemaan kertyneet lomani. Sain viettää ensimmäisen kerran kuuden ikävuoden ylitettyäni muutaman viikon vapaata keskellä syksyä. Tein nostalgiamatkan pohjoiseen. Kävin Suomussalmella ja palasin itäistä reittiä tarkoituksenani käydä myös entisessä mummilassani. Siellä olin käynyt ehkä vain kerran isäni kuoleman jälkeen, sillä yhteydet tilaa pitämään jääneeseen setääni olivat isäni varassa. Äitini oli sitäpaitsi Makkosille vähän katkera siitä, että isälleni ei jäänyt perinnöksi kotitilasta mitään. Tietämäni mukaan isäni luopui perintöosuudestaan, koska hän oli saanut koulutuksen metsänhoitajaksi. Helli-mummianikin olin tavannut viimeeksi vanhainkodissa.

Minä siis menin Monolaan, jota setäni vaimo Vuokko emännöi. Setäni asusti jo silloin vanhainkodissa, mutta koska hän oli nainut yli nelikymppisenä 16-vuotiaan tytön, oli tilalla edelleen reipas emäntä. Vuokko kertoi iloisena, että rantakaavaan on tehty muutos, ja hän saakin antaa nyt neljälle lapselleen mökkipalstat, ja yksi palsta olisi vielä myytäväksikin asti. Minä tartuin tilaisuuteen samantien. Siitä tuli kotona kyllä sanomista, mutta minulle asia oli selvä. Äitini toivoma perintöranta on nyt minulla, tosin kovalla rahalla ostettuna.

Vietin parina seuraavana kesänä palstallani joitakin päiviä ja öitä telttaillen. En ollut varma, halusinko rakentaakaan sinne mökkiä, vai jättää palstan vain sellaisenaan pojilleni perinnöksi. Eräs serkuistani, Hillevi, houkutteli minut kuitenkin puhumaan toisen serkkunsa miehen, heinävetisen veistäjämestari Seppo Asikaisen kanssa, ja vähitellen olin sopinut mökinteosta omien piirustusteni perusteella. Sukulaisten kautta sain värvättyä yrittäjä Juha Kukon tekemään muut kuin hirsityöt ja Vappuna 2006 otettiin mökillä ensimmäiset löylyt. Kesän kuluessa mökki tuli niin rakkaaksi, että olen käynyt siellä joka kuukausi, talvikuukaudet mukaan luettuna. Siellä on nähty norppia, majavia, joutsenia, pöllöjä, tikkoja, kuikkia, sammakoita, käärmeitä ja monenlaisia muita mönkijöitä ja siivekkäitä. Eräs vielä näkemätön Kuoppasalon asukas on karhu, mutta ehkä sekin vielä näyttäytyy. Rantakaavaan olen tyytyväinen: oman ja serkkujen palstoista eteenpäin rannat on rauhoitettu lähes koko Joutenveden alueella.

http://www.enonkoski.fi

Makkos-Matti

2007-04-20T23:04:00.002+02:00

Siirryn tällä lauseella siihen nykyaikaan, jossa kaikki voivat julkaista tekstejään koko maailman luettavaksi milloin tahansa. Tunnen tämän mahtavan välineen käyttäjänä suurta vastuuta. Yritän ehkä sanoa jotakin tärkeää, mutta en haluaisi suistaa sanoillani maailmaa pois raiteiltaan.

No, ehkä liioittelen sanojen voimaa ja omaa kykyäni käyttää niitä. Mutta blogi pitää kuitenkin nykyään olla. Blogini nimi oli vähällä olla Näkökulmia, mutta totesin heti kaksi asiaa: Se on tylsä ja toiseksi mitä näkökulmia minulla olisi. Pikemminkin on pulmia nähdä, ja siitäpä sainkin blogilleni nimen.

Ehkä huomenna tai joskus kerron jotain tärkeää. Ensimmäinen kirjoitukseni vain esittelee minut, Matti Makkosen.

Lapsuuteni Kainuussa olin Makkos-Matti ja sitä nimeä käytän mielelläni vieläkin joissakin yhteyksissä. Olen ylpeä kainuulaisuudestani. Kainuulaiset ovat nöyriä ja hemmetin sitkeitä, kuten Väinö Linnan Tuntemattomassa sotilaassa kuvaama Määttä oli. Ihan oikeasti, Määtän kaltaisia kainuulaiset ovat. Heihin voi luottaa, jos lupaavat kantaa kivääriä. Suomussalmelaiset ansaitsevat kainuulaisista erityishuomiota. Kuuluisia suomussalmelaisia ovat kirjailija Ilmari Kianto, tanssitaiteilija Reijo Kela, formulakuski Heikki Kovalainen ja olympia-ampuja Marko Kemppainen. http://www.suomussalmi.fi

Sukunimeni ei kuitenkaan ole Kainuusta, vaan isieni kotiseudulta Enonkoskelta. Se on Itä-Savossa, niin idässä, että siellä sanotaan "mie ja sie". "Mie ja sie" sanoi myös äitini, evakko Viipurin läheltä, Antreasta. Muita sukulaisiani, kuin jo haudan levossa olevat vanhempani ja lapsena kuollut isosiskoni Tuula, ei synnyinseudullani ole. Omaisuuttakaan minulla ei siellä ole, mutta silti tunnen sen edelleen kotiseudukseni. Vanhat tutut paikat, muistot ja ystävät ovat niin vahvoja siteitä, että niitä eivät pitkät etäisyydet tai pysyvä asuminen ja työnteko muualla katkaise.

Varttihurri

Sen lisäksi, että olen sielultani, mutten vereltäni kainuulainen, olen ns. varttihurri. Isoäitini oli svenska talande. Mamma, Selma Hongell oli kuitenkin syntynyt, viettänyt lapsuutensa ja käynyt koulunsa Karjalassa. Tämä erikoisuus on mielenkiintoinen koko Suomen historian kannalta. Isoäitini kuului sukuun, joka kasvatti hevosia Pietarsaaren-Kokkolan seudun ruotsinkielisellä alueella, Teerijärvellä. Jotta hevoskauppa tsaarin armeijalle olisi sujunut, he perustivat joskus 1800-luvulla siirtokunnan Karjalaan, Kurkijoen Mikrilään. Sen tyttäriä mammani oli. Ruotsinkielisyys ei kuitenkaan kulje veren perintönä, sillä äitini kertoman mukaan hänen veljensä lopetti oppikoulun alkuunsa saatuaan nelosen ruotsinkielessä. Äitini isä Matti Hännikäinen oli asemamies, mutta myöskin hevossukua. Hännit olivat nimittäin satulaseppiä.

Isäni puolelta löytyy paljon kirkonmiehiä, pappeja ja muita virkailijoita. Makkosen sukunimikin polveutuu maallistuneelta pappi Makariokselta, joka vaikutti joskus keskiajalla Savonlinnan seudulla. Isoisäni ja hänen isänsä olivat jonkinlaisia liikemiehiä. Sukuaarteeni on isoisäni isän, Antin, kultakello. Hän on saanut sen 6.12.1916 50-vuotislahjakseen "osuustoiminnallisilta ystäviltä". Antin nimi on ikuistettu Enonkosken vanhaan siltaan, jonka rakennuttamisesta hän vastasi. Kuuluisa sukulaiseni on muutaman sukupolven takainen setäni kansanrunoilija Pietari Makkonen http://fi.wikisource.org/wiki/Pietari_Makkonen, jonka kuva oli koulun historiankirjassa yhdessä Teppana Jäniksen kanssa. Isäni äiti on uudisraivaajasukua, Monosia ja isäni isoäiti Eriikka oli Östringejä (savolaista missisukua kröhöm..)

Eli tällainen henkilö olen taustoiltani - kainuulaisten seurassa kasvanut sekoitus savolaista saarnamies-uudisraivaajaa ja pohjalais-karjalaista hevoskauppiasta. Vanhan vitsin mukaan siis puoleksi karjapohjalainen. Lapsiparkani ovat kaiken edellisen lisäksi puoleksi satakuntalaisia.

"Tekstiviestin isä"

En tätä blogiani aio kuitenkaan käyttää sukuselvitykseen. Halusin vain tehdä taustani selväksi niille, jotka ehkä ovat siitä kiinnostuneita. Ehkä tulen kirjoittamaan aikamme ilmiöistä erityisesti tietoliikenteeseen ja tietotekniikkaan liittyen. Se on ollut työsarkaani. Sain koulutuksen diplomi-insinööriksi Oulun Yliopistossa ja tein pitkään töitä Posti- ja lennätilaitoksessa, Telessä ja Sonerassa. Kehitin ja johdin yhtä aikamme ilmiötä - matkapuhelinpalveluita. Sitten kävin pari vuotta Nokian palkkalistoilla johtamassa sen operaattoripalveluita, josta siirryin Finnet Oy:n toimitusjohtajaksi sen aloittaessa toimintansa. Toimin nykyään vapaana asiantuntija-yrittäjänä ja hallitusammattilaisena. Yrittäjäblogini on http://melibom.blogspot.com. Asuinpaikkani on tätä juttua kirjoittaessani Järvenpää.

Tässä vielä pari linkkiä. Liisa Kirves on entinen tiedottaja ja tekee nykyään töitä vapaana toimittajana. Meillä on YYA-sopimus ja siksi laitamme toisemme linkit tarjolle. http://kirves.livejournal.com/. Toinen mielenkiintoinen linkki on koulukaverini Juhani Sarsilan blogiin juhani-sarsila.blogspot.com. Jussi on filosofian tohtori ja on toiminut mm. aate- ja oppihistorian dosenttina. Hän pohtii elämän peruskysymyksiä ja mm. suomussalmelaisille turhan tuttua asiaa, itsemurhaa.